Ibn Saud ja hänen perintönsä.

Sanotaan että ns. öljyhuippu on saavutettu jo nyt, vuonna 2006. Sehän tarkoittanee sitä, että nykyinen elämänmuoto ei voine jatkua loputtomiin, ja ns. talouskasvu ei myöskään tule olemaan helppo saavuttaa tulevaisuudessa. Raaka-öljyn hinta on ollut vaihteleva viimeisen parin vuoden ajan. Tai miten sen nyt ottaa ja käsittää. Sanotaanko, että se ei ole ollut pääsääntöisesti yli 80 taaleria per barrel. Hinta on vaihdellut putkessa noin 35-85 taalaa. Öljy pyörittää maailmaa ja vallan erityisesti Saudi-Arabiaa. Maassa elettiin varsin vaatimatonta ja huomaamatonta elämää vuoteen 1938 saakka jolloin Saudi-Arabian valtavat öljyvarat löydettiin.

Meikää on aina kiehtonut eräs mies, nimittäin Saudi-Arabian ensimmäinen kuningas, Abdul-Aziz bin Abdur Rahman Al Saud elikkä kavereiden kesken Ibn Saud. Hemmo eleli 1876 – 9.11.1953 ja jätti jälkeläisiä tähän maailmaan joidenkin arvioiden mukaan jopa yli sata lasta. Virallisesti oletetaan että hänellä oli 37 poikaa ainakin yhdeksäntoista vaimon kanssa. Pelkästään vuonna 1924 hänelle syntyi 5 poikaa. Miehelle syntyi poikia vuosien 1900-1952 välillä siis ainakin  37. Vanhimman pojan eli Turkin vei hautaan vuonna 1919 pandeeminen influenssa ja nuorin Jiluwi II kuoli ilmeisesti aivan infanttina. Nuorimman lapsensa hän olisi siis hankkinut 75-vuotiaana ja jo hyvin syöpäsairaana. Elämänsä viimeisinä vuosina Ibn Saud sai hoitoja Sveitsissä sairastaessaan syöpää.

No tuossahan lapsimäärässä ja muussakaan ei vielä mitään niin ihmeellistä ole, paitsi se vanhimman pojan kuolema pakotti Ibn Saudin muuttamaan kruununperimysjärjestystä. Valta Saudi-Arabiassa ei periydy isältä pojalle vaan veljeltä veljelle ja nykyisen, vuodelta 1992 olevan lain mukaan kuninkaan tulee olla Ibn Saudin poika tai pojanpoika. Noilla eväillä pärjättäneen ehkä vuodeen 2050 saakka. Nykyinen kuningas Abdullah bin Abdul Aziz Al Saud on syntynyt vuonna 1924 ja hänellä on 15 poikaa… Nykyinen kruununprinssi Sultankaan ei ole kovin nuori sillä hänelläkin on ikää jo 83-vuotta. Nuorimmat Ibn Saudin elossa olevat pojat ovat syntyneet vuosina 1941-1944. Ja jos kelvollisuutta miehissä on niin oikea Ibn Saudin poika voisi hallita vielä jopa vuonna 2030!

Saudien kunigashuoneen vahvuudeksi lasketaan tänä päivänä noin 20 000. Yhdellä miehellä on siis hirmuinen määrä jälkeläisiä. Ajatellaanpas nyt: Jos Ibn Saudin pojista, noista kolmestakymmenestä seitsemästä, vaikkapa 25 sai vähintään tai kaikki keskimäärin noin 12 poikaa niin Ibn Saudilla oli siis pojanpoikia noin 300. Nämä pojanpojat ovat syntyneet vuosina 1920-1990, olletikkin… Toisessa polvessa ollaan siis lukemassa 300 ja jos heillä on taas keskimäärin 10 poikaa niin kolmannessa sukupolvessa Ibn Saudilla on 3000 poikapuolista jälkeläistä eli Saudi-Arabian prinssiä. Todennäköisesti Ibn Saudilla on jälkeläisiä jo kuudennnessa ja ehkä jopa seitsemännessäkin polvessa. Prinssien lukumäärä lienee tällä hetkellä jo yli 7000!

Kerran kauan sitten nuorempana pappina pidin nuorteniltaa Kymin seurakunnassa ja ajatuksenjuoksu ja assosiaatio polveili niin mahottomasti. Taisi olla puhe ikuisesta elämästä ja siitä miten kauan ihminen voi täällä elää, ja että suku jatkuu jälkeläisissä, ja että elämä on pelkkä viestikapula jne... Ajatukset veivät Ibn Saudiin ja kerroin mm. edellisen jutun noin kolmellekymmenelle nuorelle vielä yksiyiskohtaisemmin. Pari kaveria varasti idean ja piti esitelmän ko. asiasta koulussa suuresti hämmentäen ja ihastuttaen historianopettajaansa. Meikä oli kovin kiitollinen pienen valistustuokion hedelmistä.

Luonnollisestikin moisen hovin elämä maksaa paljon. Kuningas Abdullahin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi on arvioitu tuommoiset 30 miljardia taaleria. Jokaisella kuningashuoneen miespuolisella jäsenellä on oma edustusbudjettinsa ja se on ainakin miljoona dollaria vuodessa. Sanotaan että Riadin lentokentältä käy jatkuva lentokoneiden virta ulkomaille kun prinssit menevät vähän shoppailemaan Pariisiin ja Lontooseen…

Onkin paradoksaalista, ainakin kummallista että öljyvarannoiltaan maailman rikkaimman maan bruttokansantuotteesta on velkaa jopa yli 20%. Se tekee tuommoiset 80 miljardia dollaria. No onhan edistystä toki tapahtunut siitä kun tuo velkamäärä oli vielä vuonna 2001 170 miljardia dollaria. Budjetti oli laadittu esimerkiksi 2006 sellaisilla oletuksilla että raakaöljystä saadaan 35 taaleria barrelilta. Kuningashuone vienee valtion tuloista varovaisestikin arvioiden neljäsosan. Se on saudien asia miten he rahansa käyttävät ja millaista lisääntymisstrategiaa sen kuningashuone harjoittaa. Kiinnostaapahan vain...

Ai mitä hääp sano, Ratzinger!

No hääp sano että joulun ihme on siinä että Kristus tulee ihmisten luo ja uudistaa jos otamme hänet vastaan. Tietysti tuo on vain yksi pointti saarnan tulkinnasta. Ja eikös se ole aika tavalla epälute-rilaistakin? Se on hiinä ja hiinä sidotun ratkaisuvallan suhteen! Mutta jos katsomme sen liikkuvan fraktaaleilla ilmatilan loukkausta suorittamatta niin hyvän saarnanhan tuo piti. Tokkopa meidän kirkossamme pidettiin montakaan saarnaa jotka menivät ohtise, tuskin yhtään.

Jos katsomme pelkästään puheen rakennetta niin juontahan siinä ei loppujen lopuksi ollut. Se oli sisäkkäisten kuvien rakennelma, hyvin etenevä. Loppujen lopuksi saarnasta muistetaan sen ensimmäisen kappaleen johtava ajatus ihmisen itsekkyydestä, mutta sitten rakennelman hienosti etenevä retoriikka jää varjoon.


Se oli hvyin tyypillinen Ratzingerin saarna, hyvillä ja arvovaltaisilla sitaateilla tuettu ja höystetty. Itse kun tuntee vain Martti Lutherin ja senkin varsin huonosti niin vähän käy kateeksi kun meis vetää kehiin Gregorius Nyssalaisen, Anselm Canteburylaise ja tietysti kirkkoisä Augustinuksen. Nuohan kuuluvat kaikki katolisen papin arkilukemistoon! Toisaalta ne ovat vanhan kirkon perintöä johon kuka tahansa luterilainen pappi voi turvallisesti viitata.


Ratzingerin saarnan sisältö lähti liikkeelle jouluevankeliumin sanomasta ja oli siis hyvin tekstikeskeinen. Nykymaailmassa on varsinainen ihme jos joku onnistuu saarnassaan kertomaan jotakin uutta, ja sellaista ei toki tämän vuoden jouluyönä tapahtunutkaan.


Se miten paavi onnistui tuomaan maininnan ekokatastrofista saarnaansa tuki vain kokonaisuutta, eikä se ollut millään tavalla vaativan sävyistä, seikka jota aina odottaisi. Jos sanoma oli se, että Kristus voi uudistaa kaiken niin todella paljon jäi ilmaan, ja saarna kokonaisuudessaan lakkaa elämästä, ja varmasti on jo lakannutkin. Uuden luomisen ajatus, joka oli oikeastaan saarnan loimilanka, on hyvä ja kiehtova, mutta mitten se lopulta toteutuu onkin jo aivan eri juttu.


Mutta se oli puhutteleva parole kaiken kaikkiaan ja jos katsotaan sitä tiettyjen kriteerine valossa niin se oli varsin hyvin seurakuntalaisen tasolle laskeutuva, vaikkakin siitä puuttui täysin elämisen maku. Katolisessa kirkossa tavallisen papin tehtäviin kulluu sielunhoito ja messun toimittaminen ja tietysti katekismuksen opettaminen. Piispojen erityinen tehtävä on opettaa ja saarnata, ja sitä Ratzingerin jouluyön saarna tuon kirkon lähtökohdista parhaimmillaan olikin.


Ollakseen puhuttelevan voi toki saarna silti sisältää jotain vaikeasti tajuttavaakin ja jotain varsin arkaaistakin. Mutta siinä oli jotain vanhaa ja uutta ja varastettuakin kai. Mielestäni sininen ajatus jäi kuitenkin puuttumaan ja edellä mainitsemani parannusvaatimus. Jotta voitaisiin vaatia parannusta on ensin todettava ihmisen syyllisyys hyvin perusteellisesti, ja nyt ei näin tapahtunut.  


Ja juuri siinä Ratzingerin saarna oli myös hyvin sumean moderni, että sanaa synti ei käytetty vaan se onnistuttiin kiertämään joihinkin viittauksiin ihmisen epätäydellisyydestä. Kauniita sanoja jotka lämmittävät jouluyön tunnelmissa mutta kun arki iskee naamalle kaikessa realistisuudessaan niin mistä silloin enää saadan voimaa?

Mietteitä Paavin Jouluyön messun tiimoilta — Yleiskatsaus.

Paljon on todellakin edetty Martin ajoista kun luterilaisetkin katsovat Paavin jouluyön messua Roomasta. Sattumoisin tänä vuonna allekirjoittaneel-lakin oli resursseja katsoa messua pitemmälle kuin Jouluyön julistukseen saakka. Messun seuraaminen veikin siten yöunet niin etttä nukahtamaan pääsikin vasta puoli viiden maissa. Televisiointi oli jälleen italialaisen vivahteikasta. Urheilukilpailujen televisioinnissa italialaiset eivät aina ole parhaimmillaan mutta tämän asian suhteen ei todellakaan tingitä laadusta eikä lihan määrästä.  

Impressio
Majesteettisin osa on tietenkin jouluyön julistus jonka perinteisesti laulaa diakoni. Diakonin käsiten katolisessa kirkossa on tietysti erilainen ja tässä Paavin johtamassa katolisen kirkon messussahan näitä diakonin tehtäviä on pitkään hoitanut Marco Pavan-niminen pappi. Pavan tekee töitä Sikstusen kappelin kuoron kanssa. Se vain täytyy sanoa, asia jonka totesin viime vuonnakin, että kun Pavani laihdutti 30 kiloa niin ääni kärsi. Meikällä on nauhalla vuoden 2000 jouluyön messu kun Pavani on alkuperäisissä mitoissaan ja siinä äänessä on aivan eri sointi. Jotenkin näytti siltä että mies on vielä viime vuotisesta laihtunut kymmenisen kiloa. Mikähän mieheen on mennyt; liekö kakkostyypin diabeteksen pelko? Muuten messu kävi lähes täydestä luterilaisesta messusta. Syynä on varmasti se, että molemmissa on etsitty vanhan kirkon perintöä ja se löydettykin.

Paavin saarna
Oli varsin asiapitoinen. Julkisuudessa on jo arvioitu että paavi nuhteli ihmisiä itekeskeisyydestä. Onhan se näinkin. Uusi piirre miehen puheissa oli saarnan keskikohdan jälkeen siinä kun hän otti kantaa maailman ekokatastrofin suhteen. Mutta mikä olikaan paavin ratkaisu asiaan? Loppujen lopuksi puheen parannusvaatimus jäi kaunopuheisuuden taakse. Kristus-keskeinenhän saarna oli, ei siitä yli eikä ympäri pääse… Menee Martin paasaus viimeinkin perille. Mutta vienee vielä joitakin sukupolvia ennen kuin katolisen kirkon pappien selibaatti murtuu. Tulee mieleen mitten paavi saarnansa kirjoittaa. Väittäisinpä että sanellen hän sen tekee. Olen itsekin kokeillut ko. menetelmää viimeisen vuoden aikana muutamaan otteeseen kun käytössä on ollut nopeasorminen teologian opiskelija. Homma toimii jos ajatustyötä on ennalta käsin tehty, mutta vain tällä edellytyksellä.

Ite Ratzinger
Otetaanpas huomioon että mies täytti keväällä 80 vuotta! Jos katsotaan missä kunnossa Wojtyla oli viisi vuotta sitten jolloin hän oli täyttänyt samat vuodet niin erohan on hirmuinen. En pitäisi mahdottoma että Ratzinger olisi vielä viisi seuraavaakin vuotta “täysissä voimissaan.” Ainakin hänellä on käytössä mailman parhaat gerontologit. Tuli vain mieleen mitä mies tekee messun jälkeen, siis lähinnä yöpala? Johannes Paavali kakkonen tykkäsi kovasti puolalaisista sienipiiraista ja söi niitä useinkin iltapalaksi. Veikkaanpa Ratzingerin napanneen parin desin verran hyvää baijerilaista jouluolutta ja kourallisen konvehteja… Tällaisia tuli mieleen kun itse messun suvantokohdissa vedin kiduksiin suolalohileipää ja tavallista kota-kolaa ja tietysti päälle kourallisen konvehteja…
Peruselämykset eivät katso ikää eivätkä varsinkaan kirkkokunta- ja tunnustusrajoja.
Siinähän tuo meni. Saarnaa voipi vielä katsella uudelleen digiboxin kovalevyltä. Pienenä miinuksena pidän kyllä sitä että kristikunnan tärkein saarna oli luettavissa vasta aamupäivällä Vatikaanin virallisilla sivuilla. Eihän mies sitä lonkalta vetäissyt ja Vatikaani on täynnänsä kääntäjä- ja kielineroja.
Muuten pitäisi tutustua paavin uusimpaa ensykliaan eli opetuskirjeeseen joka käsittelee pelastukseen liittyviä asioita. On vaan niin tuhtia tekstiä, ja peräti 26 sivua.

Betesda — Kuinka minusta tuli Gospelmuusikko

Yhä sykkeet Giihonin
lyö rantaan Betesdan
siellä tunsin läsnäolon
Herran Jeesuksen
Siellä tunsin aidon läsnäolon 
Herran Jeesuksen

Kertosäe
Ikäni mä muistan sen,
Ikäni mä muistan sen,
kuinka Betesdalla kohtasin 
mä Herran Jeesuksen
siellä armahdusta tarjottiin
eikä kadotusta laisinkaan

Aluksi sanottakoot yksi asia. Tämä stoori on hyvin psykedeelinen vaikka sen itse 
sanonkin. En ole koskaan nauttinut mitään huumeita. Olen vanha viinakaupan myyjä ja tietenkin join viran puolesta hinnaston läpi ja nykyään olen mieltynyt tsekkiläiseen olueeseen ja viininautinnon saa alle kympin pullosta. Aikoinaan sanoin, markka-aikana, että kaikki alle satasen punkut voi sekoittaa veden kanssa. Nykyään sanon saman euroaikana. Toki yhden lasillisen voi nauttia sellaisenaan. Piipussa en vuosina 1987-2015 poltellut koskaan Punaista Amphoraa vahvempaa. Psykedeelisen kokemuksen saavat jotkut syntymälahjana ja kyse on neurologisesta ominaisuudesta kun sinun aivosi ovat kytketty rinnakkain eli ne toimivat täysin eri tavalla kuin normaalilla, neurotyypillisellä ihmisellä. Palaamme tähän aisaan myöhemmin ja puhumme muun muassa psykedeelien käytöstä masenuslääkkeinä ja riippuvuushoidoissa kun sen aika tulee.

Alussa oleva runo liittyy tämän päivän kirkollisiin teksteihin. On viidestoista sunnuntain helluntaista ja syyskuun kymmenes vuonna 2023. Noissa teksteissä eletään toista vuosikertaa. Päivän evankeliumina on kappale Johanneksen kertomuksen luvusta 5 ja sen jakeet 1-15. Nasaretin mestari tekee ihmeen aikansa Jerusalemin Lammasportin luona olevalla Betesdan altaalla. Tuosta tekstistä kirjoitin kerran aivan oikean saarnankin vuonna 2011. Mutta siihen emme nyt takerru.

Sen sijaan on kerrottava mitä tapahtui kerran aivan 2000-luvun alkuvuosina kun avasin radion pyhäaamuna juuri viidentenätoista sunnuntaina helluntaista kun kirkko eli jumalanpalvelusksessa toista vuosikertaa. Ryhdyin kuuntelemaan jumalanpalvelusta ja se välitettiin eräästä Helsinkiläisestä kirkosta. Saarnaajana oli Eero Junkkaala-niminen julistaja. Hän on perehtynyt hyvin Raamatun arkeologiaan ja hän se aloitti saarnansa todistamalla ihmeellisestä arkeologisesta tosiasiasta eli Jerusalemin Betesdan altaasta. Suorastaan jankuttamalla hän todisteli että se on todella totta. Hän kuvaili sitä ja sen ulottuvuuksia hämmentävillä sanankäänteillä. Puheessa välähteli myös monet kaupungin paikat ja tietenkin Giihonin lähde. Ehkäpä jopa puolet Junkkaalan saarnasta käsitteli juuri tuota allasta ja sen olemusta. Lopulta hän kai sanoi muutaman sanan  Jeesuksestakin. Junkkaalan saarnassa oli kieltämättä hypnoottinen vire.

En tiedä olinko huvittunut vai mitä, mutta Junkkaalan sanat jäivät pyörimään mielessä ja niinpä ajatus-generaattori lähti liikkeelle. Se tuotti sanoja ja mielleyhtymiä ja lopulta keitos alkoi saada ympärilleen sävelmaailmaa. Pian huomasin hyräileväni sävelmää. Kaavailin lauluun lisäsäkeistöjä ja myöhemmin kirjoitinkin niitä lisää.

Vuonna 2004 ennen Varsinais-Suomeen muuttoa järjestin tiimini kanssa varmastikin parhaan rippikoulun mitä olen koskaan pitänyt. Emme tehneet mitään ohjelmaa, ainoastaan sovimme ruokailuajat. Kasassa oli porukka jonka oli kouluttanut aivan itse ja mitä teimmekään pystyttiin se tekemään turvallisessa ilmapiirissä. Olimme Kotkassa ja Karhulakin Kymin seurakunta siinä sivussa oli jo kolmenkymmenen vuoden jurnutuksen jälkeen jossain integroitumassa muun maailman kanssa. Jos ei Kotkassa reilua miestä potkaistu päähän niin ei myöskään Kymissä.

Työtoverini nuotinsi Betesdan sävelmän ja teki siitä jopa puhelimen soittoäänen. Pian se oli kaikkien puhelimissa. Iltaohjelmissa jouduin esittämään laulun joka ilta. Suurenmoisen rippikoulun muisto ei unohdu mutta soittoääntä minulla ei enää ole tallella. 

Myöhempinä aikoina Betesda-laulun ensimmäisestä säkeistöstä on tullut mantra jota toistelen toistamistaan joskus läheisteni varsin suureksikin harmistukseksi. Kerran esittelin laulua eräälle kanttorille ja hän sanoi että onpas tämä psykedeelinen tekele. No sitä kai se sitten on. Hänpä ei ollut siitä moksiskaan vaan teki siitä kerran improvisaation erään jumalanpalveluksen  vastausmusiikissa. Viimeisen muuton yhteydessä tuhosin valtavan määrän vanhoja kirjoja ja kirjallista jäämistöä. Jossain kohtaan tuli vastaan Betesda-laulu kokonaisuudessaan taitetulle aanelkulle kirjoitettuna. Pienellä penkomisella se löytyy ihan varmasti mutta niin tehokas oli Junkkaalan taannoinen saarna että kyllä sen pohjalta syntyneen laululyriikan ensimmäinen säkeistö riittää. Hyvä niin sillä ehkä en vielä pysty katsomaan riittävän armollisesti nelikymppistä nuorta minääni joka sen kerran kirjoitti. Vielä viisi vuotta ja nauran syvällisesti ja toivottavasti vielä psykedeelisesti kun tarkastelen sitä. Kertosäe on syntynyt runsaan mantraamisen tuloksena aivan viime vuosina. 

Suomalainen runoilija ja prosaisti Anja Vammelvuo on teoksessaan ”Rakkaustarina” ja novellissa ”Aikalainen”esittänyt oman tulkintansa siitä mitä tapahtui Betesdalla. Mutta se onkin sitten vähän pitemmän sepustuksen paikka. Keskeneräistä jälleen kerran.

Tähän sopii tämä Madonnan Like a Prayer aika hyvin.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 4.

Ja sitten koitti joulu. Luonnollisestikin olimme jouluaattona töissä, kukin tahoillamme. En nyt jaksa muistaa olimmeko aivan Pardeksella eli hedelmätarhalla mutta kuitenkin. Jouluhan on myös Palestiinassa keskitalvea, pohjoisella pallonpuoliskolla kun näet ollaan. Maa oli aamulla kuurassa ja varsinkin Juudean vuorilla missä Jerusalemikin sijaitsee saattoi sataa lunta välillä reilustikin. Onhan sieläkin joskus ollut puolimetriset kinokset. On muuten autoilijalle melkoinen helvetti liukkailla keleillä. Korkeuserot kaupungissa ovat näet melkoiset.

Olimme viettäneet itsenäisyyspäivää suomalaisten keskuudessa ja saimme sitten isommalla porukalla ja oikein kansainvälisestikin viettää joulua. Kibbutsimmehan oli hyvin suvaitseva monessakin mielessä. Ja sitten koitti aattoilta. Matka Beetlehemiin oli suurta odotusta täynnä. Mitähän paikka toisi tullessaan? Loppujen lopuksi olo oli aika hölmistynyt. 

Niin paljon kuin tuosta matkasta onkin jäänyt mieleen niin juuri Beetlehemin reissusta ei paljoa muista. Juhla-aukiolla jos nyt tuota nimeä voidaan käyttää oli monen amerikkalaisen tv-yhtiön kuvausryhmiä. Ja mitäpä he näyttivät sitten kuvaavan? Mieleeni on jäänyt monta kuoroa jotka seisoivat korokkeilla. Reissusta jäi lähinnä kiiltokuvamainen muisto.

Loppujen lopuksi oli vaikea käsittää mitten lähellä sotatilaa oikeastaan elimme. Reissumme päättyi siihen kun vapaaehtoistemme johtaja joutui vetämään esiin pistoolinsa. Toimenpide oli lähinnä hätävarjelun liioittelua…

Mutta olihan maa vallan veikeä. Varushenkilöillä oli lomallaan rynnäkkökiväärit mukana ja bussibysäkillä saattoi olla liftaamassa joukko sotilaita maastopuvuissa ja ase olalla. Sitä en tiedä oliko kovat piipussa vai ei? Kibbutsillammekin yörauhaa valvoi aina aseistettu mies. Jokainen asekuntoinen mies joutui aina vuorollaan viikon verran näihin yöhommiin. Ja kovat oli piipussa!

Joku on joskus kysellyt mihin vapaaehtoisia kibbutseilla oikein tarvittiin. Sitrusmies Sean väitti että arabit keräisivät hedelmiä viisi kertaa nopeammin kuin me. Pitine paikkansa. Kyse oli lähinnä ideologinen. Kibbutsit olivat ainakin tuolloin vielä oma irrationaalinen saarekkeensa Israelin yhteikunnassa. Ne olivat saaneet alkunsa siionistien ihanteista ja ne olivat hyvin elinvoimaisia ainakin vielä 1980-luvulla.  

Kibbutsi oli sen asukkaille ainoa oikea paikka maailmassa eikä kibbutsiin tuleminen muualta israelilaisesta yhteiskunnasta ollut mitenkään yleistä. Sellaiseen elämään sopeutuminen ei myöskään ollut kovin helppoa. Ja otetaanpas huomioon sellainen asia että harvaa ihmistä saa loppujen lopuksi tekemään töitä “ilmaiseksi.” Israelilaisilla oli kaiken lisäksi eräs ongelma, asia jonka aika moni minullekin ilmaisi: kaikki luulevat olevansa kuin paraskin kuningas Daavid, eivätkä ainoastaan luule vaan ovat näin.”

Olikin hyvin luontevaa, ja kuka lieneekään keksinyt ajatuksen, tuottaa maahan nuoria seikkailunhaluisia ihmisiä ympäri maailmaa. Näin maa sai ilmaista propagandaa ympäri maailmaa… Kibbutsin asukkaat näyttivät päällisin puolin onnellisilta ihmisiltä eikä kibbutsi-elämä ollut enää muutama vuosikymmen sitten sellaista ympärivuotista raadantaa kuin joskus silloin kun Israelin valtiota ei ollut vielä olemassakaan.

Tämäkin pakollinen vielä. Aina pitää olla positiivinen.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 3.

Joulunalus kibbutsilla oli hauskaa aikaa. Ensimmäinen joulu poissa Suomesta ja vieläpä Välimeren tyypin ilmastossa. Sypressit tuoksuivat ja sääkin oli melkein kuin toukokuun. Kibbutsin hedelmätarhat sijaitsivat noin kahdeksan kilometrin päässä kibbutsimäeltä. Hedelmätarhojen lähellä sijaitsi myös ns. Beit Guvrin- metsä. Se oli niitä peruja kun Israelia metsitettiin oikein urakalla. Monet merkkihenkilöt tekivät lahjoituksia Israeliin. Metsän laidassa oli graniittilattaan hakattuna metsän lahjoittaja, ja tässä tapauksessa siinä luki. ”Ronald Reagan, The Governor of Kalifornia.”

Jos jostain siionisteja ja heidän jälkeläisiään pitää kiittää niin se on kyllä tuon pienen maailmankolkan metsittäminen. Se on tehty hyvin ja suunnitelmallisesti ja kaikkia maailman puulajeja hyväksi käyttäen. Kylä eukalyptus-puut ovat löytäneet aivan uuden kodin Palestiinasta, monta suota on niillä kuivatettu.

Mutta palataanpas noihin sitrustarhoihin. Appelsiineja oli monta lajia, samoin muita. Käsittääkseni sieltä löytyi kaikki mahdolliset sitrukset. Käytännössä kaikki sitruspuut ovat varrennettuja vahvimpaan juurakkoon eli sitruunaan. Kibbutsnikeilla eli alkuperäisillä kibbutsilaisilla oli omat periaattensa. Tarhan hedelmiä ei tuotu kibbutsille eikä kaikki katsoneet sitä hyvällä kun volunteerit pistelivät urakalla poskeensa ykkösluokan appelsiineja ja klementiinejä. Heillä oli tapana tuottaa omiin tarpeisiinsa kakkosluokan hedelmiä sitrusten käsittelylaitokselta. No... Oma osuutensa oli asiaan ehkä sitrustarhan esimiehellä, joka oli välillä kyllä melkoinen sitruuna indeed. Mies oli alunperin kotoisin Yhdysvalloista ja taisi olla irkun ja Nykin juutalaisen jälkeläinen. Miehen käyttäytyminen kyllä muuttui kun hän löysi naisystävän, mutta se on taas aivan eri oma juttunsa.

Kibbutsimme asukkaat olivat pääasiassa jo kolmannen tai neljännen polven sabroja, ei Israelissa syntyneitä. Toki sieltä löytyi vanha lontoolainen venäjänjuutalaista sukuperää oleva taksikuski ja aito brasilerokin. Muuten tuo vanha lontoon suhari oli varsin oppinut mies joka tiesi hyvin paljon raamatun tutkimuksesta ja peräti eksegetiikastakin. Hänpä piti meille kerran luennonkin ja sai yhden hurskaan saksalaisen katolisen tytön vallan itkunsekaiseen olotilaan. Hänpä otti ja selitti meille Jesajan kirjan seitsemännen luvun jakeen 7 syvintä olemusta. Kyllähän se voi vähän ottaa luonnon päälle kun vähän nukkavierun oloinen juutalainen selittää kristityille että ”itse asiassa ja vähän tarkemmin ottaen teitä on oikeastaan petetty!” 

Kaikkinensa Beit Guvrin oli merkillinen paikka ja myös kuuluisa siitä. Tel Avivissa asti paikka tunnettiin hyvin liberaalista seksuaalimoraalista ja erityisesti se oli maankuulu parinvaihdosta. Kibbutsilla saattoi olla naisia joilla oli lapsia neljän viiden miehen kanssa tai sitten demokraattisesti sanottuna jollain miehellä saattoi olla jälkeläinen viiden naisen kanssa. Paljon muutakin voisi kertoa tuon kibbutsin elämänmenosta mutta ehkä joskus muutaman vuosikymmenen päästä. Mutta sen sanon että sabatti-illat eli perjantai-ehtoot olivat aivan oma lukunsa...

Joulun lähestyessä keräsimme klementiinejä me suomalaiset ja katselimme maailmaa noiden puiden latvoista ja kun kerran laulutaitoakin oli niin viritimme kunnon tiernapoika-session noin vain omaksi iloksemme. Voi niitä aikoja. Enää ei ollut kuin muutama päivä luvattuun matkaan jouluyönä Beetlehemin kaupunkiin. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, mutta vapaaehtoisten johtaja oli luvannut järjestää kyllä asian kuntoon.

Tämmöinenkin juttu löytyy juutuupista. Reagan laulaa.

Kirkkome homokysymys ja sen ratkaisu.

Nyt on aika tarttua aika vaikeaan kysymykseen, ja vaikka otsikko tänään lukeekin ”Kirkkomme homokysymys ja sen ratkaisu” niin ratkaisua emme tänään tähän kysymykseen saa. Tämä ajatuksen-juoksu originoitui eilisen KOTIMAAN silmäilyn jälkeen. Ko. lehtihän on aina mielellään kirjoittanut asiasta.

Kovin mielellään rippikoululaisille pitäisi oppitunteja joissa ihmisen seksuaalisuudesta voisi puhua täydestä rekisteristä. Sellaisia ei tänään ole yksinkertaisesti pitää mahdollista koska piispoilla ei ole asiasta yhtenäistä linjaa, eikä kyllä kirkolliskokouksellakaan. Ainoa jossa on selkeä linja on Raamattu.

Mikä päätös aikoinaan tuleekaan niin on se oleva hyvin repivä ja konsanaan kipeämpi kuin virkakysymys. Melkein jokaisen ystävä-, ja tuttavapiiriin ja sukulaistenkin joukkoon, jos nyt on aivan normaalisti havainnoiva ihminen, kuluu ainakin yksi homoseksuaali ihminen. Olen itse tuntenut montakin homoa ja ainakin yksi heistä kuoli siihen tautiin joka sai kasvonsa Rock Hudsonin myötä. Naispappeuden vastustajat ovat marginaalinen ryhmä em. asiantilaan verrattuna. Ja kun asia on valitettavasti niin että eivät syvät kansanrivit eivätkä syvällisemmätkään ihmiset lähde ensimmäisenä roomalaiskirjeen sanoista liikkeelle. Kirkko ja sen johto tulee kokemaan äärimmäisen kovaa painostusta ja nyt alkaa näyttämään siltä että ratkaisu pitää saada aikaan suhteellisen nopeasti, viivytystaistelun aika on ohi.

Muutama vuosi sitten kaikkien hiippakuntien papit kokoontuivat ns. synodaalikokoukseen. Tuossa kokouksessa piti puhuman raamatusta, sen tulkinnasta ja käytöstä kirkossamme. Ainakin Turussa tähän kysymykseen ei kovin hyvin pystytty paneutumaan koska silloisen Turun piispa Ilkka Kantolan kokouksen avausjumalanpalveluksen saarna nousi koko keskustelun keskipisteeseen. Tavallaan siinä oli kysymys raamatun tulkinnasta. Kantolan väite oli se, että joskus lähimmäisen etu tulee asettaa Jumalan tahdon edelle. Ja hänen koko saarnansa liikkui homojutun ympärillä, ja ikävä kyllä niin koko synodaalikokouskin. 

Varsinaiseen ytimeen eli raamatun tulkintaan ei päästy. Otti päähän niin kauhiasti mutta onneksi pidin pääni kiinni loppukeskustelussa vaikka ryhmätyöskentelyssä irrottelinkin, nuoin puolen baarin ahtopaineen verran, sen verran että eräs ryhmän jäsen suoritti näyttävän ulosmarssin.

Kirkko on nyt pahassa raossa. Kysymys on tiukasti sanottuna tässä: miten ei saadaan kylläksi. Jos raamatun sana tulkintaan vain aikasidonnaiseksi puheeksi ollaan sellaisen Pandoran lippaan äärellä että oksat poies ja parkki kanssa... Ja kun meidän kirkollamme ei valitettavasti ole mitään raamattuteologista ohjelmaa... Sen jälkeen mikä tahansa on luvallista ja mahdollista...

Siinä kirjassa joka tuohon synodaalikokoukseen valmisteltiin ja jonka hyvissä ajoin myös luin oli paljon vaikeasti ymmärrettävää. Olen monesti yrittänyt virittää keskustelua kolleegojeni kanssa tuosta yhdestä kappaleesta mutta laihoin tuloksin.
Tuon kappaleen kirjoitti rakas opettajani Timo Veijola noin vuosi ennen traagista kuolemaansa. Timolla olisi ollut paljon annettavaa kirkollemme ja hänen myötä poistui laajakatseinen ihminen. Hän ei ehkä olisi voinut tätä soppaa selvittää mutta annetaanpa hänen sanojensa puhutella meitä:

”Kristityt tuntevat Jumalan Kristuksen välityksellä, ja siksi heille Kristus on myös kaanonin keskus ja Herra. Niin kuin Jeesus esitti kritiikiä eräitä Vanhan testamentin ongelmallisia käskyjä kohtaan (Matt. 5), samalla tavalla kristityt ovat oikeutettuja ja velvoitettuja harjoittamaan moraalista kritiikkiä sellaisia kaanonin kohtia vastaan (esim. Joosuan kirjassa), jotka eivät vastaa Kristuksen opetusta ja henkeä. ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja mikä saarnaa Kristusta, on apostolista, vaikka sitä saarnaisi Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (Luther).

Gulps! Taas tuli Martti eteen. Ja huomaan tänään joulukuun kahdeksas tämän kirjoituksen valmistuneen jo jonkin verran jälkeen puolenpänän. Laitetaan blogiin ettei rikota Jeesuksen sanoja vastaan. No en nyt tiedä onko tämä niin suurta valkeutta mutta jos pieni tuijju sentään niin ei sitäkään saa pitää vakan alla.

Posti on tuonut minulle myös kirjan ”Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa” (Toim. Antti Saarelma. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101).

Linkola ja Jeesus, hyviä heppuja kumpikin, mutta...

 

Kuten on Luoja suonut, niin tänään on vietetty joulukuun seitsemättä. Pentti Linkolalla tulee tänään kolme varttia eli 75 vuotta täyteen. Täälläkin jotkut ovat viimä viikon aikana asian noteeranneet ja hyvä niin.

 Otsikon tarkoitus ei ole olla tahallisen raflaava vaan mennä suoraan asiaan. Perusväite voidaan nimittäin kiteyttää seuraavaan:

 

I Kukaan täysijärkinen ihminen ei kiistä etteivätkö em. herrat, Jeesus Nasaretilainen ja Pentti Linkola ole pohjimmiltaan aivan oikeassa.

II Molemmat ovat profeettoja. Kristityt luokittelevat Jeesuksen vielä kategoriaan johon mahtuu vain yksi henkilö; "Ihmiskunnan Vapahtaja." Arvokkain ansionimi joka Linkolalle on annettu lienee “filosofi.”

III Näistä herroista moni puhuu, mutta harva noudattaa heidän elämänohjeitaan.

 

Pistetäänpäs sitten kehiin pari sitaattia itseltään Jeesukselta:

"Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

"Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta."  Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.

Ja sitten Linkolan Penaa:

”Vaikka näkökulmani on maailmanlaajuinen ja oma havaintoalueeni Euroopan laajuinen, niin lähinnä sydäntäni on ymmärrettävästi kotimaa. Ja onnellinen sattuma on, onnellinen maailmanselityksen kannalta, että juuri tämä maa on paras esimerkki, tuhoavan kehityksen paras koealue maailmassa.”

”Mutta voiko olla sen arvottomampaa, roistomaisempaa tointa kuin nikkaroida turhuutta maailman merille, haaskata viimeisiä luonnonvaroja loistoristeilijöihin, joissa ihmiskunnan elähtäneimmät haaskat viskihuuruissaan kyntävät Karibianmerta ympäriinsä?”

Tietysti nyt joku herkkävatsainen lukija saattaa sanoa, että nuo Jeesuksen sanat ovat rankimmasta päästä ja Linkolan sitaatit hänen sanontojensa leppoisemmasta päästä. Varmasti näinkin on. Se ainakin on varmaa, että Linkola on kaiken sen sanonut minkä voimme lukea esim. Wikisitaateista. Uusprotestantti teologi ei enää ole sitä mieltä, että kaikki Jeesuksen nimissä olevat lausumat ovat hänen omiaan. Matteuksen vuorisaarnakin, josta em. kaksi sitaattia ovat on kooste ja tarkoituksella kirjoitettu siihen sävyyn missä sen tunnemme.

Aihe on aika mahdoton ja sitä on lopuksi lähestyttvä paradoksien avulla.

I Ne jotka yrittävät elää tänään omilla tahoillaan näiden kahden herran oppien mukaan muodostavat vain epäirrationaalisia saarekkeita, pieniä vastakulttuurin pesäkkeitä, maailman keskellä.

II Kukaan ei yksin ja omassa kokemuksessaan voi noudattaa Jeesuksen tai Linkolan opetuksia; tarvitaan aina yhteisö.

III Jeesuksen nimissä on tapettu valtavasti ihmisiä. Linkolan nimissä on laskettu vapaaksi muutamia tuhansia minkkejä ja turkiskettuja. Jeesuksen kuolemasta on kulunut 2000 vuotta ja Linkola on vielä keskuudessamme. Sadan vuoden kulutta Linkolan nimissä tuskin tapetaan ihmisiä, mutta Jeesuksen nimissä aiheutetaan valtavasti kärsimyksiä monille, ehkä muutama tapetaankin. Minkkejä ja kettuja ehkä tarhataan vähemmän jos kohta ollenkaan.

IV Kummankaan herran opetuksia on hyvin vaikea noudattaa kirjaimellisesti. Jos sama henkilö tai yhteisö haluaa olla uskollinen molemmille ei se ole välttämättä mahdotonta, ehkä kuitenkin enemmän epätodennäköistä.

V Edellinen, eli kohta IV, kannattaa ehkä ottaa ohjenuoraksi niin voi onnistua toisessa. Näistä kahdesta herrasta nimittän Jeesus varoitteli kahden herran palvelemisesta; toista vihaa ja toista rakastaa.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 2

Jotenkin tuntui että vuosina 1984-1985 elettiin rauhallisempia aikoja. PLO oli karkoitettu Libanonista mutta miehitys söi jatkuvasti sotilaita. Jerusalem Post-lehdestä saatiin jatkuvasti lukea uhreista joiden lukumäärä kasvoi päivittäin. Ja itse asiassa ensimmäisen intifadan puhkeamiseenhan ei ollut aikaa kuin reilut kaksi vuotta. Olihan sen merkit toisaalta jo ilmassa. 

Israelissa oloni aikana tapahtui yksi kovasti tunteita nostattanut asia. Joukko äärimmäisyys-juutalaisia (Termi on hieman erikoinen, se myönnettäköön.) oli näet perustanut siirtokunnan Länsirannan Hebronin kaupunkiin. Teko herätti paljon suuttumusta ja raivoa ja pientä joukkoa piti laittaa suojelemaan käytännössä komppanian vahvuinen sotilasosasto. Kävin Hebronisa ja näin tuo mielttömyyden. Sympatiani olivat ja ovat edelleenkin tässä asiassa palestiinojen puolella. Kyseinen joukko joka tuo siirtokunnan oli perustanut oli tietenkin sitä mieltä että Hebron on ikivanhaa juutalaisten maata…

Kibbutsimme vapaaehtoisten johtaja Udi Rahav oli ollut Libanonin sodassa ja kyllä hän niitä sotajuttuja kertoikin. Kenraalin poika ja laskuvarjokommando, reservin ylikersantti. Oli pistänyt kertomansa mukaan PLO:n miehiä kylmäksi plutoonittain ja jos sellainen ei jätä miehen olemukseen traumoja niin ei sitten mikään. Paljon olisi kerrottavaa hänestä. Hän oli luonut läheisiä suhteita palestiinoihin ja hän tunsi erään hebronilaisen taksiautoilijan. Niinpä eräänä päivänä kibbutsin pihaan ajoi kaksi isoa sheerut-taksia (Paljon pitempi malli kuin farkku-mersu). Matkasimme Hebroniin jossa pääsime sellaisiin paikkoihin joihin ei turisteilla takuulla enää ole asiaa. Kävimme suuressa Makpelan moskeijassa jonka alla on luola johon Aabraham ja vaimonsa Saara ja muut patriarkat on haudattu.

Vaikka intifada kytikin niin sellainenkin asia oli mahdollista kuin kibbutsin ja läheisen ”arabikylän” välinen futismatsi. Kibbutsillamme oli ihan mukavan kokoinen jalkapallokenttä jossa pelattiin aina ennen auringonlaskua jalkapalloa kibbutsin tapaan. Jokainen sai olla stara ja matsien ilmapiiri oli vallan mainio ja irtonainen. Meikäläisellä oli vallan hirmuinen juoksukunto ja pelasin mielelläni lempipaikallani eli vasempana laitapuolustajana. Yhtä maalia lukuun ottamatta onnistuinkin pitämään Udin nollilla. Seikka mistä hän ei oikein pitänyt.

Mutta sitten koitti futismatsin päivä. Arabit tarjoilivat katsojille omenoita ja ottelu oli vallan korkeatasoinen. Tietystikään vapaaehtoiset eivät saaneet pelata… Vapaaehtoisten johtaja Udi ratkaisi pelin maalillaan. Melkoinen mies hän urheilunkin saralla oli. Oli pistellyt satasen karvan verran alle 11 sekuntia ja sehän on jo aika tavalla lahjakkuuden merkki. 

Meikähän oli enemmän pitkänmatkan juoksija ja tuolloin kibbutsiaikoinani pistelin tuommoiset 70-80 km viikossa. Joulukuun 17 päivänä vuonna 1984 juoksin Genesaretin-järven maratonin ja aika oli noin 3.32. Vielä kolmenkympin kohdalla olin noin kolmen tunnin vauhdissa... Mutta jalkapallokaan ei ole pelkkää pikajuoksua…

Mutta sen maaottelun aikana erään sveitsiläisen vapaaehtoistytön kamera katosi ja siitäpäs tulikin iso setvys jälkeenpäin. Kyllä kamera sitten palautettiin ja välit arabikylään olivat taas kunnossa. Eipä sitä tarvita kuin yksi kaveri pilaamaan koko joukon maine...

Palestiinassakin tunsi sen miten talvi ihmisten elämänmenoa; ihminen viihtyy kotosalla talviaikaan ja jalkapalloakaan ei pelattu enää joulukuussa. Maa oli usein kuurassa aamuisin ja kristityt vapaaehtoiset ryhtyivät odottelemaan joulua…

Betlehemistä puheenollen. Harry Belafonten en ainoa ja oikea tulkinta.

Gångiröökaus

Lupasin Helsinginreissuni jälkeen puhua ns. eikä todellaan mitään niin sanotusta, vaan niin kauheasta gångiröökauksesta. Asiahan on nyt niin että parveketupa-kointi on pieni juttu tämän gångiröökauksen rinnalla. Aivan aluksi sanon, että minulla ei ole mitää rehellisiä tupakoitsijoita vastaan joiksi luen piipunpolttajat ja sikaroitsijat. Teollisten savukkeiden imijöille suosittelen edelleen itse kasvatettuja rustica-lajikkeita.

Mutta se gångiröökaus. Kun tupakoitsijat karkotettiin sisätiloista tuli eteen uusi ongelma; tupakoitsijat porttikäytävissä ja sisäänkäyntien tuntumassa. Helsingissä sen oikein huomasi; ei sisäänkäyntiä, ei gångia jossa joku röökillä. Ja jos ei röökillä ollutkaan niin sitten gångeissa ja sisäänkäyntien edustalla oli karsea ja rikastunut natsanhaju. Kiveykset mustanaan tumpatuista natsoista hiertynyttä mustaa jälkeä. Joihinkin paikkoihin joutui menemään suorastaan pahanhajuisen pilven läpi. Ei taida esim. Helsingin ydinkeskustan alueelta juuri löytyä puhdasta gångia. 

Miten olisi lähestymiskieltoiset alueet röökauksen suhteen...

Juuri teollinen savuke on kaiken pahan alku ja juuri. Tuoksu on kuin entisaikojen sotatantereella. Tuollainen röökihän palaa imemättäkin toisin kuin aito piippu tai sikari. Röökin eli teollisen savukkeen palamisenhan mahdollistaa sen paperiin imeytetty kemiallisesti ruudinsukuinen aine joka pitää röökin ihanohuen paperin palopinnassa käynnissä hillityn räjähdystilan. Näin rööki palaa tasaisesti. Ja siitä juuri tuo ruudin tuoksu. Tuotaisiinpa vaikka Napoleon Helsingin keskustan tietämille gångikierrokselle silmät sidottuina. Vúolaa, vuolàs, vuolaampî... Lämpenisi ukko kummasti ja Austerlitz jos kohta Waterlookin tulisi mieleen. 

Mutta sama ongelmahan on myös kotoisessa ja minulle nykyään läheisemmässä Turussa, tosin vain kymmenesosana siitä mitä se Helsingissä on. Helsinki on talvella ilmastoltaan todella surkea paikka ja nyt se on myös ei-talvikuukausina todella skeida paikka kun se sanotaan aidolla ilmauksella. Kyllä kävi niiden kahden päivän aikana kun Papiston päivillä siellä olin päässä monta kertaa se vanha Stalinin-aikainen hokema, että ”Vähemmästäkin on ammuttu ihmisiä.” 

En viitsi edes ääneen ajatella mitä esim. toinen sotapäällikkö Mannerheim tästä sanoisi... Pärkkele.... Totisesti sanon teille että vanhassa Neukkulassakin tuoksui paremmalle; aivan sosialistiselle taivaalle jossa vaalenapunaiset pilvetkin ovat hattaraa ja huntujäätelöä. Mutta se on kärsivällisen ihmisen osa; sietää jotain sietämätöntäkin. Mutta jotain olisi todella tehtävä.

Missä ovat ajat jolloin naisia hurmattiin punaisen amphoran ihanalla höökyllä. Kaiholla muistelen aikaa jolloin punaisella amphoralla, siis piipputupakalla, saattoi tehdä nuorena teologian opiskelijana hyvän vaikutuksen vaikkapa piispaan.  

Sikarinpolton ihailu on saanut jotenkin kielteisiä piirteitä joten siitä en suitsuta. Missähän on enää sellainen joukko piipulla jossa poltetaan neljää viittä merkkiä yhtä aikaa, sanotaanpas vaikka sitä punaista amphoraa, caravellea, kiltaa, macbaren gold labelia ja vaikkapa half et halffia. Ah siinäpä ihana hajusinfonia jota nykyisissä gångeissa ei enää tapaa... Oi niitä aikoja...

Mielestäni gångiröökaukseen tulisi puuttua jo pelkästään epäesteettisyyden takia. Mutta turhaa tässä on kai vaahdota. Joopa joo...

Öljyriippuvuus, olosuhteemme ja tulevaisuus.

Öljyriippuvuuden pienentäminen olisi ensiarvoisen tärkeää juuri meillä. Nyt ei kuitenkaan siltä että mitään järkevää strategiaa tämän suhteen ei ole todellakaan ole olemassakaan. 

Tämä järjettömyys jatkuu niin kauana kuin vihreät ovat hallituksessa, ja päättävät siitä mitä me saamme tehdä ja mitä emme. Ilman öljyä on vaikea tulla toimeen näillä leveysasteilla. Tämä olisi tunnustettava jotta mitään kehitystä voisi tapahtua. Arvoon arvaamattomaan nousee vielä suomalaisen metsä ja kaikki mitä siitä saadaan irti. Metsistä olemme eläneet ja niiden mukana kuolemmekin.

Keväällä tehty energia-paketti oli onneton yritelmä, joka joutuu vielä romuttamoon niin täydelliseen kuin vain voi. Loppujen lopuksi asia on niin, että suomalaiset ovat valmiita talkoisiin ja kipeisiinkin toimenpiteisiin jos asiat vain perustellaan. Jos sanotaan, että huoneilman lämmöksi riittää 18 plusastetta niin asia on ok. Tällä toimenpiteelläillä säästettäisiin jo todella paljon sähköä. Asia on aika veikeä jos sitä katsoo villapaidan näkökulmasta. Tai sanotaanko paremmin villapaita-aspektista. Kesällä harva pitää villapaitaa päällä ulkona jos lämmintä on tuo plus 18. Talvella sisätiloissa huoneilman pitää olla hellerajan tuntumassa ja villapaitaa, ei edes kevyttä sellaista käytetä kovin mielellään. Eduskunta voisi näyttää esimerkkiä ja tämän huoneilma-lämpötilan suhteen. Jos ei torkkupeitot riitä niin hommataan halvat villapaidat!

Tällainen luminen pakkastalvi osoittaa jälleen sen, miten vaikessa oloissa oikein elämme. Niinhän se on. Jos sähkö ei riitä niin sitä pitää joko saada lisää tai sitten vähentää sen kulutusta. Onneksi meille on tulossa se Olkiluoto kolmonen, ainakin joskus. Ihan terve intoilu varaavien uunien kanssa on johtanut nyt siihen, että polttopuista on pulaa. Ensi kesäkausi tuo vipinää alalle ja klapikoneet jyrskäävät vuorotta. Sekin on surullinen asia sillä klapintekoon tarvitaan öljyä ja vielä kerran öljyä... Kaiken lisäksi klapeja kuskataan varsin pitkiä matkoja, ja öljyä tarvitaan siihenkin.

Otetaanpa lopuksi joitain väitteitä :

I Öljyä tarvitaan maassamme vielä varsin pitkään. Periaatteesa niin kauan kuin sitä on saatavilla. Sitten on pakko pärjätä ilman. Öljyriippuvuutta pienennämme heti kun käytämme sitä vähemmin. Otamme hieman kaukaisemman esimerkin. Joe Weiderin bodausoppaassakin sanottiin jo aikoinaan, että hartiat saa näyttämään helposti leveämmiltä kun pötsinseutua kavennetaan! Miten öljyriippuvuutta pienennetään on kiinni meistä itsestämme ja päättäjistämme!

II Koskivoima ei ole ratkaisu mihinkään ja yhden altaan rakentamisella ei voiteta mitään. Vaikka pienentäisimme sähkänkulutustamme 10% niin koskivoiman määrä koko kulutuksestamme ei juuri muuttuisi monellakaan prosentilla. Tuulivoima ja turpeenpoltto eiväåt ratkaise yhtään mitään. Maalämmön valjastaminen käyttöön vaatii sähköä ja sitä saadaan päästöttömästi lähinnä vain ydinvoimaa lisäämällä.

III Karjanlanta ja ihmisen kansantuote on käytettävä hyväksi ja siitä on valmistettava biokaasua, sähköä ja koko kansan kukkamultaa. Biovoimaa saadaan muistakin raaka-aineista.

IV Ydinvoima on oloissamme turvallinen ja edullinen keino tuottaa sähköä. Suomen tulisi ryhtyä kehittämään rauhanomaista ydinvoimaa, jotta tulevaisuuden tehokkaat ja vanhaa ydinjätettä polttavat hyötöreaktorit saataisiin käyttöön viimeistään vuonna 2030.

V Energiatehokkuus ja uudenlainen elintapa eivät merkitse suurta kieltäytymistä mukavuuksista; on turha pelätä eknologia-vihamielistä ilmapiiriä. Tämä on tulevaisuutemme kannalta hyvin olennainen asia.

 

Pyhäinpäivään liittyvä ikivanha kirkollinen kasku!

 

Pyhäinpäivään liittyy yksi vallan hauska kirkollinen juttu jonka haluan kertoa täällä kaikille. Se osoittaa miten inhimillistä elämä voi olla ja miten keinolla voi päästä haluttuun tarkoitukseen. 

Vietettiinpä kerran eräässä seurakunnassa pyhäinpäivää. Oli aamu ja jumalan-palvelus. Vanha rovasti piti palvosta ja tuli sitten saarnan aika. Papilla oli jo mielessä vallan mukava iltapäivä vietto paikallisen apteekkarin kanssa joka hänkin oli tullut kirkoon. Saarnan kuluessa rovasti sitten katsahti hyvän kamunsa eli apteekkarin suunta ja totesi niin "Autuaita ovat hengessään köyhät." Tämä lause on aina puhutellut minua. Luen tämän kohdan joka vuosi saarnaa valmistellessani myös alkukielellä kreikaksi. Noissa kreikan kielen sanoissa "Goo hem o verm tot-ves" on jokin vastustamaton sointi. Rovasti sanoi saman vielä uudelleeen ja hieman naukuvammalla soinnilla nuo sanat "Goo hem o verm tot-ves," ja uudelleen mulkaisi kohden apteekkaria. Pian apteekkari sitten lähti kotiinsa päin, ja sinne apteekkarin luokse tuli pian rovastikin parasta mahdollista kyytiä kunhan oli palvoksensa päätökseen saanut.

Nuo kaverukset eivät olleetkaan mitenkään yksitotista sakkia. Sekin on hauska yksityiskohta, että kun Snellman rakenteli sanakirjaansa niin hän laittoi sana yksitotinen selvitykseksi määreen "yksitotinen on henkilö joka ottaa vain yhden totin." Goo hem o verm tot-ves, niinpä niin. No tämän verran täytyy ruotsin kieltä verrytellä näin ruotsalaisuuden päivänä.

On aikoja eletty. Ennen ei maalaispitäjässä ruotsia osanneet muut kuin apteekkari, nimismies ja pappi. Ruotsia saattoi silloin käyttää em. tavalla salakielenä.Nykyään ei tuollainen menisi sikäli läpi että kyllä jokainen tuon verran ruotsia osaa, vai osaako. Kreikkaakin osataan...

Suomalaisten suurin ongelma...

Suomi on asiantuntijoiden maa koska meillä on korkeasti koulutettuja erikoisosaajia. Asiassa ei ole sinänsä mitään pahaa ellemme joutuisi päivittäin tekemisiin erään suomalaisten peri-ominaisuuden vuoksi. Kun asiantuntijoihin luotetaan ja useimpien päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus niin olemmekin jo asian ytimessä.

Tätä maata pyöritetään ja hallitaan asiantuntijoiden avulla. Jo aamuvarhaisesta saakka eteemme tuodaan asiantuntijoita selittämään ja tekemään vaarattomaksi kaikkea mikä on vaarallisen tuntuista. Aamu-televisiosta ilta-uutisiin selittävät asiantuntijat asioita. Tilanne on outo ja absurdi. Melkein aina tuodaan esille vain yksi totuus. Asiantuntijat palvelevat aina valtaa ja he todella laulavat jonkin tietyn tahona lauluja. Kaiken lisäksi on varmaan niin, että tämä kansakunta on jopa riippuvainen asiantuntijoiden ajatuksista. Ehtä kaikki, eikä mitään uutta auringon alla. Kyse on suomalaisesta fundamentalismista:

---------------------------------

Ekskurssi. Suomalainen fundamentalismi.

Suomalainen fundamentalismi on oma lukunsa. On sanottu, että suomalaisen päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus. Tapamme uskoa aatteisiimme on ollut varsin  erikoinen. Kulttuurissamme on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tietty fundamentalistinen vivahdus. Ehkäpä juuri fundamentalistinen tekijä selittäisi suomalaisille ominaisen itsesensuuri-pyrkimyksen.

Inhimillisessä kulttuurissa vaikuttavat voimat voivat olla luovia tai tuhoavia. Vallitseva katsomus pitää kiinni asemistaan. Turun akatemian varakansleri piispa Terserus katsoi 1661, että ylioppilas Henrik Eolenius oli noita, ja vastoin konsistorin enemmistön mielipidettä hän tuomitsi hänet kuolemaan. Eolenius oli ollut puheissaan varomaton ja oli piispan mielestä oppinut kieliä liian helposti. Konsistori ja kansleri Pietari Brahe mitätöivät tuomion.  He eivät kuitenkaan katsoneet piispan menettäneen todellisuuden tajuansa. Jos Turun piispa tänään tekisi samanlaisen teon, niin yliopiston konsistori voisi viitata oppinein sanakääntein hänen käsitystensä vanhanaikaisuuteen.

Vaikka aina  tietysti kuuluisi kiittää uutta ja omaperäistä, silti uutta näkemystä tai asennoitumisen tapaa ei suinkaan aina arvosteta. Mikä ei käy yhteen yleisesti hyväksytyn totuuden ja moraalin kanssa, voidaan tuhota keinoista välittämättä. Suomalaisillehan tuotiin miekan avulla uskonto ulkoa päin. Se syrjäytti sen vähäisen oman uskonnon mitä täällä oli, ja monissa tapauksissa muunkin kansallisen perinteen. Suomalainen opetettiin pitämään omaa perinnettään vääränä ja vaarallisena, kääntymään itseänsä vastaan. Kirkko teroitti 1600-luvusta lähtien puhtaan opin tärkeyttä kuvaillen helvetin kauhuja, jotka ihminen kohtaa, jos hän ei ajatuksissaan ja elämän vaelluksessaan riittävän tarkasti noudata kirjojen käskyjä.

Päämäärien ainutkertaiseksi tunnettu tärkeys karsii aina  ajattelun vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuus on ikävällä  tavallaiskostunut suomalaisten tietoisuuteen,  ja  ehkä  jopa  pysyvästikin. Perinteinen suomalainen elämänmuoto takasi niukan toimeentulon; ei mukautumista uutuuksien omaksumiseen. Totuttiin katovuosien ahtaisiin portteihin ja nöyrtymiseen luonnon voimien edessä. Moralisti, mitä suomalainen rahvas ei ollut, sekoittivat pettua leipään silloinkin kun vuoden sato olisi sallinut sen valmistamisen puhtaasta viljasta.

--------------------------------------

Tähän kirjoitukseen sisältyy hieman omakohtainenkin tunnustus. En ole saanut opiskeltua itseäni maisteria kummemmaksi. Joskus asia on noussut vanhenevilla päivilläkin esille, mutta oloihinsa on oppinut tyytymään. On mielekkäämpää tietää monesta asiasta vähän tai kohtalaisesti kuin yhdestä asiasta paljon. Puhevaltaa ja asiantuntijuutta maisterin on vaikea saada ellei sitten kuulu menestyvän puolueen kärki-kaaderiin, tai onnistu luomaan uskottavuutta laajoja aloja maalaavana kirjailijana. Tietysti voi olla muitakin keinoja.

Asia on jälleen niin laaja, että pitää käymän tiivistävämmälle linjalle:

 

I Suomalainen kateus ja ”yksi asia päässä kerrallaan” on erittäin tuhoisa yhdistelmä?

II Parhaimmat asiantuntijat eivät koskaan saa ääntänsä kuuluviin.

III Oikealla asiantuntijalla ei ole yleensä yhtä ratkaisua asioihin.

IV Viisaus ja filosofia eivät ole sama asia.

V Kaikki viisaat ovat filosofeja, mutta kaikki filosofit eivät ole viisaita.

VI Viisasta ei voi tehdä vaarattomaksi mutta asiantuntija voi selittää ongelman vaarattomaksi.

VII Todennäköisesti itse Väinämöisen olisi mahdotonta tehdä come-back suomalaisessa asiantuntijoiden hallitsemassa maassa.

 

Ehkä loppuun vielä tällainen pieni kertomus:

Jossain päin maata, näin kerrotaan, eli kyläkunta rauhallista elämäänsä. Yhtäkkiä kylän elämää tuli häiritsemään jonkinsortin pirulainen, ei välttämättä pääpiru, mutta aikamoinen kiusaaja kuitenkin. Se osasikin tehdä elämän hankalaksi. Mistäpä apua tilanteeseen? Jossain kylän liepeillä asusteli viisas mies, jonka apuun turvauduttiin joskus kun oli pakko. Hänestä ei muuten liiemmälti pidetty; sen lisäksi että hän oli viisas, neuvokas, kekseliäs ja erittäin ovela, oli hänessä jotain hankalan miehen vikaa. Mutta monta kertaa hän kuitenkin oli pelastanut kyläläiset pinteestä. Entäs nyt? Lähti asialle valtuuskunta oikein kyläpäällikkön johdolla. ”No mitä nyt taas huusi viisas mies jo kaukaa valtuuskunnan nähtyään?; ”No kun tuota pirulainen kiusaa, ei saa hetkenkään rauhaa.” Jaa, minä en nyt voi suoralta kädeltä luvata mitään. Ootelkaa rauhassa, tulen huomenna jos kerkeän, muutaman päivän päästä ehkä viimeistään...

Kului muutama päivä. Ilmestyi sitten tuo viisas keskelle kylää, eikä aikaakaan kun tuli hänenkin luoksensa tuo pirulainen. No mitäs piru, sanoi viisas mies... Miehen rohkea käytös sai pirulaisen hieman hämilleen. No, tulen tästä karjaa kiusaamasta, piimää lypsävät, sanoi pirulainen hyvin röhisevällä äänellä... Tuota kun olisi yksi homma tehtävänä. Sinä kun olet pirulainen niin taitava. Katos tässä! Saatkos tuota suoraksi, sanoi viisas mies ja antoi pirulaiselle partakarvan, vähän sellaisen kihervän. Pikku juttu sanoi pirulainen, pikku juttu... Ja ryhtyi pirulainen työhön. Kaikkea se yritti, laittaa siihen vastakierrettä, vetää hampaanvälissä, kastella ja ties mitä... Aikaa meni varttitunnin varten, mutta ei tuo karvan suoristaminen oikein onnistunut. Piru mulkaisi viisasta miestä kulmain alta ja kysyi: ”No onkos näitä paljonkin? No tuota onhan noita parikymmentä isoa jauhosäkillistä tuolla meikäläisen aitassa, sanoi viisas mies. Pirulainen meni hyvin synkäksi, ja luikki vähin äänin paikalta, eikä tuohon kylään ole sen koomin enää tullut.

Yksinkertaisella konstilla hän ajoi pirulaisen tiehensä. Mies sai löysän kiitoksen.