Tästä lamasta ei enää selvitäkään ja jos edessä todellakin on tunnetun elämäntapamme loppu! Täytyy sanoa että tämän viikon ajan on päässäni pyörinyt mantra “Ei saa ottaa metsän eläimiltä puita.” Aina uudesta näkökulmasta on asiaa mietitty ja yhä epätoivoisemmalta kaikki näyttää. Tai ehkä on liian rankkaa sanoa että epätoivoiselta, käytetään mieluummin sanaa “lopulliselta.”
Entäpäs jo meitä todellakin on liikaa immeisiä tällä pallerolla ja jotain tarttis todellakin tehdä ja suhteellisen äkkiä? Ja miten tämä yhtälö ratkaistaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kannalta? YK:n ihmisoikeuksien julistus on hyvä asia mutta vain jos siihen tehdään yksi lisähuomautus joka lisää siihen kaikki tarvittavat vaatimukset luomakunnan kannalta.
Kuten arvannettekin niin tämä huomautus on tässä ja seuraava: “Ei saa ottaa metsän eläimiltä puita…” Tämän lauseen nerokkuus valkeni meikälle juuri hetki sitten. Nimittäin tässä lauseessa tulee täysivaltaisesti huomioon sekä floora että fauna, siis eläinkunta ja kasvikunta akvamaailmaa nyt unohtamatta.
Entäpäs jos tämän planeetan onnettomuus ja vitsaus todellakin on ihminen. Ihminen joka saapui holoseeniin eli tähän lämpimään jääkausien väliseen ajanjaksoon ja aloitti ns. intensiivisen ruuantuotannon? Hän rakensi sivilisaation ja teki tarivttavat keksinnöt maksimoidakseen kaiken ahneutensa. Hän otti ja porasi reikiä maanperään ja imi ikivanhoista kerrostumista maaöljyn ja louhi vuoret ja maanaluset ontoiksi kauheassa hiilenhimossaan….
Entäpäs jos hän tuhosi lopullisesti biodiversiteetin, kaiken luonnon monimuotoisuuden. Hän ei ainoastaan ottanut metsän eläimiltä puita vaan teki metsän muutenkin elinkelvottomaksi. Hän kesytti eläimet tuottamaan ruokaa ja syötävää…
Entäpäs jo kaikki ei kuitenkaan ole vielä myöhäistä? Mitä on tehtävissä?
Entäpäs jos tämä sukupolvi voi jäädä ihmiskunnan historiassa, nyt varsinkin kun kaikki voidaan todentaa ja taltioida, sankarilliseksi sukupolveksi joka pysäytti tuhon tyytymällä vähempään. Jospa tämä sukupolvi todellakin laittoi stopin liikakansoitukselle, ylensyönnille ja tuhottomalle kulutukselle.
On sanottu. “Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa!”
Entäpäs jos sanotaankin: “Niin vähän kuin on aikaa, niin paljon on toivoa!”
Hyvällä omallatunnolla rohkenen sanoa että tällä viikkolla olen puhunut ihan riittävästi politiikkaa. On siis aika nollata mittarit ja julkimoida taas huomenna jatkokertomus-romaani nimeltänsä “Arjen hautaamaa.” Ehkä viimeistään sunnuntaina on aika puhua taas politiikka ja kenties ankarastikin arvostella tasavaltakuntamme pääministeriä eli Matti van Hanenia…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti