Hyvää kannattaa odottaa

                                         

 
De Re Allii Sativin yksi vuoden kohokohdista oli ilman muuta Viron vierailu, siis matka Ülenurmen kynsilaukkafetivaaleille Tarton historiallisen kaupungin liepeille. Ajankohta oli elokuun kolmas viikonloppu eli sama kuin se jolloin Suomessakin vietetään vastaavia. Ülermurmen festivaalit taisivat jäädä toistaiseksi viimeiseksi visiitiksi. Nimittäin ruokahalu kasvaa aina syödessä ja kahta kertaa ei kannattaisi kastaa jalkaa samaan virtaan. Ensi vuosi tuo sinne tuskin mitään olennaisesti uutta. Tuskin siellä on tarjolla myytiin sen enempää lajikkeita kuin tänäkään vuonna. Tunnelman vuoksi sinne toki voisi matkata mutta ehkä jäänee tekemäti. Ehkä on aika naamioitua vaikkapa turkkilaiseksi matkata Keravan valkosipulifestivaaleille.

Asia vain on nyt niin, että elokuu on aivan liian aikainen aika täysiverisille kynsilaukka-festivaaleille. De Re Allii Sativin koetilalla tänä vuonna kovavartiset kynsilaukat päästiin korjaamaan verrattain aikaisin eli heinäkuun puolivälin jälkeen ja siitä noin kymmenen päivää eteenpäin. Kama oli kunnolla kuivaa vasta syyskuun alussa. Esimerkiksi Kanadassa joka on kunnon perinteisellä tavalla tuotetun kynsilaukan mallimaa kynsilaukka-festivaalein aika on pääsääntöisesti syyskuussa. Kama vaatii aikaa kuutisen viikkoa kuivatakseen ja vasta syyskuun alun jälkeen kaikki lajikkeet ovat myyntikunnossa. Tämä siitä huolmatta, että Kanadan ja Quebeckin alueet ovat paljon etelämpänä kuin Suomi.

Mutta ehkä meilläkin joskus nähdään aivan oikeat kynsilaukka-festivaalit. Mutta niitä on turha järjestää ellei ole olemassa noin kahdenkymmenen tuottajan joukkoa jotka pystyvät tuomaan myyntiin kukin vähintään 50 kiloa kunnon kamaa. Niitä on myöskin turha järjestää jos festivaalien torilta ei löydy koko kynsilaukan lajike-kirjo vähintäänkin hyvällä otannalla. Tämä tarkoittaisi sitä, että olis mahdollista ostaa noin neljääkymmentä eri lajiketta kynsilaukkaa.

Mutta mitäpä päivään kuuluisi. No aloitetaan aluksi vaikkapa paikkakunnasta. Niitä ei ole pakko järjestää missään suuressa kaupungissa eikä edes maakuntakeskuksessa. Paikka jonne voi tulla suhteellisen helposti suunnasta kuin suunnasta on sopiva. Pienikin paikkakunta tulee hyvin kysymykseen sillä markkinointi onnistuu hyvin sosiaalisessa mediassa. Olisi kuitenkin hyvä, että paikkakunnalla olis yksi ravitsemusliike. Päivään kuuluisi varmastikin asiantuntijan pitämä luento asiaan liittyen. Tai aamupäivän ohjelmassa voisi olla kynsilaukka-aiheinen seminaari jossa olisi kolmekin eri luennoitsijaa. Aamupäivän päättäsi sitten ”Vuoden raapi-kilpailun” voittajan julkistaminen. Sen jälkeen alkaisivat sitten markkinat. Paikalla olisi parikymmentä kotimaista tuottajaa myymässä kamaansa.

Luonnollisestikin kynsilaukkaan liittyvät oheistuotteet olisivat esillä. Ja tietenkin torialueelle vois päästää myymään myös sellaisia tuottajia jotka takaisivat kunnon tunnelman synnyn. Ruokaakin pitäisi olla tarjolla ja kyllä torialueen keskelle kuuluisi elävä musiikki. Muuten oikeaa tunnelmaa ei synny. Toritoiminta loppuisi kello viiden maissa. Illalla paikallisessa ravitsemusliikkeessä voisi olla vielä kynsilaukkapitoinen ilta. Ja tietenkin bändi soittamassa kunnon kantri-henkistä kynsilaukka-musaa. Illan menuu olisi tietysti kynsilaukka-pitoinen. Olisi paistettua kynsilaukkaa, jykevää kynsilaukka-keittoa ja kaikkea mahdollista kynsilaukalla maustettua. Ehkä joskus, ehkä joskus meilläkin…

On jouluaatto ja nyt voidaan pistää kehiin kunnollinen joululaulu. Ja sehän on Sibeliuksen JO JOUTUU ILTA.

Kausikortteja

                 

 

Kyse ei kuitenkaan ole kausikorteista urheilullisessa mielessä vaan siitä, että nyt on aika lähettää vuoden suuriin juhliin, kalendaarisiin ja muihin, liittyviä kortteja ympäri maailmaa kynsilaukka-frendeille. Koska joukossa sattuu olemaan myös yksi mooseksen-uskoinen niin siitä tuo nimitys ”kausikortti.” Heille kun ei oikein passaa laittaa joulukortteja joissa on jouluntoivotuksia. Ja kun eri uskonnon harjoittaja ei voi onnitella mooseksenuskoista hanukka-kortilla niin kausikortti on sitten ainoa vaihtoehto. Kortteja lähti tänään liikkeeelle neljä joista vain yksi Suomeen. Muut lähtivät sitten Tsekinmaalle, Saksaan ja yksi tietenkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin.

Kortit ehtivät ehtinevät vastaanottajilleen ainakin Suomeen, Tsekinmaalle ja Saksaan jouluksi ja Yhdysvaltoihin juuri ennen uudenvuoden koittoa. Rudolf Koivu on edelleenkin kova sana kuten otsikkokuvakin kertoo. Saapa sitten nähdä kuinka monta korttia lähtee liikkeelle ensi vuonna. Facebook on oiva tapa lähettää kausi-, ja juhlaonnitteluja, mutta 1900-luvulla syntyneessä ihmisessä on vielä sen verran vanhan liiton hapatusta että mikään ei käy oikean ja kunnollisen kausikortin yli eikä ohitse. Siinä vain on jotain niin alkuperäistä ja se tuo lähettäjällekin ilon ja onnen väristyksiä. Siellä ne kortit sitten matkaavat ja yksi niistä menee aivan Tyynen valtameren rannikko-osavaltioon Setä Samulin maassa.

Mutta saammeko me pitkähkön kylmän jakson tänä talvena. Ei oikein näytä hyvältä sen suhteen joulukuun puolella. Nimittäin lähipäivinä lämmin ilma suorastaan vyöryy Eurooppaan sillä Karibian seudulla on tällä hetkellä todellinen lämpöaalto. Se huokuu sieltä tuoden Suomeenkin saakka varsin leudon joulun. Ainakaan Vanhassa Suomessa on turha haaveilla valkeasta joulusta. No saivathan nuo penkeissä olevat kynnet viime päivinä jonkin verran kunnollista kylmää. Huomenna on aika tehdä mittauksia. Eiköhän neljän tuuman syvyydessä lämpötila ole vielä hiukan lämpimän puolella.

Talvi on kuitenkin talvi ilman lunta ja kovia pakkasia? Rocambole-aika alkaa olla ohi vaikka sitä on toki vielä jäljellä. Katse siirtyy pikku hiljaa kohti posliineja. Kun De Re Allii Sativi teki retken elokuussa Ülenurmen kynsilaukka-festivaaleille lähti sieltä mukaan lisäysmateriaaliksi isohko säkki balttilaista alkuperää olevaa Zieimiaita. Siitä ei saa läheskään samanlaisia viimeisen tuomion säväreitä kuin lokakuussa maistelun kohteeksi tulleesta armenialaisesta Latasta. Kun tuon lokakuisen illan tunnelmaa muisteleekin niin vallan kauhea puistatus valtaa koko olemuksen, ruumiin, hengen ja sielunkin. Mutta kovaa jytyä Zieimiaikin henkii. Ziemiai tarkoittaa ”talvista” sekä liettuan että latvian kielissä. 

Näihin aikoihin takavuosina eräs kirja kului käsissä kovin paljon juuri tähän aikaan. Nyt kirjasta on etsitty viitteitä kynsilaukasta, mutta niitä ei taida löytyä. Ehkä palaamme tuohon ikuisesti kiehtovaan ”matkakertomukseen” tämän viikon perjantaina. Se on todellakin kertomus maailmasta jota ei enää ole.

Katsotaanpas lopuksi kuinka beduiinit jammailee.  

Kynsilaukka-planeetta

                                   

 

Kuu kasvaa kasvamistaan mutta taivaalla on paljon mielenkiintoisempaakin katseltavaa. Niin kuin vaikka hyvin potentiaalinen supernova Orionin tähdistössä. Siis punainen jättiläinen Betelgeuze. Maailmaankaikkeuteen voi katsellessa voi heittää sinne myöäs kysmyksen: onko siellä kynsilaukkaa ja onko se hyvää?

Mitä aikoja oikein elämmekään? Maailma on täynnä kaikenlaisia purruuttimia ja hupivälineitä. Halvimmat huvin ovat aina olleet ilmaisia. Maailma on täynnä ilmaista hupia meille ja jälkeläisillemmekin. Aina pitää ajatella myös laajempia yhteyksiä, sillä vasta ne asettavat meidät ja tekemisemme oikeisiin mittasuhteisiinsa. Niin kuin esimerkiksi kysymys potentiaalisesta supernovasta. Saapas nähdä miten mukavia ajatuksia tuleva supernova eli Betelgeuze-tähtönen meissä ja sukupolvissa meidän jälkeemme herättääkään.

Olisihan se hauska näytelmä. Ei tässä auta kuin taivasta tuijotella taajaan ja tehdä supernova-kävelyjä. Meillähän on täällä pohjoisessa se etu, että Orion-tähtikuvio näkyy näkyy todella hyvin suurimman osan vuotta. Betelgeuze on sen suurin tähti. Tosin se luokitellaan vähemmän kirkkaaksi kuin saman tähdistön toinen tähti eli Rigel. Mutta punainen tähti se on ja komea, ainakin vielä. Orionin tähtikuvio on herättänyt ihastusta myös Suomen suvussa sillä sen osia kutsutaan Kalevan miekaksi, Väinön viikatteeksi ja Väinön vyöksi. Tähtikuviioista on kaikista komein juuri Orion ja tähtenä tuo punainen jättiläinen eli Betelgeuze oh hyvin kiehtova. Nimikin on kiehtova. Kovin harva tietää sen, että suurin osan yksittäisistä tähdistä on nimetty arabian kielen nimillä. Otavan yksittäisilläkin tähdillä on juuri arabiankieliset nimet: Dubhe, Merak, Phekda, Megrez, Mizar, Alioth ja Beneatnasch.

Mutta millainen se supernova-kävely sitten olisi? No sellainenpa hyvinkin, että lähdetään pimeällä kävelylle kiikari kaulassa, tai sanotaanko taskukiikari povessa. Sitten tuikeasti tiirataan eteläiselle taivaalle, että josko se posahtaisi ja juuri meikäläinen sen näkisi ensimmäisten joukossa. Keski-ikään tullut ihminen ehtii hyvinkin tehdä näillä leveyksillä jopa tuhat tunnin pituista supernova-kävelyä talvi-iltojen iloksi matkallaan kohti hiipuvia seniori-kansalaisen vuosia. Ja jos ei tämän elämän aikana tärppää niin jatkakoot sitten lapset ja tulevat polvet moisia kävelyretkiä ja oikein vaikka isommilla porukoilla. Onpahan siinä myös sitten sukupolvien kuilunkin ylittävä harrastus. Hekin voivat kysellä yötaivoihin katsellessaan että onko siellä kynsilaukkaa?

Olisihan se tavattoman väärin jos olisimme ainoa paikka maailmankaikkeudessa jossa elämää ylipäänsä on.  Vielä suurempi vääryys olisi se jos maailmankaikkeudessa olisimme ainoa planeetta jolla kasvaa kynsilaukkaa. On vaikea uskoa että avaruuden rannattomalta tuntuvia aavoja voisivat ihmisen kaltaiset olennot matkata. Jos näin on niin joskus tuo tieto voi vuotaa maailmankaikkeuteen ja silloin turismi alkaa kukoistamaan täällä oikein kunnolla jos vain kehittyneempiä matkustusmuotoja on olemassa.

Asiaa voi myös tarkastella toisesta näkökulmasta. Mikä mahtaisi olla arvokkainta jota tällä planeetalla on olemassa? Siis mitä täältä ehdottomasti kannattaisi ottaa mukaan jos voisi muuttaa toiselle planeetalle? Kynsilaukka nousee tässä suhteessa arvoon arvaamattomaan. Kulta ei kasva maassa eikä hopeakaan. Mutta yksi kynsi tuottaa moninkertaisen sadon. 

Kynsilaukkapelloista ei ole vielä tehty kunnon laulua, mutta menkööt tämä paremman puutteesta.

Joulukirjoja hankkimaan. TJM — aaron — Engeland

                                 

 

Emännän tietokirja taitaa jäädä vähän esoteerisemmaksi joulukirjaostokseksi. Kynsilaukastahan siinä puhutaan vallan vähän. Valitettavasti suomen kielellä ei tällä hetkellä ole saatavilla ns. kokovartalokirjaa kynsilaukasta. Englannin kielellä on luonnollisestiin kirjoitettu lukuisia kynsilaukkaan liittyviä kirjoja joista kolme nousee omaan luokkaansa hyvin suvereenilla tavalla. Nuo kolme kirjaa täydentävät toisiaan sillä ne kaikki ovat kirjoitettu  aivan eri tavalla ja eri tarkoituksella. Kyseessä ovat tietenkin seuraavat kirjat julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Ron L. Engeland. Growing Great Garlic vuodelta 1991. Teosta täydentää lisäosa vuodelta 1995.

Chester A. Aaronin valloittava ”Garlic is my Life” vuodelta 1996.

Ted Jordan Meredithin ”The Complete Book of Garlic vuodelta 2008.


Kolmesta edellisestä Aaronin teos jää usein vähimmälle huomiolle. Se on harmi sillä se kertoo myös paljon yhdestä ihmisestä monella tavalla. Kirja oli tavallaan esipuhe tai sanotaanko jopa inauguratiivinen teos Aaronin tulevalle uuraalle kirjailijantyölle joka on päättynyt vasta viime vuosina. Aaron itsessään eikä vähiten ikävuosiensa määrässä julistaa kynsilaukan ihanuutta onhan hän tänä vuonna viettänyt 93-vuotispäiviään. Missä Ron L. Engeland ja Vanhan Filareen loi nykyaikaisen kynsilaukka-luokituksen käyttäen hyväkseen uuden maailmanmahdin, internetin, mahdollisuuksia aivan alusta saakka teki Aaron kynsilaukan moninaisuuden tunnetuksi kulinaritisessa mielessä 1990-luvulla. Mutta Engelandinsa oli Aaronkin lukenut ja perusteellisesti. 


Aaron maalailee suuria näkymiä ja asettaa kynsilaukan käytännössä ihmiskunnan saaman jumalten lahjan asemaan. Itsessään Aaron on hyvin ainutlaatuisen elämänuran elänyt mies joka vaihtoi useamman kerran ammattia. Terästyöläisenä hän aloitti Pittsburgissa päätyen toisen maailmansodan jälkeen pariksi vuosikymmeneksi röntgen-teknikoksi sairaaloihin. Sitten mies alkoi opiskelemaan ja loi vielä opettajan ja professorin uran Yhdysvaltain länsirannikon yliopistoissa. Lähestyessään 70 vuoden ikää hän ryhtyi kynsilaukka-farmariksi ja kirjailijaksi julkaisten vielä 20 kirjaa. 

Engelandista olemme täällä puhuneet useaankin otteeseen ja varmaan puhumme vieläkin. Engelandin arvo on siinä, että häntä ei vain yksinkertaisesti voi ohittaa jos mielii saada koeteltua ja testattua tietoa kynsilaukan kasvattamisesta ja siitä mitä se on laajemmassa mittakaavassa eli viljelystä. Olen itse varma siitä että omassa elämässäni hamaan kuoleman päivääni tule mitään joka hävittää Engelandin oivallukset, ei tästä maailmasta eikä toisesta, ei tästä eikä toisesta ulottuvuudesta, ei tule tietoa menneisyydestä eikä tulevaisuus tuo mitään uutta, ei mikään mahti tai valta voi erottaa meitä siitä totuudesta jonka Ron L. Engeland toi maailmaan aikakauden avaavalla työllään. 

Jokainen voi viettää aikaansa Engelandin farmilla, Vanhalla Filareella kun vain antautuu syvälukemaan tuota suurta klassikkoa. Talvi on parasta aikaa syventyä Engelandin työhön. Kun TJM sitten myöhemmin lähti luomaan kynsilaukasta kokovartaloteostaan niin hän turvautui paljolti Engelandin työhön. ”Kokonaisvaltainen kirja kynsilaukasta” on toistaiseksi tyhjentävin esitys joka on painettu. Netti on kuitenkin täynnänsä tietoa ja ennen kaikkea kuvia. Meredithin teoksen kuvamaailma on hieno, mutta jossain määrin liian hieno eikä sitä saisi ottaa erehtymättömänä ”raamattuna.” Nimittäin lajimäärittelyjen tekeminen pelkästään tuon kirjan avulla voi johtaa harhaan, ja on monta johtanutkin. Tässä suhteessa internetin tarjoama referenssi paljon kattavampi ja ainahan maailmasta löytyy henkilöitä jotka viljelevät kaikkia niitä lajikkeita joita TJM kuvaa. Mutta hieno on tuo kirja ja sinänsä omistamisen arvoinen. 

Tietysti on paikallaan arvioida myös sitä, kannattaisiko nämä kolme kirjaa kääntää suomen kielelle. Oma vastaukseni on enemmän ei. Aaronin teos on aika esoteerinen ja joka haluaa lukea sen voi lukea sen englanniksi. Sama pätee Engelandin klassikkoon. TJM:n kokovartalokirja ei sinänsä ole kääntämisen arvoinen, siitä pitäisi tehdä suomalainen laitos. Jos joskus ilmaantuu ”Suomalainen kynsilaukka-kirja” pitää se tehdä aivan uudestaan ja perustuksistaan lähtien. Sitten pitää myös miettiä sitä onko kirjojen painamisessa enää mitään järkeä ylipäänsä.

Joka tapauksessa edellä kuvatut kolme klassikkoa ovat hankkimisen ja tutustumisen arvoisia. Suomalaista kirjakaupoista niitä ei valitettavasti löydä. Pikainen vilkaisu AMAZONIN, ja yleensä halvimman eli saksalaisen vaihtoehdon maailmaan kertoo seuraavat hintahaarukat:

Aaronin klassikon eli nimikkeen ”Garlic is my life" saa halvimmillaan neljällä eurolla, siis kirjan kotiin kuljetettuna. Uudesta pitää maksaa noin 22 euroa.
 
Growing Great Garlic. Käytetyt kappaleet alkaen 12 euroa kotiin kuljetettuna. Uuden kappaleen hinta on jo noin 45 euroa.

TJM:n kokovartaloteos lähtee yllättävän halvalla. Käytetyn kirjan saa halvimmillaan hintaa 24 euroa eikä uudenkaan hinta kohoa yli neljänkymmenen euron kotiin kuljetettuna. Engelandin teoksesta jossa ei ole ensimmäistäkään värikuvaa joutuu maksamaan siis enemmän uutena.

Vanhat ja käytetyt kirjat joita Amazonista saa ovat ihan kelpo tavaraa. Tuhdin setin kynsilaukka-tietoutta saa siis tämän joulun alla saksalaisesta Amazon-palvelusta neljälläkymmenellä eurolla. Jos haluaa uutta tavaraa niin silloin pitää olla valmis pulitttamaan 110 euroa. 

Engeland ei esitä musiikkia, mutta Jon English ajanee asian.

Joulukirjoja hankkimaan. vol 1.

                                 

  

On aika katsoa mitä keskiverto-ihminen Suomessa saattoi kynsilaukasta tietää viime vuosisadalla, varsin kauan sitten sen tullessa ensimmäiseen kolmannekseensa. Omistan itse mainion kirja-sarjan 85 vuoden takaa. Kyse on tietenkin Neliosaisesta Emännän tietokirjasta jonka neljäs osa on painettu vuonna 1933. Jokaisessa osassa on hieman yli 1150 sivua. 

Toimittajakunta oli tomerien tätien joukkio. Noiden naisten edessä tasavallan presidenttikin otti hattunsa pois päästä ja oli kovin varautunut. Vai mitä sanotaan näistä naisista: Mandi Hannula, Hedvig Gebhard, Laura Harmaja, Mary Ollonqvist ja Alli Wiherheimo. Kaikki 1800-luvulla syntyneitä ja yhteensä heidän elinvuosiensa määrä oli 414 vuotta. Hannula istui kahdetkymmenet valtiopäivät ja Gebhard kymmenet. Heidän luulisi tietävän jotain kynsilaukasta. Parempi kuitenkin etsiä tietoa hakusanalla ”valkosipuli.” 

Hakusanaa valkosipuli ei löydy, mutta kymmenen riviä kahdelle palstalle ladottuun sivuun kylläkin löytyykin sipuli-hakusanan lopusta. Teksti lukee siellä neljännen osan sivulla 366 näin:

V a l k o s i p u l i  eli  k y n s i l a u k k a (Allium sativum) on valkoinen, kulmikas, sangen kirpeä sipulilaji, jota käytetään etupäässä lääketarkoituksiin, mutta myöskin mausteena. Meidän maassamme on valkosipulin viljely jokseenkin vähäistä. Sitä monistetaan pienistä sivusilmuista, jotka istutetaan kasvupaikoilleen aikaisin keväällä.

Olen lukenut tuon kappaleen hakusanasta aikaisemminkin. Nytpä se avutuu aivan eri tavalla ja pääsemme kurkistamaan mitä Mandi Hannulan ja muiden mamsellien päässä oikein liikkui asiasta nimeltä kynsilaukka. Ensinnäkin kynsilaukka luettiin ihan tavalliseksi sipuliksi. Sitä pidettiin rohtona, mutta maustekäyttökään ei ollut tuntematonta. Varmastikin se oli osa itseään kunnioittavan hyötytarhurin kasvimaata. Sen johtopäätöksen voimme tehdä, että maassamme viljeltiin pääasiassa talvilajikkeita. Nimittäin tuo puhe sivusilmuista viittaa siihen. Ilmeisesti kasvatusprosessi oli monivuotinen. Suurimmat raapit syötiin kokonaan ja ne olivat toisen tai kolmannen kasvukauden tuotteita. Jos itusilmnuja laittaa maahan keväällä niin tuloksena on tietenkin syksyllä pienehköjä sinkkuja joista saadaan sitten vasta seuraavana vuonna kunnon raapeja. 

Mutta kuka onkaan kirjoittanut tuon artikkelin. Emännän tietokirja on aikansa mittapuun mukaan taatusti ensiluokkaisesti toimitettu teossarja jonka ei tarvitse hävetä vastaavien ulkomaalaisten rinnalla. Jokaisen artikkelin lopussa on sen kirjoittajan nimi. Hakusanan ”sipuli” on kirjoittanut puutarhuri Frans Salonen. Salosellekin löytyy hakusana Wikipediasta.

Toisaalta voidaan sanoa, että Salonen ei ollut varmaankaan mikään suuri kynsilaukka-tietäjä. Tai sanotaan, että hän ei sellainen ollut ainakaan vuonna 1933 jolloin ikävuosia miehellä oli 46. Tuon artikkelin kirjoittamisen jälkeen mies eli toki vielä 36 vuotta ja varmasti syvensi tietämystään kynsilaukasta. Oma pieni tutkimuksen aihe olisi varmasti koluta läpi kaikki hänen vuoden 1933 jälkeen ilmestyneet 11 kirjaa. Jätän asian tältä illalta tekemättä koska en omista yhtään niistä. 

Mutta emännän tietokirja on mainiota luettavaa aina silloin tällöin. Noiden neljän osan hakusanajärjestyskin herättää jos suurta mielenkiintoa, vai mitäpä sanotte tästä arvoisa lukijat: 

aamiainen - jäätymäpiste; kaakao - lastensuojelu; lastentarha - pöytätavat; raajarikkoinen - öljylamppu.

Noista sanoistahan kehittelisi vaikkapa dekadenssi-runoutta tällaiseen tyyliin:

aamiainen lähes jäätymispisteessä
kaakaota keitettiin lastensuojelutarkoituksiin
pöytätavat olivat hakusessa lastentarhassa
ullakolla raajarikkoinen öljylamppuineen

Jos Haavikon Pate olisi kirjoittanut tuon niin se olisi ollut varsinaista taiderunoutta kaikki tyynni. Mutta jos haluaa hankkia toisenlaisen joululahjan, 4600 sivua luettavaa, joka kertoo kynsilaukasta kovin vähän niin on sekin hyvin suositeltavaa. Itse asiassa sanottuna se on oiva kuvaus Suomesta joka tiesi hyvin vähän kynsilaukasta. Menneiden ihmisten maailman menoa on hyödyllistä tutkia ja siihen emännän tietokirja antaa oivat mahdollisuudet. Antikvariaatista kirjat voi saada kympillä. Ehkä pääsemme seuraavassa avauksessa kiinni varsinaisiin kynsilaukka-kirjoihin. 

Kirjat ovat aina olleet varsin suosittuja joululahjoja. Kynsilaukan ystävä etsiskelee tietenkin aihepiiriin liittyviä kirjoja, mutta niitä ei heivn löydy suomen kielellä. Oikeastaan niitä on vain yksi, täälläkin ahkerasti kommentoivan Kalevi Tikan ”Valkosipulin viljely” vuodelta 2000. Kynsilaukkahan on ollut aina varsin epämääräinen asia vaikka sillä on aina ollut vankka ja omalla tavallaan valistunut ystäväkuntansa.

Lopuksi kaikkien emäntä-biisien äiti elikkä Tiskarin polkka.

 

Nuutinpäivänä katolisessa messussa MMXIX-vuonna. Monta huomiota.

Tuli se päivä vuodesta jolloin on aika käydä opintomatkalla katolisessa messussa ja paikkana oli tietenkin Ursininkadun kirkko Turussa. Siellähän sitä ennenkin ja miksikäs sitä vaihtamaan. Tällä kertaa kokemuksesta sai paljon enemmän irti ja itsekin pystyi olemaan paljon avoimempi kaikelle. Jotain jäi päällimmäiseksi ja jotain vähän vähemmälle. Jotta pystyisi fokusoimaan havaintoja riittävästi niin tehtäköön roomalaiset.

I Katolisen messun virret lauletaan joka paikassa samalla temmolla joka on oikein hyvä ja ripeä. Ei laahata eikä kanttori tee turhia loppuvenytyksiä. Säkeistöjen välillä ei lorvailla. Puhdas ihmisääni on etusijalla ja urut oikeasti siinä asemassa kuin kuuluu ollakin eli säestyssoitttimena. Jotain kertoo myös se että tänään hankitun Helsingin katolisen hiippakunan laulukirjan nimi on yksinkertaisesti ”CANTEMUS.” Ja sehän tarkoittaa lyhytkäisyydessään ”Laulamme.” Juuri tämä kirja on otsikkokuvassa.

II Kirkkotila on Nuutinpäivänä ja tietenkin sen liepeillä vielä jouluisessa asussaan. Päivän messun aloitusvirtenä oli laulu 43 ”On ruusu Iisain juuren.” Luterilaiset eivät tuota virttä juuri laula joulupäivän jälkeen mikä tietysti suuri ja surkea asia. Mistä he tiesivät että se on sattumalta erään luterlaisen suosikkivirsi jota on harjoiteltu yksikseen ja kissojen kanssa kauan ja hartaasti. Tunsin hyvänsuopia katseita takaa ja sivulta veisatessani sitä seisaaltaan kuten on tapana tuossa tilanteessa kun alkuvirsi on prosessiomusiikkina. Ei nyt ihan Lukkaan kuvaamaalla tavalla ”kai pantoon hoi opthalmoi en tee sunagoogee eesan aterizontes autoo (Luukas 4:20b),” mutta ehkä aavistuksen verran. Kyllä messun toimittaneet papit olivat ainakin laittaneet asian merkille. Kova harjoittelu palkitaan joskus… Mutta mikäs oli laulaa kun tempo oli kerrankin se oikea. Niin siinä kävi että luterilainen sai kutsun tulla mukaan turkulaisten katolisten miesten lauluryhmään jossa harjoitetaan gregoriaanista kirkkolaulua.

III Messu soljuu eteenpäin rauhallisesti ei tunne ole nykivä. Juuriko kyse on luterilaisen messun osien numeroinnista joka tuo touhuun valtavan suorittamisen maun. Tuo numerointi on virsikirjassamme ja siihen tuijotetaan suorastaan luterilaisen derkkumaisella idioottisuudella. Jumalanpalvelus ei solju eteenpäin rauhallisesti vaan se todellakin nykii ja tempoaa. Kun menet katoliseen messuun missä päin maailmaa tahansa voit olla varma että tulet osalliseksi samanlaisesta tuotteesta. On kuin menisi judosalille missä päin maailmaa tahansa; voi olla varma siitä että kaikkialla harjoitetaan samaa lajia. Täällä voi olla ihan eri meno naapurikylien kirkoissa. Tilannetta voitaisiin vähän verrata siihen että kun karaten harastaja menee salille ja luulee tulleensa shootookan-suunnan dojoon niin löytääkin itsensä shoorinji-ryu väen joukosta.

IV Nuutinpäivän messuun joka kylläkin on katolisen kirkon järjestyksessä Herran kasteen juhla kuului vihmonta aivan alkuseremoniana. Toimituksella on hieno nimikin: asperges-riitti. Kaikki juontaa Vanhan testamentin psalmin 51 jakeesta 9 jonka kuuluu Hieronymoksen Vulgata-käännöksen mukaan: ”Asperges me, Domine, hyssopo…” Suomeksi tuo kulkee näin: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla…” Toimitusta varten oma on välineensä jonka nimi on ”aspergillum.” Asperges-riitistä enemmän tässä Wiki-artikkelissa. Nyt herääkin kysymys tuliko paikalle eksyneeseen luterilaiseen kenties osumia? Aspergillum osoitti tehonsa kuin neuvostoliittolainen 23-millin it-kanuuna konsanaan joka tekee taivaalle melkoisen peiton puolentoista kilometrin päähän kahdellakymmenellä pari-laukauksella koska putkien ylä-kiinnitys falskaa ihan tarkoituksella. Seisoin asperges-riitin aikana neljän metrin päässä kirkon keskikäytävältä katsottuna ja todennäköisesti sain 7-8 pisaraosuntaa. Toinen niistä tuntui oikean käden etusormessa ja toinen vasemman käden peukalohangassa. Oikeanpuoleisen osuman vein ihan kuin kokenutkin vanha katolinen tekijä otsalleni johon tein ristin ja toisen osuman vein sydämeni kohdalle. Tuli mieleen jopa sellainen ajatus että kun kaikki kiertää niin ehkä atomi tai kaksi siitä vedestä  jossa Jeesus aikoinaan kastettiin saattoi olla tuossa vedessä. Oikea ympäristö saa hyvin rationaalisen luterilaisenkin etsimään tosiasioiden sijaan symboleja ja merkityksiä.

V Herran rauhan merkki ja rauhantervehdys ovat niin luontevia katolisten keskuudessa. Luterilaista kirkkokansaa saa todella nohitella toivottamaan Herran rauhaa toisilleen messun aikana. Ei puhuta nyt kirkossa pieremisestä koska se on todellakin kulunut ilmaisu kuvaamaan jotain epäsovinnaiseksi koettua toimintaa, mutta sanotaan että toimittajalla on vähän sellainen olo kuin päästäisi Tarzan-huudon helsinkiläisessä täyteen tungektuneessa aamuratikassa. Tulikin mieleen että kyllä Tarzan-huudotkin ovat aivan liturgseen osaan verrattava asia. Eroa on nimittäin paljon oli kyseessä sitten transsilvaanialais-syntyinen Johnny Weissmuller, Gordon Scott taikka terässeipään viimeinen maailmanennätysmies Don Bragg. Weissmullerin huuto on kieltämättä varsin jouluinen.

VI Ja päätettäkööt tähän kuudenteen roomalaiseen; täytyy sanoa että matkailu avartaa. Asiasta voisi tietysti kirjoittaa gonzo-tyylisen kirjoituksen joka olisi tämän kirjoituksen eräänlainen hyvin vetelehtivä largo, yksityiskohdilla mässäilevä ja erikoisia mielleyhtymiä tahallaan etsivä paaruste. Mutta otetaanpas vielä yksi pieni huomio. Messun toimitti Helsingissä toimiva Opus Dei-sääntökunnan pappi Isä Oskari joka osoittautui varsin miellyttäväksi herraksi, kuten kaikki muutkin messun toimittajat joiden kanssa vaihdoin paljon ajatuksia kirkkokahveilla joista puuttui niistäkin kaikki luterilainen virallisuus juomanlaskijoineen. Isä Oskari toimi messun liturgina ja tietenkin piti saarnan joka oli rakenteeltaan ja toteutustavaltaan varsin luterilainen. Siinä oli yksi asia joka tietenkin kiinnitti huomion. Isä Oskari väitti nimittäin että kyllä Jeesus on maininnut Suomenkin nimeltä sanoessaan ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Maailman lopulla Isä Oskari oli tarkoittavinaan Suomea joka on maailman lopussa eli hyvin pohjoisessa. Ruijan suomalaisten jälkeläisenä isän puolelta ja vähän äidinkin voi tietysti sanoa että oikeassahan Isä Oskari todellakin oli. Tällä perusteella Suomi voi ihan hyvin vaatia Finnmarkenin lääniä omakseen. Taitaa olla kansalaisaloitteen paikka. 

Jos lähtisi yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista havainnoista ja asioista jotka jäivät mieleen niin siihen ei tämä ilta taitaisi riittää.

Snowball tales-blogi on taas herännyt henkiin. Kaikissa blogeissani on aina ollut jokin loppumusiikki tai vaikkapa Youtube-pätkä. Tirolilaiset hevoset eivät ainakaan mitään aspergillumeja tarvitse: Asperges me, Domine, hysoppo, et mundabor: lavabis me, et super nivem dealbabor.  Miserere mei, Deus, secundum magnam misericordiam tuam. ("Puhdista minut, oi Herra, iisopilla, ja minä puhdistun; pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Armahda minua, oi Jumala, sinun suuren laupeutesi mukaan."(Ps. 51:9) Hevosilla on omat asperges-riittinsä ja he eivät kyllä aikaile kun tsenssejä siunaantuu.  Kas tässä!

Jakoaika ja kynsilaukka

                                       

Kalenterin mukaankin eletään jo talvea ja edellisestä vuodesta poiketen nyt on varsin kylmääkin. Oikea talvi kaiken puolin. Lunta toki vielä odotellaan lisää. Millainen sitten talvi oikeasti on jää nähtäväksi. Näinä päivinä voi muistella vanhojen suomalaisten elämää ennen sähkövaloa. Menemme kauaksi jopa autonomian ajan taakse aikaan lähes kaikki suomalaiset asuivat muualla kuin kaupungeissa. Ei silloin vietetty Halloweenia. Kirkoissa tietysti kävi enemmän ihmisiä kuin nykyään, mutta silloin ei ollut radiota eikä televisiota internetistä puhumattakaan. 

Elämä silloin ei ollut niin kovaa ja tasapaksua raatamista kuin monesti luulemme. Joka lukee vaikka kerran lävitse Kustaa Vilkunan suurenmoisen teoksen ”Vuotuinen ajantieto” tajuaa sen miten vuosi ja sen kierto arkisine askareineen loivat ihmisen elämään sisällön. Näinä aikoina, MMXVI-vuoden lokakuun jo jäädessä muistojen joukkoon ja kun käsillä on Pyhäinpäivän viikonloppu niin on aika katsoa satoja vuosia taaksepäin ja pohtia sitä mikä ns. ”jakoaika oikein oli. Vanhoilla suomalaisilla uusi vuosi alkoi sadonkorjuun ja syystöiden jälkeen ja siihen liittyvät ns. vuodenalkajaiset. Kalenteri-historia on oma lukunsa ja siihen emme nyt takerrumme. Toteamme vain, että kuukalenterin vuosi eli luurankorakenteena vielä pitkään vanhojen suomalaisten keskuudessa. Aurinkovuosi ja kuuvuosi eivät ole saman pituisia vaan jälkimmäinen oli 11 ja yhden neljäsosa-päivän lyhyempi. Kun kuuvuosi sitten vielä kummitteli niin  vahvasti taustalla niin piti viettää ns. jakoaikaa ja se sijoittui lokakuun lopusta noin marraskuun kymmenenteen. 

Tuohon aikaan liittyi paljon uskomuksia jotka liittyivät säähän. Maailmalla ei kansat viettivät uutta vuotta eri aikoihin ja heidän ”jakoaikoihinsa” liittyy suuri määrä erilaisia uskomuksia kuten meilläkin oli asian laita. Islamilainen maailma ei koskaan omaksunut jakoajan käsitettä.

Jakoajasta vanha kansa ennusteli koko vuoden säätä. Niinä päivinä toivottiin edes pientä auringon pilkahdusta koska se ennusti hyviä ilmoja keskikesällä ja tietenkin hyvää heinävuotta. Nykyään harvempi ennustelee vuodentuloa ja menoa jakoaikana ja yleensä ottaen äärimmäisen vähälukuinen on se joukko joka tuon käsitteen ja sen merkityksen tuntee. Tulevaa kynsilaukkavuotta voisi tietenkin lähteä ennustelemaan ja tunnustelemaan jakoaikana. Tietysti tulevan vuoden sadon takaavat kynnet on saatava maahan jo hyvissä ajoin ja mieluummin ennen Simon-päivää (28.10). Penkit tulee olla myös katettuna näihin aikoihin. 

Sitten on tietysti katsottava mitä juuristolle kuuluu. Jos ei ole juuria kynsissä jakoaikana eli Simosta Marttiin (10.11) niin se tarkoittaa sitten myöhäistä sprouttausta. Juuri muusta ei sitten kannata lähteä puhumaankaan. Viime vuonna iso venäläinen oli tehnyt hyvät juuret jo Martin-päivän tietämillä. Niinpä sprouttaus oli tosiasia jo aivan huhtikuun alussa ja kasvin viherkone valmistui toukokuun viimeisellä viikolla. Mitään taikauskoa jakoaikaan ja juurellisiin kynsiin ei liity. Kaikki on kiinni teitystikin omasta viitseliäisyydestä ja vaivasta. Mitä aikaisemmin on liikkeellä hyvä ja oikein kuivattujen kynsien kanssa niin sitä varmemmin kaikki menee hyvin. Mutta juurien pitää olla valmiina viimeistään jakoaikana, muuten ei tule suurta satoa seuraavana vuonna. Tai sanotaan ilman ehdottomuuden häivää että silloin hyvä sato tulee paljon varmemmin. 

Kun kynnet ovat maassa ja katekin paikallaan niin on aika aloittaa versojen tuottaminen sisätiloissa. Edessä ovat varsin pitkiltä tuntuvat talvikuukaudet. Jos kevät on oikein aikaisessa niin sprouttauksen suuri ihme voi olla käsillä ainakin Vanhan Suomen alueella jo maaliskuun kymmenes päivä. Sinne on aikaa vielä neljä kuukautta ja muutama päivä! Sitä ennen jokainen voi tutkia sprouttauksen ihmettä sisätiloissa kuten otsikkokuva kertoo. Kynnet asettuvat pikku hiljaa levolle hyvin katetuissa penkeissä. Tekisi mieli itsekin mennä nukkumaan johonkin pehmeään paikkaan ja pyytää joku peittelemään paksulla, mutta ilmavalla kerroksella kuivia heiniä. 

Loppumusikiksi pistetään King´s Singersin talvinen serenadi. 

Valitusta Rion yössä

Ajat ja tavat, niitähän on ja jokainen sukupolvi tekee omat tapansa ja elää omaa aikaansa. 

Loppujen lopuksi ihmiselämässä kaikki olisi varsin hyvin jos mennyt olisi mennyttä ja elettäisiin vain tätä hetkeä. Valtaosa ihmisistä elää syyllisyyden maailmoissa kelaten vuosikymmeniä vaikkapa lapsuutensa tapahtumia. Pieni joukko haaveilee ja elää etuvartioasemissa tulevan todellisuudessa kaikkinen mausteineen, ilmiöineen ja muineen, todellisuudessa joka muille on vielä vuosien päässä. Useimmiten heitä ei omana aikanansa ymmärretä. Sitten on vielä pieni joukko ihmisiä jotka elävät vain ja ainoastaan tätä päivää. He ovat ehkä tasapainoisimpia ihmisiä kaikkinensa. Menneisyys ei vaivaa, tulevaisuus ei luo paineita; eletään vain tätä päivää nauttien viisaiden vanhempien sukupolvien opetuksista ja tiedostaen ns. ihmislajin parhaat kyvyt; yksinkertaisesti uskotaan parempaan tulevaisuuteen.

Rion kisat eivät ole nostattaneet olympiariemua kaikista korkeimmilleen. Uusimman TIME-lehden kansikuva nousi eilispänä postilaatikosta pysähdyttävällä tavalla. Venezuelan kuolinkamppailu, ihmisyyden täydellinen perikato nakertaa pahasti olympia-rauhan tunnelmaa. Siinä olevan pojan tyhjä ja kaikkea toivoa vailla oleva katse kertoo paljon. Ja onhan niitä perikatoja muuallakin. Olympiarauha on globaalisessa mittakaavassa kuollut kirjain. Aleppon murhenäytelmäkin syvenee päivä päivältä.

Itse Rion puitteet näyttävät meille ihmislajin olemuksen kaikista raadollisimmillaan. Jospa ne kymmenmiljardiset resurssit vahvojen valuuttojen mittakaavoissa olisi käytetty köyhyyden poistamiseen, likavesien puhdistamiseen, kelvollisten asumusten tuottamiseen, koululaitoksen resursseihin, perhesuunnittelun edistämiseen ja vaikkapa terveydenhoidon tehostamiseen niin Rio de Janeiro voisi vielä jonain päivänä nousta sille kuuluvaan kukoistukseensa tropiikin jättiläisen onnellisten ihmisten kauniina kaupunkina.

Samalla nouseevat mieleen vanhat  hyvät ajat ja arvokas puheenparsi. Kun kuuntelee Rio radioselostuksia niin jää kaipaamaan, vaikka fossiilin leiman saisikin, vaikkapa vuoden 1976 kesäkisojen selostustunnelmaa. Nykyään nyrkkeilyotteluitakin selostetaan pitkälti Tom ja Jerry-mentaliteetilla. Jos joku saa kovan iskun niin se on todellakin hauska juttu. Radiotoimittajien puheista paistaa läpi ”ansaittu” drinkistely ja paljon muutakin. No tietysti lämmin ilmanala innostaa. Varmaankin ”pahuksen irtonaista,” mutta onko se liiankain irtonaista. Kaikki hauska ei ole huumoria ja monesti ns. hauskuus on vain pitkälle vietyä vakavuuden puutetta.

Jotenkin vain jää kaipaamaan Ilmo Lounasheimon karismaa nyrkkeilyselostuksissa ja monen, monen muun jo autuaammille ”tapahtuma-kentille” siirtyneen gentlemannin arvokas elämäntyötä. Jossain jo näkymättömissä  liikkuu vielä suuren Kalevi Tuomisen, valmentajien valmentajan, päälliköiden päällikön, jykevänlaatuinen henki. Hän se puhui urheilumuodoista eikä "epämääräisistä lajeista" ja kesäkisat olivat aina sen ja sen olympiadin kisat ja talvikisat olivat olympialaiset talvikisat. Puheenparsi noudatti suuren Martti Jukolan paaluttamaa puheenpartta. Nykyään mistään arvokkuudesta ei ole tietoakaan.

Ennen oli myöskin tavoitteita. Piti olla realistiset mahdollisuudet sijoittua kuudentoista parhaan joukkoon. ”Opintomatkalle” ei noin vain päässyt. Ja tavoitteissa löytyi. Ne Kalevi Tuominen kuulutti koko kansakunnalle ja oli aina etulinjassa, ensimmäisenä kertomassa asioista jämerällä ja vakuuttavalla tavalla toimittajille.  Ehkä maailma on mennyt huonompaan suuntaan meille niin rakkaan olympialaisen asian suhteen. Tätä kansakuntaa muuten kutsuttiin kerran Pohjolan Hellaaksi.”Lapin kesä-mentaliteetti” kuvaa parhaiten tilannetta. Onko meillä vielä toivoa?

https://www.youtube.com/watch?v=-aSxSUy34HU

Iso venäläinen kypsyy ja muuta pientä.

 

Ison venäläisen sadonkorjuusta on nyt aikaa reilut kolme viikkoa sato on todellakin jo kypsymään päin. Sadon kypsymisessähän on kyse kuivumisesta joka on nyt tapahtunut aivan ”en naturelle” pimeähkössä hyvän ilmankierron varastossa ja varsinaista pakotettua loppukuivausta ei ehkä tarvita. 

Kuivumisen aikana raapi (Tässä puhutaan nyt tällaisesta: varastokynsien muodostama yksikkö tuuman pituisella naatinvarrella) menettää painostaan, kasvuryhmästä ja muunnoksesta riippuen, jopa 35 prosenttia. Erityisesti robustin varren ja tuoreena todella paksun kynsikalvon omaava Iso venäläinen on tästä hyvä esimerkki. Jos kuivataan ihan ”en naturelle” niin viimeiset grammat voivat olla todella tiukassa. Otsikkokuvan neljä kaverusta, edustaen hyvää kokoa ja painoluokkaa olematta kutitenkaa suurimpia ja kauneimpia, painavat tällä hetkellä yhteensä 463 grammaa. Kun vaaka näyttää lukemaa 455 grammaa niin voidaan puhua kypsästä kamasta. Tuollaisa raapeja mahtuu kiloon vain kahdeksan ja yhdeksäs menee sitten jo yli. Näin ollen kiloon vahtuu vain noin 910-920 grammaa. 

Ei-pakotettua ja nopeutettua kuivaamista edesauttaa se jos korjuuvaiheessa Isosta venäläisestä poistetaan pari vielä tuoretta lehteä. Tämä kyllä edellyttää sitä että korjuuvaiheessa kasvissa pitäisi olla 6 kappaletta vielä pääosin vihreätä lehteä. Näin kuivauksen jälkeen raapin ympärillä on vielä ainakin kolme täydellistä wrapperia. Lopputuloksen kannalta ehkä menetetään kymmenesosa raapin painosta, mutta säilyvyyden suhteen saadaan paljon lisää. Toisaalta kyse on tietenkin paljolti arvostuksista.

Iso venäläinen oli tehnyt toisen kukkavarren kasviin josta kesäkuulla oli poistettu ensimmäinen kukkavarsi. Nyt isoon penkkiin jätetyistä yksilöistä yksi on tehnyt peräti kaksi uutta kukkavartta. Järjestykseeään toinen niistä on matkannut sinnikkäästi läpi kovettuvan varren ja ja kolmas on sekin päässyt varsin korkealle. Noiden kahden sinnikkään varren itusilmut ovat varsin suuria. Mitään ihmeellistä mutaatiota on turha odotella. Nähtäväksi jää miltä noiden itusilmujen tuottamat kasvit tekevät seuraavan kuluvan vuoden aikana. Tässäkin suhteessa heinäkuu 2017 on viisaampi. Tältä asiantila näyttää juuri nyt:

Filareen Facebook-sivuilta saamme tiedonannon että tuolla kaikkien kynsilaukka-farmien äidillä sadonkorjuu on saatu päätökseen. Viimeisenä on korjattu Silver White joka kuuluu tietenkin Hopeakuorien kasvuryhmään. Flaree sijaitsee siin varsin lähellä Kanadan rajaa Washingtonin osavaltioon sijoittuvassa Okanoganin piirikunnassa. Vanhasta Suomesta ja Suomenlahden rannikosta katsoen se on 1200 kilometriä lähempänä päiväntasaajaa. Aurinkoa on siis enemmän ja ainakin vielä näihin vuosiin saakka siellä on ollut aina varsin kylmä talvikin. Monet tekijät ovat tehneet siitä aivan ihanteellisen paikan kynsilaukan viljelyyn. Ja kerrataan nyt vielä yksi asia: Filaree oli paikka jossa uskomaton Ron. L. Engeland teki historialliset löytönsä ja työnsä.

Nähtäväksi jää miten lämpenevä ilmasto vaikuttaa Filareen oloihin. Syksyllä istutettava kynsilaukka tarvitsee kunnollisen talven tuottaakseen voimakasta ja aromikasta kamaa. Mitä tämän vuoden satoon oloissamme tulee niin merkit ovat lupaavia. Iso venäläinen maistuu juuri siltä miltä sen pitääkin maistua ja kynsien rakenne on aivan ihanteellinen tässä vaiheessa. Punainen venäläinen on juuri niin pistävä ja vahva kuin olla pitääkin. Lopulta koittaa se päivä jolloin kaikki eri kynsilaukat ovat kypsiä ja on aika tehdä lopulliset arviot.

  
https://www.youtube.com/watch?v=_Cc7UI62k3Y

Mistä saisi kunnon kynsilaukka-puristimen…

”Takuu on voimassa vain kun tuote on ollut sille tarkoitetussa normaalissa kotitalouskäytössä.” 
Täystakuu kolme vuotta.

Kun ajatellaan kuluvaa kynsilaukka-vuotta niin nyt on jo kierroksessa neljäs puristin. Muistelen kaiholla 1980-lukua jolloin hankin puristimen vuosikymmenen verran palvelleen puristimen. Varmasti käypän puristimen saa ja vieläpä kohtuuhintaan, mutta kun homman nimi on siinä että käytännössä kynnen koko tulee vastaan. Jömpseille ja mahtaville alvivalkosipulinkynsille joiden paino ylittää maagisen yhdeksän gramman rajan ei löydy puristinta. Puristimen pesä on yksinkertaisesti liian pieni.

Teollinen muotoilu on hyvä asia mutta joskus se on suoranainen kirosana. Kokeilkaapas nyt kaikki laittamalla kuukkeliin kuvahaulla hakusanoiksi seuraavat: valkosipuli, puristin. Tulee melkoinen määrä erilaisia vipstaakkeleita. Joukossa on varmasti ihan toimivia konstruktioita ja ihan varmasti tositoimessa helposti hajoavia laitteita.  Yhdeksän gramman kynsi on kanta-kärkisuunnassa tuuman mittainen. Jokainen voi hahmotella sitä omissa sormenpäisään.

Puristin on tarpeellinen välinen ja jokaisella kynsilaukan ystävällä tulisi olla tällainen luotettava ja ikuisesti uskollinen ystävä. Sellaisen valmistamisen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Tarvitaan vain hyvää terästä ja mahdollisimman yksinkertainen peruskonstruktio. Yksinkertaisimmillaan tarvitaan vain kolme osaa. Monessa puristimessa on mahdottoman monta lisähärpäkettä. Otetaanpa vaikka ns. välikappale josta puristuksen roippeet olisi muka  helppo poistaa. Todellinen kynsilaukan ystävä ei kaihda työlästäkään välinehuoltoa. Tarkoitukseen voi varata yhden tiskiharjan joka on tarkoitettu vain tätä tarkoitusta varten ja vettähän tulee jokaisen hanasta.

Puristin on tärkeä jotta saadaan nopeasti allisiinipitoista puristetta raakakäyttöön. Isommille kynsille ja kokonaisille raapeille löytyy muuta käyttöä. Vain oma mielikuvituksettomuus voi olla rajana. Toisaalta asia on myös niin, että eipä meillä taida kovinkaan monella olla saatavilla tänä vuonna edesmenneen Ontarion suuren kynsilaukka-miehen Ted Mazckan ”elämän-saavutuksen” eli Fish Lake 3# Posliini-muunnoksen raapeja. Ne lähentelevät parhaimmillan jopa puolen paunan painoa. Siis raapeja joiden paino on kahdensadan gramman paremmalla puolella. Kun noissa Mazckan F-kolmosissa on vain neljä kynttä niin jokainen voi arvella minkä kokoisia niiden kynnet ovat. Ne ovat viisikymmen-grammaisia ja varsin suuren kananmunan kokoisia. Niiden käyttötarkoitus on jo jossain mussaa kuin päivittäisessä peruspuristeessa.

Vuoden aikana on vainaaksi päätynyt IKEAN Värdefull. Yksinkertiasesti siitä tulis horo eli ”sivu-rauta” ei pysy enää paikallaan. R.I.P. Korjaaminen on yksikertaisesti mahdotonta. Tai  sitten pitää vain odottaa oikeaa hetkeä. Ehkä viilaamalla saadaan ihmeitä aikaan. Värdefull laittoi monta yli kymmen-grammaista talvi-kynsilaukan kynttä "autuaammille aromaille" eli  pursokkeeksi. Pitää vain jäädä odottelemaan oikeaa päivää ja neuvokkuuden hetkeä. SVEICO aloitti uransa tarmokkaasti ja sen vastinpiikit toimivat todella hyvin. Mutta sitten sen niskat nyrjähtivät muovin väsyessä ja lopulta sen pohja halkesi. Konstruktio on sinänsä hyvä ja siinä on vain kaksi osaa. Jos sellaisen saisi teräksestä ja vähän pulleammalla ”lanteenkaarella” niin oltaisiin aika lähellä ihannevälinettä. 

Ja sitten tuli palvelukseen suomalainen FISKARS-puristin josta oli saatu paljon kehuja. Täytyy sanoa että väline on yksi suurimpia pettymyksiä minkä olen kokenut verrattaessa sitä mihinkä tahansa ja missä ulottuvuudessa tahansa. Käyttöikä oli vaatimattoman kaksi kuukautta ennen suurta posahdusta. Todellinen teollisen muotoilun floppi. Nyt on asetettu suuria odotuksia varsin yksinkertaiseen konstruktioon jonka tuotemerkki on STEELY. Kolme vuotta sen pitäisi kestää, mutta klausuuli ”Takuu on voimassa vain kun tuote on ollut sille tarkoitetussa normaalissa kotitalouskäytössä” pistää hyvin mietteliääksi. Yli yhdeksän-grammainen kynsi voi olla jo vaarallisen suuri, ja kun niitä puristaa satamäärin niin mitään takuita ei ole tämänkään puristimen kestävyydestä.

https://www.youtube.com/watch?v=hQZ6zzLpoNQ

Aikaan kukkavarsien

                                  

 

Niin on ja heinäkuu lähestyy. Näinä päivinä olisi paljon kysyntää kukkavarsille jos niitä vain olisi tarjolla ja ravintola-kansa mannermaisella maulla varustettu. Luonnollisestikin kukkavarsia voi tarjota muille syötäväksi vain jos ei ole käytetty kasvinsuojeluaineita. Sama periaate pätee tietysti omaan itseen. Kasvinsuojeluaine on yhtä myrkyllistä kasvattajalle kuin muillekin. Siinäpä se juuri on. Ja asiaa selvitetään vielä muutaman roomalaisen avulla: 

I Kukkavarret ovat meidän oloissamme ensimmäinen vaihe sadonkorjuuta. 

II Kukkavarsien kasvun alkaminen ajoittuu aina aikaan ennen sipulikärpäsen lentoa ja se on voimakkaimmillaan usein juuri sipulikärpästen lennon aikana. Kukkavarsi on syötävää noin kahden viikon ajan. Kun se suoristuu niin silloin se muuttuu puumaiseksi.

III Edellisestä johtuen isoilla pelloilla voidaan kasvattaa kyllä jonkinsortin laadukasta kynsilaukkaa, mutta se vaatii aina kasvinsuojeluaineita eli myrkkyjä. Myrkytys pitäisi useimmiten tehdä kukkavarren parhaimman kasvun aikaan ja varoajat ovat aika pitkiä. Ajoitus on monessakin suhteessa varsin mahdotonta.

IV Edellisistä johtuen kukkavarsien tuotanto ruuaksi ja myyntiin onnistuu vain pienissä yksiköissä ja myrkyttömissä olosuhteissa.

V Sipulikärpänen on vain yksi tuholainen muiden joukossa, tosin hankalin.
Kukkavarsien muoto kasvuaikana on yksi niistä morfologisista kriteereistä joilla voidaan määritellä kynsialukan kasvuryhmät varsin tarkasti. Tähän perehtyminen ei ole kenellekään mitenkään mahdoton asia.

Tässäpä pieni elokuva aiheesta.  Tosin tässä päästään raapaisemaan vasta pintaa.

https://www.youtube.com/watch?v=SA54CsS5NNc

Leikataanhan konjakkiakin...

                                     

 

Väinö Linnan Tuntemattomassa Sotilaassa on kuvaus vuoden 1942 kesäkuussa rintamaoloissa vietetyistä Marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivistä. Edwin Laineen elokuvassa asian tiimoilla oikein hihkutaan, siis tuon leikatun konjakin. Leikattu konjakkihan on sama asia kuin jaloviina. Jaloviinaan on käytetty aivan tavallista viljaväkiviinaa sekoitussuhteesta riippuen noin 40-70 prosenttia, ja loppu on sitten viinipohjaista brandy-tislettä. Leikattu konjakki on varsin suomalaisperäinen keksintö ja nerokas onkin. Kaksi kolmasosaa kirkasta väkiviinaa ja kolmasosa oikeaa brandyä/konjakkia on oivaa väriviinaa sille joka sitä haluaa juoda. Nuoressa Suomen tasavallassa katseltiin kaukomaille päin, ja kun ennen niin herraskainen konjakki alkoi maistui suuremmallekin osaa rahvasta niin eikun vaan leikkaamaan konjakkia. Jaloviinan  valmistaminen aloitettiin heti kieltolain päätytyä vuonna 1932, ja se oli suosittua jo vanhan suomalaisen viinakaupan alkuajoista saakka.

Aivan samalla periaatteella valmistetaan ns. Blended Whisky. Blendadun viskin alkuperä on pitkälti sama kuin leikatun konjakinkin. Viski on skottilaisten juomaa ja alkupeäistä viskiä on nimenomaan käsityönä pienissä tislaamoissa valmistettu ja tynnöreissä kypsytetty ”mallasviski.” Maltaalla tässä yhteydessä tarkoitetaan hieman kosteuskäsiteltyä ohraa joka on sitten kuivattu savustamalla. Kuivaaminen tehdään tänäänkin polttamalla turvetta ja johtamalla lämmin savu kostuneiden ohranjyvien lomitse. Mutta kun alkuperäinen viski alkoi sitten maistumaan engelsmanneillekin, niin sitten kehitettiin sekoiteviski juoman riittävyyden takaamiseksi. Jokaisessa blendadussa skotlantilaisessa viskissä on tänäänkin kuitenkin osa oikeaa ja hienoa mallasviskiä.

Suomalaiset ovat suuria väriviinojen ystäviä. Entinen tasavallan presidenttimme Mauno Koivisto toki sanoi että "pään saa kyllä sekaisin halvemmillakin aineilla." Halvemmilla aineilla Manu varmasti tarkoitti ihan kansantislettä (Das Volkdestillat saksan kielellä vaikka saksalaiset tuskin asiaa näin ilmaisevat saati sitten tajuavat.) eli Koskenkorva-tyyppistä väkiviinaa.

Mutta mitä leikkaamisella on sitten tekemistä kynsilaukan kanssa. On muuten on ja paljon onkin. Nimittäin tuli tuossa mieleen eilisellään että millaista sekoitusta siitä tulee jos vähiin käyviä talvikynsilaukan varastoja sekoittaisi ns. vaatimattomampaan ja halvempaan kynsilaukkaan. Nimittäin kynsilaukan talvilajit ovat laadultaa aivan eri luokkaa kuin esimerkiksi kapasta saatava etelä-euroopassa kasvatettu artisnokka ja ns. espanjalainen Morado del Pedroneras (Hyvin todennäköisesti Turbaani-kasvuryhmään kuuluva muunnos joka sinänsä on tosi bueno kynsilaukka.). Noiden ulkomaan vieraiden flavori on hyvin vaatimaton verrattuna vaikkapa Rocamboleen tai sitten suuren allisiini-pitoisuuden omaavaan Posliiniin. Artisokkien kynnet ovat aika kuivahkoja eikä Moradotkaan niitä kaikista mehukkaimpia ole. Talvi-kynsilaukasta sen sijaan mehukkuutta aina löytyy. 

Artisokkaa tai Moradoa voi toki aina käyttää siinä missä sen jalompia sisaruksia. Joka päivä ihan tavallinen ihminen ei voi juoda hienointa konjakkia, ja jouluglögiä ei voi tehdä siten että pohjaksi ottaa hienointa Medoc-punaviiniä. Tietysti joskus koittaa se yltäkylläisyyden aika että talvikynsilaukkaa riittää pitkälti kevääseen, ellei sitten juhannukseenkin saakka. Ensin syödään alta pois pääosa Rocamboleista. Joulun jälkeen käydään käsiksi Raitapurppuroihin ja Siperialaiseen Marmoriseen raitapurppuraan. Pääsiäisen jälkeen tsekkiläinen Lasinen raitapurppura Dukat pääsee oikeuksiinsa, ja sitä sitten syödäänkin juhannukseen saakka. Mutta joka päivä ei voi juoda hienointa viiniä eikä konjakkia eikä syödä kaikista hienoimpia muunnoksia kynsilaukkaa. Viikossa voi silloin olla kolme tai jopa neljä leikatun kynsilaukan päivää. Mutta mikä on ”sekoitusuhde" ja mikä muunnos sopii parhaiten jalontamaan artisokkaa tai vaikkapa espanjalaista Moradoa?

Mikään ei tietystikään mene Rocambolesta ohitse. Sen öljyisyys ja mehukkuus ovat vailla vertaa ja vähän jo elinkaarensa parhaimman huipun ohittanut Rocambolekin käy oikein hyvin. Ensimmäiseen leikkauskokeeseen tuli käytettyä se mikä otsikkokuvassa näkyy. Sanotaan että neljäsosa Rocambolea ja loppu Moradoa tai Artisokkaa. Neljäsosa Rocambolea riittää jalostamaan kolme neljäsosaa Moradoa tai Artisokkaa tasolle jota voidaan verrata vanhan viinakauppiaan kokemuksella kolmen tähden jalluun. Nimittäin niin vahva ja voimakas on Rocambole. Allisiini-pitoisuuden suhteen leikkaamisella ei ole mitään merkitystä. Ainoastaan jos nautittavaa sekoitusta jalontava talvikynsilaukka on jotain Posliinia niin sillä on jotain merkitystä. 

Ja mitäpäs tähän olisi sitten sanonut miehuutensa täysinä päivänä vanha ja arvostettu entinen tasavallan presidenttimme. Varmasti ”Allun raapi-puodissa” hän olisi katsellut ja varmasti hypistellytkin hienoja Raitapurppuroita ja katsellut kunnioittavasti sataviisikymmen-grammaista Isoa venäläistä mutta tuumannut sitten myyjälle tuttun tapaansa ”Kyllä sitä saa allisiinit halvemmastakin kamasta. Kuusi raapia halvinta artisokkaa… Niin, ja Tellulle yksi Iso venäläinen…”


https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w

Älä yritä heinä ja muita kuvia.

                                     

Lämpimät päivät tuovat kasvua ja liikkeellä on monenlaisia yrittäjiä. Niinkuin tuo heinä jonka kohtalona oli tulla nypätyksi pois. Yksinäinen ja toivoton yrittäjä, näin kai voisi sanoa. Mutta kaikkensa se teki, ja sen saavutus herättää kyllä kunnioitusta tai oikeastaan enemmänkin ihmetystä. Yritys on kaikesta kunnioitettavuudestaa huolimatta toivoton ellei suorastaan epätoivoinen. Tuntuu siltä kun se olisi venyttänyt kaikki kapasiteettinsa näyttääkseen hennolta kuynsilaukan versolta. Mutta kun ei niin ei! Voisi peräti kysyä: mikä on totuus? Onko peräti mahdollista että heinät ovat lähteneet todellakin kovin epätoivoiseen yritykseen resonoida kynsilaukan muotoa. Tarkkana pitää olla ja varmaa on että tämä ei todellakaan jää viimeiseksi yritykseksi.

Suomessa kasvatettua Rocambolea oli jäljellä neljä kynttä helmikuulla. Ne menivät orkidea-ruukkuihin ja saivat ulkovarastossa pitkän kylmäkäsittelyn. Kyse oli samalla kokeesta jotta nähtäsiin miten paljon sproutannut kynsi on jo tuottanut juurta. Tämä jouluuun viimeisenä päivänä saapunut kanta ristittiin yksituumaisesti Sylvesteriksi. Sylvesterin kuori on syvän violetti. Ilmeisistä väkilannotteista ja torjunta-aineista juontuvaa metallista makua löytyi koemielessä maistetuista kynsistä. Mutta uusi syksy kaiken muuttaa voi. Palaamme tähän metalliseen sivumakuun joskus myöhemmin.

Mutta  juurista löytyy. Kynsilaukan juuristo on kerrassaan valtava ja paljon juuria kasvi tarvitseekin. Juurten ravinteidenotto-kyky ei ole mitenkään eriomainen. Kun Sylvesterin juuripaakusta otti ylimmät mullat pois niin näkee selvästi sen miten suuri kasvuvoima yhteen kynteen sisältyy. Puhdas valkea ja jo versonut kynsi on kaunis näky, mutta se on äkkiä laitettava maahan piiloon. 

Neljästä kynnestä saa varsin  nopeasti ison kannan jolle voi varata tulevaisuudessa suorastaan erituyisthtäviä. Nyt tämän vuoden helmikuussa ruukkuihin meni neljä kynttä, ja ne ovat siis oikeassa maassa jo toista vuorokautta. Syksyllä noista saadaan ainakin 16 istutuskelpoista kynttä muutaman maistias-kappaleen jälkeen. Syksy 2017 kuusinkertaistaa määrä ja sitten ollaan jo lukemassa 96! 2018 liikutaan lähes kuudensadan kynnen määrässä ja 2019 lukema 3600 on tosiasia. Kesän mittaan selviää sitten se onko kyseessä iso venäläinen vai peräti muu.


Sylvesterit saavat nyt kasvaa neljän ryppäässä ja nauttia varsin kansainvälisestä seurasta. Samassa penkissä on nimittäin kiinalaista yksikyntistä, ”Moradon väri-muunnosta,” kahta Pohjois-Intiasta tuotua kääpiö-kynsilaukkaa ja normaalikokoista intialaista artisokkaa, ja niin ikään intialaista pinkkikuorista silverskiniä. Intialaiset kääpiöt ovat lähteneet tekemään juurinystyröitä varsin verkkaiseen vauhtiin, mutta eiköhän lämmin toukokuu saa nekin vallan villiin kasvuun…

Talvilajikkeiden puolella ”tuntematton venäläisen” suurpenkissä yksi kasvi-yksilö (Yllä oleva kuva.) herättää kovasti mielnkiintoa. Ei ollut toukokuu vasta kuin toisessa illassaan ja tuo yksittäinen kasvi on jo tuottanut kahdeksan lehteä. Morfologisesti tarkastellen lehtien kasvutapa poikkeaa kaikista muista penkissä olevista saman erän kasveista. Juurituppikin on rakenteeltaan aivan erilainen mitä kaikissa muissa penkin kasveissa, eikä kyse ole missään tapauksessa tuplakynnestä. Tietysti kyse voi olla siitä, että alkuperämaan pellossa on kasvanut kahta erilaista kovavartista muunnosta, ja viime syksyllä maahan laitettu kynsi olisi juuri tuosta valtavirrasta poikkeavasta kasvista. Kyseessä voi kutienkin olla sellainen mutaatio josta Engelandkin puhui muutamaan otteeseen kirjassaan ”Growing Great Garlic.” Kesä ja syksy näyttävät sitten sen mistä on.

Kunnon lajikekirjaston omaksi iloksi ja muiden ihmeteltäväksi saa jokainen helposti laittamalla maahan riviin niin monta muunnosta kynsilaukkaa kun vain löytyy. Yllä olevassa kuvassa on kyseessä ns. ADUKST-penkki. Penkin läntisestä päästä lukien muunnokset ovat Rocambole Alexandra (Iso venäläinen) — Lasinen raitapurppura Dukat — Marmorinen raitapurppura Unikat — Marmorinen raitapurppura Kodaver — Marmorinen raitapurppura Siperialainen ja Artisokka Therador. Tässä eriomaisen aurinkoisella paikalla olevassa penkinpätkässä tehdään sitten koe josta kerrotaan kesän edetessä. Sen näemme ja elämme.

Toiseksi viimeinen kuva osoittaa todeksi sen vanhan koetellun tiedon siitä miten pyöreä itusilmusta kasvatettu sinkku tuottaa heti paremman kasvun kuin pienehkö kynsi. Noiden versojen alku on niissä kahdessa isossa venäläisessä joiden kynnet menivät maahan syksyllä 2013. Jokaista yksittäistä kasvia pitää seurata tarkasti. Pienen skaalan viljelijän (1000-4000 kynttä) etu on siinä, että hän tuntee käytännössä henkilökohtaisesti jokaisen kasvinsa. Ei pidä epäilemän että tämä ei olisi mahdollista jopa seitsemääntuhanteen yksilöön saakka. Vaatimatontahan tuollainen on vielä siihen, että suuri roomalainen Julius Caesar tunsi nimeltä kaikki sotilaansa joita oli 50 000. 

Lopuksi pitää vielä todeta että Amazon-kirjakaupan kanssa on suuri ilo asioida. Posti toi pienellä kustannuksella Chester Aaronin englanninkielisen kynsilaukka-klassikon ”Garlic is Life — A memoir wirth recipes." Edelleen elävien kirjoissa oleva Mauno Koiviston ikäinen Chester Aaron on elänyt vaiherikkaan elämän. Seniori-vuosinaan kirjailijana meritoituneen Chesterin uraan on mahtunut mahtunut vuodet terästyöläisenä, röntgen-teknikkona, yliopisto-professorina ja kynsilaukka-farmarina. Jenkkien Euroopan sotaretkellekin mies osallistui toisessa maailmansodassa ollen mukana niissä joukoissa jotka vapauttivat Dachaun kuolemanleirin. Aaronin vanhempien sukujuuret ovat Gruusiassa ja vanhemmilla päivillä hänelle lankesi hyvä osa maatilan muodossa ihanassa Sonoman piirikunnassa Kaliforniassa. Olkoot Chester Aaronilla vielä monia täyden tolkun vuosia. Chesterin klassikon avausjuttu on nimeltään ”Garlic, Gophers and Sadie” eli ”Kynsilaukka, Myyrät ja Sadie.” Sadie on tyttökissa. Lopuksi vielä selkeästi Filaree-tyyppinen kuva. Jalka on pian tosiasia isojen venäläisten suhteen elikkä viikon sisään kasvuston keskikorkeudeksi tulee jo reilut 30 senttiä.

https://www.youtube.com/watch?v=mAgWtfc90ok

Mitä pienistä tulee isona — mietteitä takatalvea odotellessa ja sen jälkeen.

 

Yrjönpäivän iltana näitä miettiessä MMXVI-vuonna voi näin kysyä koska kaikki lajikkeet ovat kunnolla sproutanneet ja joissakin näkyy jo aikuisen kasvin hahmo.  Takatalvella tässä taroitetaan pian luvattua ja tulevaa muutaman sentin paksuista lumipeitettä. No sellainen pieni takatalvi on vain omiaan karaisemaan kasvustoa. Jotenkin vain Suomen kesän lyhyys tulee mieleen aina uudelleen ja uudelleen. Kynsilaukan viherkone pitäisi saada täyteen komeuteensa useimpien muunnosten suhteen seuraavan 60 päivän aikana jotta raapeja voisi sitten odotella elo-syyskuussa. 

Mitä tässä vaiheessa voi sanoa on se, että jotkut ovat todellakin aikaisempia kuin toiset. Pieniä ja niin pikkuvanhan oloisia ovat melkein kaikki toisessa erässä Pyhäinpäivän jälkeen marraskuulla istutetut Artisokka-kasvuryhmän Germidourit. Kaikista hitain sprouttaaja on Silverskin Garcia, mutta sille on varmasti oma selityksensä myöhäisessä korjuu-ajassa. Jos olisi tiennyt miten myöhässä varsinainen talven tulo oli, niin Garciat olisivat menneet maahan vasta joulukuun alussa. Aito raitapurppura, mahdollisesti Ferganski, antoi odottaa itseään mutta nyt se tulee rytinällä, ja ollee sitten juhannuksen jälkeen ensimmäinen joka tekee kukkavarren. Mutta kyllä muutama Germidour-komppanian yksilö on kerrassaan valloittava. 

Millaista eleganssia ja muodon kauneutta tuo pieni Germidour-yksilö edustaakaan jonka näemme tuossa ylhäällä! Nuori Germidour antaa viitteitä paljon siitä mitä aikuinen ja korjuuikää lähestyvä Germidour lopulta on. Lehdet nousevat jo nyt ylös kauniisti kaareutuen. Ne ovat paljon vaaleampia kuin täydellisesti kukintovarren tekevät kynsilaukat. Sanotaan asia nyt jotenkin tyhjentävästi: tämä eri tyyppisiin ilmastoihin ja eri leveysasteille  ehkä parhaiten sopeutuva kynsilaukan kasvuryhmään kuuluva muunnos muistuttaa jotain jota voidaan verrata lähinnä vain kiinalaiseen Ming-dynastian aikaiseen maljakkoon.


Lehtiäkin on jo siis viisi kuten kuvasta näkyy, ja mitä nyt tarvitaan on vain aurinkoinen sää ja vettä. Tämän nuoren Germidourin valmis maanpäällinen osa, foto-synteettinen kone tulee käsittämään kahdeksan lehteä. Jos kaikki menee niin kuin pitääkin niin elokuulla on valmiina reilu satagrammainen raapi, jonka parhaat kynnet voivat päästä tulevan vuoden sadon istukkaiksi. Tai sitten sen tarkoitus on jatkaa katoamattoman aineen kierrossa, käydä ihmisen ruuansulatuskanavan lävitse. Kynsilaukan suhteen molemmat ratkaisut ovat oikein hyviä. Mitä enemmän sitä ihminen syö, sitä enemmän sitä myöskin viljellään. Jos kynsilaukalla olisi tietoisuus niin se varmasti ymmärtäisi tämän logiikan. ”Tule syödyksi niin saat elää ikuisesti.” Tai saat elää ainakin niin kauan kuin on ihmisiä. Jos ihminen ei sitä viljele, niin silloin sille koittavat hankalat ajat. Se joutuu silloin sinnittelemään maassa jossa se kilpailee monien muiden vähempiarvoisten ja vähemmän jalojen kasvien kanssa. Älykäs ihminen ymmärtää tosiasiat, ja niin tekee älykäs kasvikin omalla ja meille vielä salatulla tavallaan.


Takatalven tultua nuoret kynsilaukat alut kahden tuuman lumikerroksen saatua maan ovat ylväs näky. Vihreän eri sävyt ja puhdas lumivalkea ovat kerrassaan leikkivä näky. Vielä kiehtovampi näky on jos aurinko sattuu luomaan säteitään lumeen. Lumen valta on äkkiä murrettu ja kasvit ovat saaneet varmasti reilun määrän vettä penkkeihin. Jo viikon päästä kaikki näyttää aivan toiselta. Toukokuun puoleen väliin mennessä pieni Germidourkin on jo kasvattanut kokoaan puolella. Sen maanpäällinen tyvi on puolet paksumpi ja korkeutta on jo nelisenkymmentä senttiä. Toinen tuplaantuminen tapahtuu sitten kesäkuun puoliväliin mennessä.

Mitä muihin kasvuryhmiin ja muunnoksiin tulee niin ensimmäisenä hunajakenno-kuvioon istutetut Rocambolet ovat todella komeaa katseltavaa. Istutusvahvuus oli 188 kynttä joista kaksi oli ns. tuplakynsiä, muun muassa ensimmäisenä maahan laitettu kaikista suurin kynsi. Vahvuudesta puuttuu vain kaksi yksilöä jota voidaan pitää varsin hyvänä tuloksena. Vai mitä pitää sanoa lukemasta 98,93 prosenttia. Viime vuoden syksyllä maahan piti laittaa kaikki mahdollinen oma ja kaukaakin haalittu lisäysmateriaali. Viisaushan olisi siinä, että maahan menevät kynnet valittaisiin tasakokoisista ja kaunismuotoista raapeista. Yksittäisen raapin yksittäinen iso kynsi tuottaa yleensä pienemmän raapin seuraavana vuonna kuin kynnet tasakokoisista ja kaunismuotoisista raapeista. Siis lisäysmateriaalin valinnassa pitää monen viisaan kasvattajan koeteltujen oppien mukaisesti katsoa ensi raapia ja sitten vasta kynsiä. Yksittäisessä raapissa voi olla yksi valtavan iso kynsi ja neljä muuta joiden yhteispaino jaettuna kahdella voi olla nippa nappa sama kuin suurimman kynnen paino. 

Ei siis ole kynttä raapiin katsomiminen vaan raapista kynsiä. Tuplakyntisyys ja joskus joka tripla-kyntisyys on ominaista juuri Rocamboleille, ja meilläkin tunnetulle iso venäläiselle eli Alexandralle. Että yhdestä kynnestä tulee kaksi tai jopa kolme raapia selittyy sillä että maahan menevän kynnen sisällä on kaksi tai kolme kasvulehteä. Kaikille osapuolille paras ratkaisu on yksinkertaisesti vain ottaa ja syödä tuollainen iso kynsi. Siitä hyötyy tietysti ensimmäisenä ihminen mutta vielä enemmän siitä hyötyy kynsilaukka itse. Kun maahan pääsee takaisin vain valioyksilöiden kynsiä niin tuloksena on raapeja jotka ovat valioyksilöitä ja vain valioyksilöitä. Tietysti on myös raapeja jotka sisältävät aluksi vain kummallisilta näyttäviä kynsiä koska ne ovat tavallaan kummallisia. Kuten Engeland sanoi klassikossaan ”Growing Great Garlic” niin suurin osa mutaatioista, joita kynsilaukka voi jatkuvasti tuottaa menevät yleensä ihmisen vatsan kautta em. aineen katoamattomuuden kiertoon. Kasvattajan näkökulman pitäisi aina olla tiedostettuna kun olemme tekemisissä kynsilaukan kanssa. 

https://www.youtube.com/watch?v=qsdR8eycRys