Paasto etenee.

Niin etenee ja tänään on aika kierrättää jälleen yksi vanha hartauskirjoitus ettei kukaan pääse syyttämään hengellisyyden puutteesta. Jos matikanpoljentaan tänään menette niin älkää kaikista isoimpia nuijiko, jääpi tulevillekin polville kunnon matikkakantaa…

2 Kor 6:1-10.
1 Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! 2 Hänhän sanoo:-- Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. 3 Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. 4 Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, 5 ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. 6 Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, 7 totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. 8 Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. 9 Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, 10 murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.



Kerran sain kuulla muutaman mutkan kautta joitain sanoja, jotka olin lausunut kesällä 1992. Nuo sanat eivät kyllä olisi tulleet ensimmäisenä mieleeni. Olin silloin opiskelujeni aikana pitämässä ylämailla vaellusrippikoulua vanhan tutun kirkkoherran kanssa. Olimme jossain lähellä männyn kasvurajaa. Eräänä vaelluspäivänä tuona juhannuksenalusviikkona tunturissa iski raivokas raekuuro kesken auringonpaisteen. Olin kuulemma sanonut tuossa tilanteessa: ”Ajatelkaapa miltä noista hyttysistä tuntuu!” Tuo oli kuulemma jäänyt erään rippikoululaisen mieleen. Eikö sitten muuta! Pitäisikö nyt kuitenkin olla tyytyväinen onnistuneesta ”sanakylvöstä”, ja hekumoiden lukea, ei enempää ja vähempää kuin Jesajan kirjan luvusta 55 jakeet 9-11. Olla tyyten ja todeta: ”Osaan se minäkin sentään jotain!”

Joskus kaikki avautuu lopun näkökulmasta. Joku voi sanoa ettei kuolemasta puhuminen koske häntä. Olen vielä nuoro, terve ja voimakas. Ehkä tällainen ihminen saakin vielä monta elinvuotta. Mutta koskaan ei tiedä milloin aloittaa vimeisen päivänsä, tai millaisessa kunnossa on 10 vuoden kuluttua. Me emme sitä tiedä.

Seisoessamme jonkun arkun äärellä tajuamme elämän mitättömyyden. Vasta silloin pysähdymme hetkeksi tekemään tilistystä itsemme kanssa. Mitä tuomittavaa olemme tehneet, mitä hyvää olemme jättäneet tekemättä? “Herra, opeta meille miten lyhyt on elinaikamme, jotta saisimme viisaan sydämen.” Tätä pyyntöä meidän ei koskaan tulisi unohtaa - ei hetkeksikään ,jotta teoissamme pystyisimme soveltamaan niitä sanoja jotka kehottavat meitä tekemään toisille sen mitä itsellemme haluaisimme tehtävän. Paras uskonto on se, että voisimme elää niinkuin Kristus eli. Heikkoudessamme voimme siihen pyrkiä – koskaan sitä saavuttamatta. On helppoa sanoa olevansa totuuden etsijä. Se on aina vain puoleksi totta, sillä useasti unohdetaan, että totuuden etsijän on oltava nöyrä, vaatimaton ja aina tietoinen katoavaisuudestaan. Ehkä silloin, joskus harvoin palaavat kerran sanomasi sanat takaisin luoksesi.

Ja joskus ei edes tarvitse puhua. Aivan varmasti mikä tahansa sisäistynyt elämänasenne, ystävällisyys tai myrkynkylvö, näkyy ulospäin helposti. Hyvä kylväjä tuo ilmoille varastostaan hyvää, paha pahempaa. Mestari sanoo: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.