Onhan niitä! Ihmisen näkökulmasta kaikki tuntematon ja määrittelemätön voi tuntua pelottavalta. Keskitymme nyt kahteen mielenkiintyoiseen olentoon, nimittäin palokärkeen ja lepakkoon.
Palokärki on vallan viehättävä seuralainen. Lintuhan ei laula, ei ainakaan kovinkaan tunnetusti. Linnun elämäntavat ihmetyttvät vallan suuresti. Laitapas nyt itse temmi remmillä päähän ja rupea päryyttelemään. Väitänpä että ei hevin onnistu ja pehmeään huoneeseenhan tuosta nopeasti vain joutuisi. Kyllähän kaiken maailman duudsonit saavat televisiossa mellastaa mutta auta armias jos joku tavis tekisi noinkin vaatimattoman ja sinänsä vaarattoman oloisen empiirisen kokeen.
Pappilamme kaunistuksena on siis ollut vallan komeasti lajiaan edustava palokärki viime päivinä. Aikaisemmilta vuosilta ei kaverista ole ollut havaintoja. Kysehän voi olla havaintoharhasta tai pelkästään havainnottomuuden puutteesta.
Pihallamme on vaha sähkötolppa jonka päällä on galvanoidusta pellistä tehty lätsäke. Palokärki on viime päivinä istunut tuon tolpan nokassa ja pärryytellyt tuota peltiä vallan suloisella äänellä. Pärryytyksen syytä pitää kuitenkin ihmetellä sillä kestokyllästetyssä tolpassa eivät mitkään madot tai muut kaihertajat pahemmin viihdy. Joten kyllä palokärjen pärryytystempulla taitaa olla aivan vissi leikki-tarkoitus. Näin se on ilmeisesti paras viime kädessä nähdä. Moisen elämänilon soisi tarttuvan ihmisiinkin.
Liekö palokärki vain ilokseen pärryytellyt, sitä on vaikea sanoa. Jotenkin vain tuntui että eilenkin kello seitsemän aikoihin jo helluntaipyhän alettua se vain halusi ilmoittaa jotensakin näin: ”Kello on iltaseitsemän ja kaikki poikkeuksellisen hyvin.”
Kevään ensimmäinen lepakkohavaintokin tuli sitten tehtyä noin puoliltaöin. Siitä ei vain varmuuteen päässyt oliko lepakkoja kaksi vai yksi. Harvinaiseksihan nuo ovat vuosien mittaan käyneet. Ajatellaanpas tuotakin yksilöä. Se ollee paikkakunnalla jo satoja vuosia asuneen kannan nykyinen edustaja. Lienee sen esi-isät asustellut jo vanhassa pappilassa silloin kun se oli Auran sivujoen vastarannalla.
Hiukkasen on haikea olo jos se onkin kantansa viimeinen ja öisin leskenä lentelisi. Asianhan voisi tarkistaa mutta enpä viitsi lähteä rikkomaan lepakoiden kotirauhaa moisilla etsimisoperaatioilla. Tietysti voisi tehdä havaintoja useamminkin kuin pelkästään lauantain sauna-iltoina.
Lepakoista tulikin mieleen yksi juttu viktoriaanisen ajan Englannista. Jossakin päin Englantia näe jonkin kirkon krusifiksiin ilmestyi aina tuoreen veren tapaista tahraa. Olikin siis testattava mitä se oikein oli. Paikalle haettiin eräs ”viktoriaanisen ajan hullu.” Mies oli tunnettu pakonomaisesta halustaan maistaa kaikkea mahdollista. Mies kävi tehtävään käskettyyn ja totesi varsin nopeasti: ”Tämä on lepakon pissaa.” Jätän ko. maistamisoperaation tekemäti vaikka lepakkojen kodin löytäisinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti