Nyt olisi muitakin juttuja tulollaan mutta mennääns ali sieltä missä limborima on korkeimmillaan! Meinaan lätkästä voi aina porista kun se on niin ihmisläheinen urheilulaji kaikkinensa.
Ja mitäs kotoisista kun ison veden takana on kuitenkin parhaat joukkueet ja ukkelitkin. Itäliigan joukkueet Ottawa ja Montreal ovat nimittäin lähteneet vuolemaan pinnoja ja ehkä etsimään sitä Susannaakin Kalifornian maille. Nämä joukkueet kohtaavat vajaan viikon sisään San Josen, Phoenixin, Anaheimin ja Los Angeles Kingsin. Noh, tuleehan siinä käytyä myös kyllä Arizonan puolella, vaan haetanneko tuo?
Näistä joukkueista San Jose Sharks ja puolustava Stanley Cup-mestari Anaheim muosotavat tasomittarin. Viime yönnä tuli pojille kuonoon. Montreal pelasi hvyin mutta Sharks oli parempi 6-4. Ottawa hävisi 3-1. Matkarasitus lienee poissa torstaina jolloin jatketaan. Totutteluahan tuo vaatii pelata aivan vieraita joukkueita vastaa nykyisen balansoimattoman runkosarjan aikana. Montreal ja San Jose eivät esimerkiksi ja nimittäin ole kohdanneet neljään vuoteen… Ensimmäiset ottelut eivät siis kerro vielä yhtikäs mitään.
Suomalaisia kovasti kiinnostavat MM-kisat pelataan tänä vuonna Kanadassa. Tosin sellaisissa kaupungeissa joissa ei ole NHL-joukkueita. Toiveet ovat korkealla kaikilla ja noista kisoista odotellaan kaikien aikojen MM-kisoja. Meillä on nyt toivoa koska Jellojen penkin takana on ulkomainen mies. Mutta jotain puuttuu, tai sanotaankos että jotain on pikemminkin liikaa. Kun tässä on kuunnellut pitkästä aikaa nettiradiosta pohjois-amerikkalaisia selostuksia ja tietenkin myös katsonut monta peliä taivaskanavilta niin on pakko todeta: selostuksen taso on aivan eri muualla kuin meillä.
Meillä pidetään sellaista huonojen vitsien kertojaa kuin Antero Mertarantaa korvaamattomana miehenä. Samaa luultiin aikoinaan Raimo Häyrisestä kun hänen äärelleen kokoonnuttiin kuuntelemaan isoja kisoja, eikä ainoastaa radion, vaan radio tuotiin television ääreen ja Karapalo ja kumppanit mykäksi. Olen varmaan enpeekoossa joskus aiemminkin sanonut, mutta sanotaan uudelleen: eräs helmikuinen aamu muutti kohdallani kaiken. Olin laittanut keloon soimaan ennen kuutta kuullakseni Lake Placidin kisojen ottelun Suomi-Puola. Olin aluksi raivoissani kun selostaja ei ollutkaan Häyrinen… Ottelun jälkeen olin haltioissani ja tietenkin yritin nuorena lukiolaisena julistaa ikätovereilleni tätä suurta ilosanomaa: Viherkenttä on parempi kuin Häyrinen, mutta kuinkas kävi: “Hulluna monet pitivät; jälleen kerran…”
Homman nimi on muuten se, että kyllä joukkueemme menestykseen voi vaikuttaa myös huono selostaja… En ole taikauskoinen mutta uskon jossain määrin morfisiin kenttiin ja muotoresonanssi-teoriaan a la Rupert Sheldrake. Niin että kysytäänpäs vain tässä että kuinkas monta niistä Suomen hopeamitaleista Antero Mertaranta voikaan ottaa kontolleen… Ja nyt en ainakaan mina laske yhtikäs vertaa mittään leikkiä, niin vakava ja elämää suurempi asia jääkiekko on…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti