Ajattelun harharetkilläkö. Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksessa. vol. 9

Tätä juttusarjaa kirjoittaessa ajatukset pyörivät kovasti vielä ensimmäisessä vuodessa ja sen jälkeisessä kesässä. Olkoon niin. Nyt on aika muistella sitä millainen Helsinki oli vuonna 1985. Kovin erilainenhan se oli kuin nykyään. Oopperataloa ei vielä ollut olemassa mutta rakennustyöt olivat kyllä alkuvaiheesaan. Paikalla oli tekeillä valtavan iso monttu. Kaupungin keskustassa oli vielä silloin hallittua avaruutta jonka myöhemmin jollain tapaa pilasi tuleva KIASMA-rakennus ja tietenkin Helsingin Sanomien toimitalo. Mannerheim sai katsella vielä tuolloin laajalle ympäriinsä ja avarasti.

Syksylle 1985 leimaa antava asia oli uuden Forumin avajaisten odotus. Kauas Lapin perukoillekin oli kuulunut jo aivan 1970-luvun alussa miten Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä. Ja niinhän Forum sitten avattiin ja tuo päivä on jäänyt vallan hyvin mieleen. Se oli 25.11 ja ihmettä mentiin katsomaan ja ihmettelemään. Päivä oli sohjoinen ja jopa talvenalkuinen. Uusi Forum istui hyvin Helsingin katukuvaan. En tiedä miten muut kurssitoverini asia noteerasivat, mutta löysin itseni aika monta kertaa tuon kauppakeskuksen tiloissa olleesta Pizza-ravintolasta eli Pizzeria numero Unosta. Tapani oli syödä siellä monellakin perusteella ansaittuja palkkiopitsoja ja tietty juoda aina myös muutama palkkio-olutkin.

Kaupunki alkoi tulla pikku hiljaa tutuksi ja myös rakkaaksi. Niinpä saatoin jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen puhua minun Suomenlinnastani. Siellä oli hauska käveleskellä ja mietiskellä maailman tuskaista menoa ja omaa tunkkaisuuttakin aivan talven jo tehdessä tuloaan. Joskus vain pää pakkasi paleltumaan. Asiaan sai kyllä lievitystä ravintola Villiviinin baaritiskillä muutaman kuuman rommin ja Nikolai-oluen kera. Vanha Nikolai-pullo olikin vallan kaunis ja sen kapseli kiva näprätä. Juotavakin oli kivan leipäisää ja sopivaa kuuman rommin kannssa. Kahdesta päävaihtoehdosta Martinique oli tässä tapauksessa hedelmäisyydessään parempi. Kyllä siinä kummasti olo elpyi ja pääkin suli.

Yksi vuoden kohokohdista oli luonnollisesti Uuden Tuntemattoman sotilaan ensiilta joulukuun viides päivä eli itsenäisyyspäivän aattona. Viikonpäivä oli torstai ja ensi-iltahan oli luonnollisesti useassakin teatterissa samaan aikaan. Kurssitoverini oli saanut hankittua kaksi lippua BIO REXIN-näytökseen ja sinne vei tiemme tuona iltana. Oma paikkani oli eturivissä ja aika pian huomasin kuka istui vieressä. Mies oli tutun näköinen ja kunhan hämmästuyksestäni tokenin niin ihailin miehen olemusta. Paikallahan oli ilmielävä Karijoki elokuvan ensimmäisestä dramatisoinnista. Siis vieressäni istui Matti Ranin. Ei nyt ihan vierssä mutta kahden paikan päässä. Taisi olla niin että hänen molemmilta puoliltaan oli kaksi paikkaa tyhjillään, ja kyse oli tuskin sattumasta. Jotenkin miehen olemus loisti vanhan näyttelijän karismaa ja taisin tarkkailla häntä enemmän kuin osasin analyseerata elokuvan nyansseja. Totisesti mies elokuvaa katsoi ja tuntui siltä että ei siinä kovin monta kertaa luomet värähtäneet. 

Tämän sarjan päättää Aurinkolaulu.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 8

Sitten on aiheellista sanoa varmasti muutama sana tiedekunnan opettajistakin. Perspektiiviä on nyt sen verran että voi puhua joltisentaankin turvallisesti. Olin siinä mielessä väliinputoaja että en päässyt suuren Apokteinosen luennoille. Mies jäi juuri eläkkeelle kun tulin tiedekuntaan. Ja kysehän oli siis Seppo A. Teinonen-nimisestä miehestä. Mutta hauskaa riitti kyllä muutenkin.

Mielenkiintoinen tapaus oli apulaisprofessori Martti Lindqvist. Luentoja mies piti hirmuisen määrän ja hänen vaikutuksensa oli moneen myös verrattain suuri. Itse mies kypsyi viranhoitoon ja lopetti hommat fuksivuoteni jälkeen. Jos lukee vuodessa 5000 tenttivastausta ja muutenkin pitää hoitaa virkaa niin voihan mloiseen ratkaisuun perustellusti päätyäkin. Eihän siinä sitten juuri jää muuhun aikaa. Mies teki ilmeisesti aika onnellisen ja eli tytyväisenä elämänsä loppuun kunnes kuoli inhimillisesti hyvin aikaisin 59-vuotiaana. Miestä täytyy ihailla sen vuoksi että hänellä oli kanttia jättää varma leipävirka yliopistolla kun olisi voinut jäädä eläkkeelle professorinakin. Kun hän sitten neljäkymmentä vuotta täytettyään ja vähän yli jättää yiopistoviran niin hän ehti julkaista 17 kirjaa. Dosenttina hän tosin jatkoi kahdessakin yliopistossa.

Martti herätti tunteita ja intohimoja ainakin eräässä toisessa tiedekunnan opettajassa. Ja ristiinpä nuo kaksi sitten toisiansa moittivatkin. Martti ei kuulemma uskonut mihinkään ja oli muutenkin epäilyttävä mies. Martti taas nimitti kolleegaan taivaanrannamaalariksi ja oudoksi horisijaksi, raivostuttavan ärsyttäväksi helppoheikiksi. Kyse oli Pauli Annalasta. Uskon Martin tunteiden olleen aitoja enkä pahemmin paheksunut miehen puheita. Martti oli viisaas mies ja ennen kaikkea viisaan näköinen. Hänellä oli iso pää kuten kreikkalaisilla filosofeilla konsanaan ja hän puhui harkitusti ja hitaasti. Lähtiessään yliopistosta hän teki varmasti oikean ratkaisun.

Mutta olihan siellä muitakin. Eräs jonka itserakkaus oli omaa luokkaansa ja joka ei tämän enempää kaipaa mainintaa. Käpylän kirkkoherra Pauli Huuhtanen hoiti sattumalta jotain apulaisprofessuuria kevätkauden ja hänen luennointityylinsä oli niin hauska että olin hänen dosenttiluennoillaan monena muuna vuonna myöhemminkin.

Nuorehko Miikka Ruokanenkin esiintyi ja herätti huomiota jos kohta monessa syvää inhoakin. Mies oli silloin jo toista kertaa naimisissa mutta näytti siltä että se ei aina niin tahtia haitannut. No toisaalta tässä ei tarvitse olettaa mitään muuta kuin että hän otti selkeän veljellisen asenteen parikymppisiin teologian opikelijattariin ja minkäs hän sille mahtoi kun moni näki hänessä peräti jotain isällisen lempeää. Ja kun oli itse rakastunut onnettomasti ja yksipuolisesti varsin kaukana asuvaan naiseen niin kyllä kateus saa aikaa ilkeitäkin ajatuksia. Olinhan itse varsinainen nuori ja vihainen mies joka puhui outoja juttuja ja päässä takoi vain että lenkille keskuspuistoon! Elettiin kautta 1985-1986 ja Tuomasmessua ei vielä ollut olemassakaan. Lindqvistiin verrattuna Ruokanen oli teologisena eetikkona köykäinen eikä hän sen suuremmaksi koskaan teologina noussutkaan vaikka hän istuukin samalla oppituolilla kuin suuri Apokteinonen aikoinaan. Mutta Seppo A. Teinosta on kenenkään vaikea ylittää. 

Ruokanen oli merkittävä mies laittaessaan alulle omalla vahvalla näkemyksellään Tuomasmessun jota voidaan pitää tietynlaisena herätysliikkeenä. Miikkaan minulla on aina ollut tietty viha/rakkaus-suhde, mutta lopulta hyvät tuntemukset ovat aina päässeet voitolle. Ymmärrän kylä Miikan kauhuntunteet kun menin puhumaan hänelle aikoinani URANTIA-kirjasta varsinaisia ufo-juttuja vaika en sen sisällöstä niin perillä vielä ollutkaan. Monia muitakin opettajia oli ja kaikkia ei jaksa heti enää muistaakaan näin yhdeltä istumalta. Yhtä kaikki, asian voi sanoa tiivistetysti: oli kääpiöitä ja jättiläisiä…

Sitten höyhensaaret.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 7

Ehkä on sanottava jokin sana myös kurssitovereistani, siis heistä jotka aloittivat opintonsa vuonna 1985. Joukko oli vallan suuri ja siitä valmistui joskus monen mutkan jälkeen noin 110 teologian maisteria. Opintonsa taisi aloittaa silloin aika tarkkaan 180 fuksia. Kurssitovereitani olivat mm. Jaakko Heinimäki, Ari Hukari, Sari-Anne Metso noin nimekkäämmästä päästä ottaen.

Pisimmälle heistä pääsi ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana ihmesälli Ari Hukari. Taisi mies vetää tuommoiset 90 opintoviikkoa ensimmäisen vuoden aikana. Mies kuului sanoneen ettei hänellä ole ollut elämässää aikaa eikä mahdollisuuksia lukea mitään kirjaa kahta kertaa. Saavutus oli mittava ja mieshän sai kandin paperit reilussa kahdessa vuodessa. Nykyään mies on Tampereen hiippakunnan hiippakuntadekaani.

Jotkut olivat tunnollisia ja jotkut vielä tunnollisempia. Ensimmäisenä tutkijan laakerit saavutti Sari-Anne Metso kun hän kunnostautui Qumranin tekstien nuorena tutkijana. Hän taisi olla ensimmäinen joka väitteli vuosikurssin 1985 opiskelijoista tohtoriksi. Emme oikein olleet koskaan jutuissa sillä jutustelu ei vain suju joidenkin ihmisten välillä, ja jos sen tajuaa niin on parempi juuri niin. Maailma on liiaksensa täynnä väkipakollisia ja muodollisia suhteita.

Jaakko Heinimäki erottui joukosta jo ensimmäisen vuosikurssin aikana. Tuntui että miehellä oli kiire jonnekin ja ilmeisesti hän ehtikin päämääräänsä. Oliko hän peräti toisen vuosikurssin aikana jo Teologisen tiedekunnan opiskelija-yhdistyksen lehden eli Kyyhkysen päätoimittaja. Heinimäkeä tituleerataan nykyään kirjailijaksi. Enemmän pitäisin miestä silloin ja nyt toimittajaksi ja vain vaivoin epigoni-kirjailijaksi. Onhan mies kirjoittanut pikkuhauskaa ja mukavia mielleyhtymiäkin herättäviä kirjoja mutta niissä ei ole juuri kovin paljoa omaperäistä. Tietystikin mies on ansainnut asemansa kovan työn tuloksena ja sitä ei pidä kadehtiman. Humoristina en Heinimäkeä ikävä kyllä ole koskaan pitänyt. Kyse on lähinnä enemmän vakavuuden puutteesta. Mutta moisilla avuilla voi Suomessa päästä jo kyllä varsin pitkällekin.

Sitten oli kirjava joukko muita vuonna 1985 opintonsa aloittaneita. Vuosien mittaan on näihin kurssitovereihin törmännyt monessakin yhteydessä. Nyttemmin on monen kanssa voinut kokea kollegiaalisuutta. Se ei välttämättä korvaa sitä mitä olisi voitu saavuttaa jo opisluajan ensimmäisinä vuosina. Katseet olivat muualla ja olin tehnyt oman valintani. Oli silti suurenmoinen kokemus löytää ystäviä muistakin tiedekunnista. Teologi saattoi viihtyä hyvin maantieteilijän ja taloustieteilijän kanssa ja myöhempinä vuosina teekkarien seura oli vallan antoisaa. Mutta yhtä kaikki on selvää että noita vuosia ei saa takaisin eikä kokemusta osakuntaelämästä eikä liioin myös menetettyjä hetkiä tiedekuntayhdistyksen parissa. Kadonnutta aikaa voi metsästää ja sitä voi saada hetkittäin kiinnikin mutta sellaista ei enää mistä ei ole mitään kokemustakaan. Se on haikea ja surullinen juttu mutta sellaisenaan pakko hyväksyä.

Ja sitten ikävöi ihminen.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 6

Ja millaisia ihmisiä nämä helsinkiläiset URANTIA-kirjan lukijat sitten olivat. Ei ollut heidän joukossaan monta jalosukuista ja viisasta… Noin voisi tietenkin sanoa yleisesti ottaen. 

Varsin pian minulle valkeni se, että kyseessä oli varsin erilaiset taustat omaava joukkokunta. Taisin jo jossakin välissä puhua ufo-uskovaisista tyypeistä joita porukkaan mahtui joskus kiusaksikin asti. Niin oli silloin, niin oli omassa opintoryhmässäni ja en usko että tapainparannusta olisi vielä löytynyt uudemmallakaan ajalla.

Aikakautta jossa elin tuolloin on vaikea ymmärtää sellaisen joka on syntynyt 1990-luvun alun jälkeen, tai sanoaksemme vuonna 1993 ja sen jälkeen. Elimme melkoista pysähtyneisyyden aikaa ja ihmisen tavoitettavuus oli aivan toista luokkaa kuin nykyään. Tärkein huomio tuosta ajasta on se, että ihmisillä oli enemmän yhteisiä puheenaiheita ja he myös tunsivat toisensa paremmin. Ihmisen yleistieto ei välttämättä ollut mitenkään hirmuisella tasolla mutta ainakin melkein kaikki olivat vähän hajulla melkein kaikesta. Elettiinhän aikaa jolloin radiokanaviakaan ei ollut käytännössä kuin kaksi ja paikallisradioitakaan ei ollut kuin muutama.

Ihminen saattoi siis päästä selville toisen ajatuksenjuoksusta aivan eri tavalla kuin tänään. Ihmistä oli siis helppo lukea koska jo muutama lause paljasti sen minkälainen hän pohjimmiltaan oli. Ja monesti asia oli niin että ihminen kertoi vuolaan avoimesti itsestään ja tekemisistään. Ja mikäpä olisikaan ollut parempi paikka moiseen kuin vaikkapa URANTIA-opintoryhmä. Jokainen toi tietysti esiin omaa spesialiteettiaan mutta monella oli varsinainen ajatusten sekasorto. Joukossa oli niitä jotka olivat moneen otteeseen vaihtaneet gurua eli oppisuuntaansa. Ja sitten joukossa oli tietysti niin sanotusti parantumattomia tapauksia. Se on myönettävä että jotkut olivat todella tehneet melkoisen ja kunnioitettavankin synteesin ajattelussaan. Mutta nuo ihmiset ajatuksineen saivat minutkin niin monesti kiusaantumaan. Miksi ei voinut olla puhdasoppinen ja vapaa moisista ajattelun sivupoluista. Asia valkeni minulle myöhemmin oikein kunnolla ja yksinkertaisin ratkaisu oli tässäkin se ainoa oikea. Nuo parantumattomat tapukset eivät olleet juuri koskaan vaivautuneet kirjaa edes lukemaan. He olivat mukana vain sosiaalisista syistä.

Kaikesta huolimatta noita ihmisiä on aika ajoin jopa kovakin ikävä, tai ainakin he tulevat niin useasti mieleen. Ehkä heidän kanssaan jäi jotain syvällisempää puhumatta, mene ja tiedä... Ihmistuntemuksen kannalta yhdessä istunnossa saattoi oppia kuitenkin saman kuin esim. tavallisella työpaikalla viikossa. Mutta noita ufouskovaisia, meedioita, sielunvaellusintoilijoita ja muita yhdisti, jos ei sitten aito etsijän-piirre, niin ainakin syvä ihmisyys. En ollut omine vaikeuksine sen parempi ja kummempi, olin minäkin vaivaisen ihmislauman edustaja. En jalosukuinen, enkä niin kovin viisaskaan…

Nyt sitten virta venhettä vie.

Ajattelun harharetkilläkö. Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 5

Tietysti on myös kysyttävä sitä mikä tuon massiivisen kirjan sisällössä sitten oikein kiinnosti? Olihan siinä paljonkin. Varmasti tärkeää oli se, että siinä puhuttiin toisista maailmoista, toisista asutetuista maailmoista ja arkkitehtonisista eli rakennetuista maailmoista. 

Kaiken tuon rinnalla Raamattu jota yhä enemmän aloin myös tuntemaan tuntui todella köykäiseltä kamalta, aikansa eläneeltä kerta kaikkiaan. Se kirja kiehtoi monella tavalla. Siinä oli huikeaa historiaa, geologiaa, maantiedettä, bilogiaa ja evoluution valtaisa ihme eli sen jokaisessa juonteessa. Ja kaiken lisäksi mikään ei tuntunut enää ristiriitaiselta. Kaikki oli mahdollista jos vain jaksoi tehdä hillittömästi töitä lukiessa tuota kirjaa ja sulatellessa sen sisältöä.

Sitten oli myös yksi toinen asia. URANTIA-kirjan Jumala-kuva ei tuntunut ollenkaan loukkaavalta. Kristinusko tuntui niin kammottavalta uskonnolta sen sisältämän sovitusopin kannalta. Mitä enemmän kristinuskon teologiaan vain perehtyi niin sitä kauheammalta asia tuntui. 

Monta kysymystä pyöri silloin päässä. Miksi Jumala loi epätäydellisen maailman joka sitten tarvitsi sovitusta? Meidän maailmamme ei voi olla ainoa maailma edes kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta; mikä on silloin Jeesuksen asema tuossa rakennelmassa? Kuinka ihmiset voivat edelleenkin uskoa kuten kristinusko opettaa? Kaikkien kysymysten ja sen varmuuden tunteen pohjalta jota URANTIA-seikkailuretken alussa tunsin saatoin edelleen kysyä psalmin 8 kirjoittajan sanoin “Mikä on ihminen? Eikä ainoastaan kysyä vaan vakavasti asiaan eläytyä.

Nuorena uskonnollinen kokemus on aina voimakkampi mitä se vanhemmiten koskaan on. Tunne on hurmoksellisempi ja sen tuntee myös ruumiillisempana. Siinä on paljon samaa kuin on rakastumisen tunteessa. Tosin uskonnollisen kokemuksen tuoma tunne on erilainen. Se ei ole epävarma eikä raastava jos tunne on yksipuolinen. Kummatkaan eivät myöskään sulje pois toista mutta sukua ne eivät ole vaikka ne samoista aineista tehty onkin. Nimittäin vaikka Jumalaa et näe etkä aina koe saavasi vastaustakaan niin voit joskus olla täysin varma ja lohdutettu. Rakastuneena eläminen on taas hyvin raastavaa. Ja jos saat tunteillesi vastakaikua niin tilanne muuttuu monin verroin rankemmaksi.

Ja koska Helsinkin oli iso kaupunki niin siellä sai myöskin paljon uusia kavereita. Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen oli vallan hienoa kokea että löysi monenlaista sukulaissieluisuutta. Se oli asia jota ei oikein jaksanut edes uskoa todeksi. Siis sitä että kelpasit jonkin kaveriksi aivan omista lähtökohdistasi. Et tarvinnut mitään naamareita eikä sinun tarvinnut pitää yllä raskasta roolia. Monet noista ystävyys-suhteista jatkuvat vielä tänäkin päivänä.  

Keväällä 1986 olin löytänyt suuren joukon noita URANTIA-ihmisiä ja opiskelija-elämän kautta oli toinen mokoma lisää, ja pian ensimmäisen opiskeluvuosien työpaikan kautta elämään oli tuleva yksi joukko lisää. Nykykielellä asiasta voisi varmasti puhua “verkostoitumisena.” Ihminen pystyi siihen ilman internettiä, facebookkia ja kännyköitä.

Nyt on Lapin kesän paikka.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 4

Ensimmäisen vuoden keväällä jonkinlainen työsynteesi alkoi valmistumaan päässäni. Kysehän oli siitä että aivot ja siinä sivussa mieli pääsivät oikeaan opiskelurytmiin kiinni. Opiskeluille oli oma aikansa ja URANTIA-kirjalle omansa. 

Virheiden kautta opittiin oikea rytmi ja tieto myös pysyi päässä. Kun jälkeen päin ajattelee sitä mistä oikein oli kyse niin siitähän se, että päähän valmistui muutama kansio ja oikeat asiat olivat oikeissa paikoissaan. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Paljonhan omasta mielestäni aikaan sain vaikka opintoviikkomittarissa ei lukemat niin korkealle päätyneetkään.

Mutta niin siinä vain kävi että erään pohjoisen pojan ajatukset eivät pysyneet hänen omassa päässään. Ei voi olla toivoakaan käännynäisen saamisesta jos asiaa ei ole itse sisäistänyt. Mutta tässäkin suhteessa kuuntelin varoituksen sanoja aivan liian myöhään. 1980-luvun puolivälissä opintonsa aloittanut porukka oli aika tavalla yksioikoista semminkin kun elimme vielä pysähtyneisyyden aikaa. Poikkeavuutta ei aina katseltu niin hyvällä ja muutenkin. Tietenkin oli oma joukkokunta joka oli hyyvinkin vapaamielinen ja uusistakin asioista innostunut. Seura tekee kaltaisek-seen ja vakka valitsee kantensa. 

Opiskelijoiden istumajärjestys kuvasi paljon hengellistä suuntautumista. Isoilla massaluennoilla oli noin 200 henkeä aivan kuin eduskunnassa ja se oli tarkkaa puuhaa. Nipot istuivat omassa sektorissaan, funkut olivat tiiviisti omassa lössissään, samoin lessut ja körtit. Etsijät ja vapaamielisem-mät istuivat keskustasta vasempaan yläoikealla katsottuna tietysti opiskelijan vinkkelistä kohti luennoitsijaa. Koetin puhua havainnoistani joillekin kurssitoverei-lleni. Vastaanotto oli aika tympeä ja katseesta huokui: “Eikö sinulla todellakaan ole muuta mietittävää?!

Eniten minuakin hämmästyttää jälkeenpäin tuon ajan ajattelun yksioikoisuus ja vaihtoehdottomuus. Mutta jos oli jo nuoremmiten tottunut siihen että sai osakseen vähän outoja katseita ja kummeksuntaa niin moisestahan sai vain lisää speedyä ja asennetta. Ja kun tiesi myöskin sen mitä noilla joillakin oli itsellään edessään niin en voinut tuntea muuta kuin sääliä noita ahdistuneen koirankatseisia tyyppejä kohtaan. Monilla oli edessään uskonkriisi jo toisena opiskeluvuotenaan ja kun vaihtoehtoa ei ollut niin edessä oli vain tyhjyyttä…

Ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingissä alkoi pian olla päätöksessään ja työpaikkakin oli tullut hankittua. Talven mittaan olin saanut jo jonkin verran enemmän rahaketta pidettyäni NMKY:n poikakerhoa Santahaminassa. NMKY-touhuun liittyi myös maanataisin pidetty kerhosihteerien kokous Vuorikadun päämajassa. Kokouksen päälle saimme syödäksemme tuhdin lounaan. Kokous oli välillä pitkä ja saimme kuulla pääsihteeri Mauri Virtasen kauheata paatostelua ja narisevaa ääntä. Mutta mitäpä ei kestäisi ilmaisen lounaan odottaessa.Kuolleista ei saa puhua pahaa mutta pieni luonnehdinta sallittakoot. Minulla oli yleensä takana rankka viikonloppu. Lauantaina oli juossut noin 30 kilometriä. 

Pyhäaamuna ei todellakaan ollut mielessä mikään kirkkokäynti vaan noin kymmenen kilometrin verryttelylenkki ja taas illalla 20 kilometriä. Ensin 10 kilometriä kovaa röykytystä ns. vauhtileikin muodossa ja päälle vielä toisen 10 kilomertriä hyvin hiljaista verryttelyjuoksua. Seuraavana vuonna lisäsin tuohon sunnuntai-iltaan vielä nloin 90 minuuttia ergometriä päälle. Yleensä olin maanantaisin sudennälkäinen ja olin nukkunut viikon ensimmäisen päivän aamuna herättyäni monesti tuollaiset 13-14 tuntia. 

Kevään voittaessa olin voittanut myös monta masennuksen tunnetta ja päässäni alkoi muodostumaan yhä motivoidumpi synteesi teologian opiskelujen ja URANTIA-kirjan suhteen. Harmia vain tulisi tuottamaan jatkossa se, että liian moni tiesi tuosta asiasta jonka olisin halunnut pitää salaisuutena. Kevät oli syksyä viisaampi ja opintoviikko-jakin oli kertynyt peräti parikymmentä. Rinnassa oli syntynyt myös suuri rakkaus raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa kohtaan. Ja kieltämättä nautin siitä hieman oudon miehen roolista jonka olin kurssitovereitteni joukossa pystynyt luomaan aivan melkein sattumalta ja ilman suurempaa vaivaakin.

Tähän julkaisusarjaa näyttää tulen Loiria Leinolla. Siispä "Kun muistelen:"

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 3

Ja kun oli kerran päästy opintoryhmän toimintaan mukaan niin olihan se sitten vallan mukaisaa. Myöhemmin olin itse perustava uuden opintoryhmän joka kokoontui Rickhardinkadun kirjaston ryhmätyö-huoneessa. Aikaa siihen vain menisi tuosta hetkestä 10 vuotta. Sama ryhmä taitaa olla toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Olo oli siis vallan mahtava tuona syksyisenä päivänä vuonna 1985. Siitä on jo todellakin kohta aikaa 24 vuotta joten laulu “Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta” soi yhä lujempaa päässäni ja yhä useammin.

Opintoryhmä muodosti suuren sisällön elämääni ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, kokoontuihan se joka toinen lauantai vaiko peräti joka lauantai. Sittä on jo niin pitkä aika ettei ihan kaikkea jaksa muistaa. Joka tapauksessa kävi niin että olin sieltä aika harvoin poissa. Kaikista suurin anti asiassa oli se, että pääsin käsiksi vanhoihin käännöksiin joita Suomen kielelle oli tehty. Vihdoin koko homman laajuus alkoi valkenemaan minulle. Samalla kertaa opinnot jäivät yhä enemmän syrjään. Ensimmäisen syksyn saldo oli aika vaatimaton. Onneksi silloin Valtion opintotukikeskus oli vielä varsin vapaamielinen instanssi. Elettiin Mauno Koiviston ensimmäisen presidenttikauden puoltaväliä ja maailmantaivaan kiintotähdeksi oli noussut veli Gorba.

Tapanani ei ole koskaan ollut ujostella missään asiassa eikä missään yhteydessä, siis mihin olen mennytkin niin olen tehnyt sen aika tavalla täysillä. Yhtäällä tuona ensimmäisenä opiskeluvuonna oli hirveä vimma vihdoinkin lukea läpi koko massivinen opus, toisaalta tunsin melkoisen alemmuuskompleksin oireita vanhempiin lukijoihin nähden. Sain joukossa kyllä todella hyvän vastaanoton, porukoissa ei todellakaan ollut kovinkaan monta alle kolmikymppistä. Ja kun olin vielä teologian opiskelija niin johan minuun jopa aletttiin asettaa melkoisia odotuksia tulevana URANTIA-pappina. Tänään ei pidä katua mitään mitä joskus on tapahtunut mutta sen voin sanoa että moista kaksoiselämän painolastia en kyllä haluaisi kenenkään päälle. Mutta jos asiaa tarkastelee näin neljännesvuosisadan jälkeen niin kyllähän ilmassa oli todella suuren seikkailun tuntua…

Ja miten mielenkiintoista porukkaa siellä tapasikaan. Oli eräskin mies joka yritti kovasti sovittaa yhteen URANTIA-kirjan ja Paavalin ajatusmaailmaa. Ensimmäisen vuoden mittaan perehdyin kyllä teologiaan vaikka en niin kovin paljon suorituksia aikaan saanutkaan. Tuolla tässä nimeltä mainitsemattomalla kaverilla eivät riittäneet rahkeet tuossa projektissa vaan hän vaipui lopullisesti syvän masennuksen kautta pysyvään työkyvyttömyyteen. Moni tuon opintoryhmän vanhemmista henkilöistä on kuollut vanhuuteen ja luonnollisella tavalla. Pari heistä on kuollut traagisesti. Toisen elämäntarinaa valotan jossakin vaiheessa enemmän ihan inhimillisessä mielessä varoittavana esimerkkinä. Asiaa on vaikea pukea sanoiksi mutta koetan parhaani. Toinen kuoli immuunikatoon jo viitisentoista vuotta sitten. Molemmat kaverit olisivat tänään reilut viisikymppisiä. Elettiin aikaa jolloin AIDS oli nuori. 

Ravintoloissakin liikuin oppiakseni tuntemaan ihmistä ja ihmisluontoa. Kerran tapasin erään naisen joka oli noin reilut kolmivitonen. Hän oli vahvasti meikattu ja puuteroitu ja arvelin hänellä olevan jonkinsortin bändäritaustan. Hän jopa puhui nyttemmin edesmenneestä Kirka Babitsinista. Hän itki ja näytti minulle tuoretta sairaseläkepäätöstään. Juotuaan muutaman drinkin hän kehui kovasti nuorta ja jäntevää juoksijan olomuotoani, halusi kosketella kiharoitani, ja sanoi että meillä voisi olla ihan kivaa yhdessä ja tekisi mielellään minulle “Hyöritä, pyöritä pellavapäät…” Sanoin että sydämeni on jossain lahden takana ja että olen uskovainen mies…” Ymmärsin nimittäin varsin hyvin minkä takia hän oli tuon sairaseläkepäätöksensä saanut. Mutta puhuimme monista asioista oikein pitkään…

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiksi.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 2

Vuodet 1983 – 1985 menivät monenlaisten muiden harharetkien ja seikkailujen merkeissä aina kevääseen 1985 saakka. Kirja kulki mukana mutta siihen perehtyminen oli sitten vähän niin ja näin. Kyllä siitä monelle tuli puhuttua vaikka sisältöä ei juuri sen kummemmin tuntenutkaan. 

Tuollaiseen kokemukseen törmäsin myöhemmin keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Mutta näinhän on asian laita yleensä minkä tahansa innostuksen kanssa. Jälleen on sanottava: “Se joka puhuu ei tiedä ja se joka tietään ei puhu!” Se on toki myönnettävä että kieli oli tavattoman hankalaa kaikkine merkillisine termeineen. Vuonna 1984 Israelissa ollessani kirjoitin sitten URANTIA-säätiön Chigacon toimistoon ja kysyin olisiko Suomessa joku pitempiaikainen lukija jonka puoleen voisin kääntyä. Ja sellainenhan löytyikin…

Syksyllä 1985 oli sitten edessä siirtyminen Helsinkiin. Teologiaahan sinne peri-aatteesa oltiin menossa opiskelemaan mutta mielessä oli moni muu asia. Noina vuosina tuli juostua aika tavalla ja parhain viikko keväällä 1987 tuotti 160 kilometriä. Ja kun kaiken lisäksi tuli vielä luettua URANTIA-kirjaakin oikein urakalla niin jotenkin teologian opiskelu jäi enemmän kuin lapsipuolen asemaan. 

Helsingissä odotteli ihan mukava porukka pitkän linjan urantisteja joista rohkenen mainita jo ajasta iäisyyteen siirtyneen Aili Nurmiahon ja Joel Rehnströmin. Molemmat olivat olleet jo 1960-luvulla mukana Suomen interplanetistit-nimisessä yhdistyksessä. Muistan hyvin Joelin ruskeakantisen URANTIA-kirjan, sen ensimmäisen painoksen. Kyseiseen mieheen otin yhteyttä keväällä 1985 Israelista palattuani ja valmistautuessani teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Tarkoitus oli sitten syksyllä tulla mukaan opintoryhmätoimintaan ja niin tapahtui.

Niinpä tein sitten eräänä lauantaina rantautumisoperaation Mechelininkadun opintopiirin joka kokoontui Pauligin huvilalla. Se oli tuossa vaiheessa kokoontunut kyseisessä paikassa jo viitisentoista vuotta, ehkä muutaman vuoden pitempääkin. Kaikkea en muista. Opintoryhmä kokoontui perinteisesti tuon kyseisen paikan toisessa kerroksessa. Olin jo myöhässä ilmoitetusta kokoontumisajasta, suunnistuskielellä tein ns. pummin ja aika pahan teinkin. Näin paikan tietämillä haahuilemassa erään naishenkilön jolta menin tiedustelemaan missä se Pauligin huvila oikein oli. Sattumalta kyseinen immeinen oli menossa juuri samaan tilaisuuteen. Että eikun matkaan. 

Pauligin huvila löytyi ja menimme ovesta sisään. Lähdimme käymään portaita ylös ja eräästä huvilan yläkerran kuului kasvavalla voimalla erään naishenkilön ääni, ääni joka oli käyvä minulle hyvin tutuksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Opintoryhmässä luettiin tietenkin erästä kirjan lukua ja menossa oli neljäs osa “Jeesuksen elämä opetukset.” Muistaakseni luimme lukua joka käsitteli ns. Toista saarnamatkaa. Olin tilanteessa jossa näin ilmielävä ensimmäisen kerran URANTIA-kirjan lukijoita ja luonnollisesti olin innostunut ja onnellinen. Ja kysyttävää oli todella paljon.

Nyt on kyllä Väinämöisen laulun paikka.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol 1.

Niin kai voi jo puhua siitä että nuoruus on mennyt eikä lohtua tuo se, että joku väittää nuoruuden olevan enemmänkin tunnetila ja sillee… Niinpä voikin sitten lähteä varsin turvallisesti puhumaan asioista jotka ovat tapahtuneet ja sattuneet noin neljännesvuosisata sitten. Ja niistäpä onkin sitten paljon kerrottavaa. 

Lähden nyt valottamaan hiukan erästä ajatusten harharetkeä johon osallistuin joskus jo varsin kauan sitten. Loppujen lopuksi voimme muuten kysyä sitä mikä harharetki oikein on, ja nimenomaan tällainen ajatusten harharetki? Harharetkikin voi olla nimittäin hyvin kehittävä ja ajattelua uusille urille suuntaava.

Kaikki alkoi varsinaisesti kesällä 1983 ensimmäisten yleisurheilun MM-kisojen aikaan. Toisaalta juuria tälle ajattelun retkelle on etsittävä jo 1970-luvulta. Mutta vuonna 1983 elokuulla törmäsin APU-lehden numeroon jossa muuan Stefan Tallqvist puheli amerikkalaisesta ihmekirjasta jossa annettiin selitys maailmankaik-keuden synnylle ja aineen olemassaololle. Kirjassa piti oleman vielä selvitys erään “naapuriplaneettamme” yhteiskuntajärjestelmästä ja kaiken huippuna sain lukea väitteen siitä että kirjan ansiokkain osa käsitteli Jumalaa.

Mitä tuollaisessa tilanteessa oikein tekee. Ei ollut nettiä eikä muutakaan. Kiinnos-tus kirjaan heräsi oitis ja myöhemmin olen keskustellut kirjan kanssa tekemisissä olleiden kanssa samanmoisesta ilmiöstä. Moni on uskonut kirjaan ja sen sanomaan tuntematta sen sisältöä muuten kuin em. kursorisella tavalla, tavalla jonka itsekin koin. Sitä en kirjasta kuullessani tiennyt, että miten suosittu se oli Suomessa jo tuolloin. Olin itse rippikoulun käynyt ja konfirmoitu nuori mies jolla ei ollut juuri yhtyeyksiä seurakuntaelämään ja joka ei pahemmin ollut kiinnostunut omasta perinteestään. Jos joku olisi tullut selittämään tosissaan miten luterilainen seura-kunta toimii ja mitä on “Kristuksessa oleminen” niin olisin vastannut varmasti kaavalla “Se joka puhuu ei tiedä, ja se joka tietää ei puhu.”

Asialle oli kuitenkin olemassa myös syvällisempi tilaus. Moni asia oli tehnyt matkan varrella valmistavaa vaikutustaan. Yksi näistä oli se että tuossa tilanteessa minulla ei ollut mitään tunnustuksellista painolastia rasitteena. Toinen tärkeämpi tekijä oli kieltämättä muuan sveitsiläinen kirjailija, Erich von Däniken. Hänhän esitti yhtenä pääteesinään, että ihmiskunnan kulttuuti on ollut planeettamme ulkopuolisten vaikutusten alaisena jo esihistoriallisista ajoita lähtien. Däniken esitti myös, että ihmisen evoluutiota olisi samojen tahojen toimesta ohjailtu geeniteknologian avulla. Kaikki näytti siis ensivaikutelman pohjalta loksahtavan kohdalleen. Ja mitä enemmän myöhemmin URANTIA-kirjan lukijoita tapasin niin huomasin sen, kuinka todella monen henkilön takaa löytyi juuri Erich von Dänikenin valmistava vaikutus. Tosin tulin huomaamaan myös sen kuinka vaikeaa monen oli ollut tehdä järkevää synteesiä eri aineistojen välillä. Tuo valmistava vaikutus oli itse asiassa synnyttänyt hyvin särmikkäitä persoonia mukaansa vetäneen ufo-uskonnon. Myöhemmin olikin todella vaikea löytyy Suomen oloista yhtään todella “puhdas-oppista" URANTIA-kirjan lukijaa…

Kylläpä se on elegian paikka, kaikesta huolimatta.