Keisari Augustus - kaikkien aikojen mahtavin mies ja poliitikko.

Ison sisarkirkkomme (Puhun asiasta luterilaisessa maassa jossa vallitsee pääsääntöisesti jälkiluterilainen kulttuuri.), roomalaiskatolisen kirkon, jouluyön messussa on yksi asia joka voi saada luterilaisen hyvin kateelliseksi. 

No ehkä siinä on toinenkin asia. Se toinen asia on vuoropsalmi ja sen sanat ja sävelmä. Mutta se ensimmäinen ja tärkeämpi. No sehän on jouluyön julistus. Siinä mainitaan keisari Augustus, totta kai! Ja näin siinä sanotaan: Anno imperii Octaviani Augusti quadragesimo secundo: toto orbe in pace composito (Keisari Augustuksen neljäntenäkymmenentenä toisena hallitusvuonna: rauhan vallitessa maanpiirissä)… Niin, rauha vallitsi kaikkialla, mitä nyt pieniä rajakahakoita lukuunottamatta.

Rooman toinen keisari, jouluevankeliumin Augustus oli mahtava mies. Mutta kuinka mahtava? Mutta aailman mahtavin mies oli kuitenkin myös hyvin onneton mies. Mailman rikkainkin mies hän oli vaikka hän oli hyvin vaatimaatomin Rooman kansalaisista. Jos joku purnasi siitä että viinin hinta on taas noussut saattoi hän sanoa että olen rakennuttanut uusia vesijohtoja ja puhdasta vettä saa ilmaiseksi rajattomia määriä, juo vettä!

Augustuksen vaatimattomuus oli hämmästelyn aihe satojen vuosienkin päästä kun Roomassa kävi matkailijoita. Jotka vain näkivätkin hänen kotinsa, siis suoraan sanottuna kotimuseon, ihmettelivät ylen suuresti. “Ai tämäkö muka on suuren ja mahtavan Augustuksen koti, tuossako hän muka nukkui ja tuossako hänen tuolinsa muka on…” Hyvänä päivänä hän saattoi lahjoittaa loistohuvilan Caprin saarelta kenelle halusi. Kuitenkaan hän ei ollut mikään saituri-luonne, päinvastoin.

Mutta yhtä häneltä puuttui ja se oli perhe-onni. Näin hän antoi elävän esimerkin, parhaan esimerkin siitä, että mahtava asema ja rikkaus ei taka onnea henkilökohtaisessa elämässä. Ja kun hänen hallitsija-sukunsa jatkui niin näytti siltä että keisaria seuraa aina vain hullumpi mies; alkoivat varsinaiset hulluusolympialaiset. Augustuksen valta oli perustettu väkivallalla ja roomalainen sotamiekka, kaksiteräinen gladus oli juonut tavattoman monen kansalaisen, viattomankin verta, ystäviänsäkin hän oli tapattanut. Tuntui kuin karmea kirous olisi asunut hänen ja hänen perheensä päällä noiden asioiden vuoksi…

Mutta oliko keisari Augustus niin mahtava mies että hänen valtakunnassaan “jokainen hiuskarvakin oli laskettu.” Eräällä tavalla näin oli! Ja tapa jolla hän hallitsi oli varsin erikoiselta kuullostava. Kun hän oli perustanut valtansa hyvin veristen vaiheiden jälkeen näytti siltä, että hän oli luopunut vallasta kokonaan. Tosiasia oli kuitenkin että mitään Rooman valtakunnassa ei tapahtunut ellei Augustus olisi niin halunnut; ainakin polittiisessa mielessä näin voidaan sanoa. Tässä mielessä jokainen hiuskarva oli todellakin laskettu…

Tänään vastaava tarkoittaisi vaikkapa sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentti voisi hallita maailmaa omalta kotimaatilaltaan tekemättä näennäisesti mitään, hänen poliittinen etujoukkonsa vain toimisi niin kuin oletetaan isännän haluavan ja tekevän, eikä mitään tehtäisi vastoin hänen tahtoansa. Vaikka usein näyttäisin siltä että tehtäsiin aivan järjettömiä päätöksiä, ja näyttäisi siltäkin että nyt on menetelty ensimmäisen kansalaisen tahdon ja edun vastaisesti, niin lopulta olisi kaikki kuitenkin hyvin, kaikilla pääsääntöisesti asiat kohdallaan ja maassa ja maanpiirissäkin rauha. Ja tietystikin; keisarin tahto oli toteutunut ihan noin sattumalta ja ikään kuin bonuksena kaiken muun hyvä ja hyödyllisen lisäksi.

Keisari Augustus on kaikki asiat suhteellistaen maailmanhistorian mahtavine yksittäinen hallitsija ja poliitikko. Merkillinen mies jonka persoonassa yhdistyi hirmuinen julmuus taitavaan ja ovelaan reaalipolitiikkoon.

On asioita jotka ovat aitoja ja vähemmän aitoja. Yksi niistä on ruisleipä. Ollessani töissä alkuseurakunnassa viime vuosituhannella (1999-2000) söin luonnollisestikin paljon Pekka Heikkisen puu-uuniruisleipää. 

Muutettuani Kotkan seudulle ja siellä onnellisten yhteensattumien jälkeen Sunilan pappilaan ryhdyin luonnollisestikin valmistamaan ruisleipää kun kerta talossa oli aivan ideaali leivinuuni. Taikinajuuren valmistin Pekka Heikisen leivästä jota toin ensimmäisellä hiihtolomarippikoulu-reissullani Kajaanista. Asioinnista Pekka Heikkisen myymälä-kahvilassa olisi paljonkin kerrottavaa.  

Mutta kerrotaan nyt jotain. Itse Pekka Heikinen suostui näyttämään kuuluisat puu-uuninsa ja muutenkin antamaan ekskurssin leipomostaan. Mukaani otin silloisen vs. kirkkoherran joka piti vierailu-kokemusta vertaansa vailla olevana elämyksenä. Ekskurssi tapahtui aivan vähän poistumistani minulle niin rakkaasta alkuseurakunnasta, jossa sain opetella papinhommia monen niin ihastuttavan kolleegan kanssa….

Paistelin leipää muutaman vuoden ajan ja hankin aina jauhot Hurukselalaiselta hovihankkijalta. Monta säkillistä siitä kertyi parin vuoden mittaan. Nuo ihanat immeiset pitivät myös pienen perheenalkuni potaasissa; norjan punaista ja siikliä ostin heiltä myös säkkikaupalla. Ja kun tuttavuus oli sitten sillä asteella että luottamusta on niin kysyinpä että olisiko heillä vanhoja juuttisäkkejä. Hepä antoivat minulle ihan joululahjaksi pari kappaletta vuonna 2003. Ja nepäs ovat sitten toimittaneetkin joululahjasäkkien virkaa siitä lähtien.
Mutta ruisleipään... Tullessamme Auraan jouduimme luonnollisesti luopumaan leivintuvasta. 

Nykyisessä residenssisäkin on toki leivinuuni mutta sen käyttö on niin iso operaatio, että siihen ei nykyisessä elämäntilanteessa todellakaan ole mitään mahdollisuuksia. Siispä on ollut ruislevän suhteen vähän huonompi saanti. Ja olen asian aika monelle suoraan sanonutkin: “Ette te Varsinais-Suomalaiset ruisleipää osaa tehdä. Ja jos joku osaakin niin se on kyllä varmaan karjalalainen siirtolainen.” No kyllä muutamalta kotileipurilta on hyvää leipää saanut, sen myönnän. Mutta kaupoista en tähän päivään mennessä ole saanut sellaista leipää joka olisi lähelläkään Kainuun kuulua Heikkistä. Lisäksi kun asia on niin että hyvän leivän perään on taloudessani myös joku muu kuin mina…

Monta vuotta tässä on tuntenut itsensä kadonneen ruisleivän metsästäjäksi. Ja kun ei viitsi olla mankumassa keneltäkään kotileipojalta leipää niin olo on ollut välillä vähän toivoton. Välillä on jo katsellut kohti isoa leivinuunia… Toissapänä sitten välähti: “Jos ei Turun kauppahallista rukihista, niin ei sitten kuuna kullanvalakiana tästä maakunnasta sataprosenttista ruislimppua löydy."

Perjantaina 25 marraskuuta kuluvaa vuotta oli asiaa vanhaan pääkaupunkiin ja päätinkin käydä Turkuin (Ei ole painovirhe. Voin käyttää oikeat Turku-nimeä kunhan ensin nimeävät joenpuoliskot korrektilla tavalla.) kauppahallissa. Ensimmäinen vierailu oli laatuansa ja tapahtui siis näinä päivinä Anno Domini MMVIII. Suuret oli odotukset, todella suuret. Ensimmäinen kauppias väitti että paikalliset haluaa ruisleipään kuminaa… Ei siis oikeaa Itä-Suomalaista… Hääp sano että vain yksi tuhannesta täällä kaipaa kuminatonta leipää. Pieni masennuksenpuuska hiipi puseroon… 

Kävelin kauppahallin ovaalin kunnes tulin yhden looshin äärelle. Osoitin limppuhyllyä ja kysyin että ei kai tuossa vain ole kuminata? Ei kuulemma ollut. Suuren skepsiksen vallassa tein kaupat ja otinpa vielä kuvankin…  

Jostain kumman syystä uskoin kahden naismyyjän stoorin ja lupasin tulla uudelleen semminkin kun he väittivät että tiistaisin heiltä saa aitoa Itä-Suomalaista. Tulin sitten kotiin ja leipää maistettiin… Ei se kyllä Pekka Heikkisen leivälle pärjää mutta ylittää aidon ruisleivän aitousvaatimukset kirkaasti. Ja kuinkas asia muuten olikaan… Tuote on pienen raumalaisen leipomon tuote. Käsittääkseni Rauma on ylpeä pieni kaupunki Satakunnassa…

Mutta kadonneen ruisleivän metsästäjä päättää nyt ristiretkensä. Energiaa vapautuu nyt aivan eri tavalla moneen muuhun asiaan… Jumalalle kiitos kedon ruohoista ja ruis-nimisestä rikkaruohosta. Asia oli näet niin, että kun nykyihminen käynnisteli intensiivistä ruuantuotantoaan hedelmällisen puolikuun alueella aikana jolloin nykyinen interglasiaali, eli HOLOSEENI alkoi pidettiin ruista rikkakasvina joka esiintyi vehnän joukossa. 

Rukiin voittokulku alkoi vasta alppien pohoispuolella, vaikka Rooman viimeinen etruski-kuningas Tarqinius Superbus kerran kylvikin rukiita Mars-kentälle. Ennakkoluuloton mies mutta teko taisi johtaa siihen että roomalaiset saivat hänestä tarpeeksi ja karkoittivat hänet kaupungista ikiajoiksi.

Hitler — Teräväkatseinen sosiologiko?

Olen nyt edennyt lukemattomien kirjojen rästilistalla ja päässyt mm Adolf Hitlerin "Taisteluni-kirjassa" sivulle 79; on luettu 2 lukua ja paljon on jo kerrottavaa. On syytä tehdä joitakikin huomioita.

Ensiksikin; kirja on melkoinen tabu ja sellaisena se tulee pysymään. Sitä on kuitenkin voitava tarkastella ihan "akateemisesta näkökulmasta" jotta voimme ymmärtää Hitlerin ajattelua ja yhtä kappaletta maailmanhistoriaa. Eikä se ole mikään kappale vaan tuon miehen toiminta on läsnä keskuudessamme joka päivä.

Toiseksikin; Hitleriä ei millään keinolla voida enää rehabilitoida, eikä se näissäkään kirjoituksissa ole tarkoitus. Se olisi mahdollista vain jos ihmisyyden perusteita ja ihmisoikeuksien perusteluja radikaalisti muutettaisiin.

Yritin lukea kirjan lukiovuosinani ja miten pitkälle pääsinkään niin sitä en muista. Toinen yritys kesällä 1998 kariutui myös. Pääsin noin siuvlle 200. En ole pitänyt kirjaa koskaan tylsänä mutta "äänivalli" ei ole vain koskaan mennyt rikki. Nyt tuntuu siltä että projekti voisi onniustua ja onnistuuhan se koska asia on tullut julkisesti luvattua.

Että Hitlerkö terävä sosiologi? Näin voidaan sanoa. Niitä taitoja tarvittiin kun noustiin kansakunnan johtoon ja saatiin koko maailmanhistoria sekaisin. Mutta asiaa... Kirjan toinen luku kertoo Hitlerin Wienin vuosista hänen omin sanoin. Hän eli nuo vuodet suuressa jos vähän pienemmässäkin ahdingossa. Opiskelu-ura kariutui puuttuviin perusopintoihin, ei tullut Hitleristä arkkitehtia. Elantonsa Wienissä hän ansaitsi aputyömiehenä rakennuksilla ja lopulta myyden halvalla piirustelmiaan ja vesivärimaalauksiaan, joista on viime päivinä maksettu huutokaupoissa melkoisia summia.

Vapaa-aikansa Hitler käytti omien sanojensa mukaan, eikä asiaa pidä lainkaan epäillä, lukemiseen. Ja se näkyy hänen yhteiskunta-analyysistään kirjan ensimmäisen osan luvussa kaksi. Hän on myös tutustunut lukuisiin ihmisiin ja nähnyt läheltä sen yhteiskuntaluokan elämää jossa hän eli. Kyseinen luku sisältää kaksi hyvin osuvaa ja tunteikkaasti kirjoitettua kuvausta. Ensimmäinen kuvaus koskee sitä millaisen nuoren miehen voi Wienin aputyömiesköyhälistön koti tuottaa. Se tuottaa katkeran ja kognitiivisessa dissonanssissa olevan nuorukaisen jolla ei ole mitään muuta elämänmuotoa valittavanaan kuin isänsä ahdas ja vaikea elämä tai rikollinen ura. 

Toinen kuvaus puhuu siitä epätoivosta jossa pienessä ja kurjassa asunnossa elävä perhe kokee isän ongelmien ja epätoivon seurauksena. Se on kuvaus kurjistumisesta ja täydellisestä toivon näköalattomuudesta. Kuvauksia on pidettävä enemmän kuin fiktiona, kaikkea muuta kuin fiktiona. Hitler ei ammena noiden kohtausten kokemuksia omasta lapsuudestaa. Ne ovat tarkkanäköisen havainnoitsijan puhetta.
Kirjoittaessaan kirjan Mein Kampf, joka pelkästään teki Hitleristä monimiljonäärin, hän oli 34 vuotias. Hän oli jo poliittisella uralla menestynyt mies ja tunnettu puhuja. Menestyäkseen puhujana ja vaikuttajana, ja tämä koskee ketä tahansa, tarvitaan elämänkokemusta ja integroitunutta tietoa. 

Nuo kaksi kuvausta joihin viittasin ovat juuri tällaista materiaalia. Suullisesti esitettynä ne ovat vedonneet laajoihin joukkoihin. Ne ovat oikeistopopulistin puhetta. Ei ole mikään ihme että hän menestyi.  Ainakin muutama johtopäätös voidaan tehdä Aatun Wienin-vuosista (Ns. diminutiivimuoto tässä yhteydessä on vain tekninen termi, koko Adolf nimi on näet ikuisiksi ajoiksi pilattu Hitlerin vuoksi. On aivan sama käytetäänkö muotoa Aadolf vai Aatu. Aatu antaa pikemminkin surkuhupaisan ja pilkallisen vivahteen. Toisaalta jos käyttäisimme vakavissamme hänestä nimeä Adowolf, siis Adolf-nimen kantamuotoa, niin asia olisi aivan toisen sävyinen. Silloin puhuisimme miehestä palvovaan sävyyn. Adowolf nimittäin tarkoittaa lähinnä susilauman johtavaa urosta!)  

1) Noina vuosina hän hankki varsinaisen henkisen pääomasa ja se vaati kovaa työtä vaikeissa olosuhteissa.  

2) Minkä tahansa päämäärän saavuttaminen, hyvän tai pahan, vaatii aina kovaa työtä. Hitlerillä oli varmaan selkeä ymmärys siitä, että haän tavoittelee vain ja ainoastaan hyvää.

Tässä vaiheessa on hyvä esittää yksi kysymys tuleville pohdinnoillemme: Tarvitsiko maailmahistoria Hitlerin johtaakseen tilanteen tänän päivään ja tähän tilanteeseen, vai tarvitsiko Hitler maailmaa johtaakseen sen siihen tilanteeseen jossa se nyt on? Ehkä emme saa tyydyttävää vastausta mutta yritämme silti!

Tappion merkityksestä

Suosikkijoukkueen tappio kirvoittaa aina ja laittaa peräti miettimään tappion ja vastoinkäymisen olemusta ja hengellistä merkitystä. Nimittäin joskus kovasta yrityksestä huolimatta ei saa edes aikaan sitä niin kuuluisaa tasapeliä.

Suosikkijoukkueen tappion toki kärsii ellei sitten ole kysymyksessä elämää suurempi asia. Jos näin on niin silloin voi kyllä miettiä elämänsä perustuksia oikein enenmmänkin. Ammattilaisten asenteesta voi kyllä ottaa oppia. Hävinnyt joukkue poistuu jäältä pukuhuoneeseen rivakasti ja ryhtyy nollaamaan tilannetta; katse on jo seuraavassa pelissä ja jos kyse oli kauden päättäneestä pelistä niin silloin katsotaan seuraavaan kautta täydellisine mahdollisuuksineen. Tässä vaiheessa valmentajat ja analyytikot aloittavat työnsä; mikä oikein meni pieleen? Yleensä vastaus löydetään ja jos resursseja sitten on niin käydään vain kohti uutta peliä. Tappion tuska häipyy viimeistään kun seuraavan ottelun aloituskiekko putoaa jäälle.

Mutta kuinkas sitten on ihmiselämässä!? Otetaanpa kirjahyllystä vuonna 1967 ilmestynyt Veikko Huovisen “Lyhyet erikoiset” ja sieltä juttu Maanalaista kirjallisuutta.” Juttu on varmasti viitteellinen sikälikin että Huovinen tuskin sai merkillistä novellikokoelmaa postissa luettavakseen. No eniwei otetaanpa tästä jutusta suora sitaatti:

“Toinen kokoelmaan sisältynyt juttu, “Joosepin kohtalo”, ei ollut mikään erikoinen. Kieli oli vastenmielisen karkeaa, siinä näkyi selviä vaikutteita tamperelaiskirjallisuudesta. Eräälläkin sivulla pörhisteli kolmatta kymmentä kirosanaa. Jooseppi ooli köyhä mökkiläinen, ja hänen elämänsä oli täynnä vastuksia. Yhtenä ainoana vuotena sattui verraton onnettomuuksia. Hevonen jäi junan alle, vanhin poika kuoli traktorin kaaduttua, vaimoa vaivasi struuma, kaksi lehmää halkesi odelman syöntiin, hyvä ajokoira hukkui virtsakaivoon, tytär huorasteli tietyömaalla ja poika särki ammattikoulun työpajalla kalliin koneen. Jooseppia alkoi vaivata itsepäinen yskä ja hän meni lääkäriin. Seurasi sarja tutkimuksia ja viimein Jooseppi sai kuulla tuomionsa:

“Jooseppi istui odotushuoneessa ja luki Pirkkaa. Viimein hoitajatar aukaisi oven ja kutsui hänet sisälle. Kirjoituspöydän takana oli kaksi lääkäriä, se pitempi, hevosnaamainen ja honisevaääninen oli häntä tutkinut, nuorempi tukeva mies oli Joosepille tuntematon. Hevosnaamainen katseli röntgenkuvaa vasten valoa ja sanoi sitten Joosepille: -Teillä on valitettavasti keuhkosyöpä! -Sitä se, saatana, vielä puuttui, äsähti Jooseppi vihaisena. Eikä hän enempää kuunnellut tohtorin honisemista, vaan lähti yllättäen huoneesta ja paiskasi oven kiinni niin että seinältä taulu putosi”

Niin, että taitavat ne olla meidän ongelmat varsin pieniä Joosepin ongelmiin verrattuna. Ihan voisi olla totta tuollainen ihan vastoinkäymisten suhteen, mutta ei köyhällä miehellä ole hevosta, traktoria, eikä hyvää ajokoiraa. Mutta tietystihän kyse voi olla näkökulmastakin…

Valitettavasti kaikilla meillä ei ole henkilökohtaista psykiatria, kuntovalmentajaa, palvelijaa, hoviherraa/kamarineitoa, hierojaa sun muuta rumsteeraajaa. Yksin on selvittävä kuten Jooseppi ongelmiensa keskellä. Elämässä on harvoin todellisia suuria ilonaiheita, tasapelit ovat harvinaisa ja tappio vaanii koko ajan nurkan takana.

Jos tappio tulee ja ongelmat kasvavat liian suureksi niin silloin on syytä istua kannon nokkaan, kääriä pettröössi ja tehdä roknoosi. Aina on jokin tie etiäppäin. Taskusta voi kaivaa myös Saarnaajan kirjan matkaversion tai avata netin puhelimesta ja lukea seuraavaan, ellei sitä peräti ulkoa muista:

Saarnaaja 2: 24-26
24 Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä. 25 Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä? 26 Sille, joka on hänelle mieleen, hän antaa viisautta, tietoa ja iloa, mutta syntisen hän panee kokoamaan ja kartuttamaan hyvää sille, joka on hänelle mieluinen. Mutta tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Saarnaaja 9:7-10
7 Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi. 8 Olkoot vaatteesi aina valkeat ja olkoon pääsi runsaasti voideltu. 9 Nauti elämästä rakastamasi vaimon kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä. 10 Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.

Ja tietysti kannattaa lukea myös Lyhyet erikoiset. Sisältää ainakin pari kuolematonta juttua kuten “Otsjakki ja voguli” ja “Nudistit retkellä.”

Avoin kirje Kiesukselle

Sinulle jonka tulopäivää emme tiedä… Ja puhuttelen nyt vanhalla suomalaisella muodolla Kiesus, Kiesus kaikkeuden kuningas… Alkusoinnussa on näet miedän suomalaisten kielenkäytön voima. Meinaan on viime päivinä pyörinyt mielessä eräs lausumasi jota olen peräti veivannut hieman uuteen muotoon. Harrastinpa peräti vulgääri-eksegetiikkaa ja etsin paralleeleja  aina Tuomaksen evankeliumia myöten…

Matteuksen vuorisaarnan (Matt 6:24) mukaan sanot “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista.” No jottei sanojasi eroteta oikeasta yhteydestään niin toki jae jatkuu vielä sanoilla. “Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” Luukkaan kenttäsaarnassa asia on sanottu aika tavalla samoilla sanoilla eikä siitä juuri saa etsittyä pienintäkään nyanssia. Mitä nyt Luukas osasi kirjoittaa parempaa kreikkaa…

Mutta kun viimeistään keväällä 1988 Kari Syreeni sai minutkin ymmärtämään ja ihmettelemään redaktion, siis kirjallisen ja motivoidun tekstien toimittamisen, syvällisempää olemusta niin en varmasti ole kovin väärässä jos sanon seuraavaa:

1) Luukkaan ja Matteuksen tekstit ovat käyneet läpi kirjallisen ja motivoidun toimittamisprosessin ja nämä kaksi saarnaa, vuorellinen ja laaksollinen, ovat kokoelmien kokoelmia siitä mitä sanoit kun täällä kerran vaikutit ja vaelsit.

2) Voin aivan hyvin irrottaa jakeen Matteus neljäkolmatta kuudes luku sanat “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista.” No jottei sanojasi eroteta oikeasta yhteydestään niin toki jae jatkuu vielä sanoilla” koko jakeen kokonaisyhteydestä, jopa koko vuorisaarna kokonaisyhteydestä. Todennäköisesti ne eivät ole edes sinun omasta päästäsi, olet ne vain runoilijalle ominaisella tavalla ottanut ja yhdistänyt jonkun muun sanomisista. “Ei mitään uutta auringon alla, vai mitä tähän sanot Oi Kiesus parhain ystävämme. 

Mutta vielä taustoihin. Nimittäin Tuomaan evankeliumin logionissa 47 on vallan mielenkiintoista asiaa. Ne sisältävät ehkä aidoimmat ja toimittamattomimmat sanansi, joskus vaikeaselkoisemmat ja täytyypää  myös sanoa että ilkeimmät mitä olen lukenut. Tylyydessä vain Jiddu Krishnamurti vetää niille vertoja, mutta sinähän tunnet varmaan tapauksen ja emme puhu siitä sen enempäti. Tuomas panee nimittäin suuhusi sanat (Ja ne ovat tässä suomeksi sen Yliopistopainon vuonna 1992 julkaiseman kirjan mukaan, kiitos Huuhtasen Paulille, Antti Marjaselle ja Risto Urolle):

Tuomas 47 logion

Jeesus sanoi: kukaan ei voi nousta kahden hevosen selkään tai jännittää kahta jousta. Palvelija ei voi palvella kahta herraa. Toista hän kunnioittaa ja toista halveksii. Ei kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua heti sen jälkeen saada uutta. Uutta viiniä ei lasketa vanhoihin leileihin, etteivät ne repeäisi, eikä vanhaa viiniä lasketa uuteen leiliin ettei se rikkoisi sitä. Vanhalla kankaanpalalla ei paikata uutta vaatetta, sillä silloin uusi vaate repeää.

Mistähän nuo Matteus ja Luukas sen mammonan keksivät. Näinhän se on; ei kukaan varmaankaan halua Beaujolais Nouveauta jos on saanut juoda muutaman lasin vuoden 1971 Chateau Latouria, ellei sitten halua pahastuttaa köyhää tai leskirouvaa kun he vieraanvaraisuudessaan haluavat antaa sinulle parastaan…

Mutta siihen kahteen herraan. Tuntui varmaan kauhialta kun Pietari petti sinut. Ja niin se tuntuu ylen kauhialta tänäkin päivänä kun ystävä pettää. Kahden herran palvelemisen problematiikka on siis mielenkiintoista ja haluankin että kuulet millaisen johdannoksen olen lausumastasi kirjoittaunut:

Teille on sanottu:

Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista.

Mutta sanotaanpa näinkin.

Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Toisen hän pettää ja toista hän myötäilee. Onneton on tällaisen palvelijan osa jos molemmat herrat tietävät tilanteen.

Elämä opettaa…

Veljesi Jaakob (Ja nyt ainakin mina tungen johdanto-opilliset kysymykset hevon tuuttiin, ja lähden siitä että Jaakobin kirjeen kirjoittaja oli todellakin Herran veli.) on kirjoittanut.

Jaakob 4:4

4 Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi. 5 Vai luuletteko, että Raamattu syyttä sanoo: "Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut"? 6 Mutta vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa. Siksi Raamattu sanoo:

Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Vanitum vanitatis, kaikki on vanikkaa.

Tänään oli kuikkima-päivä meidän seurakunnassamme. Siis Kultaisen Iän Kerho eli KUIK. Porinoitsin ikäihmisille aiheesta ”Saarnaajan kirjan arvoitus?” Totisina kuuntelivat... Puhutaanhan tuossa kirjassa vanhuudestakin. Omalla kohdallani Saarnaaja on eniten lukemani Raamatun kirja ja eniten lukemani kirja yleensä. Mutta mikä Saarnaajassa oikein viehättää. Sanotaan että se on monen raamatuntutkijan mielikirja. Minusta ei enää voida sanoa ”raamatuntutkija” akateemisessa mielessä, mutta jonkinlainen raamattuteologi sentään väitän olevani.

Saarnaajan viehätys on sen loppuun asti viljellyssä pessimismissä, mikä on lopulta sen voima. Saarnaajahan on oikeassa; eihän kehenkään kannata luottaa. Ei ainakaan aluksi. Toisaalta epäluottamusta ei saa näyttää, ei ainakaan aluksi. Kaikki vain siksi ettei pettyisi liikaa, ja että olisi liikkumavaraa, ja mahdollisuuksia kokea iloisia yllätyksiä.

 Yksi ihmiselämän suuri haave on tehdä jotain ainutlaatuista. Saarnaaja kylläkin vetää maton alta sanoessaan: "Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran."

Olen joskus käyttänyt Saarnaajan kirjan tiettyä kohtaa hautajaisten muisto-tilaisuuksien yleiskristillisessä papin puheessa joka on aina pidettävä tunsi vainajan tai ei... Tuo kohta (Luku 12:1-8) on tässä:

1 Muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä,
2 ennen kuin auringon valo, kuu ja tähdet
himmenevät
ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet.
3 Silloin talon vartijat vapisevat,
soturit painuvat kumaraan
ja jauhajanaiset, vähiin käyneet,
ovat jouten.
Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään,
4 kadun kaksoisportit suljetaan,
myllyn ääni heikkenee
ja ohenee linnunlaulun kaltaiseksi
ja laulun kaikki kaiut vaimenevat.
5 Silloin myös pelätään mäkiä ja tie on täynnä kauhuja.

Mantelipuu kukkii ja heinäsirkka ahmii vatsansa täyteen ja kapriksen
nuput puhkeavat, mutta ihminen menee iäiseen majaansa ja valittajat
kiertävät kujia.

6 Muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin hopealanka katkeaa
ja kultamalja särkyy,
ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon.
7 Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka
on sen antanut.

8 Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, kaikki on turhuutta.

Mitä Saarnaaja oikein tarkoittaa Luojalla. Kaikki meni oikeastaan pieleen jo ensimmäisessä käännöksessä ja vielä enemmän toisessa käännöksessä kun alkutekstin todennäköisin merkitys muuttui juuri Jumalaan ja Luojaan viittaavaksi. Saarnaaja tarkoitti itse asiassa sitä, että pitäisi muistaa vaimoa nuoruudessa! Mutta on pitkä matka siihen, että joskus suomenkielisessä raamatunkäännöksessä olisi alkutekstin mukainen merkitys. Nyt ei Saarnaajan kappale 12:1-8 enää oikein sovi hautajaisissa käytettäväksi. Mutta onhan kirjassa muitakin hienoja kappaleita. On sanottu että Saarnaaja sisältää valtavasti käyttämätöntä potentiaalia juuri sielunhoidollisessa mielessä.

Mutta onko uutta auringon alla? 

Väitän että Saarnaaja ei nähnyt omaan napaansa. Ainutlaatuisuutta ja uutta auringon alla on nimittäin jokainen ihminen, jokainen uusi ihminen.

Mutta voiko kehenkään luottaa. Lappilaisesta ihmisestä on sanottu ja puhuttu paljon. Väitetään lupsakaksi ja reiluksi ihmiseksi. Mutta onkohan asia noinkaan... Jotkut sanovat myös että aito lappalainen on kuin ahma joka kyttää puun latvassa vuorokausi tolkulla että joku kävelee sen puun alitse, siis saaliseläin. Sitten se hyppää niskaan. Lappalaisestakin on sanottu, että se on ystävä ja mukava mies vaikka 30 vuotta mutta voi sitten käden käänteessä muuttua vallan mulkvis-tiksi... Niin, mutta tuollakin asialla on kaksi puolta. Tuntuu varmaan pahalta jos on tullut petetyksi sen 30 vuotta ja saa sen selville 30 vuoden jälkeen tai jos 30 vuoden jälkeen toinen tosiaan pettää luottamuksen.

Aitoja ystäviä on, mutta ne löytyvät vasta vaikeuksien keskellä. Mutta tuonhan kaikki tietävät ja se ei ole mitään uutta auringon alla...

Pakkojatsi, alustava määritelmä.

Kirjoittaessani vuoden katekismussaarnaa  tämän vuoden ja sitä kirkossa pitäessäni pyöri päässä yksi vanha termi jota en ole pystynyt koskaan määrittelemään riittävän hyvin. Joskus 1990-luvun alussa eräässä toisessa yhteydessä kirjoitin nimittäin ohimennen sanan ”pakkojatsi.” Jotenkin se kai liittyi keskusteluun ns. pakkoruot-sista. Mitähän pakkojatsi sitten on....Niin, katekismussaarnassanihan puhuin peräti jatsiklubeista.

Kyllähän vanha kunnon Louis Armstrong on ihan ok ja muutama muu, mutta siihen se sitten jääkin. Ja on sitä kyllä tullut Helsinki-läisessä jatsiklubissa istuttua useampikin lauantai-ilta edellisessä elämässäni, tä-mä on tunnustettava. Ja siellähän tutustuin kaikenlaisiin ihmisiin, lähinnä luke-mattoman suureen joukkoon psykiatreja. Ja melkeinpä aina oli tuvassa ainakin puoli tusinaa kansanedustajia, harvemmin kyllä pääkaupunkiseudulta... Oi niitä aikoja...

Mielestäni suomalainen jatsi-intoilu on jotekin keinotekoista, näin minusta on aina tuntunut. 

Tästä herääkin mielenkiintoinen ajatuksenjuoksu; voisiko sanaa ”pakkojatsi” käyttää laajemmassakin merkityksessä? Voisipa hyvinkin! Sehän voisi tarkoittaa kaikkea ihmiselle epäluontevaa ja tarpeetonta toimintaa. Siis jotain väärässä paikassa oikeaan aikaan- tyyliin. Se voisi myös olla vääränlaista turvallisuuden-tunnetta. Jatietysti se voisi myös tarkoittaa vapaaehtoista tai pikemminkin tiedostamatonta pakonomaista toimin-taa, ehkäperäti vaistonvaraista defenssiä.

Jotenkin se on yhtä päälleliimattu juttu kuin merkkitarra appelsiinin päällä. Jahvahan se on oli se sitten tuotettu missä päin tahansa! Mielestäni jatsi ei kuulu tänne pohjolan perukoille, tai se on ainakin yliarvostettua. Sen lajin makro-biootikko tässä sentään pitäisi olla !Ja jotenkin joskus tuntuu siltä, että täytyy jopa tunnustautua jatsin ystäväksi ollakseen jotenkin vakavastiotettava ja kulturelli ja rennonpuoleinen elukki. Niinä kertoina kun helsinkiläisessä jatsiklubissa iltojani kulutin em. havaintoni vain vahvistui. Pakkojatsillahan siellä monet taisivat olla.

Jotenkin tulee termin "pakkojatsi" tiimoilta myös seuraava ramatunlause: "Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään syna-gogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet." Matteus 6:5.

Jokainen saa harrastaa mitä haluaa ja kuunnella millaista musiikkia haluaa mutta ei pidä liikaa tyrkytellä

Mikkelinlauantain mietteitä.

Edessä on taas ongelmallinen jumalanpalvelus, Mikkelinpyhän perhemessu. Mitenpä puhua tarpeeksi yksinkertaisesti lapsille, kuitenkin asiaa unohtamatta. Eiköhän tuo jollain tarinalla onnistu.

Mutta poristaanpa enkeleistä ja muista taivaallisista. Enkeleillähän olemme käsittäneet jokseenkin kaikki Jumalan ja ihmisten väliset, meille näkymättömät olennot. Jotkut ovat luoneet ”mielikuvituksessaan” valtavia hierarkkioita näistä olentoluokista. Moni väittää niitä nähneensäkin. Minulla itsellä ei ole yhtään näköhavaintoa enkeleistä. Tietysti voisi ajatella ns. suojelusenkelin olemassaolo minunkin kohdallani. Niin monta kertaa on varjeltunut pahoiltakin onnettomuuk-silta. 

Toisaalta on oltava skeptikko; mutta kaikkea on joskus vaikea selittää hyvälläkään tuurilla. Ja joskus tuntuu kyllä myös siltä, että joka luvalla sanoen pilailee kanssani... Kukahan? Julkeitakin väitteitä on joskus näinkin syntinen mies kuullut. Noh! Ketäs ei ole joskus väitetty enkeliksi.

Mutta noihin mainitsemiini ihmisen mielikuvituksen tuotteisiin! Joissain yhteyksissä olen maininnut seitsemännen päivän adventismin pohjalta syntyneen amerikka-laisperäisen uskonnollisen kultin (Ja tässä yhteydessä puhutaan kultista lähinnä ja vain uskontotieteellisessä merkityksessä.) ”Urantia-kirjan maailmasta. Lueskelin tuota kirjaa hyvinkin taajaan vielä noin 10 vuotta sitten ennen ”kääntymystäni” luterilaisuuteen. 

Kirjalla on paksuutta 2100 sivun verran ja se väittää olevansa ”Uuden aikakauden avaava ilmoitus ihmiskunnalle.” Itse en siihen enää usko, mutta Suomessa ei enää voi olla varma onko papistommekin joukossa jo useita urantisteja. Lähden liikkeelle seuraavista väitteistä:

I Kirja on ihmisen mielikuvituksen luomus

II Kirja sisältää tavattoman paljon mielenkiintoisia,
porinoimisen arvoisia asioita

III Jotkut väitteet saattavat osua yksiin todellisuuden, jopa
meille näkymättömän todellisuuden suhteen

IV Kirjaa on vaikea enää ylittää lajissaan, siksi se on
pelkästään akateemisen mielenkiinnon kohteena vallan verraton

V Uskonnollisena scifinä se on verraten hauska juttu, josta
saa irti huikeaa crazy-huumoria.

Kirja puhuu paljonkin enkeleistä. Otetaanpa vaikka tarkastelun kohteeksi vaikkapa se ns. suojelusenkeli josta kirja käyttää nimeä ”kohtalonvartija-serafi.” Sellainen on jokaisellaeloonjäämispää-töksen” tehneellä ihmisellä. Tuollainen olento on tällaisen ihmisen kanssa koko elämän ja joskus rajan tuolla puolen hän antaa sinulle peräti uuden nimenkin... Hän ei ole se varsinainen fyysisiin olosuhteisiin puuttuja, siihen tarvitaan taas toinen olento jne.

Ihmisellä on tuon kirjan mukaan toisenlainenkin seuralainen; fragmentti Jumalan henkeä johon ihminen voi sulautua. Se on taas hyvin pitkä juttu. 

Eräs varsin huikea kirjan väite on, että jos ihminen oppii tuntemaan Jumalan niin hyvin, että hän periaatteessa on pelastunut eikä tarvitse alemmissa taivasmaailmoissa, joita voisi kertoa taas vaikka mitä hauskaa, mitään lisäharjoituksia, niin ruumiista vapautuminen voi tapahtua maan olosuhteissa. Kohtalonvartijaserafi vie sinut korkealle ilmakehään ja kerta kaikkiaan polttaa sinut silmänräpäyksellisessä välähdyksessä. Näin vapaudutaan ruumiillisuuden kahleista ja tullaan yhdeksi Jumalan hengen kanssa. Paljon muitakin nyansseja asiaan liittyy. Ja sitten vain tukka putkella Salvingtoniin Kristus Mikaelin luo, joka kirjan väitteiden mukaan on ollut täällä planeetallamme Jeesus Nasaretilaisen hahmoon inkarnoituneena. 

Huh, huh!!! Tällaisella ”ihmisfuusiolla” kun sitten voitaisiin selittää joidenkin hyvienkin ihmisten mystiset katoamiset ja kummalliset ja selittämättömät valoilmiöt! Tokkopa sentään...

Tulikin kuitenkin mieleen se takavuosina liikkunut kirje jossa sanottiin suurin piirtein seuraavaa: ”Koska olette käyneet täysin tarpeettomaksi henkilöksi olemme päättäneet polttaa teidät. Tulkaa sinne ja sinne sinä ja sinä päivänä. Ja koska olette elämänne aikana nauttineet runsaasti alkkomahoolia ja muita myrkkyjä kehotamme teitä, laitteidemme rikkoutumisvaaran vuoksi, nauttimaan runsaan kalkkitablettikuurin tai juomaan päivässä noin 2 litraa maitoa kuukauden ajan. JNE... Tällaisessa tapauksessa tuskin on kuitenkaan kyse kutsusta ilmakehän yläkerroksiin.
 
 Kaikkea sitä ihmislapset oikein keksivätkään. Mutta rauhaisaa Mikkelinlauantaita ja lämmitelkää saunojanne, puulla lämmitettäviä ja elektroonisia, aivan turvallisin mielin. Vaihtakaa kuitenkin vialliset vastukset sähkökiukaissanne...

Aivan tavallisen päivän mietteitä.

Mutta ovatko ne sitten aivan tavallisia? Nyt on nimittäin aika käsitellä jonkin verran naispappeus-kysymystä. Otamme tarkastelun alaiseksi yhden kohdan Uudesta testamentista. Ja sanottakoon aluksi, että se mitä raamattunamme luemme on kooste monesta juonteesta. Ne vanhat käsikirjoituskokoelmat jotka ovat olleet pohjana sille tarkoilla menetelmillä laaditulle pohjatekstille josta oma Uusi testamenttikin on käännetty ovat keskenään toisistaan poikkeavia. Lutherilla oli eri kreikankielinen pohjateksti josta hän käänsi Uuden testamentin kuin Nikolaisella ja kumppaneilla, siis nykyisen raamatunkäännöksemme taan-noisella komitealla. Jo tämä herättää monia kysymyksiä.

Yksi klassinen kohta johon naispappeuden vastustajat aiona vetoavat on 1 Kor 14:34-35. Kyseinen kohta on vanhoissa käsikirjoituksissa kahdessa eri paikassa, joissakin kohden 1 Kor 14:40 jälkeen. Luonteva selitys tälle on se, että naisten puhe- ja opetuskielto on ollut alunperin jonkin hyvin varhaisen Paavalin alkuperäisen I Korintilaiskirjeen kopionkopionkopion marginaaliin lisätty kommentti. Vanhat käsikirjoitukset sisältävät näet paljon tällaisia merkintöjä...

Lisäksi jakeet I Kor 14:34-35 sotkevat tavattoman paljon Paavalin aitoa ajatuksenjuoksua. Mutta kaikkein raskain argumentti löytyy I Korinttilais-kirjeen yhdennestätoista luvusta. Paavalille oli itsestään selvää, että nainen voi olla tasa-arvoinen toimija seurakunnassa. Katsotaanpa ko. luvun alkua laajemmassa kontekstissa:

7 Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 8 Miestä ei ole luotu naisesta vaan nainen miehestä, 9 eikä miestä luotu naisen takia vaan nainen miehen takia. 10 Naisen tulee siis pitää päässään arvonsa merkkiä enkeleiden takia. 11 Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista, 12 sillä niin kuin nainen on luotu miehestä, myös mies on syntynyt naisesta. Mutta kaikki on saanut alkunsa Jumalasta. 13 Päätelkää itse, onko naisen sopivaa rukoilla Jumalaa avopäin. 14 Opettaahan jo luontokin teille, että pitkä tukka on miehelle häpeäksi 15 mutta naiselle kunniaksi. Pitkät hiukset on annettu naiselle hunnuksi. 16 Jos joku kuitenkin väittää vastaan, niin sanon hänelle, ettei meillä ole sellaista tapaa eikä yleensäkään Jumalan seurakunnilla.

Pään peittäminen jumalanpalveluksessa

1 Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta. 2 Kiitän teitä siitä, että aina muistatte ja noudatatte niitä opetuksia, jotka olen välittänyt teille. 3 Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. 4 Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. 5 Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. 6 Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä.

TUOTA, TUOTA ja Niinpä niin... Paavalilla oli kauneusihanteita, ja minäkin sanon suoraan, että pitkät hiukset pukevat naista ylipäänsä paremmin kuin vaikkapa suviannasiimesläinen ”kananperse-look! Johon saimme tottua takavuosina” Poikkeuksiakin tietysti on. Mutta tiukasti asiaan... Edellisessä I Korinttilaiskirjeen yhdennentoista luvun alussa huomio kiinnittyy kieltämättä monen korvissa järjettömään fleda-jaari-tukseen. Kappale sisältää nimittäin melkoisen tiedon: naiset voivat rukoilla ja profetoida. Ja missäpä muualla profetoitaisikaan kuin seurakunnan tilaisuuksissa. Yksikseenkö nainen profetoisi ja rukoilisi. Kumpaan siis on uskominen? Yhdennentoista luvun alkuun vai jakeisiin 14:34-35?

Asiasta voisi puhua enemmänkin mutta pidän itse todennäköisenä, jopa varmana, että näin asia on. Hedelmällisempää olisi pohtia sitä, miksi se kielto sinne marginaaliin aikoinaan tuli? Ehkä muutama hysteerikko pilasi naissuku-kunnan maineen ja mahdollisuudet pitkiksi ajoiksi? Toisaalta naiset eivät olleet kovinkaan koulutettuja tuohon aikaan, ja paavalilaisissa seurakunnissa elettiin aivan uusissa maailmoissa joissa ei ollut mitään vertailupohjaa entisiin aikoihin, ja ylilyöntejä sattui. Miehillä saattoi olla aivan erityinen käyttäytymiskoodi; jos ei tietty jotain tai oltiin epävarmoja, silloin kuulosteltiin asioita eikä heti avattu suuta. Kyse on niin sanotusti ”viisaan miehen etiikasta.” Sillä on perustelunsa vanhoissa viisauskirjoissa kuten Sananlaskuissa ja Jeesus Siirakin kirjassa. Myöskin idän traditio onnistui myöhemmin kiteyttämään tämän ajatuksen seuraavaan: ”Se joka puhuu ei tiedä, ja se joka tietää ei puhu.” Mene ja tiedä...

Joskus on tehnyt mieli kylläkin soveltaa 1 Kor 14:34-35 sanoja aivan seurakun-nassakin, se on pakko myöntää... Mutta samaan hengenvetoon on sanottava, että vielä useammin viisaan miehen etiikankin olisin halunnut niin monesti ja kernaan täräyttää ilmoille, ja vieläpä edellä mainitun itämaisen kiteytetysti. 

Kysymyksestä ”Onko naisen vaiettava seurakunnassa” ja I Kor 14:34-35-sekaannuksesta on ansiokkaimmin Suomessa kirjoittanut Teol. Tri, pastori, Kari Kuula teoksessaan ”Paavali – Kristinuskon ensimmäinen teologi” sivuilla 358-363. En sitä sen enempää referoi ja kopio tässä yhteydessä. Kuula on viisaampi ja lukeneempi mies kuin minä. Lukekaa sieltä...

Muuan liike-idea

Joskus saarnatessa, useinkin, tulee valmiiseen käsikirjoitukseen pieniä lisäyksiä. Harvemmin kuitenkaan muutamaa lausetta enää pöntössä. Olen viime aikoina pyrkinyt siihen, että käsikirjoitus olisi valmis lauantaina aamupäivällä jotta sitä voisi sitten vielä rikastaa päivän mittaan pariin otteeseen ja ottaa siitä aina uusia printtejä. 

Eilen kuitenkin, siis eilen 22 oct-mmvi, saarnaan tuli parikin lisää, jotka olen jo korjannut julkaisemaani käsikirjoitukseen päivän saarnasta jonka nimi oli “Mä mistä löytäisin sen miehen.” Ensimmäinen lisä, se pidempi sattui saarnaan alkupäähän. Se on seuraavassa katkelmassa kursivoituna:

Lääkäreitä on moneksi. Kun sairastumme menemme tavallisesti lääkäriin. Ainakin silloin, kun sairaus vaikuttaa vakavalta, eikä se ole jotain ohimenevää ”flunssaa” tai muuta sellaista. Vaikka onkin kaukana se päivä, että lääketiede olisi ratkaissut kaikki sairauksien aiheuttamat ongelmat, ja olisi kaiken parantavia lääkkeitä saamme olla kiitollisia lääketieteelle. Jotkut vanhemmat henkilöt muistavat vielä ajan jolloin puhuttiin puoskareista. Onneksi meidänkin maassamme puoskarointi eli tässä tapauksessa lääkärintyön harjoittaminen ilman asianmukaista koulutusta ja taitoja on kielletty. Eri asia on sitten onko olemassa muunlaista puoskarointia monellakin alalla; meilläkin. Puhutaanpa vaikka tästä konsulttien maailmanajasta. Kuka tahansa voi meilläkin perustaa firman ja ryhtyä konsultiksi, vaikkapa kehittämään työyhtei-söjä. Minäkin voisin tehdä niin ja kylläpä kohta ajelisin uudella mersulla ja olisi purjevenettä ja muuta sellaista.

Siinä sitä sitten pitkin jumalanpalvelusta ja sen jälkeen tuli mieleen varsinainen idea jonka nyt kehittelen jonkinmoiseen muotoonsa. Se on liike-idea uudella konseptilla toimivasta konsulttifirmasta.

Tämä konsultti-yritys etsii asiakkaita kirkon piiristä, siis seurakunnista tai seurakuntayhtymien hallintopuolelta. Brändistä en ala kirjoittamaan, olkoon ja muotoutukoon se itse jos joku tästä innostuu. Sanon suoraan; vaikka tämä olisi miten hyvä idea tahansa ja se mersu ja purjevene olisi tullakseen en näitä rehellisen papin hommia aio missään tapauksessa lopettaa... Mutta jos joku idean tästä saa niin maksakoon minulle kymmenykset; voin jopa antaa konsulttiapua liikeidean kehittelyssä.

Liike-idea olisi lähinnä seuraava: ”Uskovaisen ja tunnustuksellisen papin työyhteisökonsulttipalvelu seurakunnille ja muille yhteisöille. Sen työnnäyn paradigma olkoon se, että perustehtävän ja toiminnan välillä on olemassa erottamaton yhteys. Työasiat eivät ole pelkkiä työasioita seurakunnassa.

Konsultilla olisi tietysti valmiita toimintamalleja. Nyt olisi kuitenkin lupa sanoa ääneen mahdollinen perustehtävään sitoutumisen puute. Seurakunnan työnte-kijöiden kirkossakäynti pantaisiin syyninkiin. Konsultti tiukkoisi raamatun-luvusta ja pitäisipä taukojumppana oikein vanhanajan kinkerit. Kokoontumisten väliajan tehtävinä olisi hengellisiä harjoituksia. Ja kun kaikki yhdistettäisiin sopivalla tavalla pikkunättiin psykologiikkaan niin eipä tähän muuta voisi sanoa notta vot!

Saattaisi tuolla liikeidealla konsulttifirma menestyäkin tai saada varsinaisen evankelis-luterilaisen talibanin maineen...