Uudemmat seitsemän sinettiä. V Sinetti. Tekniikan mahdollisuuksista. V Sinetti.

Saarnoja saapasnahkatornista. Ihmislasten kauhea meno jatkuu! Uudemmat seitsemän sinettiä. Tekniikan mahdollisuuksista. V Sinetti.

Tässä tarkastelussa tekniikan mahdollisuudet ovat aika tavalla kaksipiippuinen juttu, suorastaan paradoksaalinen sellainen. Maapallon nykyinen tila johtuu paljolti siitä, että tekniikan avulla luonnonvarojen tehokas riistäminen on tullut mahdolliseksi. Toisaalta se on kaikkinensa ihmiskunnan suuri mahdollisuus kunhan olennainen ymmärrettäisiin paremmin. Onkin tehtävä selväksi se, että tiede ja tekniikka ovat aivan kaksi eri asiaa. Tekniikan kehittäminen on kylläkin ihmiselle myötäsyntyinen ominaisuus. Toisessa päässä on hienonhieno piikivi-työkalu, toisessa ääripäässä vaikkapa hieno kannettava tietokone. Tiede on pohjimmiltaan kaiken selittämistä eikä se koskaan ole mitään konkreettista. Tekniikkahan on insinööritaitoa. Tieteessä ei sinänsä ole mitään synnillistä ja väärää, mutta jos se palvelee pyyteettömästi vain tekniikkaa niin silloin ollaan kestämättömillä jäljillä.

Kuinka paljon tekniikan avulla voidaan sitten pitkittää ihmiskunnan järjetöntä tuhojuoksua? Ehkäpä muutaman sata vuotta. Ruuantuotantoa voidaan vielä lisätä, tai tiettyjen kasvien satomäärät voidaan pitää  samoina. Kaiken kauheus on vain siinä, että ravinto-, ja öljykasveja ja sokeriruokoa tisleerataan auton polttoaineeksi ihmeellisen biopolttoainehuuman riehuessa ympäri maailmaa. Ja kyllä asia vain niin on, että jos vastakkain on 800 miljoonaa autoa ja kaksi miljardia köyhää niin, ihmisen taipumukset tuntien, on helppo arvata miten tässä käypi...  Satomäärät voivat Suomessa kasvaa lämpimien kesien ja hyvän vedekin seurauksena. Sama ilmiö tuskin toteutunee muualla. Vaikka täällä riittäisi biopolttoaineen tuotantoon kymmenen prosenttia peloistamme niin ei käy muualla.  Biotekniikka tuo vain lyhytkestoisen avun.

Mutta onko olemassa mitään tekniikan käytännön siunauksia? Onhan niitä paljonkin, ja ne ovat yksinkertaisia. Intiassa on tuotettu paljon halpoja käytän-nön sovellutuksia. On sähköttömiin talouksiin soveltuvia aurinkoenergialla päi-väsaikaan ladattavia ”lyhtyjä,” tehokkaita minivedenpuhdistimia ja köyhien ihmisten lapsille tarkoitettuja halpatietokoneita. Jos ihmiskunta joskus omaksuu yksinkertaisemmat elämäntavat niin sen ei tarvitse merkitä mitään tekniikka-kielteisyyttä, meidän ei tarvitse palata esiteolliseen aikakauteen ja tehdä  Sen aikakauden ihmiskunnan koko kapasiteetti on käytössä ja heillä ei ehkä ole samaa ihonväriä eikä samaa uskontoakaan, mutta ehkä yhteinen peruskieli ja internetistähän ihmiskunta ei enää koskaan pääse eroon.

Tässä yhteydessä on sanottava muutama sana lääketiede-nimisestä tekniikasta. Lääketieteen ansiosta ihmiset elävät pidempään ja terveemmin kuin aikai-semmin. Se ei kuitenkaan tee kenestäkään kuolematonta, vaikka joskus Kymin seurakunnan nuortenilloissa kehittämämme idea ns. ”telomeeri-terapiasta” onnis-tuisikin. Tekniikan avulla ihminen voi ehkä saavuttaa ainakin kahdensadan vuoden iän, ehkä pidemmänkin. Kun ottaa huomioon kehityksen kehityksen nopeuden niin ollee mahdollista, että maailmaan on jo syntynyt sellaisia ihmisiä jotka tulevat elämään nuo kaksisataa vuotta. Eri asia sitten kenen polla moista kestääpi... Tietystihän tuollainen antaisi mahdollisuuden harrastaa ja kehittää itseään, mutta tässäkin yhteydessä tulee muistaa se kuinka paljon tuol-lainen maksaa? Hintalappu lienee sama kuin tämän päivän avaruusturismilla. Ajatus on veikeä! Muutama miljoona nanorobottia vain suoneen ja eikun putsaamaan  ja jahtaamaan vapaita radikaaleja. Lääketiede siis voi tehdä ihmiskunnasta terveemmän ja pitkäikäisemmän mutta kuolematonta se ei kenestäkään tee. Elämähän on loppujen lopuksi varsin demokraattinen asia... Eipäs tässä muuta enää voi tehdä kuin siteerata saarnaajan kirjaa 6:10-12:

10 Kaikelle, mikä on olemassa, on annettu nimi jo kauan sitten, ja edeltäkäsin on säädetty, mitä ihmisestä tulee. Ei hän voi käräjöidä vahvempaansa vastaan. 11 Mitä enemmän on sanoja, sitä enemmän turhuutta. Mitä hyötyä siitä on ihmiselle? 12 Kuka tietää, mikä on ihmiselle hyväksi hänen vähinä ja turhina elinpäivinään, jotka hän viettää varjon tavoin? Entä kuka pystyy kertomaan ihmiselle, mitä seuraa hänen jälkeensä auringon alla?

Tämä teksti kuuluu osana kirjoitukseen joka on julkaistu ETSIJÄ-lehden numeroissa 2-3/2007. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahka-tornista."

Edellinen kirjoitus on julkaistu tässä linkissä.

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tässä rauhoittavaa musiikkia: Tourdion - quand je bois du vin clairet.

16 päivää Beijingiin. Mietteitä Radio Suomen Olympia-illan jälkeen.

Ensimmäiset muistot tästä Olympia-illasta juontuvat jonnekin vuoteen 1980. Kysehän on tunnelmointiohjel-masta, jossa studiossa vastaillaan kuuntelijoiden kysymyksiin olympiajoukkueen valinnoista ja menes-tymismahdollisuuksista ja homman nimihän on se, että poristaan muutenkin yleistä urheilusta.

Puhelut, joita tämänkertaiseen Olympia-iltaan tuli, olivat varsinaisen asiallisia. Toki eräs nimeltä mainitsematon kansalainen oli sitä mieltä, että Suomen olympiajouk-kueesta on 97 prosenttia lähinnä turisteja. Tämä väite kyllä kumottiin aika perus-teellisesti. Ohjelmassa valotettiin paljonkin olympiakomitean valintakriteerejä. Joukkueen on oltava iskukykyinen, mutta myös rakenteeltaan sellainen, että kaikille lajeille annetaan näkyvyyttä. Tämä palvelee sitä, että myös pieniin lajeihin – kuten jousiammuntaan – saadaan aina olympiavuoden syksyllä uusia harrastajia.


Vanhallekin urheilufanille voi joskus tulla uusia oivalluksia. Tämän illan suurin oivallus oli se, että ainakin mina tajusin, miten kova suoritus olympialaisiin pääseminen ylipäänsä on – oli laji sitten mikä tahansa. Niin sanottuja turisteja pääsee mukaan olympiakisoihin tietyssä mielessä yleisurheilussa ja uinnissa, koska pienetkin maat voivat lähettää ainakin yhden osallistujan tuloksiin katsomatta. Mutta näin ei ole suomalaisten laita missään tapauksessa! Olympiakisojen urheilijoiden kokonaismäärä on nimittäin rajoitettu n. kymmeneen ja puoleentuhanteen (10 500) urheilijaan. Yleisurheilua ja uintia lukuunottamatta kaikissa muissa lajeissa on todella kovat kiintiöt ja olympiapaikka on ansaittava kovan karsintajärjestelmän kautta.


Mutta tämä ei ollut vielä syvin oivallus tämän illan olympiaradion tiimoilta. Oivallukseni oli se, että olympialaiset kestävät useimpien lajien suhteen koko olympiaadin ajan. Ei ihan neljää vuotta, mutta kisapaikkoja aletaan jakaa jo olympiaadin toisena vuonna. Kisoihin ei todellakaan tulla puskista ja puun taka voittamaan kultamitaleja.

Tietyllä tavalla olympialiike tulee saamaan vielä enemmän näkyvyyttä lähivuosina, sillä mitä ilmeisimmin varsinaisen olmypiaadin puolivälissä tullaan järjestämään niin sanotut nuorten olympiakisat. Näiden osallistujamäärä tultaneen rajaamaan johonkin neljäntuhannen (4000) urheilijan tietämille, ehkä pienempikin määrä. Väitetään, että Suomen Kuopiolla olisi hyvät mahdollisuudet kamppailla ensimmäisistä olympialaisista nuorten talvikisoista.

Hyvänen aika! Maailmahan on kohta täynnä yhtä olympiaa! Nuorten olympiakisat on oikein hyvä ajatus, olihan jo antiikin kisoissakin poikien lajeja. Kuinka korkealle menestyminen nuorten olympiakisoissa sitten arvostetaankan… Varmaankin aika korkealle. Eihän tässä vanha urheilufani kohta pysy enää nahoissaan! 

Penkkiurheilijan tulisi muistaa, että mitalien saaminen ja rohmuaminen ei ole se tärkein asia, vaan itsensä urheilun katsominen moninaisten suoritusten, eri tekniikoiden, urheilipersoonallisuuksien katsominen ja ihmettely – se on sitä osallistumisen henkeä, jota voi katsomossakin toteuttaa. Kultamitalinkin saavuttaminen on tässä mielessä jäävuoren huippu.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

17 päivää Beijingiin. Urheiluporinoita ja muita

Suomen kisajoukue alkaa sitten olla kasassa, ja taitaakin niin olla. Keihäsmiehiä on kolme niinkuin pitääkin olla ja aivan oikea mies sinne valittiinkin. Hyvänä päivänä Tero Järvenpää voi todellakin yltää hopealla asti… Oma lukunsa oli tapaus Multala – Tenkanen. Purjehduksen Euroopanmestari jäi siis pois kisakoneesta. Sellaista elämä on.

Kiina tullee rohmuamaan mitaleita valtaisan määrän aivan kisojen ensi päivistä lähtien. Yhdysvallat pärjää perinteisiää urheilumuodoissaan eli yleisurheilussa ja uinnissa. Onhan se hurja juttu jos Michael Phelps todellakin rohmuaa ne kahdesan kultaa. Jos USA:n kultasaalis sitten jää vaikka niinkin proosalliseeen ja raamatulliseen lukemaan kuin 40, niin mieshän tuo kotimaahansa silloin sen joka viidennen kultamitalin. Onhan siinä valinnanvaraa miehellä; neljätoista kultaa yhteensä ja kahden viikon kierrossa voi pitää aina uutta kultamitalia kaulassa. Ja voimitkä nostalgia-juhlat voikaan sitten pitää keinutuolissa old timerinä.

Nyt alkaa lipsumaan vähän urheilun ulkoupuolelle ja kiinalaiset jäävät hiukan syrjemmälle. Jos kiinalaiset ovat nimittäin salaperäisiä niin samaa ei voi sanoa usalaisista. He nimittäin eivät ole salaperäisiä, eivät vähimmässäkään määrin. Heillä on toki paljon ns. hyvin salaisia asioita joita isot valtionvirastot salaavat mutta eipä heidän touhuissaan ole juuri mitään itämaista hohtoa.

Autokauppa on kuulemma romahtanut USA:ssa. Kukaan ei kuulemma osta enää isoja city-monstereita vaan suunta ja trendi on smartkaaroihin päin? Eipäs olisi uskonut vielä jokin vuosi sitten. Mutta asiahan on oikein hyvin. Jos parannus on asissa syntyäkseen niin sen aloituspaikka on aivan oikea; siellä missä eniten rällätään niin sieltä sen parannuksen on alettavakin.  

Ei ole sitten Hillary presidentti-ehdokkaana. Obamalla on tosi vaikea tehtävä sillä monet USA:N afro-amerikkalaiset eivät näin suomeksi sanottuna pidä miestä “oikeana afrona.” Sekin vielä sen päälle, että on myös suomeksi sanottuna epäileminen sitä pystyykö hän voitaamaan valitsijamiehet muutamissa isoissa osavaltioissa kuten Nykissä, Floridassa, Teksasissa ja Kaliforniassa. Ja juuri tämä voi olla se tekijä joka kääntääkin kisan repuplikaaneille.  

Ompahan noilla Yhdysvaltaiinn isoilla osavaltioilla muuten hienot nimet; Emperor state, Sunny state, Golden state ja kai Teksasillakin on oma nimensä,  "Yksinäisen tähden osavaltio." Teksashan on ainoa osavaltio joka on joskus ollut aivan oma ja itsenäinen valtio. Joopa joo!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

19 päivää Beijingiin – Kiinalainen juttu I.

Nyt onkin aika miettiä joitakin ulkoisia tekijöitä, joilla voimme valmistautua 29. olympiadin kisojen täysipainoiseen seuraamiseen. Eli siis miten tulla elämäntapa-kiinalaiseksi? Keinoja on monia. Esimerkiksi ruokavalion tilapäinen muuttaminen, kiinanpommien ja pikkupapattien paukuttelu, salaperäisen virneen virittäminen kasvoille ja niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, kohteliaittein tapojen, huomaavaisten eleiden ja kumartelujen harjoittaminen.

Yksi hyvin tärkeä tekijä on kiinalaisen teen juominen. Tietystikin Earl Grey –teestä on pitkä matka Lapsang Souchongiin. Lapsang Souchonghan on mustaa kiinalaista lehtiteetä. Earl Greyhyn verrattuna sen maku on hyvin tervainen. Sehän on ihan tavallista teetä, joka on vain käsitelty kivihiilisavulla. Maku ei välttämättä istu suomalaiseen suuhun ilman perusteellista totuttelua.

Onpahan aika myöskin aloittaa wokkailu, jos ei sitä aikaisemmin ole jo tehnyt. Yksi helppo resepti on käristää 300 grammaa possun kinkkusuikaletta. Vihanneksiksi voi laittaa herkkusieniä, suikaloitua paprikaa, tietenkin sipulia ja koko komeuden sekaan vielä purkillinen soijapavun versoja ja jotain wokkikastiketta mieltymyksestä riippuen. Tämä nautitaan tietysti puuroutuvan riisin kanssa ja aidoilla tikuilla. Vaan mitäpä on sopiva juoma? Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tämän komeuden kanssa sopiva ruokajuoma on laimea, haalea vihreä, kiinalainen tee. Sehän on samassa asemassa Kiinassa kuin länsimaissa kuohuviini tai shampanja. Niitähän esimerkiksi saksalaiset käyttävät ruoan kuin ruoan kanssa.

Teetä ja wokkiruokaa tärkeämpi on kuitenkin sisäinen asenne. Kiinalaisuuteen kuuluu, ja on aina kuulunut tietynlainen salaperäisyys. Salaperäisyyshän voi olla merkki harkintakyvystä ja usein jopa syvästä tyyneydestä ja mielenrauhasta. Salaperäistä olemustaan Kiina ei ole koskaan onnistunut karistamaan pois. Ehkäpä sen nykyisen harjoittama valtiopolitrukismi internet-sensuureineen on enemmänkin kiinalaisen salaperäisyyden ilmentymää kuin kommunistista kieroutumaa. Mitäs me olemme kiinalaisia neuvomaan?

Herää vain kysymys: saako nykyään elokuussa mistään pieniä kiinanpommeja ja paukkumattoja? Täytynee varmaan kääntyä kiinalaisten puoleen ja yrittää hankkia moisia karkotteita sitten pimeästi, jos niitä ei muuten kovin helposti saa. Voisihan siinä nimismiehellä olla ihmettelemistä: “Vai että olympialaisia juhlistamaan?” Asiahan on kuitenkin niin, että maassa maan tavalla, tai maahan ei asiaa. Kohta meissä kaikissa asuu pieni kiinalainen.

Mutta mennäänpä lopuksi vielä oikeaan mielenrauhaan, kiinalaiseen mielenrauhaan. Edellä luetellut jotkut ulkoiset tekijät, johin päästään jäljittelemällä tietysti edesauttavat tätä yritystä. Oikea mielenrauha ja pohjaton ilo eivät ole toinen toisensa poissulkevia tekijöitä. Parhaimmillaan olympiakisojen aikana, kun katse on kiinnittynyt yhteen paikkaan maailmassa, voi vallita todellinen jumalten rauha, joka ei voi olla tarttumatta ihmisiin. Tietystikin jokainen järjestävä maa ja kaupunki on tuottanut omanlaisensa version tästä olympialaisesta rauhasta. Vaikka kiinalaiset ovat hillittyä kansaa, on tässä tämänkertaisessa olympiarauhassa kuitenkin jotain riehakkuutta: paukkupommeja, ilotulitteita, lohikäärmekulkueita, villejä ajatuksia kohteliaan hymyn takana. Elikä varsin kiinalainen juttu!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

20 päivää Beijingin kisoihin.

Selailin eilen aamulla vanhoja UKA-lehtiä tai oikeas-taan vain erästä sellaista, nimittäin Urheilun kuva-aitan olympianumeroa vuodelta 1964. Siinä sattui silmiini kuva Tokioin Olympia-stadionin tulostaulusta kisojen avajaisten aikana jossa oli kahdella kielellä Pierre de Coubertinin sanoma, joka tässä englanniksi sanottuna.

THE MOST IMPORTANT THING IN THE OLYMPIC GAMES IN NOT TO WIN BUT TO TAKE PART. JUST AS THE MOST IMPORTANT THING IN THE LIFE IS NOT THE TRIUMPH BUT TO STRUGGLE.

Tämä fraasi siis kuuluu olympiakisojen avajaisiin ja siinä kerrotaan mikä on tärkeintä kisoissa ja mikä ei ole. Tämä virke on todellakin pistetty kisojen henkiinherättäjän paroni Pierre de Coubertinin suuhun. Itse asiassa kunnon paroonillamme ei ole mitään tekemistä tämän lauseen kanssa. Sen näet lausui Canteburyn arkkipiispa vuoden 1908, eli neljännen olympiadin kisojen avajaisjumalanpalveluksessa Lontoossa.

Mutta ei siinä mitään väärää ole sinänsä sillä kelpo diplomaattina kunnos-tautunut paroni olisi aivan varmastikin pistänyt nimensä moisen kommunikean loppulausuman alle (Tulipas irrationaalinen lause 
mutta menköön nytten).  

Oli lauseen takana kuka tahansa niin on varmaam todettava että paikkaansa pitää ja se vois aivan hyvin olla toimivana mottona niin elämässä kuin urheilussa ja molemmissa yhteensä ja limittäin.  

Mutta tosiasia on kuitenkin se, että vain yksi voittaa aina kulloisenkin olympiadin tietyn lajin kilpailun. On tietysti parikilpailujakin ja joukkuelajeja… Mutta olympiakisat ovat sellainen hanke jossa jokainen voi olla mukana. Olympiahenki ei voi olla vain niiden omaisuutta jotka kilpailevat kisoissa. Jokainen voi ottaa niihin osaa juuri oikeassa hengessä. De Coubertin oli pedagogi ja hänellä oli sellainen käsitys, että urheilu kehittää viittä elämän aluetta:  oma-aloitteisuutta, sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, tehokkuutta, täy-dellisyyden tavoittelua ja vaaran halveksuntaa.

Coubertin kuoli yksinäisenä vanhana miehenä joka tunsi että hänen unelmansa ei ollut täyttynyt. Hän ajatteli että se oli saavuttanut täyttymyksensä vain noin puolilleen. No yhdet hänen mielestään oikein organisoidut kisat hän sai nähdä ja ne pidetiin Berliinissä 1936. Olympiaparonilla oli yhteyksiä natseihin mutta niinpäs oli monella muullakin, ja vielä 1930-luvun alkupuolella oltiin aika sokeita heidän varsinaisiin tarkoitusperiinsä nähden. Monikaan ei ollut jaksanut lukea Aatun Mein Kampfia… Ja sitäpaitsi antisemitismi oli vallan yleinen asia vuosisadan alkupuolella, siis 1900-luvun… Eipä ole kukaan kieltämässä oylympiatulen sytyttämistä vaikka natsit sen omiin kisoihinsa avajaiseremoniaan ottivat! 

Porinaa ranskalaisista.

Aivan! Nythän on ranskalaisten kansallispäivä kallistumassa lopuilleen. Ei tule koskaan mietittyä sitä millaista Ranskassa on jos heidän suuri päivänsä sattuu perjantaille…  

Meidän on hyvin vaikea ymärtää, tai sitten ei ole, sitä mitä Ranskan kansallipäivä ranskalaisille merkitsee. Suomella on itsenäisyyspäivänsä jonka vietolle ei ole vastinetta muualla. Meidän itsenäisyyspäiväämme vain vietetään talvella ja keskellä joulun odotusta. Se kyllä antaa oman leimansa.

Ranskalaiset sitä vastoin viettävät suurta päiväänsä keskellä kesää ja siksipä se onkin aivan eri luonteinen. Mikään hirmuinen ryypiskelypäivä se ei ole sillä ranskalaisten viinikulttuuri on paljossa siistiytynyt sitten 1960-luvun. Päivää leimaa enemmänkin valtava arvokkuuden tunne. Siitä huolimatta kansallis-päivänä on ajettu myös yksi Tour de Francen etappi.

Ranskalaisia saadaan kiittää monista asioista mutta on asioita joista heitä ei aina niin kauheasti pitäisi kiittää. Esimerkiksi ransakalaisten standardisoimis-vimmaa on välillä aika vaikea ymmärtää. Heitä saamme kiittää metreistä ja kiloista sekä kaikesta muusta mahdollisesta ja onpa direktiivi-järjettömyyden taustalla juuri ranskalainen sielu.  

Ranskalaiset ovat hyvin ylpeää ja kunnianherkkää porukkaa ja on aivan käsittämätöntä se, että EU:lla on kaksi istuntopaikkaa, toinen juuri Ranskan Strassbourghissa. Hieno paikka kaikinensa, ainakin heinäkuussa 1986 jolloin pistäydyin ko. kaupungissa. Ja täytyyhän sanoa että eihän De Kroneburgh maistu missään niin hyvältä kuin juuri Strassbourghissa.

Ranska on suuri sivistysvaltio, sitä ei pidä kiistää. Monella tavalla sillä on ollut paljon annettavaa koko maailmalle. Näin Beijingin-kisojen alla pitää myös muistaa se, että olympia-liikettä ei tuntemassamme mielessä olisi syntynyt ilman ranskalaisia ja heidän intomielistä paroni De Coubertinia.  

De Coubertin oli hyvin myötämielinen suomalaisille silloin kun emme olleet itsenäinen maa. Paljolti hänen ansioistaan saimme osallistua mm. vuoden 1912 kisoihin. Asioiden kulusta kertoo väkevällä Martti Jukolan Suuri Olympiakirja. Nyt huomataankin että olemme puhuneet varsin vähän ranskalaisista otsikkoon nähden; enemmän urheilua. Mutta onhan Ranska myös urheilun suurmaa.

Vanhan viinakauppiaan saarna.

Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät;

I Viinipuu

Asian vihkiytyneille viiniharrastajille viinin historia on varsin tuttu asia. Vielä harvempi tietää sen, että aitoa viinipuuta, vitis vinifera –lajiketta, (vitis-sukuunhan kuuluu n. 80 eri lajiketta, joista vitis vinifera on vain yksi) kasvaa tänä päivänä vain Chilessä, ja ehkä joissakin Espanjan Catalonian laaksoissa. Näin ainakin huhut kertovat, mutta totuuden kuulisi varmasti ainoastaan Miguel Torresilta ja hänhän on hyvin tarkka liikesalaisuuksistaan.


Aito viinipuu oli Vanhan maailman kasvi. Kun valkoinen mies sitten muutti uuteen maailmaan, hän vei sinne mukanaan tietysti viiniköynnöksen. Satojen vuosien ajan hän yritti kasvattaa sitä siellä, mutta aina hyvistä aluista huolimatta kokeilut päättyivät katastrofiin. Kasvi näytti tukehtuvan ja lopulta se kuivui. Syy oli tuholaisessa nimeltä viinikirva!


On aina sanottu, että valkoinen mies vei tautinsa Uuteen maailmaan. Näin on! Mutta tässä karseassa vaihtokaupassa mekin saimme jotakin: tietysti erään tuhoisan taudin, mutta myöskin viinikirva tuli Eurooppaan 1800-luvun alussa. Se tuhosi käytännössä katsoen kaikki eurooppalaiset viinitarhat muutamassa kymmenessä vuodessa. 


Mutta koska ihminen on kekseliäs, löydettiin tähän tautiin ratkaisu, nimittäin Amerikassa kasvava vitis-sukuun kuuluva köynnöskasvi, vitis lambrusca, toi pelastuksen. Sen juurakko oli nimittäin immuuni viinikirvalle. Niinpä tänäkin päivänä kaikessa maailman viinitarhoissa Chileä lukuun ottamatta kaikki perinteiset viinilajikkeet on ympätty lambrusca-juurakkoon.


II Evankeliumista

Päivän evankeliumi on tavattoman lyhyt, itse asiassa nykyisen evankeliumikirjamme teksteistä kaikista lyhykäisin. Se on Matteuksen seitsemännestä luvusta, vuorisaarnan lopusta. Teksti vaikuttaa irralliselta ja sitä se onkin. Jotta päivän evankeliumi ymmärrettäisiin, tulee se lukea heti tämän pyhän ensimmäisen vuosikerran evankeliumitekstin perään, ja siinähän puhutaan vääristä profeetoista.


Matteus ei suoranaisesti puhu Jeesuksesta viinipuuna, mutta tämän pyhän ensimmäisen vuosikerran tekstissä puhutaan hieman sukulaismaisesti samasta asiasta: siitä, mitä on olla vartettuna eli oksastettuna viinipuuhun eli Jeesukseen. Se että lyhyt evankeliumitekstimme puhuu ahtaasta portista tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että vain Jeesuksen seuraaminen ja hänen yhteydessään pysyminen tuo meille elämän. Tietystikään Matteuksen evankeliumin kirjoittaja ei tiennyt tuon taivaallista kaikista vitis-heimon lajikkeista ja viinikirvoista, eikä niistä tiennyt Johanneskaan, joka varsinaisesti puhuu Jeesuksesta viinipuuna.


Mutta tässäpä evankeliumin voima onkin: ne voivat puhutella uusia ihmisiä aina uusissa tilanteissa ja uusina aikakausina. Ja ehkä joskus jos oikein kokoamme voimamme, löydämme ehkä pieniä, uusiakin näkökulmia.


Kaikkinensa ihminen, tuo Jumalan kuva, on hieno rakennelma. Hän on monien mahdollisuuksien luotu, mutta niin haavoittuvainen. Ihminen voi tietystikin yrittää tulla toimeen omilla voimillaan, mutta hänen kohtalonsa on sama kuin aidon viinipuun. Niin siinä vain lopulta käy, että synti tulee ja syö tuon hienon kasvin kuin viinikirva aidon viinipuun. 


Ja nyt törmäämmekin aika yllättävään asiaan, palaamme vielä hetkeksi viinikasvien biologiaan. Nimittäin, se lajike, joka pelasti Vanhan maailman viinin, tuottaa kyllä isoja ja mehevän näköisiä rypäleitä, mutta niistä tehty viini on juomakelvotonta. Ensinnäkin se tuoksuu samalle kuin märän koiran turkki, ja maku on aivan mieltäkääntävä. Mutta tällaisen kasvin juurakko pelasti aidon viinipuun!


Tässä ajatuksenkulussa löydämme jotain Jeesuksen kohtalosta. Siitä, kun hän eli ihmisenä ja oli halveksittu, jota verrattiin siihen kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät. Kristinuskohan on järjettömältä tuntuva asia, hullutus, mutta siinä onkin sen voima. Mikä on ihmisten silmissä arvotonta, onkin kaikkien pelastus!


Mutta kaiken tämän jälkeen joudumme vielä kerran kysymään muistimme virkistämiseksi sitä mitä ahdas portti tarkoittaa. Ahtaalle portille tuleminen on sitä, että omatuntomme särkyy Pyhän Jumalan edessä, näemme lähimmäistemme kärsimyksen ja sen että emme voi omin voimin päästä siitä portista sisälle. Tajuamme sen että tarvitsemme vahvemman kivijalan minkä ihminen voi antaa, tarvitsemme elämänvoimaa ja vastustuskykyä tarjoavan Kristus-juurakon.


Monella on juurakko löytämättä, siis niin sanotusti omat asiat hoitamatta. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi on aikaa pohdiskella muitten ihmisten pelastumista. Onhan sellainen puuha ehkä mielenkiintoistakin, kun saa keskustella uskonnollisen elämän monikirjavuudesta. Mutta on syytä muistaa, että katsomossa istuva penkkiurheilija ei koskaan voita kilpailua.


Yksinkertaista on tässäkin uskoa siihen, että kaikki hyvä voi tulla vain yhdestä lähteestä; ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta. Ihmisten temppujen varaan emme voi mitään rakentaa... Vain Kristuksen ja hänen sanojensa voimasta saamme elää... Siinäkö on se ahdas portti? Taitaapa olla ja onkin juuri niin. Yksinkertaisin ja tässä tapauksessa meistä riippumaton tekijä on kaiken selitys. 


Paljon muutakin olisi päivän evankeliumista olisi kerrottavaa, vielä enemmän Vuorisaarnan kaikista vivahteista, päivän aiheesta, mutta siihenpä ei tämä päivä taitaisi riittää…

Reunalisäyksiä saarnakäsikirjoitukseen 9 Shel/MMVII ja erään verbin irrationaalinen merkitys.

Yhdeksännen shellin päivän virtenä on virsi 484 eli Totuuden henki, tuo monille jo kansakoulusta tuttu virsi. Pitkään ihmettelin miksi sen sävelkulku on niin tuttu kunnes hoksasin, että se muistuttaa Ylen radion vanhaa taukoääntä. Sehän menee jokseenkin monotonisesti: ”Pimpeeli-pom-pom, pimpeli-pom-pom.” Siinä olivat muinoin kanteleen-soittajan sormet lujilla kun ylen lakko kesti kuukausitolkulla joskus 1970-luvun alkupuolella. Asia josta Kari Suomalainenkin piirsi mainion pilakuvan Hesariin...

Aina saarnakäsikirjoitus ei ylitä julkaisukynnystä. Tänään kävi näin. Liian paljon vanhaa ja lainattua. Mutta kun saarna tuli pidettyä kaksi kertaa niin käsikirjoitukseen oli ilmaantunut montakin sivuhuomautusta eli lisäystä. Niistä ei aivan täyttä saarnaa saa mutta ehkä muutama niistä on julkaisemisen arvoinen. Kyse on siis yhdeksännestä shellistä jonka otsikkona on ”Totuus ja harha” ja evankeliumitekstinä Matteus 7:15-23.

“Väärennös ja jäljennös.”

Kyse ”väärennöksestä ja jäljennöksestä” onkin sitten varsin mielenkiintoinen. Sanotaan, että isojen taidemuseoiden kokoelmissa olevista kuuluisimmista maalauksista on olemassa useita kopioita, ja vain taitava asiantuntija osaa erottaa kopion alkuperäisestä. Monesti kopion sanotaan olevan jopa alkuperäistä paremman, ja siinä että näytillä onkin kopio ei nähdä suoranaisesti mitään pahaa. Ja joskus alkuperäinen onkin voinut jopa tuhoutua... Eikös olekin merkillistä! Mihin siis pitäisi uskoa...

“Väärä profeetta – profeetan puute ylipäänsä.”

Puhe vääristä profeetoista onkin sitten mielenkiintoinen asia. Jospa ongelmamme tässä kirkossamme ei olekaan väärät profeetat, vaan se että profeettoja, siis opettajia ei ole ollenkaan. Siis että ei enää ole aitoa ja puhuttelevaa opetusta. Eikös tämä ole aika vakava asia jos se todella pitää paikkansa?

“Orjantappurat ja ohdakkeet.”

Orjantappuraa ei meillä täällä Suomessa kasva, monia ohdakkeita sentään kasvaa. Joka jättää niityn leikkaamatta saa nähdä mitä siellä oikein kasvaakaan. Ovathan ohdakkeetkin varsin kauniita, mutta ei niistä ole ihmiselle syödä. Niitä ei ihmisen vatsa pysty sulattamaan. Toisaalta vähäpätöisempien kasvien, kuten monien talventörröttimien siemeniä ovat vanhat suomalaiset muinoin jytystelleet ruoanpuut-teessa ja joissain puutostiloissa. Ja niissähän on jopa vallan terveellisiä aineita kohtuullisesti nautittuna, kuten hevonhierakan siemenissä kumariinia.

“Toimittajat erheet.” 

Totuuden ja harhan kanssa olemme tekemisissä päivittäin kun luemme sanomalehtiä. Lehtijutut ovat monesti vain likiarvoja. Toimittajat tekevät niitä pintapuolisen perehtymisen menetelmällä ja aina saa olla varuillaan ja korjaamassa väärin käsitettyjä lausumia. Siinäpä onkin sitten tekeminen kun lähdet korjaamaan kaikenmaailman asiantuntijoiden lausuntoja. Ikävä tosiasia on nimittäin se, että joka pääsee ensimmäisenä sanomaaan ns. totuuden on vahvoilla. Ja siinä ei paljon huomiota enää saa jos olisi vaikka 1000 sivua painavaa asiaa todisteeksi että asian laita todella on noin. Taannoin suuri suomalainen älykkö Matti Wuori herätti todella paljon närää kun hän rohkeni väittää että on tarpeen lukea ulkomaisia lehtiä jotta todella pääsisi perille mitä Suomessa oikein tapahtuu! Tässä tapauksessa en epäile Matin juttuja vaikka kaikessa en hänen ajatteluunsa voinut yhtyäkään. Rauha Matin sielulle...

Lopuksi jotain irrationaalia vielä erään verbin merkityksistä. Kaikkihan me ehtoollisella käyneet ymmärrämme mitä tarkoittaa sana ”vuodatettu.” Sitähän käytetään jaettaessa ehtoollisviiniä. Kyse on sellaisesta merkityksestä että on todella vuodatettu jotain nestettä jostain. Tässä tapauksessa on kyse viinistä joka mieleltään Jeesuksen vereksi.  Ehtoollista jakaessa on pidettävä pää kylmänä ja ilme lempeän näkkärisenä. Vähän kuin jousiammuntaradalla hyvän osuman ja onnistuneen suorituksen jälkeen. Tunteet on pidettävä kurissa vaikka pahin vihamies, selkäänpuukottaja ja pahojen puheiden ja juorujen levittäjä tulisi ehtoolliselle. Silloin ei todellakaan auta muuta kuin pyytää Jeesuksen mieltä ja sanoa sanat ”Herra armahda.” Ei siinä myös sovi miettiä kaikkia niitä juttuja joita on tullut viljelleeksi vaikkapa hyvän teologi-kaverin kanssa edellisiltana. 

Mutta joskus tulee mieleen verbin vuodattaa erityismerkitys. Nimittäin vuodatta-minen voi myös olla viinin säilyttämistä nahkaleilissä. Tässä merkityskentässä se voi myös olla sitä, että viiniä säilytetään nahkasäkissä jotta siihen saataisiin todellakin nahan makua. Joka on juonut elinkaarensa loppuun tullut tai jo yli-ikäistä kuollutta viiniä, vaikkapa englantilaisten suosimia laadukkaita mutta todellakin kuolleita riojalaisia viinejä ymmärtää kyllä mistä on kyse!

Asiahan on niin, että vuodattamisesta puhui itse Jeesuskin sanoessaan että uusi viini laitetaan uusiin leileihin... Ja huomattava osa Jeesuksen ajan Palestiinassa nautitusta viinistä todellakin oli vuodatettua. Siis vuodatettua jo ennen kuin se varsinaisesti vuodatettiin. Mutta tämä sanaleikittely tällä merkityksellä voi toimia vain Suomen kielessä, ja ehkä näin onkin peräti parempi.

Laillisen ruumiin ongelma? Mietteitä Jasminin illassa.

Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita jotka todella hämmästyttävät ja kummastuttavat pientä kulkijaa, jos kohta isompaakin tallustelijaa. Luen nykyään uutimet etupäässä tekstiteeveestä. Aamulla selaan toki nykyään maakunnan ykköslehden. Eilen sieltä sattui silmääni varsin erikoinen juttu joka jäi pyörimään mieleen vähän enemmän kanssa. Päivän mittaan valkeni se, että asian tiimoilta on tullut arimoitua aikaisemminkin, ja joskus isommallakin porukalla. Kyse on ns. ”laillisen ruumiin ongelmasta.” Elikkä siis siitä miten olisi viisainta hoitaa ihmisen biologinen jäämistö.

Eräs ruotsalainen on nimittäin patentoinut maailmanlaajuisesti uuden hautaus-menetelmän jossa ruumis pakastekuivataan. Kaiken lisäksi menetelmä kuuluu olevan ekologinen. Mutta onko se sittenkään. Varsin jännä juttu nyt kun tuhkaus saavuttaa yhä suurempaa suosiota. Kuumakäsit-telystä kylmäkäsittelyyn siis. Joskus tunfin hyvin suurta mielenkiintoa krematorioihin ja pohdin sitä miten ruumis voidaan tuhkata pienimmällä energiamäärällä. Ollessani töissä alkuseurakunnassa (Ensimmäinen työpaikkani pappisvirassa eli Kajaanin seurakunta.) pääsin auttamaan ko. seurakunnan silloista ylipuutarhuria kiperässä tilanteessa kun Paltaniemen hautuumaan Valon kappelin krematorio oli poissa käytöstä uunin rikkoutumisen vuoksi. Eräs ruumis oli ns. huonosti esikäsitelty. Oli sattunut kova posahdus kun patologi oli unohtanut poistaa sydämentahdistimen tuosta biologisesta jäämistöstä. 

Krematorion uuni oli ruotsalaista valmistetta joten varaosatkin oli tilattu sieltä. Mutta lähetystä ei vain kuulunut. Meikää pyydettiin avuksi eli soittamaan laitteita valmistavaan firmaan. Tein työtä pyydettyä ja tässä maailmassahan saa melkein mitä tahansa kun vain tarpeeksi nätisti pyytää. Sain hoputettua tilausta kun kuulivat miten paljon oli tuhkauksia jonossa. Suorastaan sanoi naisääni riikinruotsiksi että ”Härregud!” Ja tuota pikaa oli varaosat "redan på väg." Ylipuutarhurin ongelmat olivat väistyneet ja elämä (Vaiko tässä tapauksessa kuolema) palaili pikku hiljaan normaaleihin uomiinsa nälkämaan pääkaupungissa. Elettiin tammikuun loppua vuonna 2000 jolloin kaikkialla oli valtava hautausruuhka. Psykologisesti varsin jännä juttu että tuo kaikkien aikojen hautauspiikki normaalioloissamme sattui tuohon väärään vuosituhannen vaihteeseen. Vuosituhathan vaihtui oikeasti vasta vuotta myöhemmin! Krematorion uunin posahdus ylitti uutiskynnyksen mutta opetuksesta ei kylläkään viisastuttu. Sama ilmiö näet toistui ainakin pariin ottee-seen muuallakin Suomessa!

Mutta tuohon uuteen keksintöön... Ruumis siis laitetaan arkkuun ja tässä vaiheessa se jäähdytetään miinus kahdeksaantoista. Sitten ruumis arkkuineen upotetaan nestemäiseen typpeen jossa päästään lukemaan -196 celssiusta. Lopulta vettä menettänyt syväjäädyke täryytyetään. Jäljelle jää orgaanista pölyä josta voidaan vielä poistaa metallit sun muut lisäaineet. Jäljelle jäänyt pakastekuivattu pöly, noin 25-30 kg, laitetan maissi- ja perunatärkkelyksestä valmistettuun arkkuun joka haudataan alle puolen metrin syvyyteen, jolloin se maatuu noin vuodessa. Väitänpä kuitenkin että tällaisesta käsittelystä tulee varsin suuri ekologinen jalanjälki itsessään... Kuinka suuri? Suurempi kuin tuhkauksessa aivan varmasti. Krematorio-tekniikassakin olisi vielä kehittämisen ja keskittämisen varaa. Mutta laite olisi vallan mielenkintoinen. Käsittääkseni se olisi noin 20 metriä pitkä, ehkä vähän sellaisen pitkän rekkakontin muotoinen ja näköinen. Siinä olisi esijäähdytin, pakastekuivaus-allas, tärytin, metallinerotin ja pakkauskone. Laitetta varten tarvittaisiin pieni halli jossa luonnollisesti olisi myös ohjauspöytä tietokoneineen ja tietysti sosiaalitilat työntekijöille. Siis varsi-nainen kylmäkrematorio.

Miksei samalla mietitä vieläkin hurjempia hautausmenetelmiä. Mielestäni Susanne Wiigh Mäsakin ajatus lähentelee jonkin sortin pakkomiellettä. Annetaanpa ajatuksen juosta kunnolla. Miten olisi vaikkapa hautaustapa jossa kaikki hävitetään atomeiksi kertaheitolla?! Toki siihen vaaditaan energiaa, mutta ihminenhän on luonnostaan varsin järjetön olento. Rakennetaan vaikkapa geoenergialla ja stratosfääri-kiihdyttimellä toimiva korkeapainepumppu, jolla biologisia jäämistöjä ammutaan ammuksen kaltaisen teräslieriön sisällä lähiavaruuteen maata kiertävälle radalle. Sieltä ne sitten tulisivat tähdenlentoina läpi ilmakehän yläkerrosten palaen tosiaan atomeiksi. Siitä saisi vallan hyvin vajaan minuutin kestävän tähdenlennon ja omaiset voisivat katsella kirjaimellisesti ottaen tuota viimeistä matkaa. 

Tuollaisen hautauksen ongelmana on vain se, että se ei oikein onnistu kesäkuu-kausina valoisan taivaan vuoksi. Yhtä kaikki! Pääsisi siinä mainion Kaija Koon taannoisen hitin ”Kuka keksi rakkauden” sanat ”Tähdenlentona luokseni saavuit ja kauniimman teit minun maailmastain...” uuteen uskoon. Voisipa laulaa sanat vaikkapa seuraavasti: ”Tähdenlentona luotamme lähdit ja kauniimman teit meidän maailmastamme...”

Korkeapainepumppuhan oli yksi natsien salaisista aseista, tosin käyttökelvoton putkien huonon toleranssin vuoksi. Kyse oli pitkän kantaman tykistä joka oli saksalaiselta nimeltään ”Hochdruckspumpe”. Korkeapainepumppu koostui 40 osasta ja siinä oli 28 ruutikammiota pääputken haarakkeissa. Tarkoituksena oli, että ammuksen kulkiessa putkessa nämä panokset laukaistaisiin kukin vuorollaan, niin että  ne antaisivat kranaatille lähtönopeudeksi 1371,6 metriä sekunnissa! Laitetta kokeiltiin jopa aivan oikeasti. Aatun tarkoituksena oli moisella aseella, joka tunnettiin myös nimellä V-3, käräytellä lontoolaisten kollageenejä. Jöötin paino olisi ollut tommoiset 150 kiloa. Siis vallan hirmuisen painevaikutuksen aikaansaava korttelipommi jo kerrassaan.

Ajatus geoenergialla toimivasta korkeapainepumpusta ei ole uusi. On nimittäin vakavasti suunniteltu sellaisia vielä rakennettavankin. Niillä ammuttaisiin maatakiertävälle radalle avaruusasemien rakennustarvikkeita hyvinkin huokein kustannuksin, ja ennen kaikkea ekologisesti. Melu vaan olisi kuulemma infernaalinen. Stratosfääri-kiihdytin kuulunee ainakin vielä samaan kategoriaan kuin teleportaatio! Kyse olisi lähinnä kait sitten antimaterialla toimivasta partikkelinsyrjäyttimestä. Siis kyse olisi kalliista, pienikokoisesta, mutta toisaalta ekologisesta rakettimoottorin korvaavasta laitteesta. Kokoluokka lienee sama kuin ensimmäisillä sydämentahdistimilla.

 ”Laillinen ruumis” terminä on taas varastettu 1970-luvulla valmistuneesta tv-teatterin mainiosta näytelmästä ”Orvar Kleinin laillinen ruumis.” Ei siis mitään uutta auringon alla! Ei, ei sitten vaikka kuinka jotain omaperäistä yrittäisi! 

Saapas nähdä miten hurjan jutun saamme huomenpänä lehdestä lukea. Sanotaan, että kaikkia asioita on tarkasteltava ja punnittava tarkasti. Hengelli-siäkin on koeteltava. Niihinkin on nykyään vain tuotava ekologinen näkökulma, ennen kaikkea se. Mitäpä tässä muuta voisi sanoa kuin krocodiili Jenaa mukaillen: ”Maailmassa monta on ihmeellistä aasia, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä neukkua." Ja jääpä siinä tsuhnillekin omat osansa! Itse asiassa neukkula tuotti valtavan paljon pedagogisesti kestäviä lastenelokuvia sun muuta.

Mutta mitä onkaan menestystarinan taustalla ja muuta pientä.

Väitetään että rippikoulu on Suomen kirkon menestystarina. Muttaon pakko herättää sellainen kysymys että onko koko homman viehätyksen taustalla rippikoululeiri ja sen viehätys, toisaalla se että leiri muodostaa niin houkuttelevan kokonaisuuden nuorisokulttuuria että sille, ja sitä kautta koko rippikoulun suhteen, osallistuminen on vähintääkin obligatorinen juttu.

Em. väite on otettava vakavasti, itse asiassa erittäinkin vakavasti. Vaikka obkin puhuttu ns kuuden kuukauden pedagogiikasta ja jopa rippikoulusta joka kestää yhdeksän kuukautta niin leiri se on se joka viehättää…

Mutta vaikka asia olisikin noin niin ei saa lannistua missään tapauksessa. Silloin on panostettava leiriin ja siihen, että siellä on riittävä määrä ammattitaitoisia ja motivoituneita työntekijöitä. Jos kontaktia nuoriin seurakuntalaisiin ei saada niin silloin homma ei pitemmän päälle toimi…  

Mutta mennäänpä sitten muihin tärkeisiin asioihin. Öljyn hinta pysyy korkealla eikä toisen suuntaista kehitystä ole näkyvissä. Onkohan moni tullut ajatelleksi sitä kuinka paljon Venäjä on saanut ylimääräsiä tuloja kalliin öljyn vuoksi, ja siinä sivussa tietysti pieni Norjakin. Venäläiset ovat antaneet öljyvoittosalkkunsa sveitsiläisten hoidettavaksi. Mikäs siinä kun on sijoitettavana noin 170 miljardia euroa… Siinä on siis mitä ilmeisimmin kyse vain ylijäämästä joka menee budjetoidun ylitse…  

Venäjällä menee muutenkin paremmin kuin Jenkkilällä koska heillä rakennetaan infrastruktuuria uuteen uskoon Neukkulan rappiotilan jäljiltä. Jenkkilä on vielä suurissa ongelmissa sillä monet heidän systeemeistään on rakennettu jo vuosikymmeniä sitten ja remonttilasku on valtava kunhan se täysimääräisenä joskus lankeaa.

Beijingissä ei savusumu ota hellittääkseen vaikka rajoituksia on tehty. Mielenkiintoista… Kiinalaiset piilottelevat kuulemma Olympia-joukkuettaan joka onkin jättimäisen suuri noin kuutinesatoine urheilijoineen… Valmennusohjelmiin on kuulemma käytetty vallan hillitön määrä rahaa. Siispä on odotettavissa myöskin melkoinen mitalisade kitaneille. He ovat vahvoilla voimistelussa, ammunnassa, jousiammunnassa, palloilulajiessa ja ylipäätänsä kaikessa onhan nyt verraton mahdollisuus näyttää han-kansan voima. Mutta ehkäpä muillekin jää jotain muruja pöydältä, ehkä jotain pientä. Esimerkiksi yleisurheilussa voi tulla monta monituista ylläriä.
Ylläriä tuskin kuitenkaan kitanien taholta tulee miesten pilumi-skabassa. Meillä käydään kovaa kamppailua pilumi-joukkueemme kolmannesta edusmiehestä. Puhutaan jopa mahdollisesta oikeusmurhasta. 

Pankrationista Beijingiin ja pinyin-standartiin.

Aina ei totisesti jaksa hurskastella kirjojen ja muodik-kaiden ajatusten kanssa. Kohta onkin oiva aika kaivaa kaapin kätköstä suomi-verkkapusero, ja suunnata katse aluksi Beijingiin, kahdennenkymmenenen-nenyhdeksännen olympiadin kisoihin. Nyt on erinäisten ruumiinkulttuurin ilmiöiden tutkistelun aika.

Joka karsastaa urheilun ja kulttuurin yhteiseloa, niin muistakoon että itse suuri filosofi Platon osallistui nuorempana antiikin Olympian kisojen tapaisiin Isthmian kisoihin. Ei missään taidelajissa vaan peräti kaikkein vaativimmassa PANKRATION-kilpailussa. Pankration eli vapaa-ottelu päättyi usein vastustajan kuolemaan. Ilmeisen hyvällä menestykselläkin jopa; kuollut mies ei nimittäin idea-oppeja kehittele. Vaan kuinkas käy nykyajan ”muotifilosofeilta” pankration. Noh, filosofeista viis! Ainakin Venäjän pääministeri Vladimir Putin on aasialaisen pankrationin hienostuneen muodon, judon, harrastaja. Ja tässä muistettakoon, että judon harrastaminen alkaa vasta ensimmäisestä danista eli mustasta vyöstä.


Tietysti olisi luontevaa ajatella, että kotikatsomon oikea pukeutuminen ja muutenkin vankkumaton tuki kantaa joukkuetta ja urheilijoita eteenpäin. Vierasmaalaistenkin upeista suorituksista oppii nauttimaan. Aikanaan kun katseli Neuvostoliiton punakoneen huikeita pelisuorituksia vuodesta toiseen niistä myös oppi pitämään. Joskus kun ottaa turpiin oikein kunnolla niin siitähän voi tulla jopa riippuvaiseksi. Ne ajat eivät koskaan enää palaa. Jääkiekon suhteen Neuvostoliittoa on todella ikävä. Toinen on se turvallinen rajan takaa tuleva dialektinen hyrinä; alkuäidin turvalliseen syliin verrattava suure.Niin kaunista ja esteettistä ilmiötä on vaikea enää kuvitella kuin oli Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkue. Sanotaan se vielä kerran; näiden kolmen muisto ei koskaan himmene: Mihailov, Petrov ja Harlamov. Mutta suurin heistä on Maltsev. Siispä pois kansalliskiihko ja huomio pelkästään hyviin suorituksiin, tekniikkaan ja spekulaatioon yleensä.


Moderni yleisurheilu on löytänyt suurimmat sankarinsa radalta. Juoksun esteettisyydestä voidaan tietysti olla monta mieltä. Jotenkin afrikkalaisen mailerin-askel ei vain ole niin kaunis kuin vaikkapa ylevästi lipuneen Sebastian Coen askellus. Pikamatkoilla afroamerikkalaiset runnojat ovat kyllä tehokkaita, mutta ei kai kukaan väitä että he voittaisivat Pietro Mennean eleganssin. Puhumattakaan nyt sitten Valeri Borzovin juoksutekniikasta. Jos etsii tyyliä ja tekniikka, niin kiitollista on seurata kenttälajeja ja moniotteluja Sorrutaanpa nyt siis nostalgointiin ja spekulaatioon. Harvempi on kiinnittänyt huomiota siihen, että nyt naisten seipään maailmanennätys ylittää jo kahdellakymmenellä yhdellä sentillä ”oikean” seiväshypyn ME:n. Kysehän olisi metalliseipään maailmanennätyksestä numeroin 480. Modernin yleisurheilun, jos modernin rajana pidetään suorituspaikkojen uusia pinnotteita ja myös seiväshypyn välineuudistusta, huikein tulosparannus on tehty juuri seiväshypyssä: 134 cm. Tulosparannusta yli 25%! 


Joskus tulee mieleen erilaiset tasoituskilpailut. Pikamatkoilla afroamerikkalaiset ovat voittamattomia. Mutta jos annettaisiin tasoitusta valkoisille miehille vaikkapa 0,22 sekuntia satasella ja aasian urheilijoille vielä enemmän... Ja sitten vaikkapa kaikkien tasoituskilpailujen äiti: molemmille sukupuolille avoin seiväshyppy. Kiellettäisiin vain muovista tehdyt seipäät miehiltä, ja palattaisiin metallikauteen. Naiset saisivat sitävastoin käyttää taipuisaa muoviseivästä. Olisihan se kova paikka miehille. Metalliseipään maailma vaatii aivan toisenlaista tyyppiä kuin nykyinen seiväs, ja miehen suorituskyvyn raja olisi silloin lukemissa 490. Todennäköisesti derkku-naiset, jos heitä vielä olisi, liikkuisivat jo viiden metrin korkeuksissa.



Mutta sitten han-kansan pariin ja katse Beijingiin päin. Parasta muuten uskoa, että muoto Beijing on itse Kiinan ylimmän johdon suosittelema kirjoitusasu maan pääkaupungille latinalaisia aakkosia käyttävissä maissa. Samoin se on myös YK:n suositus. Muoto Peking ei ole ns. suomenkielinen muoto, vaan vanhan kansainvälisen postitoimistotranskription mukainen muoto. Hämmästyttävää, että valtakunnan ykköslehti poikkeaa pinyin-järjestelmästä tämän nimen suhteen. Asiaa sylttytehtaalta kysyttäessä sai jo neljä vuotta sitten seuraavan vastauksen: ”Asia kyllä tiedostetaan meillä. Saamme päivittäin huomautuksia asiasta. Käytäntö on HS-käytäntö, ja todennäköisesti lähivuosina ryhdymme käyttämään pinyinin mukaisia nimiasuja.” Mutta Hesarilla onkin tässä maassa liikaa valtaa. Muuten, edelleenkin paras meillä ilmestynyt artikkeli pinyin-järjestelmästä löytyy vuoden 1980 MMM-kirjasta.


Mutta todellakin katse Beijingiin, ja XXVIII olympiadin kisoihin päin! Kiina sai sitten kisansa. Onkin kysyttävä, kuka on loppujen lopuksi voittaja, ja mikä lopulta ratkaisi kisojen pitopaikan. Oli kaunista ajatella, että valtava julkisuuspaine saisi Kiinan hallituksen taipumaan joissakin kysymyksissä, vaikkapa Tiibet-jupakassa ja ihmisoikeusasioissa. Coca-Cola-kulttuuri ja lähes rajattomat tossumarkkinat taisivat sittenkin olla määräävin tekijä. Englannin kieli tulee myös jatkamaan voitonkulkuaan, samoin amerikkalaispainotteinen protestantismi. Kiinalaiset ovat todella vekkulia väkeä. Että eikun vaan pinyin-standartin saloja oppimaan ja puikoilla syömään!