On asioita jotka ovat aitoja ja vähemmän aitoja. Yksi niistä on ruisleipä. Ollessani töissä alkuseurakunnassa viime vuosituhannella (1999-2000) söin luonnollisestikin paljon Pekka Heikkisen puu-uuniruisleipää. 

Muutettuani Kotkan seudulle ja siellä onnellisten yhteensattumien jälkeen Sunilan pappilaan ryhdyin luonnollisestikin valmistamaan ruisleipää kun kerta talossa oli aivan ideaali leivinuuni. Taikinajuuren valmistin Pekka Heikisen leivästä jota toin ensimmäisellä hiihtolomarippikoulu-reissullani Kajaanista. Asioinnista Pekka Heikkisen myymälä-kahvilassa olisi paljonkin kerrottavaa.  

Mutta kerrotaan nyt jotain. Itse Pekka Heikinen suostui näyttämään kuuluisat puu-uuninsa ja muutenkin antamaan ekskurssin leipomostaan. Mukaani otin silloisen vs. kirkkoherran joka piti vierailu-kokemusta vertaansa vailla olevana elämyksenä. Ekskurssi tapahtui aivan vähän poistumistani minulle niin rakkaasta alkuseurakunnasta, jossa sain opetella papinhommia monen niin ihastuttavan kolleegan kanssa….

Paistelin leipää muutaman vuoden ajan ja hankin aina jauhot Hurukselalaiselta hovihankkijalta. Monta säkillistä siitä kertyi parin vuoden mittaan. Nuo ihanat immeiset pitivät myös pienen perheenalkuni potaasissa; norjan punaista ja siikliä ostin heiltä myös säkkikaupalla. Ja kun tuttavuus oli sitten sillä asteella että luottamusta on niin kysyinpä että olisiko heillä vanhoja juuttisäkkejä. Hepä antoivat minulle ihan joululahjaksi pari kappaletta vuonna 2003. Ja nepäs ovat sitten toimittaneetkin joululahjasäkkien virkaa siitä lähtien.
Mutta ruisleipään... Tullessamme Auraan jouduimme luonnollisesti luopumaan leivintuvasta. 

Nykyisessä residenssisäkin on toki leivinuuni mutta sen käyttö on niin iso operaatio, että siihen ei nykyisessä elämäntilanteessa todellakaan ole mitään mahdollisuuksia. Siispä on ollut ruislevän suhteen vähän huonompi saanti. Ja olen asian aika monelle suoraan sanonutkin: “Ette te Varsinais-Suomalaiset ruisleipää osaa tehdä. Ja jos joku osaakin niin se on kyllä varmaan karjalalainen siirtolainen.” No kyllä muutamalta kotileipurilta on hyvää leipää saanut, sen myönnän. Mutta kaupoista en tähän päivään mennessä ole saanut sellaista leipää joka olisi lähelläkään Kainuun kuulua Heikkistä. Lisäksi kun asia on niin että hyvän leivän perään on taloudessani myös joku muu kuin mina…

Monta vuotta tässä on tuntenut itsensä kadonneen ruisleivän metsästäjäksi. Ja kun ei viitsi olla mankumassa keneltäkään kotileipojalta leipää niin olo on ollut välillä vähän toivoton. Välillä on jo katsellut kohti isoa leivinuunia… Toissapänä sitten välähti: “Jos ei Turun kauppahallista rukihista, niin ei sitten kuuna kullanvalakiana tästä maakunnasta sataprosenttista ruislimppua löydy."

Perjantaina 25 marraskuuta kuluvaa vuotta oli asiaa vanhaan pääkaupunkiin ja päätinkin käydä Turkuin (Ei ole painovirhe. Voin käyttää oikeat Turku-nimeä kunhan ensin nimeävät joenpuoliskot korrektilla tavalla.) kauppahallissa. Ensimmäinen vierailu oli laatuansa ja tapahtui siis näinä päivinä Anno Domini MMVIII. Suuret oli odotukset, todella suuret. Ensimmäinen kauppias väitti että paikalliset haluaa ruisleipään kuminaa… Ei siis oikeaa Itä-Suomalaista… Hääp sano että vain yksi tuhannesta täällä kaipaa kuminatonta leipää. Pieni masennuksenpuuska hiipi puseroon… 

Kävelin kauppahallin ovaalin kunnes tulin yhden looshin äärelle. Osoitin limppuhyllyä ja kysyin että ei kai tuossa vain ole kuminata? Ei kuulemma ollut. Suuren skepsiksen vallassa tein kaupat ja otinpa vielä kuvankin…  

Jostain kumman syystä uskoin kahden naismyyjän stoorin ja lupasin tulla uudelleen semminkin kun he väittivät että tiistaisin heiltä saa aitoa Itä-Suomalaista. Tulin sitten kotiin ja leipää maistettiin… Ei se kyllä Pekka Heikkisen leivälle pärjää mutta ylittää aidon ruisleivän aitousvaatimukset kirkaasti. Ja kuinkas asia muuten olikaan… Tuote on pienen raumalaisen leipomon tuote. Käsittääkseni Rauma on ylpeä pieni kaupunki Satakunnassa…

Mutta kadonneen ruisleivän metsästäjä päättää nyt ristiretkensä. Energiaa vapautuu nyt aivan eri tavalla moneen muuhun asiaan… Jumalalle kiitos kedon ruohoista ja ruis-nimisestä rikkaruohosta. Asia oli näet niin, että kun nykyihminen käynnisteli intensiivistä ruuantuotantoaan hedelmällisen puolikuun alueella aikana jolloin nykyinen interglasiaali, eli HOLOSEENI alkoi pidettiin ruista rikkakasvina joka esiintyi vehnän joukossa. 

Rukiin voittokulku alkoi vasta alppien pohoispuolella, vaikka Rooman viimeinen etruski-kuningas Tarqinius Superbus kerran kylvikin rukiita Mars-kentälle. Ennakkoluuloton mies mutta teko taisi johtaa siihen että roomalaiset saivat hänestä tarpeeksi ja karkoittivat hänet kaupungista ikiajoiksi.