Tämä kirjoitus edustaa perustuslaillista kansalaisjournalismia, tiedon valtateiden vapauttamaa ajattelua ja sellaista riippumatonta ihmisyyden puolustusta, jota mikään maallinen instituutio ei kykene vaimentamaan. Demokraattisessa yhteiskunnassa vapaalla ajattelijalla on oikeus – ja suoranainen velvollisuus – katsoa julkisten kohujen raunioiden taakse ja osoittaa, miten suuret linjat piirtyvät pikkusieluisen kohinan yläpuelle.
Julkista tilaa on hallittu hämmentyneellä ja uteliaalla seurannalla, kun kohteena ovat olleet erään oululaisen kansanedustajan ja entisen uskonnollisen vaikuttajan elämänmuutokset. On nähty loikkaus poliittisesta kodista toiseen, vetäytyminen oman herätysliikkeen näkyvistä rooleista raskaiden huhujen saattelemana, ja lopulta inhimillinen haavoittuvuus: vaimon jättämä yksipuolinen avioerohakemus Oulun käräjäoikeuteen.
Pinnallisessa mediassa mässäillään tällä inhimillisellä draamalla kuin halvalla teatterilla. Virallisessa psykiatriassa puolestaan vaietaan, kykenemättömänä sanomaan mitään ilman vastaanottohuoneen suojaa. Ammattikunta on lukinnut itsensä niin sanottuun Goldwater-harhaan. Se on sokea usko siihen, että piiloutumalla vanhan amerikkalaisen eettisen säännön taakse lääkärit muka suojelisivat yhteiskuntaa. Todellisuudessa tästä säännöstä on tehty ammattikunnan sisäinen, epämääräinen rippisalaisuus. Se on puoli-uskonnollinen vaitiolovala, jonka varjolla pesetään kädet ja paetaan vastuuta silloin, kun pitäisi astua esiin. Tämä rituaalinen käsien peseminen on pelkurimainen illuusio.
Se osoittaa, että Pontius Pilatus elää yhä keskellämme – hahmo, jonka koko nimi lausutaan joka kerta, kun kristillinen usko julkisesti tunnustetaan, ikuisena muistutuksena siitä, mitä tapahtuu, kun vastuuta paetaan. Nyt valkotakit toistavat tuota samaa näytelmää muodollisesti puhtaina, sääntökirjaansa vedoten, mutta jättäen julkiseen ymmärrykseen ammottavan tyhjiön ja luovuttaen ihmismielen selitysmonopolin klikkialgoritmeille ja lynkkausjoukoille. Ja kuitenkin – tuota Rooman ratsuväen upseeria, omien käskyjensä, imperiuminsa ja virkamiesvastuunsa vankia on katsottava samalla armolla. Hänkin oli vain ihminen koneiston rattaissa, kykenemätön murtamaan aikansa rajoja.
Tässä asetelmassa paljastuu mielenkiintoinen rinnastus. Monopolien takana istuvat, omiin kaavoihinsa sidotut ja ammatillisesti turhautuneet valkotakit sekä kiireen riepottelemat, asioihin harvoin syvällisesti perehtyvät toimittajat sulautuvat lopulta samaksi inhimilliseksi suureeksi. Molemmat ryhmät toimivat pelon ja ulkoa annettujen roolien vankeina: toinen luokittelee maailmaa jäykillä manuaaleilla, toinen skandaaliotsikoilla. Mutta heitäkin on katsottava armollisesti. Heidän pintapuolisuutensa ja institutionalisoitu sokeutensa eivät johdu pahuudesta, vaan modernin koneiston luomasta avuttomuudesta, jossa yksilöllinen rohkeus kohdata ihminen ilman suojakuoria on kadonnut. Niin valkotakkia kuin toimittajaakin mitataan lopulta samoilla mitoilla, kuin hän itse mittaa.
Tämän kaiken yllä leijuu vain hiljainen, passiivinen nauru – se etäinen kohahdus, joka syntyy aina, kun ihminen luulee kahlitsevansa sielun pimeät liikkeet virastoarjen sääntökirjoihin tai epämääräisiin ammatillisiin rippisalaisuuksiinsa. Se on kylmää, mutta ei ilkeää naurua; se on historian ja alitajunnan ironinen vastaus niille, jotka kuvittelevat hallitsevansa elämän suuria repeämiä pikkumaisilla koodeillaan ja puhtaaksi pestyin käsin.
On aika asettaa perustelemattomat ja aikansa eläneet monopolit kyseenalaisiksi. Nämä naamiot on riisuttava ja on palattava aitoon humanismiin – perinteeseen, jossa ihmistä ei luokitella kansioihin, vaan hänen murtumisensa nähdään kokonaisvaltaisena eksistentiaalisena prosessina.
Kun tätä kriisiä katsotaan sosiologisilla, humanistisella ja syvän inhimillisen ymmärryksen silmillä – sieltä, missä ilmiöiden suuret linjat erottuvat kirkkaasti – ei havaita lääketieteellistä häiriötä. Eteen piirtyy väistämätön kriisi ja radikaali toimintatapa, jolle rokenen antaa nimen MIRS – Myöhäisiän rumspringa (Late-onset Rumspringa Strategy).
Alkuperäinen rumspringa tunnetaan amish-yhteisöjen viisaana venttiilinä nuorten aikuistumisriitille. Nuoret päästetään hetkeksi kokeilemaan maailman rajoja ja vapautta, jotta itseymmärrys saavutettaisiin ennen lopullisia elämänvalintoja. Mutta suljetuissa kotimaisissa herätysliikkeissä tällaista armollista koetinkiveä ei suoda. Yksilöltä vaaditaan ehdotonta, kollektiivista kuuliaisuutta kehdosta hautaan. Kun nuoruus ja varhainen aikuisuus vietetään tässä äärimmäisessä sosiaalisessa painekattilassa suorittaen virheetöntä uskovaisen, perheenisän ja yhteisöjohtajan roolia, ihmisen oikeus vapaaseen tahtoon ja itsenäiseen kasvuun tukahdutetaan.
Uskonnoton ja yhteisöllinen perinne tuntee käsitteen ”kylmä hyppy” – tilanteen, jossa ihmisen toimesta matkitaan mekaanisesti ja ulkokohtaisesti yhteisön hurmosliikeh-dintää ilman sisäistä paloa, pelkästä sosiaalisesta pakosta. MIRS-toimintatavassa ilmiö kääntyy päälaelleen. Vuosikymmenten roolin vetämisen jälkeen suoritetaan käänteinen kylmä hyppy. Se on pakonomainen, äkillinen loikkaus ulos paine-kattilasta suoraan maalliseen vapauteen. Sisäinen paine ei häviä minnekään; se kasvaa korkoa pimeässä, kunnes psyyke suorittaa viivästyneen nuoruuden kapinan aikuisen resurseilla ja hirvittävillä panoksilla.
Koska taustassa on opittu vain ehdottomus, äärimmäisyyksien heiluri heilahtaa lennosta toiseen. Kompromisseja ei tunneta. Yhteisön saarnatuoli vaihdetaan populistiseen retoriikkaan, ja kadonnut hengellinen viitekehys korvataan uuden ryhmän jyrkillä "me vastaan muut" -rajoilla. Se on ihmisen epätoivoinen, joskin ulkopuolisille käsittämätön toimintatapa löytää turva ja merkitys suuren romahduksen keskellä.
Tässä myrskyssä tämä pioneeri-yksilö on asetettu tämän ilmiön viattomaksi uhrilampaaksi. Hänen kannettavakseen on sälytetty se hirmuinen taakka ja rangaistus, jonka ymmärtämättömät, moralisoivat ja myötätunnosta vieraantuneet ihmiset hänen ylitseen langettavat. Ympäristön toimesta häntä rangaistaan pilkalla, hylkäämisellä ja ivalla juuri silloin, kun sielunhoidollinen tukea ja ehdoton inhimillinen armo olisivat ainoat oikeat vastaukset.
MIRS-teorialla ei pyritä tuomitsemaan tai sairaalloisesti leimaamaan yhtäkään sielua. Se on humanismin ja lähimmäisenrakkauden synnyttämä työkalu, joka muistuttaa meitä siitä, että psyyke murtuu, jos se teljetään häkkiin. Jos itsensä etsimistä ei sallita parikymppisenä, se tapahtuu viisikymppisenä – ja silloin hinta on verinen. Tällä kirjoituksella vaaditaan perustelemattomien ja aikansa eläneiden monopolien asettamista kyseenalaisiksi ja kohuotsikoiden takana paljaana seisovan, haavoitetun ihmisen näkemistä. Aito parannustaito ja toisen ymmärtäminen alkavat nimittäin vasta sieltä, missä maailman tuomitseminen päättyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti