Ai mitä hääp sano, Ratzinger!

No hääp sano että joulun ihme on siinä että Kristus tulee ihmisten luo ja uudistaa jos otamme hänet vastaan. Tietysti tuo on vain yksi pointti saarnan tulkinnasta. Ja eikös se ole aika tavalla epälute-rilaistakin? Se on hiinä ja hiinä sidotun ratkaisuvallan suhteen! Mutta jos katsomme sen liikkuvan fraktaaleilla ilmatilan loukkausta suorittamatta niin hyvän saarnanhan tuo piti. Tokkopa meidän kirkossamme pidettiin montakaan saarnaa jotka menivät ohtise, tuskin yhtään.

Jos katsomme pelkästään puheen rakennetta niin juontahan siinä ei loppujen lopuksi ollut. Se oli sisäkkäisten kuvien rakennelma, hyvin etenevä. Loppujen lopuksi saarnasta muistetaan sen ensimmäisen kappaleen johtava ajatus ihmisen itsekkyydestä, mutta sitten rakennelman hienosti etenevä retoriikka jää varjoon.


Se oli hvyin tyypillinen Ratzingerin saarna, hyvillä ja arvovaltaisilla sitaateilla tuettu ja höystetty. Itse kun tuntee vain Martti Lutherin ja senkin varsin huonosti niin vähän käy kateeksi kun meis vetää kehiin Gregorius Nyssalaisen, Anselm Canteburylaise ja tietysti kirkkoisä Augustinuksen. Nuohan kuuluvat kaikki katolisen papin arkilukemistoon! Toisaalta ne ovat vanhan kirkon perintöä johon kuka tahansa luterilainen pappi voi turvallisesti viitata.


Ratzingerin saarnan sisältö lähti liikkeelle jouluevankeliumin sanomasta ja oli siis hyvin tekstikeskeinen. Nykymaailmassa on varsinainen ihme jos joku onnistuu saarnassaan kertomaan jotakin uutta, ja sellaista ei toki tämän vuoden jouluyönä tapahtunutkaan.


Se miten paavi onnistui tuomaan maininnan ekokatastrofista saarnaansa tuki vain kokonaisuutta, eikä se ollut millään tavalla vaativan sävyistä, seikka jota aina odottaisi. Jos sanoma oli se, että Kristus voi uudistaa kaiken niin todella paljon jäi ilmaan, ja saarna kokonaisuudessaan lakkaa elämästä, ja varmasti on jo lakannutkin. Uuden luomisen ajatus, joka oli oikeastaan saarnan loimilanka, on hyvä ja kiehtova, mutta mitten se lopulta toteutuu onkin jo aivan eri juttu.


Mutta se oli puhutteleva parole kaiken kaikkiaan ja jos katsotaan sitä tiettyjen kriteerine valossa niin se oli varsin hyvin seurakuntalaisen tasolle laskeutuva, vaikkakin siitä puuttui täysin elämisen maku. Katolisessa kirkossa tavallisen papin tehtäviin kulluu sielunhoito ja messun toimittaminen ja tietysti katekismuksen opettaminen. Piispojen erityinen tehtävä on opettaa ja saarnata, ja sitä Ratzingerin jouluyön saarna tuon kirkon lähtökohdista parhaimmillaan olikin.


Ollakseen puhuttelevan voi toki saarna silti sisältää jotain vaikeasti tajuttavaakin ja jotain varsin arkaaistakin. Mutta siinä oli jotain vanhaa ja uutta ja varastettuakin kai. Mielestäni sininen ajatus jäi kuitenkin puuttumaan ja edellä mainitsemani parannusvaatimus. Jotta voitaisiin vaatia parannusta on ensin todettava ihmisen syyllisyys hyvin perusteellisesti, ja nyt ei näin tapahtunut.  


Ja juuri siinä Ratzingerin saarna oli myös hyvin sumean moderni, että sanaa synti ei käytetty vaan se onnistuttiin kiertämään joihinkin viittauksiin ihmisen epätäydellisyydestä. Kauniita sanoja jotka lämmittävät jouluyön tunnelmissa mutta kun arki iskee naamalle kaikessa realistisuudessaan niin mistä silloin enää saadan voimaa?

Mietteitä Paavin Jouluyön messun tiimoilta — Yleiskatsaus.

Paljon on todellakin edetty Martin ajoista kun luterilaisetkin katsovat Paavin jouluyön messua Roomasta. Sattumoisin tänä vuonna allekirjoittaneel-lakin oli resursseja katsoa messua pitemmälle kuin Jouluyön julistukseen saakka. Messun seuraaminen veikin siten yöunet niin etttä nukahtamaan pääsikin vasta puoli viiden maissa. Televisiointi oli jälleen italialaisen vivahteikasta. Urheilukilpailujen televisioinnissa italialaiset eivät aina ole parhaimmillaan mutta tämän asian suhteen ei todellakaan tingitä laadusta eikä lihan määrästä.  

Impressio
Majesteettisin osa on tietenkin jouluyön julistus jonka perinteisesti laulaa diakoni. Diakonin käsiten katolisessa kirkossa on tietysti erilainen ja tässä Paavin johtamassa katolisen kirkon messussahan näitä diakonin tehtäviä on pitkään hoitanut Marco Pavan-niminen pappi. Pavan tekee töitä Sikstusen kappelin kuoron kanssa. Se vain täytyy sanoa, asia jonka totesin viime vuonnakin, että kun Pavani laihdutti 30 kiloa niin ääni kärsi. Meikällä on nauhalla vuoden 2000 jouluyön messu kun Pavani on alkuperäisissä mitoissaan ja siinä äänessä on aivan eri sointi. Jotenkin näytti siltä että mies on vielä viime vuotisesta laihtunut kymmenisen kiloa. Mikähän mieheen on mennyt; liekö kakkostyypin diabeteksen pelko? Muuten messu kävi lähes täydestä luterilaisesta messusta. Syynä on varmasti se, että molemmissa on etsitty vanhan kirkon perintöä ja se löydettykin.

Paavin saarna
Oli varsin asiapitoinen. Julkisuudessa on jo arvioitu että paavi nuhteli ihmisiä itekeskeisyydestä. Onhan se näinkin. Uusi piirre miehen puheissa oli saarnan keskikohdan jälkeen siinä kun hän otti kantaa maailman ekokatastrofin suhteen. Mutta mikä olikaan paavin ratkaisu asiaan? Loppujen lopuksi puheen parannusvaatimus jäi kaunopuheisuuden taakse. Kristus-keskeinenhän saarna oli, ei siitä yli eikä ympäri pääse… Menee Martin paasaus viimeinkin perille. Mutta vienee vielä joitakin sukupolvia ennen kuin katolisen kirkon pappien selibaatti murtuu. Tulee mieleen mitten paavi saarnansa kirjoittaa. Väittäisinpä että sanellen hän sen tekee. Olen itsekin kokeillut ko. menetelmää viimeisen vuoden aikana muutamaan otteeseen kun käytössä on ollut nopeasorminen teologian opiskelija. Homma toimii jos ajatustyötä on ennalta käsin tehty, mutta vain tällä edellytyksellä.

Ite Ratzinger
Otetaanpas huomioon että mies täytti keväällä 80 vuotta! Jos katsotaan missä kunnossa Wojtyla oli viisi vuotta sitten jolloin hän oli täyttänyt samat vuodet niin erohan on hirmuinen. En pitäisi mahdottoma että Ratzinger olisi vielä viisi seuraavaakin vuotta “täysissä voimissaan.” Ainakin hänellä on käytössä mailman parhaat gerontologit. Tuli vain mieleen mitä mies tekee messun jälkeen, siis lähinnä yöpala? Johannes Paavali kakkonen tykkäsi kovasti puolalaisista sienipiiraista ja söi niitä useinkin iltapalaksi. Veikkaanpa Ratzingerin napanneen parin desin verran hyvää baijerilaista jouluolutta ja kourallisen konvehteja… Tällaisia tuli mieleen kun itse messun suvantokohdissa vedin kiduksiin suolalohileipää ja tavallista kota-kolaa ja tietysti päälle kourallisen konvehteja…
Peruselämykset eivät katso ikää eivätkä varsinkaan kirkkokunta- ja tunnustusrajoja.
Siinähän tuo meni. Saarnaa voipi vielä katsella uudelleen digiboxin kovalevyltä. Pienenä miinuksena pidän kyllä sitä että kristikunnan tärkein saarna oli luettavissa vasta aamupäivällä Vatikaanin virallisilla sivuilla. Eihän mies sitä lonkalta vetäissyt ja Vatikaani on täynnänsä kääntäjä- ja kielineroja.
Muuten pitäisi tutustua paavin uusimpaa ensykliaan eli opetuskirjeeseen joka käsittelee pelastukseen liittyviä asioita. On vaan niin tuhtia tekstiä, ja peräti 26 sivua.

Betesda — Kuinka minusta tuli Gospelmuusikko

Yhä sykkeet Giihonin
lyö rantaan Betesdan
siellä tunsin läsnäolon
Herran Jeesuksen
Siellä tunsin aidon läsnäolon 
Herran Jeesuksen

Kertosäe
Ikäni mä muistan sen,
Ikäni mä muistan sen,
kuinka Betesdalla kohtasin 
mä Herran Jeesuksen
siellä armahdusta tarjottiin
eikä kadotusta laisinkaan

Aluksi sanottakoot yksi asia. Tämä stoori on hyvin psykedeelinen vaikka sen itse 
sanonkin. En ole koskaan nauttinut mitään huumeita. Olen vanha viinakaupan myyjä ja tietenkin join viran puolesta hinnaston läpi ja nykyään olen mieltynyt tsekkiläiseen olueeseen ja viininautinnon saa alle kympin pullosta. Aikoinaan sanoin, markka-aikana, että kaikki alle satasen punkut voi sekoittaa veden kanssa. Nykyään sanon saman euroaikana. Toki yhden lasillisen voi nauttia sellaisenaan. Piipussa en vuosina 1987-2015 poltellut koskaan Punaista Amphoraa vahvempaa. Psykedeelisen kokemuksen saavat jotkut syntymälahjana ja kyse on neurologisesta ominaisuudesta kun sinun aivosi ovat kytketty rinnakkain eli ne toimivat täysin eri tavalla kuin normaalilla, neurotyypillisellä ihmisellä. Palaamme tähän aisaan myöhemmin ja puhumme muun muassa psykedeelien käytöstä masenuslääkkeinä ja riippuvuushoidoissa kun sen aika tulee.

Alussa oleva runo liittyy tämän päivän kirkollisiin teksteihin. On viidestoista sunnuntain helluntaista ja syyskuun kymmenes vuonna 2023. Noissa teksteissä eletään toista vuosikertaa. Päivän evankeliumina on kappale Johanneksen kertomuksen luvusta 5 ja sen jakeet 1-15. Nasaretin mestari tekee ihmeen aikansa Jerusalemin Lammasportin luona olevalla Betesdan altaalla. Tuosta tekstistä kirjoitin kerran aivan oikean saarnankin vuonna 2011. Mutta siihen emme nyt takerru.

Sen sijaan on kerrottava mitä tapahtui kerran aivan 2000-luvun alkuvuosina kun avasin radion pyhäaamuna juuri viidentenätoista sunnuntaina helluntaista kun kirkko eli jumalanpalvelusksessa toista vuosikertaa. Ryhdyin kuuntelemaan jumalanpalvelusta ja se välitettiin eräästä Helsinkiläisestä kirkosta. Saarnaajana oli Eero Junkkaala-niminen julistaja. Hän on perehtynyt hyvin Raamatun arkeologiaan ja hän se aloitti saarnansa todistamalla ihmeellisestä arkeologisesta tosiasiasta eli Jerusalemin Betesdan altaasta. Suorastaan jankuttamalla hän todisteli että se on todella totta. Hän kuvaili sitä ja sen ulottuvuuksia hämmentävillä sanankäänteillä. Puheessa välähteli myös monet kaupungin paikat ja tietenkin Giihonin lähde. Ehkäpä jopa puolet Junkkaalan saarnasta käsitteli juuri tuota allasta ja sen olemusta. Lopulta hän kai sanoi muutaman sanan  Jeesuksestakin. Junkkaalan saarnassa oli kieltämättä hypnoottinen vire.

En tiedä olinko huvittunut vai mitä, mutta Junkkaalan sanat jäivät pyörimään mielessä ja niinpä ajatus-generaattori lähti liikkeelle. Se tuotti sanoja ja mielleyhtymiä ja lopulta keitos alkoi saada ympärilleen sävelmaailmaa. Pian huomasin hyräileväni sävelmää. Kaavailin lauluun lisäsäkeistöjä ja myöhemmin kirjoitinkin niitä lisää.

Vuonna 2004 ennen Varsinais-Suomeen muuttoa järjestin tiimini kanssa varmastikin parhaan rippikoulun mitä olen koskaan pitänyt. Emme tehneet mitään ohjelmaa, ainoastaan sovimme ruokailuajat. Kasassa oli porukka jonka oli kouluttanut aivan itse ja mitä teimmekään pystyttiin se tekemään turvallisessa ilmapiirissä. Olimme Kotkassa ja Karhulakin Kymin seurakunta siinä sivussa oli jo kolmenkymmenen vuoden jurnutuksen jälkeen jossain integroitumassa muun maailman kanssa. Jos ei Kotkassa reilua miestä potkaistu päähän niin ei myöskään Kymissä.

Työtoverini nuotinsi Betesdan sävelmän ja teki siitä jopa puhelimen soittoäänen. Pian se oli kaikkien puhelimissa. Iltaohjelmissa jouduin esittämään laulun joka ilta. Suurenmoisen rippikoulun muisto ei unohdu mutta soittoääntä minulla ei enää ole tallella. 

Myöhempinä aikoina Betesda-laulun ensimmäisestä säkeistöstä on tullut mantra jota toistelen toistamistaan joskus läheisteni varsin suureksikin harmistukseksi. Kerran esittelin laulua eräälle kanttorille ja hän sanoi että onpas tämä psykedeelinen tekele. No sitä kai se sitten on. Hänpä ei ollut siitä moksiskaan vaan teki siitä kerran improvisaation erään jumalanpalveluksen  vastausmusiikissa. Viimeisen muuton yhteydessä tuhosin valtavan määrän vanhoja kirjoja ja kirjallista jäämistöä. Jossain kohtaan tuli vastaan Betesda-laulu kokonaisuudessaan taitetulle aanelkulle kirjoitettuna. Pienellä penkomisella se löytyy ihan varmasti mutta niin tehokas oli Junkkaalan taannoinen saarna että kyllä sen pohjalta syntyneen laululyriikan ensimmäinen säkeistö riittää. Hyvä niin sillä ehkä en vielä pysty katsomaan riittävän armollisesti nelikymppistä nuorta minääni joka sen kerran kirjoitti. Vielä viisi vuotta ja nauran syvällisesti ja toivottavasti vielä psykedeelisesti kun tarkastelen sitä. Kertosäe on syntynyt runsaan mantraamisen tuloksena aivan viime vuosina. 

Suomalainen runoilija ja prosaisti Anja Vammelvuo on teoksessaan ”Rakkaustarina” ja novellissa ”Aikalainen”esittänyt oman tulkintansa siitä mitä tapahtui Betesdalla. Mutta se onkin sitten vähän pitemmän sepustuksen paikka. Keskeneräistä jälleen kerran.

Tähän sopii tämä Madonnan Like a Prayer aika hyvin.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 4.

Ja sitten koitti joulu. Luonnollisestikin olimme jouluaattona töissä, kukin tahoillamme. En nyt jaksa muistaa olimmeko aivan Pardeksella eli hedelmätarhalla mutta kuitenkin. Jouluhan on myös Palestiinassa keskitalvea, pohjoisella pallonpuoliskolla kun näet ollaan. Maa oli aamulla kuurassa ja varsinkin Juudean vuorilla missä Jerusalemikin sijaitsee saattoi sataa lunta välillä reilustikin. Onhan sieläkin joskus ollut puolimetriset kinokset. On muuten autoilijalle melkoinen helvetti liukkailla keleillä. Korkeuserot kaupungissa ovat näet melkoiset.

Olimme viettäneet itsenäisyyspäivää suomalaisten keskuudessa ja saimme sitten isommalla porukalla ja oikein kansainvälisestikin viettää joulua. Kibbutsimmehan oli hyvin suvaitseva monessakin mielessä. Ja sitten koitti aattoilta. Matka Beetlehemiin oli suurta odotusta täynnä. Mitähän paikka toisi tullessaan? Loppujen lopuksi olo oli aika hölmistynyt. 

Niin paljon kuin tuosta matkasta onkin jäänyt mieleen niin juuri Beetlehemin reissusta ei paljoa muista. Juhla-aukiolla jos nyt tuota nimeä voidaan käyttää oli monen amerikkalaisen tv-yhtiön kuvausryhmiä. Ja mitäpä he näyttivät sitten kuvaavan? Mieleeni on jäänyt monta kuoroa jotka seisoivat korokkeilla. Reissusta jäi lähinnä kiiltokuvamainen muisto.

Loppujen lopuksi oli vaikea käsittää mitten lähellä sotatilaa oikeastaan elimme. Reissumme päättyi siihen kun vapaaehtoistemme johtaja joutui vetämään esiin pistoolinsa. Toimenpide oli lähinnä hätävarjelun liioittelua…

Mutta olihan maa vallan veikeä. Varushenkilöillä oli lomallaan rynnäkkökiväärit mukana ja bussibysäkillä saattoi olla liftaamassa joukko sotilaita maastopuvuissa ja ase olalla. Sitä en tiedä oliko kovat piipussa vai ei? Kibbutsillammekin yörauhaa valvoi aina aseistettu mies. Jokainen asekuntoinen mies joutui aina vuorollaan viikon verran näihin yöhommiin. Ja kovat oli piipussa!

Joku on joskus kysellyt mihin vapaaehtoisia kibbutseilla oikein tarvittiin. Sitrusmies Sean väitti että arabit keräisivät hedelmiä viisi kertaa nopeammin kuin me. Pitine paikkansa. Kyse oli lähinnä ideologinen. Kibbutsit olivat ainakin tuolloin vielä oma irrationaalinen saarekkeensa Israelin yhteikunnassa. Ne olivat saaneet alkunsa siionistien ihanteista ja ne olivat hyvin elinvoimaisia ainakin vielä 1980-luvulla.  

Kibbutsi oli sen asukkaille ainoa oikea paikka maailmassa eikä kibbutsiin tuleminen muualta israelilaisesta yhteiskunnasta ollut mitenkään yleistä. Sellaiseen elämään sopeutuminen ei myöskään ollut kovin helppoa. Ja otetaanpas huomioon sellainen asia että harvaa ihmistä saa loppujen lopuksi tekemään töitä “ilmaiseksi.” Israelilaisilla oli kaiken lisäksi eräs ongelma, asia jonka aika moni minullekin ilmaisi: kaikki luulevat olevansa kuin paraskin kuningas Daavid, eivätkä ainoastaan luule vaan ovat näin.”

Olikin hyvin luontevaa, ja kuka lieneekään keksinyt ajatuksen, tuottaa maahan nuoria seikkailunhaluisia ihmisiä ympäri maailmaa. Näin maa sai ilmaista propagandaa ympäri maailmaa… Kibbutsin asukkaat näyttivät päällisin puolin onnellisilta ihmisiltä eikä kibbutsi-elämä ollut enää muutama vuosikymmen sitten sellaista ympärivuotista raadantaa kuin joskus silloin kun Israelin valtiota ei ollut vielä olemassakaan.

Tämäkin pakollinen vielä. Aina pitää olla positiivinen.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 3.

Joulunalus kibbutsilla oli hauskaa aikaa. Ensimmäinen joulu poissa Suomesta ja vieläpä Välimeren tyypin ilmastossa. Sypressit tuoksuivat ja sääkin oli melkein kuin toukokuun. Kibbutsin hedelmätarhat sijaitsivat noin kahdeksan kilometrin päässä kibbutsimäeltä. Hedelmätarhojen lähellä sijaitsi myös ns. Beit Guvrin- metsä. Se oli niitä peruja kun Israelia metsitettiin oikein urakalla. Monet merkkihenkilöt tekivät lahjoituksia Israeliin. Metsän laidassa oli graniittilattaan hakattuna metsän lahjoittaja, ja tässä tapauksessa siinä luki. ”Ronald Reagan, The Governor of Kalifornia.”

Jos jostain siionisteja ja heidän jälkeläisiään pitää kiittää niin se on kyllä tuon pienen maailmankolkan metsittäminen. Se on tehty hyvin ja suunnitelmallisesti ja kaikkia maailman puulajeja hyväksi käyttäen. Kylä eukalyptus-puut ovat löytäneet aivan uuden kodin Palestiinasta, monta suota on niillä kuivatettu.

Mutta palataanpas noihin sitrustarhoihin. Appelsiineja oli monta lajia, samoin muita. Käsittääkseni sieltä löytyi kaikki mahdolliset sitrukset. Käytännössä kaikki sitruspuut ovat varrennettuja vahvimpaan juurakkoon eli sitruunaan. Kibbutsnikeilla eli alkuperäisillä kibbutsilaisilla oli omat periaattensa. Tarhan hedelmiä ei tuotu kibbutsille eikä kaikki katsoneet sitä hyvällä kun volunteerit pistelivät urakalla poskeensa ykkösluokan appelsiineja ja klementiinejä. Heillä oli tapana tuottaa omiin tarpeisiinsa kakkosluokan hedelmiä sitrusten käsittelylaitokselta. No... Oma osuutensa oli asiaan ehkä sitrustarhan esimiehellä, joka oli välillä kyllä melkoinen sitruuna indeed. Mies oli alunperin kotoisin Yhdysvalloista ja taisi olla irkun ja Nykin juutalaisen jälkeläinen. Miehen käyttäytyminen kyllä muuttui kun hän löysi naisystävän, mutta se on taas aivan eri oma juttunsa.

Kibbutsimme asukkaat olivat pääasiassa jo kolmannen tai neljännen polven sabroja, ei Israelissa syntyneitä. Toki sieltä löytyi vanha lontoolainen venäjänjuutalaista sukuperää oleva taksikuski ja aito brasilerokin. Muuten tuo vanha lontoon suhari oli varsin oppinut mies joka tiesi hyvin paljon raamatun tutkimuksesta ja peräti eksegetiikastakin. Hänpä piti meille kerran luennonkin ja sai yhden hurskaan saksalaisen katolisen tytön vallan itkunsekaiseen olotilaan. Hänpä otti ja selitti meille Jesajan kirjan seitsemännen luvun jakeen 7 syvintä olemusta. Kyllähän se voi vähän ottaa luonnon päälle kun vähän nukkavierun oloinen juutalainen selittää kristityille että ”itse asiassa ja vähän tarkemmin ottaen teitä on oikeastaan petetty!” 

Kaikkinensa Beit Guvrin oli merkillinen paikka ja myös kuuluisa siitä. Tel Avivissa asti paikka tunnettiin hyvin liberaalista seksuaalimoraalista ja erityisesti se oli maankuulu parinvaihdosta. Kibbutsilla saattoi olla naisia joilla oli lapsia neljän viiden miehen kanssa tai sitten demokraattisesti sanottuna jollain miehellä saattoi olla jälkeläinen viiden naisen kanssa. Paljon muutakin voisi kertoa tuon kibbutsin elämänmenosta mutta ehkä joskus muutaman vuosikymmenen päästä. Mutta sen sanon että sabatti-illat eli perjantai-ehtoot olivat aivan oma lukunsa...

Joulun lähestyessä keräsimme klementiinejä me suomalaiset ja katselimme maailmaa noiden puiden latvoista ja kun kerran laulutaitoakin oli niin viritimme kunnon tiernapoika-session noin vain omaksi iloksemme. Voi niitä aikoja. Enää ei ollut kuin muutama päivä luvattuun matkaan jouluyönä Beetlehemin kaupunkiin. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, mutta vapaaehtoisten johtaja oli luvannut järjestää kyllä asian kuntoon.

Tämmöinenkin juttu löytyy juutuupista. Reagan laulaa.

Kirkkome homokysymys ja sen ratkaisu.

Nyt on aika tarttua aika vaikeaan kysymykseen, ja vaikka otsikko tänään lukeekin ”Kirkkomme homokysymys ja sen ratkaisu” niin ratkaisua emme tänään tähän kysymykseen saa. Tämä ajatuksen-juoksu originoitui eilisen KOTIMAAN silmäilyn jälkeen. Ko. lehtihän on aina mielellään kirjoittanut asiasta.

Kovin mielellään rippikoululaisille pitäisi oppitunteja joissa ihmisen seksuaalisuudesta voisi puhua täydestä rekisteristä. Sellaisia ei tänään ole yksinkertaisesti pitää mahdollista koska piispoilla ei ole asiasta yhtenäistä linjaa, eikä kyllä kirkolliskokouksellakaan. Ainoa jossa on selkeä linja on Raamattu.

Mikä päätös aikoinaan tuleekaan niin on se oleva hyvin repivä ja konsanaan kipeämpi kuin virkakysymys. Melkein jokaisen ystävä-, ja tuttavapiiriin ja sukulaistenkin joukkoon, jos nyt on aivan normaalisti havainnoiva ihminen, kuluu ainakin yksi homoseksuaali ihminen. Olen itse tuntenut montakin homoa ja ainakin yksi heistä kuoli siihen tautiin joka sai kasvonsa Rock Hudsonin myötä. Naispappeuden vastustajat ovat marginaalinen ryhmä em. asiantilaan verrattuna. Ja kun asia on valitettavasti niin että eivät syvät kansanrivit eivätkä syvällisemmätkään ihmiset lähde ensimmäisenä roomalaiskirjeen sanoista liikkeelle. Kirkko ja sen johto tulee kokemaan äärimmäisen kovaa painostusta ja nyt alkaa näyttämään siltä että ratkaisu pitää saada aikaan suhteellisen nopeasti, viivytystaistelun aika on ohi.

Muutama vuosi sitten kaikkien hiippakuntien papit kokoontuivat ns. synodaalikokoukseen. Tuossa kokouksessa piti puhuman raamatusta, sen tulkinnasta ja käytöstä kirkossamme. Ainakin Turussa tähän kysymykseen ei kovin hyvin pystytty paneutumaan koska silloisen Turun piispa Ilkka Kantolan kokouksen avausjumalanpalveluksen saarna nousi koko keskustelun keskipisteeseen. Tavallaan siinä oli kysymys raamatun tulkinnasta. Kantolan väite oli se, että joskus lähimmäisen etu tulee asettaa Jumalan tahdon edelle. Ja hänen koko saarnansa liikkui homojutun ympärillä, ja ikävä kyllä niin koko synodaalikokouskin. 

Varsinaiseen ytimeen eli raamatun tulkintaan ei päästy. Otti päähän niin kauhiasti mutta onneksi pidin pääni kiinni loppukeskustelussa vaikka ryhmätyöskentelyssä irrottelinkin, nuoin puolen baarin ahtopaineen verran, sen verran että eräs ryhmän jäsen suoritti näyttävän ulosmarssin.

Kirkko on nyt pahassa raossa. Kysymys on tiukasti sanottuna tässä: miten ei saadaan kylläksi. Jos raamatun sana tulkintaan vain aikasidonnaiseksi puheeksi ollaan sellaisen Pandoran lippaan äärellä että oksat poies ja parkki kanssa... Ja kun meidän kirkollamme ei valitettavasti ole mitään raamattuteologista ohjelmaa... Sen jälkeen mikä tahansa on luvallista ja mahdollista...

Siinä kirjassa joka tuohon synodaalikokoukseen valmisteltiin ja jonka hyvissä ajoin myös luin oli paljon vaikeasti ymmärrettävää. Olen monesti yrittänyt virittää keskustelua kolleegojeni kanssa tuosta yhdestä kappaleesta mutta laihoin tuloksin.
Tuon kappaleen kirjoitti rakas opettajani Timo Veijola noin vuosi ennen traagista kuolemaansa. Timolla olisi ollut paljon annettavaa kirkollemme ja hänen myötä poistui laajakatseinen ihminen. Hän ei ehkä olisi voinut tätä soppaa selvittää mutta annetaanpa hänen sanojensa puhutella meitä:

”Kristityt tuntevat Jumalan Kristuksen välityksellä, ja siksi heille Kristus on myös kaanonin keskus ja Herra. Niin kuin Jeesus esitti kritiikiä eräitä Vanhan testamentin ongelmallisia käskyjä kohtaan (Matt. 5), samalla tavalla kristityt ovat oikeutettuja ja velvoitettuja harjoittamaan moraalista kritiikkiä sellaisia kaanonin kohtia vastaan (esim. Joosuan kirjassa), jotka eivät vastaa Kristuksen opetusta ja henkeä. ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja mikä saarnaa Kristusta, on apostolista, vaikka sitä saarnaisi Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (Luther).

Gulps! Taas tuli Martti eteen. Ja huomaan tänään joulukuun kahdeksas tämän kirjoituksen valmistuneen jo jonkin verran jälkeen puolenpänän. Laitetaan blogiin ettei rikota Jeesuksen sanoja vastaan. No en nyt tiedä onko tämä niin suurta valkeutta mutta jos pieni tuijju sentään niin ei sitäkään saa pitää vakan alla.

Posti on tuonut minulle myös kirjan ”Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa” (Toim. Antti Saarelma. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101).

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 2

Jotenkin tuntui että vuosina 1984-1985 elettiin rauhallisempia aikoja. PLO oli karkoitettu Libanonista mutta miehitys söi jatkuvasti sotilaita. Jerusalem Post-lehdestä saatiin jatkuvasti lukea uhreista joiden lukumäärä kasvoi päivittäin. Ja itse asiassa ensimmäisen intifadan puhkeamiseenhan ei ollut aikaa kuin reilut kaksi vuotta. Olihan sen merkit toisaalta jo ilmassa. 

Israelissa oloni aikana tapahtui yksi kovasti tunteita nostattanut asia. Joukko äärimmäisyys-juutalaisia (Termi on hieman erikoinen, se myönnettäköön.) oli näet perustanut siirtokunnan Länsirannan Hebronin kaupunkiin. Teko herätti paljon suuttumusta ja raivoa ja pientä joukkoa piti laittaa suojelemaan käytännössä komppanian vahvuinen sotilasosasto. Kävin Hebronisa ja näin tuo mielttömyyden. Sympatiani olivat ja ovat edelleenkin tässä asiassa palestiinojen puolella. Kyseinen joukko joka tuo siirtokunnan oli perustanut oli tietenkin sitä mieltä että Hebron on ikivanhaa juutalaisten maata…

Kibbutsimme vapaaehtoisten johtaja Udi Rahav oli ollut Libanonin sodassa ja kyllä hän niitä sotajuttuja kertoikin. Kenraalin poika ja laskuvarjokommando, reservin ylikersantti. Oli pistänyt kertomansa mukaan PLO:n miehiä kylmäksi plutoonittain ja jos sellainen ei jätä miehen olemukseen traumoja niin ei sitten mikään. Paljon olisi kerrottavaa hänestä. Hän oli luonut läheisiä suhteita palestiinoihin ja hän tunsi erään hebronilaisen taksiautoilijan. Niinpä eräänä päivänä kibbutsin pihaan ajoi kaksi isoa sheerut-taksia (Paljon pitempi malli kuin farkku-mersu). Matkasimme Hebroniin jossa pääsime sellaisiin paikkoihin joihin ei turisteilla takuulla enää ole asiaa. Kävimme suuressa Makpelan moskeijassa jonka alla on luola johon Aabraham ja vaimonsa Saara ja muut patriarkat on haudattu.

Vaikka intifada kytikin niin sellainenkin asia oli mahdollista kuin kibbutsin ja läheisen ”arabikylän” välinen futismatsi. Kibbutsillamme oli ihan mukavan kokoinen jalkapallokenttä jossa pelattiin aina ennen auringonlaskua jalkapalloa kibbutsin tapaan. Jokainen sai olla stara ja matsien ilmapiiri oli vallan mainio ja irtonainen. Meikäläisellä oli vallan hirmuinen juoksukunto ja pelasin mielelläni lempipaikallani eli vasempana laitapuolustajana. Yhtä maalia lukuun ottamatta onnistuinkin pitämään Udin nollilla. Seikka mistä hän ei oikein pitänyt.

Mutta sitten koitti futismatsin päivä. Arabit tarjoilivat katsojille omenoita ja ottelu oli vallan korkeatasoinen. Tietystikään vapaaehtoiset eivät saaneet pelata… Vapaaehtoisten johtaja Udi ratkaisi pelin maalillaan. Melkoinen mies hän urheilunkin saralla oli. Oli pistellyt satasen karvan verran alle 11 sekuntia ja sehän on jo aika tavalla lahjakkuuden merkki. 

Meikähän oli enemmän pitkänmatkan juoksija ja tuolloin kibbutsiaikoinani pistelin tuommoiset 70-80 km viikossa. Joulukuun 17 päivänä vuonna 1984 juoksin Genesaretin-järven maratonin ja aika oli noin 3.32. Vielä kolmenkympin kohdalla olin noin kolmen tunnin vauhdissa... Mutta jalkapallokaan ei ole pelkkää pikajuoksua…

Mutta sen maaottelun aikana erään sveitsiläisen vapaaehtoistytön kamera katosi ja siitäpäs tulikin iso setvys jälkeenpäin. Kyllä kamera sitten palautettiin ja välit arabikylään olivat taas kunnossa. Eipä sitä tarvita kuin yksi kaveri pilaamaan koko joukon maine...

Palestiinassakin tunsi sen miten talvi ihmisten elämänmenoa; ihminen viihtyy kotosalla talviaikaan ja jalkapalloakaan ei pelattu enää joulukuussa. Maa oli usein kuurassa aamuisin ja kristityt vapaaehtoiset ryhtyivät odottelemaan joulua…

Betlehemistä puheenollen. Harry Belafonten en ainoa ja oikea tulkinta.

Gångiröökaus

Lupasin Helsinginreissuni jälkeen puhua ns. eikä todellaan mitään niin sanotusta, vaan niin kauheasta gångiröökauksesta. Asiahan on nyt niin että parveketupa-kointi on pieni juttu tämän gångiröökauksen rinnalla. Aivan aluksi sanon, että minulla ei ole mitää rehellisiä tupakoitsijoita vastaan joiksi luen piipunpolttajat ja sikaroitsijat. Teollisten savukkeiden imijöille suosittelen edelleen itse kasvatettuja rustica-lajikkeita.

Mutta se gångiröökaus. Kun tupakoitsijat karkotettiin sisätiloista tuli eteen uusi ongelma; tupakoitsijat porttikäytävissä ja sisäänkäyntien tuntumassa. Helsingissä sen oikein huomasi; ei sisäänkäyntiä, ei gångia jossa joku röökillä. Ja jos ei röökillä ollutkaan niin sitten gångeissa ja sisäänkäyntien edustalla oli karsea ja rikastunut natsanhaju. Kiveykset mustanaan tumpatuista natsoista hiertynyttä mustaa jälkeä. Joihinkin paikkoihin joutui menemään suorastaan pahanhajuisen pilven läpi. Ei taida esim. Helsingin ydinkeskustan alueelta juuri löytyä puhdasta gångia. 

Miten olisi lähestymiskieltoiset alueet röökauksen suhteen...

Juuri teollinen savuke on kaiken pahan alku ja juuri. Tuoksu on kuin entisaikojen sotatantereella. Tuollainen röökihän palaa imemättäkin toisin kuin aito piippu tai sikari. Röökin eli teollisen savukkeen palamisenhan mahdollistaa sen paperiin imeytetty kemiallisesti ruudinsukuinen aine joka pitää röökin ihanohuen paperin palopinnassa käynnissä hillityn räjähdystilan. Näin rööki palaa tasaisesti. Ja siitä juuri tuo ruudin tuoksu. Tuotaisiinpa vaikka Napoleon Helsingin keskustan tietämille gångikierrokselle silmät sidottuina. Vúolaa, vuolàs, vuolaampî... Lämpenisi ukko kummasti ja Austerlitz jos kohta Waterlookin tulisi mieleen. 

Mutta sama ongelmahan on myös kotoisessa ja minulle nykyään läheisemmässä Turussa, tosin vain kymmenesosana siitä mitä se Helsingissä on. Helsinki on talvella ilmastoltaan todella surkea paikka ja nyt se on myös ei-talvikuukausina todella skeida paikka kun se sanotaan aidolla ilmauksella. Kyllä kävi niiden kahden päivän aikana kun Papiston päivillä siellä olin päässä monta kertaa se vanha Stalinin-aikainen hokema, että ”Vähemmästäkin on ammuttu ihmisiä.” 

En viitsi edes ääneen ajatella mitä esim. toinen sotapäällikkö Mannerheim tästä sanoisi... Pärkkele.... Totisesti sanon teille että vanhassa Neukkulassakin tuoksui paremmalle; aivan sosialistiselle taivaalle jossa vaalenapunaiset pilvetkin ovat hattaraa ja huntujäätelöä. Mutta se on kärsivällisen ihmisen osa; sietää jotain sietämätöntäkin. Mutta jotain olisi todella tehtävä.

Missä ovat ajat jolloin naisia hurmattiin punaisen amphoran ihanalla höökyllä. Kaiholla muistelen aikaa jolloin punaisella amphoralla, siis piipputupakalla, saattoi tehdä nuorena teologian opiskelijana hyvän vaikutuksen vaikkapa piispaan.  

Sikarinpolton ihailu on saanut jotenkin kielteisiä piirteitä joten siitä en suitsuta. Missähän on enää sellainen joukko piipulla jossa poltetaan neljää viittä merkkiä yhtä aikaa, sanotaanpas vaikka sitä punaista amphoraa, caravellea, kiltaa, macbaren gold labelia ja vaikkapa half et halffia. Ah siinäpä ihana hajusinfonia jota nykyisissä gångeissa ei enää tapaa... Oi niitä aikoja...

Mielestäni gångiröökaukseen tulisi puuttua jo pelkästään epäesteettisyyden takia. Mutta turhaa tässä on kai vaahdota. Joopa joo...

Kaksi vuotta rakkaan opettajan kuolemasta.

Niin on ja vieläkään asia ei tunnu oikein luontevalta. On siis kulunut kaksi vuotta siitä kun rakas opettajani Timo Veijola pääsi maallisen elämän vaivoista. Timohan jäi junan alle.Viime vuonna kirjoittelin yleispyöreitä ja kerroin siitä kuinka Timo rökitti leipäpapit. Nyt haluan kertoa jotain Timon persoonasta ja tavasta kohdata oppilaansa. Timo ei tietysti ollut kaikkein helpoin opettaja jos hän sille päälle sattui. 

Kerrotaan että hän ei ollut oikein luontevimmillaan naisopiskelijoiden kanssa. Se on toki inhimillistä ja tiedän naisopettajia joilla oli päällä patologinen viha miesopiskelijoita kohtaan, ja joskus kaikkia opiskelijoita kohtaan. Timo oli kuitenkin inhimillinen mies joka antoi anteeksi kun asiat puhuttiin selviksi. Mutta ennen kaikkea hänen inhimillisyytensä tuli esiin siinä miten hän tuli omista korkeista tieteellisistä maailmoistaan alas, eikä hän vaatinut keneltäkään enempää kuin hänen astiaansa mahtui. Klassista oli hänen tapansa ottaa tenttejä vastaan, ja myös monesti se miten nopeasti tulokset olivat saatavilla. Jos oli tentittävänä 1000 sivua vieraskielistä tekstiä niin kirjat sai tenttiä yksi kerrallaan, ja perjantain tentin tulos oli maanantai-iltana kuudennen kerroksen ovessa vanhoina aikoina jolloin tiedekunta majaili Neitsytpolulla. Ahkera mies!

Kerran eräällä luennolla Timo antoi tuleville polville tehtävän. Jonkun, tai joidenkin tulisi kirjoittaa Vanhan testamentin teksteistä, vaikkapa saarnateksteistä, helppotajuinen kommentaari. Hän ei omien sanojensa mukaan pystyisi kirjoittamaan tarpeeksi yksinkertaisesti, eikä aikaakaan olisi. Hän tunsi omat rajansa ainakin tässä. Vuodet vierivät ja tänä vuonna onkin ilmestynyt teos nimeltä Maitoa ja hunajaa — evankeliumikirjan Vanhan testamentin lukukappaleiden kommentaari (1 vuosikerta). Asialla oli Pauli M.K. Niemelä. Tiestystikin Timon oppilaita, väitellyt mies ja Kiimingin kirkkoherra.

 Tähän sopivat oivallisesti Jesajan kirjan luvun 55 jakeiden 10-11 sanat:

10 Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
11 Niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.

Timon postuumisti julkaistu “Kolkuttakaa, niin teille avataan — Päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta.” on rankkaa luettavaa. Taitaa olla kesken vielä eläkepäivilläkin. Ehkä se tuleekin lukea niin. Otetaanpa sieltä summittaisesti yksi kappale vaikkapa päivältä 24.10. 2000. 

“Jumala tappaa ensin ja tekee sitten eläväksi (vrt. 5. Moos. 32:39 “Näettehän nyt: minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani. Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.”). Ihminen menettää kaiken omansa, astuu helvettiin ja siellä hän kohtaa Jumalan. Tämä on Lutherin tarkoittama syntisen vanhurskauttaminen.”

Viisaita puhut rakas opettajani, viisaita puhut… Tulee aivan mieleen Piispa Olavi Kareksen aforismit, mutta vain potenssissa rankempana.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Tähän sopii ARMOLAULU.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 1

On vuosi 2007 ja joulukin lähestyy. Ei ole Juuttaanmaa niin kuin ennen. Se on surullista. Ajatukset vievät lähes kahden vuosikymmenen taakse jolloin tein matkan tuohon maailmankolkaan. Se oli aivan eri paikka silloin ja ainaki tässä suhteessa voi sanoa että “tuo aika entinen ei enää koskaan palaa…” Israeliin en enää mielelläni matkusta. Palestiinan ongelmaan ei ole kuin yksi ratkaisu, toisen on väistyttävä. Mutta kun kumpikaan ei väisty on tilanne mahdoton ja sellaisena se jatkuu.

Mutta miksipä matkustin Israeliin? Ensinäkin; maailma oli aivan toinen noina vuosina. Ja niin oli Palestiinakin. Sitä vain halusi nähdä maailmaa ja kun mielessä siintivät teologian opinnotkin niin eikun vaan matkaan. Lisäksi elämässä oli pienen aikalisän paikka. Suomalaiset olivat kunnostautuneet kibbutsimatkailussa ja olivat edelleenkin suhteellisen hyvässä maineessa. Pian olin joukossa mukana minäkin ja ensimmäinen etappi oli Beit Guvrin Laakiin maakunnassa noin 40 kilometriä Jerusalemista eteläkaakkoon. Olimme itse asiassa aika lähellä länsirantaa ja ellen väärin muista niin lähimpään ”arabikylään” ei ollut matkaa kuin muutama kilometri. Naapurikibbutsi Niram lounaassa kolmen mailin päässä oli jo melkein Gazan alueen rajamailla. Jokin asia pisti heti silmään tuossa maassa... Juutalaisilla oli keltaiset rekisterikilvet, palestiinoilla vaaleansiniset ja gazalaisilla valkoiset. Mutta se ei ollut vielä mikään ongelma silloin... Nykyään se korkea betoninen muuri kulkee varmaan lähellä Beit Guvrinin kibbutsia ja varmaan näkyykin kukkulan korkeimmalle paikalle jossa tuo kylä sijaitsee…

Niin, tuossa maassa kohoaa nykyään suojamuuri joka erottaa Länsirannan Juutalaisvaltiosta. Tuona edellisenä maailmanaikana ulkomaalainen saattoi liikkua hyvin vapaasti länsirannalla. Ei sitä suositeltu mutta ei nyt kiellettykään, suuren vihan päivät olivat vasta edessä. Sanottiin kyllä ettei tyttöjen oikein sopinut liftata yksikseen länsirannalla. Siis liftata yksikseen… Meikä kävi useasti pohjoisessa liftikyydillä ja kuinka ollakaan niin ainoat tyypit jotka huolivat kyytiin olivat noita sinirekkarillisia palestiinalaisia. Siinä sitä käytiin monet ikimuistoiset jos joskus tukalatkin keskustelut. Englanti tuntui olevan keskivertopalestiinonkin hallussa aika hyvin. 

Kun luottamusta oli jonkin verran saavutettu niin kyllä he kertoivat perimmäiset tunteensa ja toivat ilmi katkeruutensa: ”Juutalaiset olivat varastaneet heidän maansa.” Eihän tuossa auttanut kuin olla diplomaattinen ja vähän myötäillä. Sanoin olevani kristitty ja vähän ulkopuolinen tässä tilanteessa ja että uskoin siihen että jonkinlainen sopu oli mahdollinen. Missään tilanteessa en kokenut olevani vaarassa tai edes puolittain uhkaavassa tilanteessa. En edes silloin kun huomasin joutuneeni palestiinalais-voimamiehen kyytiin. Hän kun kaivoi hansikaslokerosta nipun bodauskuvia. En kuitenkaan lähtenyt huomauttelemaan miehen ruumiinrakenteesta ja vähän pulleasta keskivartalosta mitään. Mutta komea mies kaikkinensa ja muhkeine viiksineen vaikkakin pikkuisen ylen sankia priha hän oli.

Tämä laulu ei ole joidenkin mieleen mutta sehän on ihan normaali. Hatikva.

Pientä porinaa messiaspensaasta

Tässä jokunen aika sitten uusimman TIMEN kannessa oli taalereihin kääritty maissintähkä. Etussivu kysyy niinsanotun “puhtaan energian myytin” perään. Artikkeli antaa aika synkän ja lohduttoman kuvan asiasta. Tämä ns. biopolttoaineintoilu ei saa mitenkään hyvää osaksensa. 

Artikkeli sisältää joitakin hyvin kouriintuntuvasti havainnollistettuja laskelmia. Otentaanpas nyt siten vaikka jenkkien rälläys; on kyse hirmuisista määristä bensiiniä. Jenkkilä on mailman suurin maissin ja soijapavun valmistaja ja jos molempien kasvien sato käytettäisiin pelkästään biolöpön tuotantoon niin siitä saataisiin vain 20% tarvittavasta määrästä. Yhtälö ratkeaa siis vain rälläyksen lopettamisella. Mutta lukekoot he vain itse lehtensä…

Meillä Suomessa oli samoihin aikoihin Suomen Kuvalehdestä artikkeli nimeltä “Ihmiskunnan insinööri.” Kyse on Intian entisestä presidentistä Abdul Kalamista. Mies uskoo toisissaan siihen että ratkaisu ilmastonmuutokseen ja köyhyyteen löytyy teknologiasta. Mieshän on ennen kaikkea tiedemies ja Intian avaruusohjelman isä. Ydinvoimaakin mies kannattaa… Artikkeli antaa paljon huomiota Jathropa-kaville jonka puolesta Kalam pitää suorastaan palavia saarnoja (“Suorastaan palavat saarnat!” Siis onko olemassa ennestään tuntematon lintu, suorastas, joka pitää saarnoja, vieläpä palopuheen tyylisiä… No, tutkitaanpas asiaa! Suorastaan ohella tämä herra Kalam on tutustumisen arvoinen tyyppi.

Mutta mikä onkaan Jathropa (Jathropa curcas)? Sille ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Tuosta aikanaan ummetuksen ja malarian hoitoon käytetystä myrkyl-lisestä pensaasta voi kuitenkin jo lähitulevaisuudessa tulla biopolttoaineiden kuningas. Kyseessähän on hyvin öljypitoinen kasvi. Se on kotoisin alun Keski-Amerikasta. Kasvin siementen öljypitoisuus on yli 30 prosenttia. Jatropha tuottaa energiakasvina öljyä 2,7 tonnia pär hehtaari. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin maissi ja neljä kertaa enemmän kuin soija. Kaiken lisäksi kasvista saadaan neljä tuhatta kiloa sähköenergiaksi prosessoitavaa poltettavaa biomassaa hehtaaria kohden. Suurine lehtineen Jathropa on hiilidioksidineutraali; vastapainoksi se kasvaessaan sitoo hyvin tuota kirottua kasvihuonekaasua.

Kaiken lisäksi Jatropha ei kilpaile ruoantuotannon kanssa. Se viihtyy joutomailla, juurtuu hyvin estäen eroosiota.  Satoa se antaa jo toisena kasvukautena ja kasvin elinikä  on 50 vuotta. Parhaiten se viihtyy alueilla, missä vuotuinen sademäärä on noin 600 mm. Kyse on siis semi-aridittisesta viihtyjästä. Kuivissa oloissa vaatimaton Jathropa pärjää jopa kolme vuotta pudottamatta lehtiään.

Vallan mielenkiintoista! Mutta mihin onkaan unohdettu suolayrtti jota voidaan kastella merivedellä? Jathropahan voitaisiin vielä muunnella siten, että sitä todellakin voitaiiin kastella merivedellä, tai että siitä saataisiin suomuunnos! Onko siis ihmiskunnan ongelmien ratkaisu Jathropassa? Vielä ei meidän pidä julistaa Jathropaa messiaskasviksi vaikka Kalam niin kovasti sen puolesta saarnaakin. Huomaan tässä nyt yhden asian; olen kirjoittanut Jathropan kategorisesti isolla alkukirjaimella. Tämä kunniahan annetaan yleensä vain Jahvetille eli Jumalalle. Olisko kuitenkin aika miettiä kotoista nimeä tällä Jathropalle. Sen voisi vääntää helposti vaikka Jatroopiksi. Mieleen tulee kuitenkin nimi “Messiaspensas.”

Mietteitä Sotkamon mestarin tunnustusten äärellä.

Olen kiertänyt ja vältellyt  erään kirjan lukemista aika pitkään. Kyse on Sotkamon suuren mestarin Veikko Huovisen kirjasta “Pojan kuolema.“ Kirja ilmestyi viime vuonna 2006 ja se sai osakseen poikkeukselisen paljon huomiota. Toisaalta jos lukee kymmenkunta kirja-arvostelua ja/kautta lehtijuttua niin kirjan sisällöstä on jo aika tavalla selvillä. Kun tartuin jälleen tammikuun alkupuolella Huovisen talvituristiin niin ajatukset veivät myös tämän kirjan äärelle. Niinpä sitten viime viikolla soitin Södikalle ja pyysin vanhaa asiointituttuani tiedotuksessa lähettämään työkappaleen kirjasta. Kirja saapui eilen ja nyt se on luettu. Pienihän se on ja eipä tuossa mennyt kuin noin 40 minuutta tehokasta lukuaikaa…

Kirja sai siis paljon julkisuutta osakseen. Se sisältääkin poikkeuksellisen intiimejä tunnustuksia, eikä tällaiseen todella mikään pikkusieluinen ihminen pysty. Huovinenhan oli takavuosikymmeninä aika vaiteliaan miehen maineessa ja oma kuvani Huovisesta tässä suhteessa oli pitkään se jonka äidinkielen-opettajaltani joskus lukiovuosian sain. Huoviselta oli joskus 1970-luvulta kysytty jotain yleismaailmallista, jopa mannertenvälistä ja mitä hän oli vastannut? Lukion äidinkielenopettajani mukaan Huovinen oli tähän tuumannut että “kun nykyään ei mistään saa enää kunnon vanhanajan housunkannattimia.” Pitänee paikkansa tämä väite, niin muoto-, kuin sisältöperiaatteenkin valossa. Vanhemmiten Huovinen on kyllä muuttunut avoimemmaksi ja Pojan kuolema etsii lajissaan vertaistaan, eikä sitä varmaan vähään aikaan löydäkään.

Pojan kuolema kirjan luo vihdoin valoa Veikko Huovisen alkkomahooli-mieltymyskiin. Ainakin noin pääpiirteissään. Hän tunnustaa pitävänsä hvyistä juomista mutta käyttävänsä niitä kohtuullisesti. Niinpä niin… Ne “hyvät kotimaiset ja tuontiviinatpa” hyvinkin… Kirjailija pohtii sitä, antoiko hän kirjoissaan juopottelusta ja viinaksien käytöstä yleensä liian ilkamoivan kuvan joka vaikutti pojan kehitykseen haitallisesti. Huovisen mukaan poika luki isänsä tuotannon jo hyvin nuorena. Pekka Huovinen vietti opiskeluaikaansa myös Helsingissä. En muista tavanneeni häntä, toisaalta en ole aivan varma. Joiltakin tutuilta kuulin kyllä hänen edesottamuksistaan, mutta ne jääkööt nyt tässä yhteydessä kertomatta. Helsinki on nimittäin aika pieni paikka, varisinkin opiskelijaympyrät…

Pekka oli kirjailijan nuorin lapsi. Lahjakas ja omaperäinen jo pienestä pitäen, ja myös isänsä silmäterä. Ei ole mitenkään yllättävää että hän oli myös koulukiusattu. Olen aina pitänyt Sotkamoa miellyttävänä paikkana, mutta lienee sekin vain pieni ja ahdasmielinen kylä, tosin kaunis sellainen. Onhan siitä sanottu että se on Suomen kaunein taajama.

Sääli on sairautta mutta nyt täytyy sanoa että kyllä on vähän sellaisiakin tunteita. Ei nyt kuoleman takia mutta sen takia jos tämän kirjan suurin anti on vain siinä, että se vain täydentää suuren kirjailija-mestarin kirjailijakuvaa. Tällainen vaara nimittäin on… Mutta todella alastomaksi Huovinen itsensä riisuu. Vaatii yli kaiken kästityksen menevää rohkeutta ryhtyä tällaiseen hankkeeseen. Huovinen on rohkeimmillaan julkaistessaan kuolleen poikansa mietelmiä. 

Ja mikä sitten on kirjan julkaisemisen motiivi? Huovinen toivoo näin tehden auttavansa vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä.  Kukaan Huovisen kirjojen kautta tunteva tuskin epäilee hänen vaikuttimiaan. Kirjailijantyö on ollut hänelle kutsumustyötä enemmän kuin ehkä kenellekään suomalaiselle kirjailijalle sitten Aleksis Kiven. Jos Pojan kuolema jää Huovisen viimeiseksi kirjaaksi puhtaasti luomistyön näkökulmasta on se kyllä varsin monumentaalista…