Hyvää kannattaa odottaa

                                         

 
De Re Allii Sativin yksi vuoden kohokohdista oli ilman muuta Viron vierailu, siis matka Ülenurmen kynsilaukkafetivaaleille Tarton historiallisen kaupungin liepeille. Ajankohta oli elokuun kolmas viikonloppu eli sama kuin se jolloin Suomessakin vietetään vastaavia. Ülermurmen festivaalit taisivat jäädä toistaiseksi viimeiseksi visiitiksi. Nimittäin ruokahalu kasvaa aina syödessä ja kahta kertaa ei kannattaisi kastaa jalkaa samaan virtaan. Ensi vuosi tuo sinne tuskin mitään olennaisesti uutta. Tuskin siellä on tarjolla myytiin sen enempää lajikkeita kuin tänäkään vuonna. Tunnelman vuoksi sinne toki voisi matkata mutta ehkä jäänee tekemäti. Ehkä on aika naamioitua vaikkapa turkkilaiseksi matkata Keravan valkosipulifestivaaleille.

Asia vain on nyt niin, että elokuu on aivan liian aikainen aika täysiverisille kynsilaukka-festivaaleille. De Re Allii Sativin koetilalla tänä vuonna kovavartiset kynsilaukat päästiin korjaamaan verrattain aikaisin eli heinäkuun puolivälin jälkeen ja siitä noin kymmenen päivää eteenpäin. Kama oli kunnolla kuivaa vasta syyskuun alussa. Esimerkiksi Kanadassa joka on kunnon perinteisellä tavalla tuotetun kynsilaukan mallimaa kynsilaukka-festivaalein aika on pääsääntöisesti syyskuussa. Kama vaatii aikaa kuutisen viikkoa kuivatakseen ja vasta syyskuun alun jälkeen kaikki lajikkeet ovat myyntikunnossa. Tämä siitä huolmatta, että Kanadan ja Quebeckin alueet ovat paljon etelämpänä kuin Suomi.

Mutta ehkä meilläkin joskus nähdään aivan oikeat kynsilaukka-festivaalit. Mutta niitä on turha järjestää ellei ole olemassa noin kahdenkymmenen tuottajan joukkoa jotka pystyvät tuomaan myyntiin kukin vähintään 50 kiloa kunnon kamaa. Niitä on myöskin turha järjestää jos festivaalien torilta ei löydy koko kynsilaukan lajike-kirjo vähintäänkin hyvällä otannalla. Tämä tarkoittaisi sitä, että olis mahdollista ostaa noin neljääkymmentä eri lajiketta kynsilaukkaa.

Mutta mitäpä päivään kuuluisi. No aloitetaan aluksi vaikkapa paikkakunnasta. Niitä ei ole pakko järjestää missään suuressa kaupungissa eikä edes maakuntakeskuksessa. Paikka jonne voi tulla suhteellisen helposti suunnasta kuin suunnasta on sopiva. Pienikin paikkakunta tulee hyvin kysymykseen sillä markkinointi onnistuu hyvin sosiaalisessa mediassa. Olisi kuitenkin hyvä, että paikkakunnalla olis yksi ravitsemusliike. Päivään kuuluisi varmastikin asiantuntijan pitämä luento asiaan liittyen. Tai aamupäivän ohjelmassa voisi olla kynsilaukka-aiheinen seminaari jossa olisi kolmekin eri luennoitsijaa. Aamupäivän päättäsi sitten ”Vuoden raapi-kilpailun” voittajan julkistaminen. Sen jälkeen alkaisivat sitten markkinat. Paikalla olisi parikymmentä kotimaista tuottajaa myymässä kamaansa.

Luonnollisestikin kynsilaukkaan liittyvät oheistuotteet olisivat esillä. Ja tietenkin torialueelle vois päästää myymään myös sellaisia tuottajia jotka takaisivat kunnon tunnelman synnyn. Ruokaakin pitäisi olla tarjolla ja kyllä torialueen keskelle kuuluisi elävä musiikki. Muuten oikeaa tunnelmaa ei synny. Toritoiminta loppuisi kello viiden maissa. Illalla paikallisessa ravitsemusliikkeessä voisi olla vielä kynsilaukkapitoinen ilta. Ja tietenkin bändi soittamassa kunnon kantri-henkistä kynsilaukka-musaa. Illan menuu olisi tietysti kynsilaukka-pitoinen. Olisi paistettua kynsilaukkaa, jykevää kynsilaukka-keittoa ja kaikkea mahdollista kynsilaukalla maustettua. Ehkä joskus, ehkä joskus meilläkin…

On jouluaatto ja nyt voidaan pistää kehiin kunnollinen joululaulu. Ja sehän on Sibeliuksen JO JOUTUU ILTA.

Kausikortteja

                 

 

Kyse ei kuitenkaan ole kausikorteista urheilullisessa mielessä vaan siitä, että nyt on aika lähettää vuoden suuriin juhliin, kalendaarisiin ja muihin, liittyviä kortteja ympäri maailmaa kynsilaukka-frendeille. Koska joukossa sattuu olemaan myös yksi mooseksen-uskoinen niin siitä tuo nimitys ”kausikortti.” Heille kun ei oikein passaa laittaa joulukortteja joissa on jouluntoivotuksia. Ja kun eri uskonnon harjoittaja ei voi onnitella mooseksenuskoista hanukka-kortilla niin kausikortti on sitten ainoa vaihtoehto. Kortteja lähti tänään liikkeeelle neljä joista vain yksi Suomeen. Muut lähtivät sitten Tsekinmaalle, Saksaan ja yksi tietenkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin.

Kortit ehtivät ehtinevät vastaanottajilleen ainakin Suomeen, Tsekinmaalle ja Saksaan jouluksi ja Yhdysvaltoihin juuri ennen uudenvuoden koittoa. Rudolf Koivu on edelleenkin kova sana kuten otsikkokuvakin kertoo. Saapa sitten nähdä kuinka monta korttia lähtee liikkeelle ensi vuonna. Facebook on oiva tapa lähettää kausi-, ja juhlaonnitteluja, mutta 1900-luvulla syntyneessä ihmisessä on vielä sen verran vanhan liiton hapatusta että mikään ei käy oikean ja kunnollisen kausikortin yli eikä ohitse. Siinä vain on jotain niin alkuperäistä ja se tuo lähettäjällekin ilon ja onnen väristyksiä. Siellä ne kortit sitten matkaavat ja yksi niistä menee aivan Tyynen valtameren rannikko-osavaltioon Setä Samulin maassa.

Mutta saammeko me pitkähkön kylmän jakson tänä talvena. Ei oikein näytä hyvältä sen suhteen joulukuun puolella. Nimittäin lähipäivinä lämmin ilma suorastaan vyöryy Eurooppaan sillä Karibian seudulla on tällä hetkellä todellinen lämpöaalto. Se huokuu sieltä tuoden Suomeenkin saakka varsin leudon joulun. Ainakaan Vanhassa Suomessa on turha haaveilla valkeasta joulusta. No saivathan nuo penkeissä olevat kynnet viime päivinä jonkin verran kunnollista kylmää. Huomenna on aika tehdä mittauksia. Eiköhän neljän tuuman syvyydessä lämpötila ole vielä hiukan lämpimän puolella.

Talvi on kuitenkin talvi ilman lunta ja kovia pakkasia? Rocambole-aika alkaa olla ohi vaikka sitä on toki vielä jäljellä. Katse siirtyy pikku hiljaa kohti posliineja. Kun De Re Allii Sativi teki retken elokuussa Ülenurmen kynsilaukka-festivaaleille lähti sieltä mukaan lisäysmateriaaliksi isohko säkki balttilaista alkuperää olevaa Zieimiaita. Siitä ei saa läheskään samanlaisia viimeisen tuomion säväreitä kuin lokakuussa maistelun kohteeksi tulleesta armenialaisesta Latasta. Kun tuon lokakuisen illan tunnelmaa muisteleekin niin vallan kauhea puistatus valtaa koko olemuksen, ruumiin, hengen ja sielunkin. Mutta kovaa jytyä Zieimiaikin henkii. Ziemiai tarkoittaa ”talvista” sekä liettuan että latvian kielissä. 

Näihin aikoihin takavuosina eräs kirja kului käsissä kovin paljon juuri tähän aikaan. Nyt kirjasta on etsitty viitteitä kynsilaukasta, mutta niitä ei taida löytyä. Ehkä palaamme tuohon ikuisesti kiehtovaan ”matkakertomukseen” tämän viikon perjantaina. Se on todellakin kertomus maailmasta jota ei enää ole.

Katsotaanpas lopuksi kuinka beduiinit jammailee.  

Kynsilaukka-planeetta

                                   

 

Kuu kasvaa kasvamistaan mutta taivaalla on paljon mielenkiintoisempaakin katseltavaa. Niin kuin vaikka hyvin potentiaalinen supernova Orionin tähdistössä. Siis punainen jättiläinen Betelgeuze. Maailmaankaikkeuteen voi katsellessa voi heittää sinne myöäs kysmyksen: onko siellä kynsilaukkaa ja onko se hyvää?

Mitä aikoja oikein elämmekään? Maailma on täynnä kaikenlaisia purruuttimia ja hupivälineitä. Halvimmat huvin ovat aina olleet ilmaisia. Maailma on täynnä ilmaista hupia meille ja jälkeläisillemmekin. Aina pitää ajatella myös laajempia yhteyksiä, sillä vasta ne asettavat meidät ja tekemisemme oikeisiin mittasuhteisiinsa. Niin kuin esimerkiksi kysymys potentiaalisesta supernovasta. Saapas nähdä miten mukavia ajatuksia tuleva supernova eli Betelgeuze-tähtönen meissä ja sukupolvissa meidän jälkeemme herättääkään.

Olisihan se hauska näytelmä. Ei tässä auta kuin taivasta tuijotella taajaan ja tehdä supernova-kävelyjä. Meillähän on täällä pohjoisessa se etu, että Orion-tähtikuvio näkyy näkyy todella hyvin suurimman osan vuotta. Betelgeuze on sen suurin tähti. Tosin se luokitellaan vähemmän kirkkaaksi kuin saman tähdistön toinen tähti eli Rigel. Mutta punainen tähti se on ja komea, ainakin vielä. Orionin tähtikuvio on herättänyt ihastusta myös Suomen suvussa sillä sen osia kutsutaan Kalevan miekaksi, Väinön viikatteeksi ja Väinön vyöksi. Tähtikuviioista on kaikista komein juuri Orion ja tähtenä tuo punainen jättiläinen eli Betelgeuze oh hyvin kiehtova. Nimikin on kiehtova. Kovin harva tietää sen, että suurin osan yksittäisistä tähdistä on nimetty arabian kielen nimillä. Otavan yksittäisilläkin tähdillä on juuri arabiankieliset nimet: Dubhe, Merak, Phekda, Megrez, Mizar, Alioth ja Beneatnasch.

Mutta millainen se supernova-kävely sitten olisi? No sellainenpa hyvinkin, että lähdetään pimeällä kävelylle kiikari kaulassa, tai sanotaanko taskukiikari povessa. Sitten tuikeasti tiirataan eteläiselle taivaalle, että josko se posahtaisi ja juuri meikäläinen sen näkisi ensimmäisten joukossa. Keski-ikään tullut ihminen ehtii hyvinkin tehdä näillä leveyksillä jopa tuhat tunnin pituista supernova-kävelyä talvi-iltojen iloksi matkallaan kohti hiipuvia seniori-kansalaisen vuosia. Ja jos ei tämän elämän aikana tärppää niin jatkakoot sitten lapset ja tulevat polvet moisia kävelyretkiä ja oikein vaikka isommilla porukoilla. Onpahan siinä myös sitten sukupolvien kuilunkin ylittävä harrastus. Hekin voivat kysellä yötaivoihin katsellessaan että onko siellä kynsilaukkaa?

Olisihan se tavattoman väärin jos olisimme ainoa paikka maailmankaikkeudessa jossa elämää ylipäänsä on.  Vielä suurempi vääryys olisi se jos maailmankaikkeudessa olisimme ainoa planeetta jolla kasvaa kynsilaukkaa. On vaikea uskoa että avaruuden rannattomalta tuntuvia aavoja voisivat ihmisen kaltaiset olennot matkata. Jos näin on niin joskus tuo tieto voi vuotaa maailmankaikkeuteen ja silloin turismi alkaa kukoistamaan täällä oikein kunnolla jos vain kehittyneempiä matkustusmuotoja on olemassa.

Asiaa voi myös tarkastella toisesta näkökulmasta. Mikä mahtaisi olla arvokkainta jota tällä planeetalla on olemassa? Siis mitä täältä ehdottomasti kannattaisi ottaa mukaan jos voisi muuttaa toiselle planeetalle? Kynsilaukka nousee tässä suhteessa arvoon arvaamattomaan. Kulta ei kasva maassa eikä hopeakaan. Mutta yksi kynsi tuottaa moninkertaisen sadon. 

Kynsilaukkapelloista ei ole vielä tehty kunnon laulua, mutta menkööt tämä paremman puutteesta.

Joulukirjoja hankkimaan. TJM — aaron — Engeland

                                 

 

Emännän tietokirja taitaa jäädä vähän esoteerisemmaksi joulukirjaostokseksi. Kynsilaukastahan siinä puhutaan vallan vähän. Valitettavasti suomen kielellä ei tällä hetkellä ole saatavilla ns. kokovartalokirjaa kynsilaukasta. Englannin kielellä on luonnollisestiin kirjoitettu lukuisia kynsilaukkaan liittyviä kirjoja joista kolme nousee omaan luokkaansa hyvin suvereenilla tavalla. Nuo kolme kirjaa täydentävät toisiaan sillä ne kaikki ovat kirjoitettu  aivan eri tavalla ja eri tarkoituksella. Kyseessä ovat tietenkin seuraavat kirjat julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Ron L. Engeland. Growing Great Garlic vuodelta 1991. Teosta täydentää lisäosa vuodelta 1995.

Chester A. Aaronin valloittava ”Garlic is my Life” vuodelta 1996.

Ted Jordan Meredithin ”The Complete Book of Garlic vuodelta 2008.


Kolmesta edellisestä Aaronin teos jää usein vähimmälle huomiolle. Se on harmi sillä se kertoo myös paljon yhdestä ihmisestä monella tavalla. Kirja oli tavallaan esipuhe tai sanotaanko jopa inauguratiivinen teos Aaronin tulevalle uuraalle kirjailijantyölle joka on päättynyt vasta viime vuosina. Aaron itsessään eikä vähiten ikävuosiensa määrässä julistaa kynsilaukan ihanuutta onhan hän tänä vuonna viettänyt 93-vuotispäiviään. Missä Ron L. Engeland ja Vanhan Filareen loi nykyaikaisen kynsilaukka-luokituksen käyttäen hyväkseen uuden maailmanmahdin, internetin, mahdollisuuksia aivan alusta saakka teki Aaron kynsilaukan moninaisuuden tunnetuksi kulinaritisessa mielessä 1990-luvulla. Mutta Engelandinsa oli Aaronkin lukenut ja perusteellisesti. 


Aaron maalailee suuria näkymiä ja asettaa kynsilaukan käytännössä ihmiskunnan saaman jumalten lahjan asemaan. Itsessään Aaron on hyvin ainutlaatuisen elämänuran elänyt mies joka vaihtoi useamman kerran ammattia. Terästyöläisenä hän aloitti Pittsburgissa päätyen toisen maailmansodan jälkeen pariksi vuosikymmeneksi röntgen-teknikoksi sairaaloihin. Sitten mies alkoi opiskelemaan ja loi vielä opettajan ja professorin uran Yhdysvaltain länsirannikon yliopistoissa. Lähestyessään 70 vuoden ikää hän ryhtyi kynsilaukka-farmariksi ja kirjailijaksi julkaisten vielä 20 kirjaa. 

Engelandista olemme täällä puhuneet useaankin otteeseen ja varmaan puhumme vieläkin. Engelandin arvo on siinä, että häntä ei vain yksinkertaisesti voi ohittaa jos mielii saada koeteltua ja testattua tietoa kynsilaukan kasvattamisesta ja siitä mitä se on laajemmassa mittakaavassa eli viljelystä. Olen itse varma siitä että omassa elämässäni hamaan kuoleman päivääni tule mitään joka hävittää Engelandin oivallukset, ei tästä maailmasta eikä toisesta, ei tästä eikä toisesta ulottuvuudesta, ei tule tietoa menneisyydestä eikä tulevaisuus tuo mitään uutta, ei mikään mahti tai valta voi erottaa meitä siitä totuudesta jonka Ron L. Engeland toi maailmaan aikakauden avaavalla työllään. 

Jokainen voi viettää aikaansa Engelandin farmilla, Vanhalla Filareella kun vain antautuu syvälukemaan tuota suurta klassikkoa. Talvi on parasta aikaa syventyä Engelandin työhön. Kun TJM sitten myöhemmin lähti luomaan kynsilaukasta kokovartaloteostaan niin hän turvautui paljolti Engelandin työhön. ”Kokonaisvaltainen kirja kynsilaukasta” on toistaiseksi tyhjentävin esitys joka on painettu. Netti on kuitenkin täynnänsä tietoa ja ennen kaikkea kuvia. Meredithin teoksen kuvamaailma on hieno, mutta jossain määrin liian hieno eikä sitä saisi ottaa erehtymättömänä ”raamattuna.” Nimittäin lajimäärittelyjen tekeminen pelkästään tuon kirjan avulla voi johtaa harhaan, ja on monta johtanutkin. Tässä suhteessa internetin tarjoama referenssi paljon kattavampi ja ainahan maailmasta löytyy henkilöitä jotka viljelevät kaikkia niitä lajikkeita joita TJM kuvaa. Mutta hieno on tuo kirja ja sinänsä omistamisen arvoinen. 

Tietysti on paikallaan arvioida myös sitä, kannattaisiko nämä kolme kirjaa kääntää suomen kielelle. Oma vastaukseni on enemmän ei. Aaronin teos on aika esoteerinen ja joka haluaa lukea sen voi lukea sen englanniksi. Sama pätee Engelandin klassikkoon. TJM:n kokovartalokirja ei sinänsä ole kääntämisen arvoinen, siitä pitäisi tehdä suomalainen laitos. Jos joskus ilmaantuu ”Suomalainen kynsilaukka-kirja” pitää se tehdä aivan uudestaan ja perustuksistaan lähtien. Sitten pitää myös miettiä sitä onko kirjojen painamisessa enää mitään järkeä ylipäänsä.

Joka tapauksessa edellä kuvatut kolme klassikkoa ovat hankkimisen ja tutustumisen arvoisia. Suomalaista kirjakaupoista niitä ei valitettavasti löydä. Pikainen vilkaisu AMAZONIN, ja yleensä halvimman eli saksalaisen vaihtoehdon maailmaan kertoo seuraavat hintahaarukat:

Aaronin klassikon eli nimikkeen ”Garlic is my life" saa halvimmillaan neljällä eurolla, siis kirjan kotiin kuljetettuna. Uudesta pitää maksaa noin 22 euroa.
 
Growing Great Garlic. Käytetyt kappaleet alkaen 12 euroa kotiin kuljetettuna. Uuden kappaleen hinta on jo noin 45 euroa.

TJM:n kokovartaloteos lähtee yllättävän halvalla. Käytetyn kirjan saa halvimmillaan hintaa 24 euroa eikä uudenkaan hinta kohoa yli neljänkymmenen euron kotiin kuljetettuna. Engelandin teoksesta jossa ei ole ensimmäistäkään värikuvaa joutuu maksamaan siis enemmän uutena.

Vanhat ja käytetyt kirjat joita Amazonista saa ovat ihan kelpo tavaraa. Tuhdin setin kynsilaukka-tietoutta saa siis tämän joulun alla saksalaisesta Amazon-palvelusta neljälläkymmenellä eurolla. Jos haluaa uutta tavaraa niin silloin pitää olla valmis pulitttamaan 110 euroa. 

Engeland ei esitä musiikkia, mutta Jon English ajanee asian.

Joulukirjoja hankkimaan. vol 1.

                                 

  

On aika katsoa mitä keskiverto-ihminen Suomessa saattoi kynsilaukasta tietää viime vuosisadalla, varsin kauan sitten sen tullessa ensimmäiseen kolmannekseensa. Omistan itse mainion kirja-sarjan 85 vuoden takaa. Kyse on tietenkin Neliosaisesta Emännän tietokirjasta jonka neljäs osa on painettu vuonna 1933. Jokaisessa osassa on hieman yli 1150 sivua. 

Toimittajakunta oli tomerien tätien joukkio. Noiden naisten edessä tasavallan presidenttikin otti hattunsa pois päästä ja oli kovin varautunut. Vai mitä sanotaan näistä naisista: Mandi Hannula, Hedvig Gebhard, Laura Harmaja, Mary Ollonqvist ja Alli Wiherheimo. Kaikki 1800-luvulla syntyneitä ja yhteensä heidän elinvuosiensa määrä oli 414 vuotta. Hannula istui kahdetkymmenet valtiopäivät ja Gebhard kymmenet. Heidän luulisi tietävän jotain kynsilaukasta. Parempi kuitenkin etsiä tietoa hakusanalla ”valkosipuli.” 

Hakusanaa valkosipuli ei löydy, mutta kymmenen riviä kahdelle palstalle ladottuun sivuun kylläkin löytyykin sipuli-hakusanan lopusta. Teksti lukee siellä neljännen osan sivulla 366 näin:

V a l k o s i p u l i  eli  k y n s i l a u k k a (Allium sativum) on valkoinen, kulmikas, sangen kirpeä sipulilaji, jota käytetään etupäässä lääketarkoituksiin, mutta myöskin mausteena. Meidän maassamme on valkosipulin viljely jokseenkin vähäistä. Sitä monistetaan pienistä sivusilmuista, jotka istutetaan kasvupaikoilleen aikaisin keväällä.

Olen lukenut tuon kappaleen hakusanasta aikaisemminkin. Nytpä se avutuu aivan eri tavalla ja pääsemme kurkistamaan mitä Mandi Hannulan ja muiden mamsellien päässä oikein liikkui asiasta nimeltä kynsilaukka. Ensinnäkin kynsilaukka luettiin ihan tavalliseksi sipuliksi. Sitä pidettiin rohtona, mutta maustekäyttökään ei ollut tuntematonta. Varmastikin se oli osa itseään kunnioittavan hyötytarhurin kasvimaata. Sen johtopäätöksen voimme tehdä, että maassamme viljeltiin pääasiassa talvilajikkeita. Nimittäin tuo puhe sivusilmuista viittaa siihen. Ilmeisesti kasvatusprosessi oli monivuotinen. Suurimmat raapit syötiin kokonaan ja ne olivat toisen tai kolmannen kasvukauden tuotteita. Jos itusilmnuja laittaa maahan keväällä niin tuloksena on tietenkin syksyllä pienehköjä sinkkuja joista saadaan sitten vasta seuraavana vuonna kunnon raapeja. 

Mutta kuka onkaan kirjoittanut tuon artikkelin. Emännän tietokirja on aikansa mittapuun mukaan taatusti ensiluokkaisesti toimitettu teossarja jonka ei tarvitse hävetä vastaavien ulkomaalaisten rinnalla. Jokaisen artikkelin lopussa on sen kirjoittajan nimi. Hakusanan ”sipuli” on kirjoittanut puutarhuri Frans Salonen. Salosellekin löytyy hakusana Wikipediasta.

Toisaalta voidaan sanoa, että Salonen ei ollut varmaankaan mikään suuri kynsilaukka-tietäjä. Tai sanotaan, että hän ei sellainen ollut ainakaan vuonna 1933 jolloin ikävuosia miehellä oli 46. Tuon artikkelin kirjoittamisen jälkeen mies eli toki vielä 36 vuotta ja varmasti syvensi tietämystään kynsilaukasta. Oma pieni tutkimuksen aihe olisi varmasti koluta läpi kaikki hänen vuoden 1933 jälkeen ilmestyneet 11 kirjaa. Jätän asian tältä illalta tekemättä koska en omista yhtään niistä. 

Mutta emännän tietokirja on mainiota luettavaa aina silloin tällöin. Noiden neljän osan hakusanajärjestyskin herättää jos suurta mielenkiintoa, vai mitäpä sanotte tästä arvoisa lukijat: 

aamiainen - jäätymäpiste; kaakao - lastensuojelu; lastentarha - pöytätavat; raajarikkoinen - öljylamppu.

Noista sanoistahan kehittelisi vaikkapa dekadenssi-runoutta tällaiseen tyyliin:

aamiainen lähes jäätymispisteessä
kaakaota keitettiin lastensuojelutarkoituksiin
pöytätavat olivat hakusessa lastentarhassa
ullakolla raajarikkoinen öljylamppuineen

Jos Haavikon Pate olisi kirjoittanut tuon niin se olisi ollut varsinaista taiderunoutta kaikki tyynni. Mutta jos haluaa hankkia toisenlaisen joululahjan, 4600 sivua luettavaa, joka kertoo kynsilaukasta kovin vähän niin on sekin hyvin suositeltavaa. Itse asiassa sanottuna se on oiva kuvaus Suomesta joka tiesi hyvin vähän kynsilaukasta. Menneiden ihmisten maailman menoa on hyödyllistä tutkia ja siihen emännän tietokirja antaa oivat mahdollisuudet. Antikvariaatista kirjat voi saada kympillä. Ehkä pääsemme seuraavassa avauksessa kiinni varsinaisiin kynsilaukka-kirjoihin. 

Kirjat ovat aina olleet varsin suosittuja joululahjoja. Kynsilaukan ystävä etsiskelee tietenkin aihepiiriin liittyviä kirjoja, mutta niitä ei heivn löydy suomen kielellä. Oikeastaan niitä on vain yksi, täälläkin ahkerasti kommentoivan Kalevi Tikan ”Valkosipulin viljely” vuodelta 2000. Kynsilaukkahan on ollut aina varsin epämääräinen asia vaikka sillä on aina ollut vankka ja omalla tavallaan valistunut ystäväkuntansa.

Lopuksi kaikkien emäntä-biisien äiti elikkä Tiskarin polkka.

 

Nuutinpäivänä katolisessa messussa MMXIX-vuonna. Monta huomiota.

Tuli se päivä vuodesta jolloin on aika käydä opintomatkalla katolisessa messussa ja paikkana oli tietenkin Ursininkadun kirkko Turussa. Siellähän sitä ennenkin ja miksikäs sitä vaihtamaan. Tällä kertaa kokemuksesta sai paljon enemmän irti ja itsekin pystyi olemaan paljon avoimempi kaikelle. Jotain jäi päällimmäiseksi ja jotain vähän vähemmälle. Jotta pystyisi fokusoimaan havaintoja riittävästi niin tehtäköön roomalaiset.

I Katolisen messun virret lauletaan joka paikassa samalla temmolla joka on oikein hyvä ja ripeä. Ei laahata eikä kanttori tee turhia loppuvenytyksiä. Säkeistöjen välillä ei lorvailla. Puhdas ihmisääni on etusijalla ja urut oikeasti siinä asemassa kuin kuuluu ollakin eli säestyssoitttimena. Jotain kertoo myös se että tänään hankitun Helsingin katolisen hiippakunan laulukirjan nimi on yksinkertaisesti ”CANTEMUS.” Ja sehän tarkoittaa lyhytkäisyydessään ”Laulamme.” Juuri tämä kirja on otsikkokuvassa.

II Kirkkotila on Nuutinpäivänä ja tietenkin sen liepeillä vielä jouluisessa asussaan. Päivän messun aloitusvirtenä oli laulu 43 ”On ruusu Iisain juuren.” Luterilaiset eivät tuota virttä juuri laula joulupäivän jälkeen mikä tietysti suuri ja surkea asia. Mistä he tiesivät että se on sattumalta erään luterlaisen suosikkivirsi jota on harjoiteltu yksikseen ja kissojen kanssa kauan ja hartaasti. Tunsin hyvänsuopia katseita takaa ja sivulta veisatessani sitä seisaaltaan kuten on tapana tuossa tilanteessa kun alkuvirsi on prosessiomusiikkina. Ei nyt ihan Lukkaan kuvaamaalla tavalla ”kai pantoon hoi opthalmoi en tee sunagoogee eesan aterizontes autoo (Luukas 4:20b),” mutta ehkä aavistuksen verran. Kyllä messun toimittaneet papit olivat ainakin laittaneet asian merkille. Kova harjoittelu palkitaan joskus… Mutta mikäs oli laulaa kun tempo oli kerrankin se oikea. Niin siinä kävi että luterilainen sai kutsun tulla mukaan turkulaisten katolisten miesten lauluryhmään jossa harjoitetaan gregoriaanista kirkkolaulua.

III Messu soljuu eteenpäin rauhallisesti ei tunne ole nykivä. Juuriko kyse on luterilaisen messun osien numeroinnista joka tuo touhuun valtavan suorittamisen maun. Tuo numerointi on virsikirjassamme ja siihen tuijotetaan suorastaan luterilaisen derkkumaisella idioottisuudella. Jumalanpalvelus ei solju eteenpäin rauhallisesti vaan se todellakin nykii ja tempoaa. Kun menet katoliseen messuun missä päin maailmaa tahansa voit olla varma että tulet osalliseksi samanlaisesta tuotteesta. On kuin menisi judosalille missä päin maailmaa tahansa; voi olla varma siitä että kaikkialla harjoitetaan samaa lajia. Täällä voi olla ihan eri meno naapurikylien kirkoissa. Tilannetta voitaisiin vähän verrata siihen että kun karaten harastaja menee salille ja luulee tulleensa shootookan-suunnan dojoon niin löytääkin itsensä shoorinji-ryu väen joukosta.

IV Nuutinpäivän messuun joka kylläkin on katolisen kirkon järjestyksessä Herran kasteen juhla kuului vihmonta aivan alkuseremoniana. Toimituksella on hieno nimikin: asperges-riitti. Kaikki juontaa Vanhan testamentin psalmin 51 jakeesta 9 jonka kuuluu Hieronymoksen Vulgata-käännöksen mukaan: ”Asperges me, Domine, hyssopo…” Suomeksi tuo kulkee näin: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla…” Toimitusta varten oma on välineensä jonka nimi on ”aspergillum.” Asperges-riitistä enemmän tässä Wiki-artikkelissa. Nyt herääkin kysymys tuliko paikalle eksyneeseen luterilaiseen kenties osumia? Aspergillum osoitti tehonsa kuin neuvostoliittolainen 23-millin it-kanuuna konsanaan joka tekee taivaalle melkoisen peiton puolentoista kilometrin päähän kahdellakymmenellä pari-laukauksella koska putkien ylä-kiinnitys falskaa ihan tarkoituksella. Seisoin asperges-riitin aikana neljän metrin päässä kirkon keskikäytävältä katsottuna ja todennäköisesti sain 7-8 pisaraosuntaa. Toinen niistä tuntui oikean käden etusormessa ja toinen vasemman käden peukalohangassa. Oikeanpuoleisen osuman vein ihan kuin kokenutkin vanha katolinen tekijä otsalleni johon tein ristin ja toisen osuman vein sydämeni kohdalle. Tuli mieleen jopa sellainen ajatus että kun kaikki kiertää niin ehkä atomi tai kaksi siitä vedestä  jossa Jeesus aikoinaan kastettiin saattoi olla tuossa vedessä. Oikea ympäristö saa hyvin rationaalisen luterilaisenkin etsimään tosiasioiden sijaan symboleja ja merkityksiä.

V Herran rauhan merkki ja rauhantervehdys ovat niin luontevia katolisten keskuudessa. Luterilaista kirkkokansaa saa todella nohitella toivottamaan Herran rauhaa toisilleen messun aikana. Ei puhuta nyt kirkossa pieremisestä koska se on todellakin kulunut ilmaisu kuvaamaan jotain epäsovinnaiseksi koettua toimintaa, mutta sanotaan että toimittajalla on vähän sellainen olo kuin päästäisi Tarzan-huudon helsinkiläisessä täyteen tungektuneessa aamuratikassa. Tulikin mieleen että kyllä Tarzan-huudotkin ovat aivan liturgseen osaan verrattava asia. Eroa on nimittäin paljon oli kyseessä sitten transsilvaanialais-syntyinen Johnny Weissmuller, Gordon Scott taikka terässeipään viimeinen maailmanennätysmies Don Bragg. Weissmullerin huuto on kieltämättä varsin jouluinen.

VI Ja päätettäkööt tähän kuudenteen roomalaiseen; täytyy sanoa että matkailu avartaa. Asiasta voisi tietysti kirjoittaa gonzo-tyylisen kirjoituksen joka olisi tämän kirjoituksen eräänlainen hyvin vetelehtivä largo, yksityiskohdilla mässäilevä ja erikoisia mielleyhtymiä tahallaan etsivä paaruste. Mutta otetaanpas vielä yksi pieni huomio. Messun toimitti Helsingissä toimiva Opus Dei-sääntökunnan pappi Isä Oskari joka osoittautui varsin miellyttäväksi herraksi, kuten kaikki muutkin messun toimittajat joiden kanssa vaihdoin paljon ajatuksia kirkkokahveilla joista puuttui niistäkin kaikki luterilainen virallisuus juomanlaskijoineen. Isä Oskari toimi messun liturgina ja tietenkin piti saarnan joka oli rakenteeltaan ja toteutustavaltaan varsin luterilainen. Siinä oli yksi asia joka tietenkin kiinnitti huomion. Isä Oskari väitti nimittäin että kyllä Jeesus on maininnut Suomenkin nimeltä sanoessaan ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Maailman lopulla Isä Oskari oli tarkoittavinaan Suomea joka on maailman lopussa eli hyvin pohjoisessa. Ruijan suomalaisten jälkeläisenä isän puolelta ja vähän äidinkin voi tietysti sanoa että oikeassahan Isä Oskari todellakin oli. Tällä perusteella Suomi voi ihan hyvin vaatia Finnmarkenin lääniä omakseen. Taitaa olla kansalaisaloitteen paikka. 

Jos lähtisi yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista havainnoista ja asioista jotka jäivät mieleen niin siihen ei tämä ilta taitaisi riittää.

Snowball tales-blogi on taas herännyt henkiin. Kaikissa blogeissani on aina ollut jokin loppumusiikki tai vaikkapa Youtube-pätkä. Tirolilaiset hevoset eivät ainakaan mitään aspergillumeja tarvitse: Asperges me, Domine, hysoppo, et mundabor: lavabis me, et super nivem dealbabor.  Miserere mei, Deus, secundum magnam misericordiam tuam. ("Puhdista minut, oi Herra, iisopilla, ja minä puhdistun; pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Armahda minua, oi Jumala, sinun suuren laupeutesi mukaan."(Ps. 51:9) Hevosilla on omat asperges-riittinsä ja he eivät kyllä aikaile kun tsenssejä siunaantuu.  Kas tässä!

Jakoaika ja kynsilaukka

                                       

Kalenterin mukaankin eletään jo talvea ja edellisestä vuodesta poiketen nyt on varsin kylmääkin. Oikea talvi kaiken puolin. Lunta toki vielä odotellaan lisää. Millainen sitten talvi oikeasti on jää nähtäväksi. Näinä päivinä voi muistella vanhojen suomalaisten elämää ennen sähkövaloa. Menemme kauaksi jopa autonomian ajan taakse aikaan lähes kaikki suomalaiset asuivat muualla kuin kaupungeissa. Ei silloin vietetty Halloweenia. Kirkoissa tietysti kävi enemmän ihmisiä kuin nykyään, mutta silloin ei ollut radiota eikä televisiota internetistä puhumattakaan. 

Elämä silloin ei ollut niin kovaa ja tasapaksua raatamista kuin monesti luulemme. Joka lukee vaikka kerran lävitse Kustaa Vilkunan suurenmoisen teoksen ”Vuotuinen ajantieto” tajuaa sen miten vuosi ja sen kierto arkisine askareineen loivat ihmisen elämään sisällön. Näinä aikoina, MMXVI-vuoden lokakuun jo jäädessä muistojen joukkoon ja kun käsillä on Pyhäinpäivän viikonloppu niin on aika katsoa satoja vuosia taaksepäin ja pohtia sitä mikä ns. ”jakoaika oikein oli. Vanhoilla suomalaisilla uusi vuosi alkoi sadonkorjuun ja syystöiden jälkeen ja siihen liittyvät ns. vuodenalkajaiset. Kalenteri-historia on oma lukunsa ja siihen emme nyt takerrumme. Toteamme vain, että kuukalenterin vuosi eli luurankorakenteena vielä pitkään vanhojen suomalaisten keskuudessa. Aurinkovuosi ja kuuvuosi eivät ole saman pituisia vaan jälkimmäinen oli 11 ja yhden neljäsosa-päivän lyhyempi. Kun kuuvuosi sitten vielä kummitteli niin  vahvasti taustalla niin piti viettää ns. jakoaikaa ja se sijoittui lokakuun lopusta noin marraskuun kymmenenteen. 

Tuohon aikaan liittyi paljon uskomuksia jotka liittyivät säähän. Maailmalla ei kansat viettivät uutta vuotta eri aikoihin ja heidän ”jakoaikoihinsa” liittyy suuri määrä erilaisia uskomuksia kuten meilläkin oli asian laita. Islamilainen maailma ei koskaan omaksunut jakoajan käsitettä.

Jakoajasta vanha kansa ennusteli koko vuoden säätä. Niinä päivinä toivottiin edes pientä auringon pilkahdusta koska se ennusti hyviä ilmoja keskikesällä ja tietenkin hyvää heinävuotta. Nykyään harvempi ennustelee vuodentuloa ja menoa jakoaikana ja yleensä ottaen äärimmäisen vähälukuinen on se joukko joka tuon käsitteen ja sen merkityksen tuntee. Tulevaa kynsilaukkavuotta voisi tietenkin lähteä ennustelemaan ja tunnustelemaan jakoaikana. Tietysti tulevan vuoden sadon takaavat kynnet on saatava maahan jo hyvissä ajoin ja mieluummin ennen Simon-päivää (28.10). Penkit tulee olla myös katettuna näihin aikoihin. 

Sitten on tietysti katsottava mitä juuristolle kuuluu. Jos ei ole juuria kynsissä jakoaikana eli Simosta Marttiin (10.11) niin se tarkoittaa sitten myöhäistä sprouttausta. Juuri muusta ei sitten kannata lähteä puhumaankaan. Viime vuonna iso venäläinen oli tehnyt hyvät juuret jo Martin-päivän tietämillä. Niinpä sprouttaus oli tosiasia jo aivan huhtikuun alussa ja kasvin viherkone valmistui toukokuun viimeisellä viikolla. Mitään taikauskoa jakoaikaan ja juurellisiin kynsiin ei liity. Kaikki on kiinni teitystikin omasta viitseliäisyydestä ja vaivasta. Mitä aikaisemmin on liikkeellä hyvä ja oikein kuivattujen kynsien kanssa niin sitä varmemmin kaikki menee hyvin. Mutta juurien pitää olla valmiina viimeistään jakoaikana, muuten ei tule suurta satoa seuraavana vuonna. Tai sanotaan ilman ehdottomuuden häivää että silloin hyvä sato tulee paljon varmemmin. 

Kun kynnet ovat maassa ja katekin paikallaan niin on aika aloittaa versojen tuottaminen sisätiloissa. Edessä ovat varsin pitkiltä tuntuvat talvikuukaudet. Jos kevät on oikein aikaisessa niin sprouttauksen suuri ihme voi olla käsillä ainakin Vanhan Suomen alueella jo maaliskuun kymmenes päivä. Sinne on aikaa vielä neljä kuukautta ja muutama päivä! Sitä ennen jokainen voi tutkia sprouttauksen ihmettä sisätiloissa kuten otsikkokuva kertoo. Kynnet asettuvat pikku hiljaa levolle hyvin katetuissa penkeissä. Tekisi mieli itsekin mennä nukkumaan johonkin pehmeään paikkaan ja pyytää joku peittelemään paksulla, mutta ilmavalla kerroksella kuivia heiniä. 

Loppumusikiksi pistetään King´s Singersin talvinen serenadi. 

Missä olit silloin kun laivat villiintyivät? Syyskuun yhdestoista on jälleen koittanut!

Monelle vanhempien sukupolvien edustajalle   Hectorin  laulu  "Lapsuuden  loppu" on varmastikin tuttu.  Sen  sanat  tuntuivat  joskus  jopa  hauskoilta,  mutta  itse  en ole pitänyt niitä hauskoina sen jälkeen mitä tapahtui 11.09.2001.  

Kerrataanpa  mitä  Hector  oikein  lauloi:

"Silloin  laivat  ne  villiintyy,  lapset  paikallensa jähmettyy.  Missä  virhe  ihmiskunnan  oli  hiekanjyvän  kokoinen..."

Muutama  lentolaiva  villiintyi  Jenkkilässä  tasan  15  vuotta  sitten  ja  kaksi  niistä  toimi  onnistuneesti  superprojektiiilina  ja  hetkisen  kuluttua  vanha  kunnon  Empire  State  Building  oli  jälleen  New  Yorkin  korkein  rakennus.

Mutta  missä  olit  silloin kun  laivat  villiintyivät?  Näin  voidaan  kysyä  jopa  suuremmalla  äänenpainolla  kuin  sillä  joka  on  perinteisesti  liitetty  kysymykseen  John  F.  Kennedyn  murhasta.  Kennedy  oli  toivon  symboli  mutta  kulisseissa  tapahtui.  Itse  asiassa  Kennedy  oli  sairauksiensa  vuoksi  (Mm. Addisonin  tauti.)  hyvin  vaarallinen valinta  supervaltion  johtajaksi.  Jos  hänet  olisi  valittu  toiselle  kaudelle,  niin  täällä  ei  ehkä  kovin  monta  ihmistä  vaeltaisi  ydintalvessa  tänä  armon  vuonna  2015.  Kennedy  kuuluu  kunniakkaaseen  joukkoon  "muuttuneita  valtionpäämiehiä."  Armoitetussa  seurassa  hänellä  on  ainakin  Winston  Churchill  ja  Boris  Jeltsin.

Dallaisssa  murhattiin  22.11.1963  yksi  presidentti  mutta  syyskuun  yhdestoista  vuonna  2001 tapahtui paljon enemmän. Tietyllä  tavalla  maailman ainoa supervalta häväistiin vertaansa vailla olevalla tavalla. Vertailukohtana on ehkä vain japanilaisten hyökkäys  Pearl  Harbouriin joulukuussa  1941.

Mutta  asiaan!  Meikä  oli  matkalla  tunturien  takaa  silloiseen kotikaupunkiini  Kotkaan.  Tosin  olin  vasta  ylittänyt  tunturit  ja  matkasin  Lapin  ja  ylisimpien  maiden  Greyhoundin  eli  Eskelisien  linja-bussin  kyydissä.  Lähestyimme  Lokan  ja  Porttipahdan  tekoaltaita.  Ystäväni  ja  saman  seurakunnan  kanttori  Risto  soitteli  minulle  ja  kehoitti  äkäisesti  menemään  television  ääreen:  Nykissä  tapahtuu.  Sinne  pääsimme  aika  äkkiä  kun saavuimme  Vuotsoon. Sodankylässä  ehtikin  sitten  katsomaan  televisiota  hieman  pitempään. Aika  nopeasti  tuli kuitenkin  karmivalla  tavalla  mieleen  tuo  Hectorin  laulu  johon  aluksi  viittasin.

Joka  tietää  miten  leväperäisesti  turvatarkaistuksia  tehtiin  tuohon  aikaan,  ja  tehdään  edelleenkin  maailman  lentokentillä  ei  ihmettele  asiaa  yhtään. Jos  Al-Quaidalla  olisi  ollut  tarpeeksi  "resursseja"  niin  he  olisivat  voineet  kaapata  vaikka  kaksikymmentä  lentokonetta  ja  tehdä  moninkertaisen  tuhon.

Pistoolin  pystyi   viemään  lentokoneeseen  normaalin  turvatarkastuksen  läpi. Siihen  ei  tarvita  edes  mestaritaikuria.  Muutama  vanha  turvatarkastaja  tietää  kyllä  miten  asia  tehdään,  ehkä  joku  poliisikin.  Viikko  syyskuun  yhdennentoista  päivän  jälkeen  soittelin  Hesarin  toimitukseen  ja  esitin  asiani.  Voisin  järjestää  valvotuissa  olosuhteissa  demonstraation  joissa  pystyn  viemään  pistoolin  läpi  turvatarkastuksen.  Uutistoimituksen  päällikkö  oli  kiinnostunut  ja  lupasi  ottaa  yhteyttä  jos  asia  tulee  jotenkin  ajankohtaiseksi!  Tuota  yhteydenottoa  odotin  jonkin  aikaa  mutta  sitä  ei  vain  ole  kuulunut!

Kysehän  on  vanhasta  turvatarkastajien  ammattisalaisuudesta  jota  oli  aikaa  kokeilla  kun  joskus  sattui  olemaan  luppoaikaakin  vuosina  1986-1989  kun  itse  olin  töissä  Helsinki-Vantaalla. Ja  salaisuutena  se  myös  pysyi. Nykyää turvatarkastus tehdään eri tavalla mutta mitäs vanhaa ”taikatemppua kenellekään paljastamaan.”

Missä olit kun Neuvostoliitto järkkyi 25 vuotta sitten?

Näinä päivinä tullaan puhuaan paljon niistä päivistä jotka muuttivat maailmanhistorian kulkua. Saatan itse vastata levollisin mielin kysymykseen "Missä olit kun Neuvostoliitto järkkyi 25 vuotta sitten?" 

Voin vastata että olin Neuvostoliitossa! Noiden kymmenen vuorokauden kunnia ei koskaan himmene. Jotkut kerskuvat etteivät koskaan käyneet Neuvostoliitossa. Noiden vuorokausien kerroin on täydet 100. Kymmenen päivän reisu vastaa siis tuhatta Neuvostoliitto-vuorokautta. Reissu oli rankka ja suloinen muistoiltaan. Maha oli sekaisin Moskovassa, ja Uzbekistanilaisen ravintolan annit jäivät ikävä kyllä nauttimatta.

Matka oli luonnollisesti suunniteltu jo hyvissä ajoin ja kyse ei ollut mistään ryhmämatkasta. Olimme haaneet kutsuviisumin ja ajankohta oli mitä sopivin. Itse elin aika tavalla vapautuneissa tunnelmissa. Olin saanut viimeinkin erään minulle hankalan tentin lävitse ja tie oli auki kohti menestyksekästä syksyä jumaluusopillisessa tiedekunnassa Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa Kaulakoskella. Syksy toisi tullessaan 20 opintoviikkoa ja sen jälkeen voisi osoittaa VOTKILLE että nyt on näyttöä; saisikos takaisin opintotuen. Tarinalla oli oleva vielä onnellinen päätös. Ja sitten oli edessä unelmien matka Neuvostoliittoon, silloiseen Leningradiin ja Moskovaan. Olin ollut siellä toki kaksi kertaa aikaisemminkin. Tosin aikaisemmin olin ollut vain vaatimattomasti muutaman päivän matkalla Leningradissa ja perinteisillä bussikyydeillä ryhmässä.


Mutta sitten alkoikin tapahtua erinäisiä asioita. Maa, tuo suuri maa, alkoi liikehtiä levottomasti ja hämmennys oli suuri kun kuulimme että siellä on menossa vallankaappausyritys. Oma matka oli siis vaakalaudalla. Kai silloinkin kehotettiin olemaan matkustamatta kriisin kourissa oleviin maahin, mene tiedä ja muista näin pitkän ajan jälkeen. Ajattelimme kuitenkin, että eihän niin ystävällisten ihmisten kansoittamassa maassa voi tapahtua mitään epämiellyttävää. Ja pääsisimmehän keskelle historiallisia tapahtumia. Joka tapauksessa olimme onnellisesti Pietarin junassa illalla 20 elokuuta vuonna 1991. Silloin tilanne oli jo rauhoittumaan päin ainakin Leningradissa. Viivähdimme kyseisesä kaupungissa kolme päivää ja ei olisi kyllä voinut uskoa että jotain niinkin vavahduttavaa oli tapahtunut. Mutta Pietarihan elää aian omaa elämäänsä, oli aika ja hallitsijat sitten keitä tahansa. Ja loppujen lopuksi ihmisten oma päivittäinen selviäminen menee aina edelle oman kansakunnankin kriiseistä.

Moskova olikin sitten oma lukunsa. Sillä paikalla jossa oli kuollut ihmisiä oli valtava kukkakeko. Kuolleiden sotilaiden muistoa vaalitiin ja kävimme mekin talettamassa muutaman sata ruplaa sotilaiden muistorahastoon. Patsaita oli kaadettu ja Felix Dzeržinskin pysti etunenässä. Se oli kaiketi jo viety  jonnekin sulatettavaksi. Patsaan jalustassa luki hyvin osoittavasti "DURAK." Muuten ei Mokovassakaan havainnut tuolloin mitään niin ihmeellistä. Kapinayritys oli tukahtunut jo muutamaa päivää aiemmin. Samaan aikaan kauko-idässä pidettiin tulostasoltaan mahtavat yleisurheilun MM-kisat ja niitäkin seurattiin isäntäkodissamme. Muistan elävästi Kimmo Kinnusen voittoheiton. Vähällä oli ettei Seppo Räty saanut toita maailmanmetaruuttansa. Ne olivat aikoja jolloin MM-kisat pidettiinn joka neljäs vuosi. Neuvostoliitto sai noissa kisoissa vielä 9 kultamitalia, joista sen naisurheilijoidenosuus oli peräti 6.

Jotain suurta oli kuitenkin tapahtunut vaikka en hahmottamiseen menikin vielä aikaa. Neuvostoliiton hajoamiseen ei liittynyt loppujen lopuksi niin suurta dramatiikkaa kuin oli vuosikymmenien ajan odotettu. Prosessi olisi voinut olla paljon verisempi. Loppujen lopuksi selvittiin ihan "muutamalla" tilastotapauksella kuolleita. Historiaan tapahtumat olivat kyllä jättävä syvän vaon. Neuvostoliiton hajoamiseen ei liittynyt Jeesuksen uutta tulemista. Antikrituksen aika saattoi alkaa ihan hyvin, sitä emme tiedä. Historian opetus kuitenkin oli siinä, että äärimmäisyydetä on helppo siirtyä äärimmäisyyteen. Mikä onkaan Venäjän nykyinen tila? Neuvostoliiton kyvykkäimmät ja velvollisuudentuntoisimmat kansanlaiset olivat tietenkin KGB:n palveluksessa ja ei ole mikään ihme, että Venäjän nykyinen johtaja Vladimir Putin oli jo tuon organisaation palveluksessa. Voi olla, miten sen ottaa ja miten lopulta arvottaa, että epäonnnistunut vallankaappausyritys loi edellytykset oikeisto-diktatuurin syntymiselle Venäjällä.

25 vuotta sitten Neuvotoliiton lopun myötä päättyi myös n. kylmä sota. Maailmalle yritettiin uskotella että nyt olisi rauhan aika ja jotkut puhuivat vakavissaan ns. PAX AMERICANA-tilasta. Tosiasiassa kylmän sodan loppuminen toi Eurooppaan veristen sisällisotien sarjan ja maailma sai nähdä ns. Amerikkalaisten sodat, jotka jatkuvat edelleenkin. Euroopassa nähtiin EU:n aika. Kun internetin keksimisestä oli tullut kuluneeksi lähes 20 vuotta saatettin jo puhua vihan ja pelon aikakaudesta. Euroopassa nähtiin monellakin tavalla kristinuskon alasajoa ja uskonnottomuutta. Yksi tulevan historiankirjoituken pääväitteitä voi olla vuosia 1992-2012 tarkasteltaessa tila, jolle oli ominaista omasta kulttuuri-traditioista luopuminen. Toinen historioitsija puhunee seurauksista jotka johtuivat tästä.

Kuolleesta ei saa puhua pahaa, ei ainakaan paljoa. Nyt onkin aika viettää nostalgista Neuvostoliitto-hetkeä. Tässäpä muutamia kysymyksiä, vakava ja vähemmän vakavia joita jokainen joka Neuvostoliiton muistaa voi miettiä.

I Oliko Neuvostoliitto niin paha asia kuin väitetään?

II Kuka oli ihanin ja suurenmoisin neuvostoliittolainen ihminen joka eli?

III Mikä oli Neuvostoliiton suurin saavutus?

IV Mikä oli Neuvostoliiton paras anti ihmiskunnalle?

V Oliko Neuvostoliitto ihan turha kokeilu?

VI Olisiko Venäjän tilanne tänään sen kummempi kuin tilanteessa jossa Neuvostoliittoa ei olisi koskaan ollutkaan?

VII Missä sinä olit kun Neuvostoliitossa järkkyi?

Kyllä nyt on aika soittaa YSTÄVÄN LAULU.

Valitusta Rion yössä

Ajat ja tavat, niitähän on ja jokainen sukupolvi tekee omat tapansa ja elää omaa aikaansa. 

Loppujen lopuksi ihmiselämässä kaikki olisi varsin hyvin jos mennyt olisi mennyttä ja elettäisiin vain tätä hetkeä. Valtaosa ihmisistä elää syyllisyyden maailmoissa kelaten vuosikymmeniä vaikkapa lapsuutensa tapahtumia. Pieni joukko haaveilee ja elää etuvartioasemissa tulevan todellisuudessa kaikkinen mausteineen, ilmiöineen ja muineen, todellisuudessa joka muille on vielä vuosien päässä. Useimmiten heitä ei omana aikanansa ymmärretä. Sitten on vielä pieni joukko ihmisiä jotka elävät vain ja ainoastaan tätä päivää. He ovat ehkä tasapainoisimpia ihmisiä kaikkinensa. Menneisyys ei vaivaa, tulevaisuus ei luo paineita; eletään vain tätä päivää nauttien viisaiden vanhempien sukupolvien opetuksista ja tiedostaen ns. ihmislajin parhaat kyvyt; yksinkertaisesti uskotaan parempaan tulevaisuuteen.

Rion kisat eivät ole nostattaneet olympiariemua kaikista korkeimmilleen. Uusimman TIME-lehden kansikuva nousi eilispänä postilaatikosta pysähdyttävällä tavalla. Venezuelan kuolinkamppailu, ihmisyyden täydellinen perikato nakertaa pahasti olympia-rauhan tunnelmaa. Siinä olevan pojan tyhjä ja kaikkea toivoa vailla oleva katse kertoo paljon. Ja onhan niitä perikatoja muuallakin. Olympiarauha on globaalisessa mittakaavassa kuollut kirjain. Aleppon murhenäytelmäkin syvenee päivä päivältä.

Itse Rion puitteet näyttävät meille ihmislajin olemuksen kaikista raadollisimmillaan. Jospa ne kymmenmiljardiset resurssit vahvojen valuuttojen mittakaavoissa olisi käytetty köyhyyden poistamiseen, likavesien puhdistamiseen, kelvollisten asumusten tuottamiseen, koululaitoksen resursseihin, perhesuunnittelun edistämiseen ja vaikkapa terveydenhoidon tehostamiseen niin Rio de Janeiro voisi vielä jonain päivänä nousta sille kuuluvaan kukoistukseensa tropiikin jättiläisen onnellisten ihmisten kauniina kaupunkina.

Samalla nouseevat mieleen vanhat  hyvät ajat ja arvokas puheenparsi. Kun kuuntelee Rio radioselostuksia niin jää kaipaamaan, vaikka fossiilin leiman saisikin, vaikkapa vuoden 1976 kesäkisojen selostustunnelmaa. Nykyään nyrkkeilyotteluitakin selostetaan pitkälti Tom ja Jerry-mentaliteetilla. Jos joku saa kovan iskun niin se on todellakin hauska juttu. Radiotoimittajien puheista paistaa läpi ”ansaittu” drinkistely ja paljon muutakin. No tietysti lämmin ilmanala innostaa. Varmaankin ”pahuksen irtonaista,” mutta onko se liiankain irtonaista. Kaikki hauska ei ole huumoria ja monesti ns. hauskuus on vain pitkälle vietyä vakavuuden puutetta.

Jotenkin vain jää kaipaamaan Ilmo Lounasheimon karismaa nyrkkeilyselostuksissa ja monen, monen muun jo autuaammille ”tapahtuma-kentille” siirtyneen gentlemannin arvokas elämäntyötä. Jossain jo näkymättömissä  liikkuu vielä suuren Kalevi Tuomisen, valmentajien valmentajan, päälliköiden päällikön, jykevänlaatuinen henki. Hän se puhui urheilumuodoista eikä "epämääräisistä lajeista" ja kesäkisat olivat aina sen ja sen olympiadin kisat ja talvikisat olivat olympialaiset talvikisat. Puheenparsi noudatti suuren Martti Jukolan paaluttamaa puheenpartta. Nykyään mistään arvokkuudesta ei ole tietoakaan.

Ennen oli myöskin tavoitteita. Piti olla realistiset mahdollisuudet sijoittua kuudentoista parhaan joukkoon. ”Opintomatkalle” ei noin vain päässyt. Ja tavoitteissa löytyi. Ne Kalevi Tuominen kuulutti koko kansakunnalle ja oli aina etulinjassa, ensimmäisenä kertomassa asioista jämerällä ja vakuuttavalla tavalla toimittajille.  Ehkä maailma on mennyt huonompaan suuntaan meille niin rakkaan olympialaisen asian suhteen. Tätä kansakuntaa muuten kutsuttiin kerran Pohjolan Hellaaksi.”Lapin kesä-mentaliteetti” kuvaa parhaiten tilannetta. Onko meillä vielä toivoa?

https://www.youtube.com/watch?v=-aSxSUy34HU

Iso venäläinen kypsyy ja muuta pientä.

 

Ison venäläisen sadonkorjuusta on nyt aikaa reilut kolme viikkoa sato on todellakin jo kypsymään päin. Sadon kypsymisessähän on kyse kuivumisesta joka on nyt tapahtunut aivan ”en naturelle” pimeähkössä hyvän ilmankierron varastossa ja varsinaista pakotettua loppukuivausta ei ehkä tarvita. 

Kuivumisen aikana raapi (Tässä puhutaan nyt tällaisesta: varastokynsien muodostama yksikkö tuuman pituisella naatinvarrella) menettää painostaan, kasvuryhmästä ja muunnoksesta riippuen, jopa 35 prosenttia. Erityisesti robustin varren ja tuoreena todella paksun kynsikalvon omaava Iso venäläinen on tästä hyvä esimerkki. Jos kuivataan ihan ”en naturelle” niin viimeiset grammat voivat olla todella tiukassa. Otsikkokuvan neljä kaverusta, edustaen hyvää kokoa ja painoluokkaa olematta kutitenkaa suurimpia ja kauneimpia, painavat tällä hetkellä yhteensä 463 grammaa. Kun vaaka näyttää lukemaa 455 grammaa niin voidaan puhua kypsästä kamasta. Tuollaisa raapeja mahtuu kiloon vain kahdeksan ja yhdeksäs menee sitten jo yli. Näin ollen kiloon vahtuu vain noin 910-920 grammaa. 

Ei-pakotettua ja nopeutettua kuivaamista edesauttaa se jos korjuuvaiheessa Isosta venäläisestä poistetaan pari vielä tuoretta lehteä. Tämä kyllä edellyttää sitä että korjuuvaiheessa kasvissa pitäisi olla 6 kappaletta vielä pääosin vihreätä lehteä. Näin kuivauksen jälkeen raapin ympärillä on vielä ainakin kolme täydellistä wrapperia. Lopputuloksen kannalta ehkä menetetään kymmenesosa raapin painosta, mutta säilyvyyden suhteen saadaan paljon lisää. Toisaalta kyse on tietenkin paljolti arvostuksista.

Iso venäläinen oli tehnyt toisen kukkavarren kasviin josta kesäkuulla oli poistettu ensimmäinen kukkavarsi. Nyt isoon penkkiin jätetyistä yksilöistä yksi on tehnyt peräti kaksi uutta kukkavartta. Järjestykseeään toinen niistä on matkannut sinnikkäästi läpi kovettuvan varren ja ja kolmas on sekin päässyt varsin korkealle. Noiden kahden sinnikkään varren itusilmut ovat varsin suuria. Mitään ihmeellistä mutaatiota on turha odotella. Nähtäväksi jää miltä noiden itusilmujen tuottamat kasvit tekevät seuraavan kuluvan vuoden aikana. Tässäkin suhteessa heinäkuu 2017 on viisaampi. Tältä asiantila näyttää juuri nyt:

Filareen Facebook-sivuilta saamme tiedonannon että tuolla kaikkien kynsilaukka-farmien äidillä sadonkorjuu on saatu päätökseen. Viimeisenä on korjattu Silver White joka kuuluu tietenkin Hopeakuorien kasvuryhmään. Flaree sijaitsee siin varsin lähellä Kanadan rajaa Washingtonin osavaltioon sijoittuvassa Okanoganin piirikunnassa. Vanhasta Suomesta ja Suomenlahden rannikosta katsoen se on 1200 kilometriä lähempänä päiväntasaajaa. Aurinkoa on siis enemmän ja ainakin vielä näihin vuosiin saakka siellä on ollut aina varsin kylmä talvikin. Monet tekijät ovat tehneet siitä aivan ihanteellisen paikan kynsilaukan viljelyyn. Ja kerrataan nyt vielä yksi asia: Filaree oli paikka jossa uskomaton Ron. L. Engeland teki historialliset löytönsä ja työnsä.

Nähtäväksi jää miten lämpenevä ilmasto vaikuttaa Filareen oloihin. Syksyllä istutettava kynsilaukka tarvitsee kunnollisen talven tuottaakseen voimakasta ja aromikasta kamaa. Mitä tämän vuoden satoon oloissamme tulee niin merkit ovat lupaavia. Iso venäläinen maistuu juuri siltä miltä sen pitääkin maistua ja kynsien rakenne on aivan ihanteellinen tässä vaiheessa. Punainen venäläinen on juuri niin pistävä ja vahva kuin olla pitääkin. Lopulta koittaa se päivä jolloin kaikki eri kynsilaukat ovat kypsiä ja on aika tehdä lopulliset arviot.

  
https://www.youtube.com/watch?v=_Cc7UI62k3Y

Porinaa ruuasta ja intensiivisestä ruuantuotannosta.

                                         

OKRA-maatalousnäyttelyn  tiimoilla  on  aika  miettiä  myöskin  ruuantuotannon  ongelmia  mutta  myöskin  mahdollisuuksia.  Ja  näkökulmana  on  tietenkin  meidän  kotoinen  Suomi  ja  sen  mahdollisuudet. 

Uusimman  tutkimuksen  mukaan  suomalaiset  pitävät  viljasta  ja  hedelmistä.  Käytetystä  vijlasta  60%  on  vehnää  ja  loppu  suurimmaksi  osaksi  ruista.  Suhteen  soisi  olevan  toisinpäin,  mutta  minkäs  teet.  Vehnä  on  saatanallinen  keksintö  ja  länsimaisen  ihmisen  levottomuuden  lähde.

Kysehän  on  pitkälti  siitä,  miten  järjestäisimme  kotimaisen  maataloustuotannon?  Asenteiden  ja  tottumusten  puolella  tulisi  myös  tapahtua  paljon  muutoksia,  ja  tässähän  on  kyse  siitä  että  aivan  perusteellisia  muutoksia  tulisi  tapahtua  päivittäisessä  ruokavaliossamme.  Omavaraisuus  ja  puhdas  ruoka  on  tietysti  helposti  heitettävä  klise  mutta  onko  kukaan  poliitikko  koskaan  mennyt  noiden  sanojen  taakse?  Mahdollisuuksia  kuitenkin  olisi  vaikka  mihin  mittaan  saakka.  Vyyhti  on  iso  ja  laaja  joten  on  parasta  tehdä  jälleen  indymäinen  temppu  ja  ottaa  roomalaiset  kehiin,  siis  luettelo  teesejä.  Menemme  tällä  kertaa  pienestä  suurempaan  asiaan:

I  Suomalaisten  pitäisi  palata  juurilleen  ja  ryhtyä  jälleen jytystelmään  nauriita  runsain määrin.  Jokaisen  suomalaisen  tulisi  syödä  vuodessa  15  kiloa  naurista,  ja  nimenomaan  kotomaista  naurista.

II  Mallasohraa  tulisi  viljellä  kosolti  sillä  suomalaisnen  mallasohra on  maailman  parasta,  mitä  pohjoisempana  se  kasvaa  niin  sitä  parempaa  se  on.

III  Jos  jotain  viljaa  viljellään  leipäviljaksi  niin  olkoon  se  ruista.  Vehnää  saa  ulkomailta  halvemmalla  elikkä  Itämeren  toiselta  rannalta.

IV  Jokaisen  maatilan  jossa  viljelyala  ylittää  50  hehtaaria  tulisi  tuottaa  kymmenen  prosentin  viljelyalalla  biopolttoaineen  raaka-aineeksi  kelpaavia  kasveja.  Maatilat  tulisi  suorastaan  pakottaa  tuottamaan  sen  tarvitsema  löpö  itse, ja  myös  jalostamaan  se tankkikuntoon.  Teknologia  ei  ole  ongelma.  Maatilojen  tuottama  maatalous-löpö  olisi  täysin  verovapaata.

V  Luomutuotantoon  ei  tulisi  suoranaisesti  pakottaa  mutta  siitä  tulisi  tehdä  kannattava  vaihtoehto.  Pääasiassa  kevätvehnän  viljelyyn  perustuva  ryöstöviljely  pitäisi  lainsäädännöllisesti  lopettaa.  On  järkyttävää  katsella  ravinne-,  ja  humusköyhiä  peltoja  joilla  on  vilejelty  sata  vuotta  kevätvehnää  peräjälkeen.

VI  Maatalouden  suhteen  kaivataan  todellista  ja  perusteellisesti  valmisteltua  yhteiskuntasopimusta.  Se  tarkoittaisi  käytännössä  maatalouden  TUPO-sopimusta.  Nykyinen  tukiaisspolitiikka  on  tullut  tiensä  päähän.  Kepuumuslaisten  kartanonisäntien  lihottaminen  veronmaksajien  rahoilla  tulisi  lopettaa  välittömästi.  Viljelijälle  tulisi  säättää  vuosispalkka  joka  on  sidoksissa  todellisesti  viljeltyyn  peltopinta-alaan,  ja  jos  kyseessä  on  elikoiden  tuotanto  niin  palkka  maksettaisiin  samassa  suhteessa.  Sadosta  ja  tuotetuista  lihakiloista  maksettaisiin  erikseen.  TUPO-vertailun  lähtökohtana  olisi  muiden  kansalaisten  palkkaus.  

Toinen  keino  olisi  se,  että  yli  50  hehtaarin  tiloille  ei  maksettaisi  mitään  tukia 50 hehtaaria ylittävän pinta-alan osalta.  Suurempi  tulo  perustuisi  viljelijän  ammmattitaitoon,  innovatiivisyyteen  ja  yrittäjähaluun.  Tällä  järjetelyllä  taattaisiin  myös  se,  että  maatalous  työllistäisi  useampia  ihmisä  kuin  tällä  hetkellä.  On  monia  maatlouslomittajia,  AMK-tason  koulutettuja  osaajia,  jotka  eivät  pysty  aloittamaaan  maanviljeliän  työuraa  koska  alkuinvestoinnit  pakottavat  elinikäiseen velkavankeuteen.  Tästä  joukosta  voisi  löytyä  motivoituneita  ja  innovatiivisiä  uusia  maatalousyrittäjiä.