INVOCAVIT MMXIII - pala vulgäärirunoutta uudenvuoden aattoillassa.

MMXIII-vuosi lähestyy ja se on suuri ja tuntematon maailmansa. Nyt on aika katsoa sitä kohden hallitun alitajuisesti ja ehkä jopa jotain tiedostaen aivan perisuomalaisesta maisemasta käsin. On vulgääri-runouden aika:

 

motto: "kaikki sanat uupuvat kesken,
kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
silmä ei saa näkemisestä kylläänsä
eikä korva täyttään kuulemisesta" 

saarnaajan kirja 1:8

taas karjuu kaaos
koittaa ilta sylvestriuksen
on pientä ihmistyö ja ponnistus
käy päälle taantuma ja mieli tummuu
kuin sankan naakkaparven yli arskan käydessä
siis minkä arvoinen on silloin ihmistyö
käy kiukku suunnatton nyt yllä telakan
jos sinne syttyy tähti; se mistä uloslähetetty

jossain uutta mantraa miettii jusula ja soini
on kohta lohjaa, tuo pusula ja nummi entinen
on elon ankaruus jo monta sortanut
missä runoniekka laulumaiden alsioisten
oi ankaruus, oi ihmisyys, oi kohtuus
käy kanssa ihmisten, mutta maahan älä sorra
on liha heikko, vaan vielä haurahampi mieli

tie pystyy kävi nuorten jellojen vaan harja pystyyn
on yksi tappio vain siemen suurten voittojen
niin paljon muuttuneita joukossa on meidän
on moni poissa, ja heistä ilo nyt on tähtitarhain
kuka muistaa ajan huolettoman takaa kolmen äksän
kas kansan suussa silloin toistui kike, kake sekä keke

näistä muistellessa mieli tummuu 
saa tuta rikkeet raskaat sakki kataisen
ja luolassansa vapaaherra tutajaa
jo kohta koittaa suuri alkuyö

näin raivo kansan hytisee
vaan liian monen unelmat jo haudannut on arki
ei jaksa, rintaan pistää, ja muutenkin on riskaa
pian sanat monen hiipuu, nousee uudet tähdet
ken hylkää elon kukkivaisen maan
ken löpön viimeisensä poltti taisteluissa sanan säilän
taas kukkaset kummuille nousee, rotkon raunioista kansa
uusi uljahamman oloinen, vaan hauras kuni entinenkin

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Lähidemokratiasta suojeluskuntaan ja sheriffiin.

Poliisi-ylijohtaja Paateron ehdotus on nostanut jo joitain innokkaimpia kansalaisia ideoimaan uudenlaista suojelukuntaa. Kaikkea on toki koeteltava ja onhan tässä kieltämättä keskustelun paikka. 

Historiasta kehotetaan oppimaan ja luonnollisestikaan uutta suojelukuntaa ei voida rakentaa vanhan tasavallan ajan ihanteille ja periaatteille ennen toista maailmansotaa. Niin, "ennen toista maailmansotaa," ellei joku sitten aseta sen historiallisuutta kyseenalaiseksi kuten joku asetti täällä holokaustinkin kyseenalaiseksi.

Jos suojeluskunnat perustetaan uudelleen niin ilman muuta niiden tulee olla demokraattisesti johdettuja. Ja koska meillä on monipuolisia vaihtoehtoja tarjoava poliittinen järjestelmä ja jonkin sortin lähidemokratiakin niin on aivan luonollista että suojelukunnat ovat osa lähidemokraattista järjestelmää. Niinpä suojeluskuntia johdettaisiin poliittiten voimasuhteiden mukaan, ja jokaisella suojeluskunnalla olisi oma hallitus ja johtokunta sukupuolikiintiöineen. Vain tällainen menettely takaisi sen, että uusista suojeluskunnista ei tulis terrorin välineitä. Aihepiiri on laaja ja siksi on jälleen roomalaisten aika.

I Suojeluskunnalla olisi hallinnollinen ja toiminnallinen jaosto. Hallinnollista työtä johtaisi suojeluskunnan hallituksen/johtokunnan koko olisi paikkakunnasta riippuen 7-13 henkilöä em. sukupuolikiintiöineen.

II Hallinnollisella puolella pohdittaisiin paikallisen ylleisen suojelun tarpeita ja eritysen suojelun tarpeessa olevien asemaa.

III Hallinnolliset henkilöt suojeluskunnan hallitukseen valittaisiin kuntavaalien yhteydessä.

IV Suojeluskunnan toiminnallisen osaston johdossa olisi yleisillä poliittisilla vaaleilla valittu "sheriffi." Hänen tehtävänään olisi organisoida paikallinen toiminta. Sheriffi olisi kunnan palkkalistoilla ja työ olisi kokopäivätoiminen. Sheriffillä voisi olla apunaan määriteltävä joukko apulaisia. Sheriffi saisi kantaa asetta.

V Suojeluskunta toimisi yhteistyössä poliisin kanssa, mutta varsinaisia poliisin tehtäviä suojeluskunnan toiminnallinen osasto ei tekisi omatoimisesti. Yhteistoimintaa edeltäisi konsultatiivnen virka-apupyyntö.

Nykyinen lainsäädäntäntö ei mahdollistaisi tällaista uutta suojeluskuntaa, mutta kaikkihan on mahdollista. Tulisi yhteiskuntaamme eloa ja uutta väriä näiden uusien suojeluskuntien myötä.

Pidän tätä bagatelloani vaatimattoman avauksena ja nytpä odotan kannanottoja ja mielipiteitä asian tiimoilta. Kyllähän tässä paikallisia sheriffejä tarvitaan. Eri asia onkin sitten se onko aika jo kulkenut tällaisten järjestelmien ohi. Suomalainen sheriffi jää varmaan haaveeksi.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Mamutti – mielenkiintoinen uudissana vai ajattelun sivupolku?

Mamutti herättää keskustelua ja siitä vallitsee ainakin vielä varsin suuri tulkintojen kirjo. Tämä kirjoitus on laadittu hälventämään suurta epätietoisuutta. 

Viime lauantain Uuden Suomen Sietokilpailussa oli muuan kysymys joka kuului kaikessa koruttomuudessaan: ”Mikä on mamutti?” Luonnollisestikin sietokilpailuissa ei ole ns. oikeita vastauksia ja kaikki hyvin perustellut vastaukset ovat sinänsä tosia. Sietokilpailun tarkoitus on herättää valtavirrasta poikkeavaa todellisuuden ja ennen kaikkea arkipäivän tulkintaa. Näin tieto tulee mitatuksi siedon avulla. Tietysti hankalalta kuulostava kysymys voi herättää jopa sietämättömän olon. Se ei kutienkaan ole tarkoitus ja parhaimmillaan sietokilpailu-kysymysten laatijakaan ei tiedä likiarvoa lähellekään.

Mutta asiaan ja siihen mamuttiin. Joku ehdotti sen olevan verbin ”mamuttaa” perfekti-muoto. Sinänsä ihan oikea vastaus, mutta siinä ei ole tarpeeksi sietoa. Hyvä likiarvo voidaan löytää enemmänkin mielleyhtymän tasolta kun otetaan tarkastelun lähtökohdaksi se asia joka usueimmille ensimmäisenä tulee mieleen. Ja tämä kyseinen mielleyhtymähän on kiistämättä mammutti. Siis tuo (Mammuthus) pohjoisilla alueilla elänyt norsujen heimon (Elephantidae) suku jossa oli useita eri lajeja. Mamutti on siis jotain suurta kuten norju-eläimet ikään, mutta ei kuitenkaan juuri sitä.

Toinen lähtökohta on sitten maahanmuuttajassa. Kun sitten nämä kaksi asiaa tai enemmänkin mielleyhtymää yhdistyvät syntyykin sanalle mamutti suhteellisen ymmärrettävä merkitys. Suoraan sanottuna mamutti on isokokoinen maahanmuuttaja. Kuinka iso; se onkin sitten varsin vaikeasti määriteltävä asia. Mutta pakko kai sitä on sitten yritettävä kun kerran ajatukset ovat lähteneet liikkeelle. Sitä tämä Lucian päivä teettää.

Mamutti ei ole sidottu kansallisuuteen, ihonväriin eikä mihinkään muuhunkaan. Luvalla anoen mamutti on siis isokoinen Homo Sapiens-lajin edustaja joka on lähtenyt etsimään uusia, eikä aina edes parempia, elinoloja jostain varsin kaukaa. Suomalainenkin siis voi olla mamutti ja varmasti aikojen saatossa näitä suomalaissyntyisiä mamutteja onkin ollut. Kuinka paljon, sitä emme tiedä. Karkeasti ottaen ja nyky-indekseihin sitoen mamutin mitat ovat tällä hetkellä surin piirtein seuraaavat: 

Miespuolinen homo sapiens-lajin edustaja: 185 senttiä ja 160 kiloa.

Naispuolinen homo sapiens-lajin edustaja: 180 senttiä ja 130 kiloa.

Kyseessä on varmasti enemmänkin keskiarvo ja suurempiakin mamutteja varmasti löytyy.  Käytännössä voidaan sanoa myös seuraavaa. Kun mamutin mitta lyhenee sentillä vähenee kilomäärä vastaavasti kahdella. Mamutin alarajoista voidaan kiistellä ja niin pitää ollakin. Tämän yksinkertaisemmin mamutin ”määrätekijää” ei liene mahdollista määritellä.

Mutta mistä näitä mamutteja sitten tulee” voisi tarkkavainuinen lukija hetikohtaan kysäistä. Mamutteja voi tulla mistä tahansa ihan noin periaatteessa ottaen, mutta on todennäköisintä, että heitä tulee teollistuneista hyvinvointivaltioista. Mamutti on yleensä hyvin toimeentuleva henkilö ja itse asiassa hän on lähes poikkeuksetta elintaso-tulokas. Nimittäin suuren koon ylläpiti vaatii elintasoa ja toimeentuloa oli sitten kyseessä syöppö tai bodari. Mamutin arkkityyppisiä edustajia ovat esimerkiksi USA:n suurlähetystön turvamiehet ja tietysti saksalaissyntyiset panimomestarit muita olutmaita nyt unohtamatta. Stephen Elop tuo kasvokuvaltaan mieleen mamutin, mutta totuus lienee aivan muuta. Lopuksi muutamia kysymyksiä keskustelun virittämiseksi.

I Onko Stephen Elop todellakin mamutti?

II Mikä saa mamutin liikkeelle?

III Tarvitsemmeko mamutteja ja kuinka paljon?

IV Kuormittavatko mamutit kansantalouttamme?

V Olisiko syytä perustaa peräti vuoden mamutti-palkinto?

VI Millaista on asiallinen ja rakentava mamutti-kritiikki?

Ajattelun harharetkilläkö. Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksessa. vol. 9

Tätä juttusarjaa kirjoittaessa ajatukset pyörivät kovasti vielä ensimmäisessä vuodessa ja sen jälkeisessä kesässä. Olkoon niin. Nyt on aika muistella sitä millainen Helsinki oli vuonna 1985. Kovin erilainenhan se oli kuin nykyään. Oopperataloa ei vielä ollut olemassa mutta rakennustyöt olivat kyllä alkuvaiheesaan. Paikalla oli tekeillä valtavan iso monttu. Kaupungin keskustassa oli vielä silloin hallittua avaruutta jonka myöhemmin jollain tapaa pilasi tuleva KIASMA-rakennus ja tietenkin Helsingin Sanomien toimitalo. Mannerheim sai katsella vielä tuolloin laajalle ympäriinsä ja avarasti.

Syksylle 1985 leimaa antava asia oli uuden Forumin avajaisten odotus. Kauas Lapin perukoillekin oli kuulunut jo aivan 1970-luvun alussa miten Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä. Ja niinhän Forum sitten avattiin ja tuo päivä on jäänyt vallan hyvin mieleen. Se oli 25.11 ja ihmettä mentiin katsomaan ja ihmettelemään. Päivä oli sohjoinen ja jopa talvenalkuinen. Uusi Forum istui hyvin Helsingin katukuvaan. En tiedä miten muut kurssitoverini asia noteerasivat, mutta löysin itseni aika monta kertaa tuon kauppakeskuksen tiloissa olleesta Pizza-ravintolasta eli Pizzeria numero Unosta. Tapani oli syödä siellä monellakin perusteella ansaittuja palkkiopitsoja ja tietty juoda aina myös muutama palkkio-olutkin.

Kaupunki alkoi tulla pikku hiljaa tutuksi ja myös rakkaaksi. Niinpä saatoin jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen puhua minun Suomenlinnastani. Siellä oli hauska käveleskellä ja mietiskellä maailman tuskaista menoa ja omaa tunkkaisuuttakin aivan talven jo tehdessä tuloaan. Joskus vain pää pakkasi paleltumaan. Asiaan sai kyllä lievitystä ravintola Villiviinin baaritiskillä muutaman kuuman rommin ja Nikolai-oluen kera. Vanha Nikolai-pullo olikin vallan kaunis ja sen kapseli kiva näprätä. Juotavakin oli kivan leipäisää ja sopivaa kuuman rommin kannssa. Kahdesta päävaihtoehdosta Martinique oli tässä tapauksessa hedelmäisyydessään parempi. Kyllä siinä kummasti olo elpyi ja pääkin suli.

Yksi vuoden kohokohdista oli luonnollisesti Uuden Tuntemattoman sotilaan ensiilta joulukuun viides päivä eli itsenäisyyspäivän aattona. Viikonpäivä oli torstai ja ensi-iltahan oli luonnollisesti useassakin teatterissa samaan aikaan. Kurssitoverini oli saanut hankittua kaksi lippua BIO REXIN-näytökseen ja sinne vei tiemme tuona iltana. Oma paikkani oli eturivissä ja aika pian huomasin kuka istui vieressä. Mies oli tutun näköinen ja kunhan hämmästuyksestäni tokenin niin ihailin miehen olemusta. Paikallahan oli ilmielävä Karijoki elokuvan ensimmäisestä dramatisoinnista. Siis vieressäni istui Matti Ranin. Ei nyt ihan vierssä mutta kahden paikan päässä. Taisi olla niin että hänen molemmilta puoliltaan oli kaksi paikkaa tyhjillään, ja kyse oli tuskin sattumasta. Jotenkin miehen olemus loisti vanhan näyttelijän karismaa ja taisin tarkkailla häntä enemmän kuin osasin analyseerata elokuvan nyansseja. Totisesti mies elokuvaa katsoi ja tuntui siltä että ei siinä kovin monta kertaa luomet värähtäneet. 

Tämän sarjan päättää Aurinkolaulu.

Oi Palestiina jos unhotan sinut - 10 teesiä.

On taas aika kun Juuttaanmaalla jytisee. Monet ovat ottaneet asiakseen kirjoittaa tapahtumista ja sen historiallisista perusteita. Kyseessä on kuitenkin umpisolmu jota ei voi ratkaista puhtaasti järjellisillä vaatimuksilla. 

Asiaan ei myöskään ole mahdollista saada ratkaisua perinteisillä keinoilla. Jääkausikaan ei tässä tapauksessa ratkaise ongelmaa kuten voisi olla vaikkapa Karjalan palautuksen suhteen. Yksi mahdollisuus, ei toki ainoa, on lähestyä asiaa paradoksien eli mahto-lauselmien kautta. Tässä kirjoituksessa tuosta maankolkasta käytetään kategorisesti nimeä “Palestiina.” Sillä tarkoitetaan käytännössä Israelin valtion rajojen sisäpuolella olevaa aluetta ja palestiinalaishallinnon aluetta yhteensä (Länsiranta ja Gaza):

I Israelin valtio on ja pysyy oli sillä historiallinen oikeutus tai ei.

II Juutalaiset voivat perustella Israelin olemassaolon heidän pyhien kirjoitustensa perusteella. Kristittyjen tulisi pysyä tästä tematiikasta erossa.

III Jos Palestiinan ongelmat ratkaistaan niin silloin on todenäköistä, että maailmakin on siirtynyt suureen rauhan aikaan.

IV Israelin valtiota on mahdotonta pyyhkäistä pois maailmankartalta. Israelin sotateknologia on ylivoimainen ja maa pysyy maailmankartalla koska Yhdysvallat on sen taannut.

V Palestiinan (Israelin) alueella elävillä ei-juutalaisilla on oikeus isänmaahansa.

VI Palestiina on ylikansoitettu alue. Tämä pätee niin juutalaisten kuin muidenkin alueen asukkaiden suhteen. Jos lasketaan Israelin valtion ja palestiinalaishallinnon alue yhteen saadaan 27 227 neliökilometriä. Tuolla alueella asuu noin 11 700 000 asukasta. Väestöntiheys tuossa maailmakolkassa joka on vain reilut 10% suurempi kuin Inarin ja Utsjoen kuntien yhteenlaskettu pinta-ala (Tai jos Etelän miehiä ja naisia enemmän miellyttää niin alue on käytännössä yhtä suuri kuin Uusimaa ja Varsinais-Suomi ilman merialueita ja Kanta-Häme) on 429,19 asukasta neliökilometrä kohden.

VII Niin tiheästi asutussa maankolkassa kuten Palestiina on ei ihminen lähtökohtaisesti voi elää hyvin. Jos maailman väkiluku olisi vain 3 miljardia ja eri kansoja myös tässä suhteessa ei meillä olisi myöskään niin suuria ongelmia Palestiinan alueella kuin nyt on.

VIII Ympäristön kantokyky ei riittäisi takaamaan kaikille Palestiinan alueella eläville samaa elintasoa joka Israelin valtion asukkailla nyt on.

IX Jos Yhdysvalloista tulee omavarainen energian suhteen omavarainen ja heidän Lähi-Idän politiikkansa joiltain osin muuttuu, niin heidän Israelin politiikkansa tuskin muuttuu.

X Mahto-lauselmienkaan avulla ei pystytä löytämään ratkaisua asiaan. Ainoa ratkaisu voi olla siinä että ongelma itsessään ja omista lähtökohdistaan pieneee. Lue uudelleen teesi no. VII.

Kiinalainen juttu.

Kiina on valinnut itselleen uudet johtajat ja katseet kääntyvät muutenkin itään pain. Vielä tulee Intiankin aika, he saavat olympiakisansa vuorollaan kun odottavat, mutta vielä nyt ovat kiinalaiset kovassa kurssissa. 

Maailma tarvitsee Kiinansa ainakin jos halutaan sen paljo
n puhutun kasvun jatkuvan. Kiinalaisten kanssa on asioitava huolella ja aivan erityisesti pitää miettiä sitä miten asiansa heille esittää. Otetaanpa nyt tarkastelukohteeksi vaikkapa ns. taannoinen  Kööpenhaminan ilmastokonferenssi ja ns. ilmastosopimus.

Pieleenhän se kieltämäti meni,  se  on  kaikkien  myönnettävä. Vai  miten  sen  nyt  ottaa?  Kysehän  oli  lähinnä  varmastikin  ja  itse  asiassa  siitä,  että  hommalta  puuttui  oikeanlainen  koordinaatio.  Ei  asiaa  muuten  voi  selittää  kun  kerran  kymmnenet  tuhannet  ihmiset  olivat  pari  vuotta  uurastaneet  homman  eteen  ja  nyt  se  meni  ihan  päin  sitä  ihteänsä.  Jotkut  osoittelevat  sormellaan  kiinalaisia  jotka  mukamas  vesittivät  sopimuksen.

Vaan  olikohan  niin,  että  homma  kaatuikin  lähinnä  perustavaa  laatua  olevaan  virheeseen.  Köpiksessähän  yritettiin  varsin  yksipuolista  ratkaisua  joka  olisi  estänyt  ilmaston  lämpeämisen.  Otetaanpa  tähän  oppia  vaikkapa  Pohjois-Amerikan  NHL-liigasta  jossa  solmitaan  ns.  kaksisuuntaisia  pelajasopimuksia.  Jos  sinulla  on  yksisuuntainen  pelaajasopimus  niin  saat  saman  palkan  pelasit  sitten  ylemmässä  tai  alemmassa  liigassa.  No  tähän  ilmastonmuutosasiaan  ei  tätä   periaatetta  oikein  voida  soveltaa  mutta  tuo  nimitys  “kaksisuuntainen”  ansaitsee  tulla  käyttöön,  tosin  eri  merkityksessä.

Nimittäin  voi  olla  niinkin  että  tavoitteet  oli asetettu  aivan  liian  matalalle  kun  ilmastosopimuksesta  tehtiin  yksisuuntainen  eli  tavoiteltiin  vain  ilmaston  lämpenemisen  estämistä  tulevien  vuosikymmenten  aikana.  Eihän  tuossa  ole  edes  yhtikäs  lainkaan  älyllistä  kunnianhimoa.  “Tyhjän  saa  pyytämättäkin”  sanoisi  tähän  Roope  Ankka.  Eikö  ole  aika  kummalista  että  ilmastosopimuksesta  yritettiin  aivan  väen  väkisin  tehdä  juuri  yksisuuntaista.  Jos  siihen  olisi  otettu  mukaan  vaatimus  siitä,  että  ilmasto ei  saa  kylmetä  seuraavan  sadan  vuoden  aikana  keskimääräisesti enemmän  kuin  -2  astessa  celssiusta  niin  ehkäpä  kiinalaisetkin  olisivat  innostuneet  siitä  paljon enemmässä  määrin.  Samalla  tällainen  tavoite  olisi  herättänyt  paljon  enemmän  älyllistä,  jopa  suorastaan  filosofista  mielenkiintoa  asiaan.

Kiinalaiset  nähdään  varmaankin  myöhemmässä  tarkastelussa  aina sopimuksen  vesittäjiksi.  Pitäisi  kuitenkin  muistaa  se,  että  ikuisen  keskustan  valtakunnan  han-pojille  on  aika  turha  mennä  sanelemaan  mitään  tiukkoja  vaatimuksia.  Meidän  on  vaan  niin  vaikea  uskoa  sitä  että  heillä  on  oma  rytminsä  tajuta  asioita  ja  panna  niitä  toimeen.  Kiinassa  esimerkiksi  dynastianvaihto  on  vienyt  aina  monta  sukupolvea.  Meidän  pahanhajuisten  ja  huonotapaisten  auringonlaskun  maan  ihmisten  on  turha  arvostella  kiinalaisia.  Vaikka  kiinalaiset  ovat  kirjanneet  uuteen  perustuslakiinsa  ns.  ihmisoikeusvaatimuksen  niin  he  käsittävät  asiat  hiukan  eri  tavalla  kuin  me.  He  ajattelevat  asioita  hierarkisesti  ja  tällä  hetkellä  Kiinan  johtajille  merkitsee  enemmän  ihmisten  vaatettaminen,  ruokkiminen  ja  se  että  jokaisella  on  riittävän  hyvä  asunto  välttämättömine  mukavuuksineen.  Muutaman  rikollisen  teloittaminen  voi  länsimaissa  tuntua  kauhealta  mutta  kiinalaisen  mielestä  siinä  ei  ole  mitään  kummallista.  Kiinalaisten  kiinalainen  identiteetti  on  vieläpä  kasvamaan  päin  ja  kun  maailma,  jos  se  kapitalistisena  mielii  säilyä,  on  rähmällään  Kiinaan  päin  niin voidaan  kysyä:  onko  Ikuinen  Keskustan  Valtakunta  koskaan  ollut  näin  mahtava?

Että  jos  vaadimme  heiltä  meidän  näkökulmastame  suurten  asioiden  ratkaisemista  parissa  vuodessa  erehdymme  hyvin  perusteellisesti.  Kiinalaiset  kyllä  tajuavat  asian  itse  kunhan  siihen  annetaan  tarpeeksi  aikaa.  Ehkä  viesti  olisi  mennyt  perille  paremmin  jos  heille  olisi  puhuttu  nimenomaan  kaksisuuntaisesta  ilmastosopimuksesta.  Tyytyväiset,  jos  kohta  salaovelat  ilmeet  olisivat  levinneet  kitanien  kasvoille  ja  kämmenet  olisivat  menneet  paidanhihojen  suista  sisään,  oikea  käsi  vasemmasta  ja  vasen  oikeasta  ja  tätä  olisi  seurannut  syvä  ja  kohtelias  kumarrus. Kaksisuuntainen  ilmastosopimus.  Tähän  on  koira  haudattuna.  Olkoon  haudatuna!  Tärkeintä  että  on  koira,  oli  se  haudattu  tai  ei,  ja  sen  koiran  syömme  me.”  Tyytyväisenä  keltainen  mies  olisi  voinut  todeta:  Vihdoinkin  viisautta  lännestä;  EX  AURORA  LUX.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 8

Sitten on aiheellista sanoa varmasti muutama sana tiedekunnan opettajistakin. Perspektiiviä on nyt sen verran että voi puhua joltisentaankin turvallisesti. Olin siinä mielessä väliinputoaja että en päässyt suuren Apokteinosen luennoille. Mies jäi juuri eläkkeelle kun tulin tiedekuntaan. Ja kysehän oli siis Seppo A. Teinonen-nimisestä miehestä. Mutta hauskaa riitti kyllä muutenkin.

Mielenkiintoinen tapaus oli apulaisprofessori Martti Lindqvist. Luentoja mies piti hirmuisen määrän ja hänen vaikutuksensa oli moneen myös verrattain suuri. Itse mies kypsyi viranhoitoon ja lopetti hommat fuksivuoteni jälkeen. Jos lukee vuodessa 5000 tenttivastausta ja muutenkin pitää hoitaa virkaa niin voihan mloiseen ratkaisuun perustellusti päätyäkin. Eihän siinä sitten juuri jää muuhun aikaa. Mies teki ilmeisesti aika onnellisen ja eli tytyväisenä elämänsä loppuun kunnes kuoli inhimillisesti hyvin aikaisin 59-vuotiaana. Miestä täytyy ihailla sen vuoksi että hänellä oli kanttia jättää varma leipävirka yliopistolla kun olisi voinut jäädä eläkkeelle professorinakin. Kun hän sitten neljäkymmentä vuotta täytettyään ja vähän yli jättää yiopistoviran niin hän ehti julkaista 17 kirjaa. Dosenttina hän tosin jatkoi kahdessakin yliopistossa.

Martti herätti tunteita ja intohimoja ainakin eräässä toisessa tiedekunnan opettajassa. Ja ristiinpä nuo kaksi sitten toisiansa moittivatkin. Martti ei kuulemma uskonut mihinkään ja oli muutenkin epäilyttävä mies. Martti taas nimitti kolleegaan taivaanrannamaalariksi ja oudoksi horisijaksi, raivostuttavan ärsyttäväksi helppoheikiksi. Kyse oli Pauli Annalasta. Uskon Martin tunteiden olleen aitoja enkä pahemmin paheksunut miehen puheita. Martti oli viisaas mies ja ennen kaikkea viisaan näköinen. Hänellä oli iso pää kuten kreikkalaisilla filosofeilla konsanaan ja hän puhui harkitusti ja hitaasti. Lähtiessään yliopistosta hän teki varmasti oikean ratkaisun.

Mutta olihan siellä muitakin. Eräs jonka itserakkaus oli omaa luokkaansa ja joka ei tämän enempää kaipaa mainintaa. Käpylän kirkkoherra Pauli Huuhtanen hoiti sattumalta jotain apulaisprofessuuria kevätkauden ja hänen luennointityylinsä oli niin hauska että olin hänen dosenttiluennoillaan monena muuna vuonna myöhemminkin.

Nuorehko Miikka Ruokanenkin esiintyi ja herätti huomiota jos kohta monessa syvää inhoakin. Mies oli silloin jo toista kertaa naimisissa mutta näytti siltä että se ei aina niin tahtia haitannut. No toisaalta tässä ei tarvitse olettaa mitään muuta kuin että hän otti selkeän veljellisen asenteen parikymppisiin teologian opikelijattariin ja minkäs hän sille mahtoi kun moni näki hänessä peräti jotain isällisen lempeää. Ja kun oli itse rakastunut onnettomasti ja yksipuolisesti varsin kaukana asuvaan naiseen niin kyllä kateus saa aikaa ilkeitäkin ajatuksia. Olinhan itse varsinainen nuori ja vihainen mies joka puhui outoja juttuja ja päässä takoi vain että lenkille keskuspuistoon! Elettiin kautta 1985-1986 ja Tuomasmessua ei vielä ollut olemassakaan. Lindqvistiin verrattuna Ruokanen oli teologisena eetikkona köykäinen eikä hän sen suuremmaksi koskaan teologina noussutkaan vaikka hän istuukin samalla oppituolilla kuin suuri Apokteinonen aikoinaan. Mutta Seppo A. Teinosta on kenenkään vaikea ylittää. 

Ruokanen oli merkittävä mies laittaessaan alulle omalla vahvalla näkemyksellään Tuomasmessun jota voidaan pitää tietynlaisena herätysliikkeenä. Miikkaan minulla on aina ollut tietty viha/rakkaus-suhde, mutta lopulta hyvät tuntemukset ovat aina päässeet voitolle. Ymmärrän kylä Miikan kauhuntunteet kun menin puhumaan hänelle aikoinani URANTIA-kirjasta varsinaisia ufo-juttuja vaika en sen sisällöstä niin perillä vielä ollutkaan. Monia muitakin opettajia oli ja kaikkia ei jaksa heti enää muistaakaan näin yhdeltä istumalta. Yhtä kaikki, asian voi sanoa tiivistetysti: oli kääpiöitä ja jättiläisiä…

Sitten höyhensaaret.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 7

Ehkä on sanottava jokin sana myös kurssitovereistani, siis heistä jotka aloittivat opintonsa vuonna 1985. Joukko oli vallan suuri ja siitä valmistui joskus monen mutkan jälkeen noin 110 teologian maisteria. Opintonsa taisi aloittaa silloin aika tarkkaan 180 fuksia. Kurssitovereitani olivat mm. Jaakko Heinimäki, Ari Hukari, Sari-Anne Metso noin nimekkäämmästä päästä ottaen.

Pisimmälle heistä pääsi ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana ihmesälli Ari Hukari. Taisi mies vetää tuommoiset 90 opintoviikkoa ensimmäisen vuoden aikana. Mies kuului sanoneen ettei hänellä ole ollut elämässää aikaa eikä mahdollisuuksia lukea mitään kirjaa kahta kertaa. Saavutus oli mittava ja mieshän sai kandin paperit reilussa kahdessa vuodessa. Nykyään mies on Tampereen hiippakunnan hiippakuntadekaani.

Jotkut olivat tunnollisia ja jotkut vielä tunnollisempia. Ensimmäisenä tutkijan laakerit saavutti Sari-Anne Metso kun hän kunnostautui Qumranin tekstien nuorena tutkijana. Hän taisi olla ensimmäinen joka väitteli vuosikurssin 1985 opiskelijoista tohtoriksi. Emme oikein olleet koskaan jutuissa sillä jutustelu ei vain suju joidenkin ihmisten välillä, ja jos sen tajuaa niin on parempi juuri niin. Maailma on liiaksensa täynnä väkipakollisia ja muodollisia suhteita.

Jaakko Heinimäki erottui joukosta jo ensimmäisen vuosikurssin aikana. Tuntui että miehellä oli kiire jonnekin ja ilmeisesti hän ehtikin päämääräänsä. Oliko hän peräti toisen vuosikurssin aikana jo Teologisen tiedekunnan opiskelija-yhdistyksen lehden eli Kyyhkysen päätoimittaja. Heinimäkeä tituleerataan nykyään kirjailijaksi. Enemmän pitäisin miestä silloin ja nyt toimittajaksi ja vain vaivoin epigoni-kirjailijaksi. Onhan mies kirjoittanut pikkuhauskaa ja mukavia mielleyhtymiäkin herättäviä kirjoja mutta niissä ei ole juuri kovin paljoa omaperäistä. Tietystikin mies on ansainnut asemansa kovan työn tuloksena ja sitä ei pidä kadehtiman. Humoristina en Heinimäkeä ikävä kyllä ole koskaan pitänyt. Kyse on lähinnä enemmän vakavuuden puutteesta. Mutta moisilla avuilla voi Suomessa päästä jo kyllä varsin pitkällekin.

Sitten oli kirjava joukko muita vuonna 1985 opintonsa aloittaneita. Vuosien mittaan on näihin kurssitovereihin törmännyt monessakin yhteydessä. Nyttemmin on monen kanssa voinut kokea kollegiaalisuutta. Se ei välttämättä korvaa sitä mitä olisi voitu saavuttaa jo opisluajan ensimmäisinä vuosina. Katseet olivat muualla ja olin tehnyt oman valintani. Oli silti suurenmoinen kokemus löytää ystäviä muistakin tiedekunnista. Teologi saattoi viihtyä hyvin maantieteilijän ja taloustieteilijän kanssa ja myöhempinä vuosina teekkarien seura oli vallan antoisaa. Mutta yhtä kaikki on selvää että noita vuosia ei saa takaisin eikä kokemusta osakuntaelämästä eikä liioin myös menetettyjä hetkiä tiedekuntayhdistyksen parissa. Kadonnutta aikaa voi metsästää ja sitä voi saada hetkittäin kiinnikin mutta sellaista ei enää mistä ei ole mitään kokemustakaan. Se on haikea ja surullinen juttu mutta sellaisenaan pakko hyväksyä.

Ja sitten ikävöi ihminen.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 6

Ja millaisia ihmisiä nämä helsinkiläiset URANTIA-kirjan lukijat sitten olivat. Ei ollut heidän joukossaan monta jalosukuista ja viisasta… Noin voisi tietenkin sanoa yleisesti ottaen. 

Varsin pian minulle valkeni se, että kyseessä oli varsin erilaiset taustat omaava joukkokunta. Taisin jo jossakin välissä puhua ufo-uskovaisista tyypeistä joita porukkaan mahtui joskus kiusaksikin asti. Niin oli silloin, niin oli omassa opintoryhmässäni ja en usko että tapainparannusta olisi vielä löytynyt uudemmallakaan ajalla.

Aikakautta jossa elin tuolloin on vaikea ymmärtää sellaisen joka on syntynyt 1990-luvun alun jälkeen, tai sanoaksemme vuonna 1993 ja sen jälkeen. Elimme melkoista pysähtyneisyyden aikaa ja ihmisen tavoitettavuus oli aivan toista luokkaa kuin nykyään. Tärkein huomio tuosta ajasta on se, että ihmisillä oli enemmän yhteisiä puheenaiheita ja he myös tunsivat toisensa paremmin. Ihmisen yleistieto ei välttämättä ollut mitenkään hirmuisella tasolla mutta ainakin melkein kaikki olivat vähän hajulla melkein kaikesta. Elettiinhän aikaa jolloin radiokanaviakaan ei ollut käytännössä kuin kaksi ja paikallisradioitakaan ei ollut kuin muutama.

Ihminen saattoi siis päästä selville toisen ajatuksenjuoksusta aivan eri tavalla kuin tänään. Ihmistä oli siis helppo lukea koska jo muutama lause paljasti sen minkälainen hän pohjimmiltaan oli. Ja monesti asia oli niin että ihminen kertoi vuolaan avoimesti itsestään ja tekemisistään. Ja mikäpä olisikaan ollut parempi paikka moiseen kuin vaikkapa URANTIA-opintoryhmä. Jokainen toi tietysti esiin omaa spesialiteettiaan mutta monella oli varsinainen ajatusten sekasorto. Joukossa oli niitä jotka olivat moneen otteeseen vaihtaneet gurua eli oppisuuntaansa. Ja sitten joukossa oli tietysti niin sanotusti parantumattomia tapauksia. Se on myönettävä että jotkut olivat todella tehneet melkoisen ja kunnioitettavankin synteesin ajattelussaan. Mutta nuo ihmiset ajatuksineen saivat minutkin niin monesti kiusaantumaan. Miksi ei voinut olla puhdasoppinen ja vapaa moisista ajattelun sivupoluista. Asia valkeni minulle myöhemmin oikein kunnolla ja yksinkertaisin ratkaisu oli tässäkin se ainoa oikea. Nuo parantumattomat tapukset eivät olleet juuri koskaan vaivautuneet kirjaa edes lukemaan. He olivat mukana vain sosiaalisista syistä.

Kaikesta huolimatta noita ihmisiä on aika ajoin jopa kovakin ikävä, tai ainakin he tulevat niin useasti mieleen. Ehkä heidän kanssaan jäi jotain syvällisempää puhumatta, mene ja tiedä... Ihmistuntemuksen kannalta yhdessä istunnossa saattoi oppia kuitenkin saman kuin esim. tavallisella työpaikalla viikossa. Mutta noita ufouskovaisia, meedioita, sielunvaellusintoilijoita ja muita yhdisti, jos ei sitten aito etsijän-piirre, niin ainakin syvä ihmisyys. En ollut omine vaikeuksine sen parempi ja kummempi, olin minäkin vaivaisen ihmislauman edustaja. En jalosukuinen, enkä niin kovin viisaskaan…

Nyt sitten virta venhettä vie.

Ajattelun harharetkilläkö. Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 5

Tietysti on myös kysyttävä sitä mikä tuon massiivisen kirjan sisällössä sitten oikein kiinnosti? Olihan siinä paljonkin. Varmasti tärkeää oli se, että siinä puhuttiin toisista maailmoista, toisista asutetuista maailmoista ja arkkitehtonisista eli rakennetuista maailmoista. 

Kaiken tuon rinnalla Raamattu jota yhä enemmän aloin myös tuntemaan tuntui todella köykäiseltä kamalta, aikansa eläneeltä kerta kaikkiaan. Se kirja kiehtoi monella tavalla. Siinä oli huikeaa historiaa, geologiaa, maantiedettä, bilogiaa ja evoluution valtaisa ihme eli sen jokaisessa juonteessa. Ja kaiken lisäksi mikään ei tuntunut enää ristiriitaiselta. Kaikki oli mahdollista jos vain jaksoi tehdä hillittömästi töitä lukiessa tuota kirjaa ja sulatellessa sen sisältöä.

Sitten oli myös yksi toinen asia. URANTIA-kirjan Jumala-kuva ei tuntunut ollenkaan loukkaavalta. Kristinusko tuntui niin kammottavalta uskonnolta sen sisältämän sovitusopin kannalta. Mitä enemmän kristinuskon teologiaan vain perehtyi niin sitä kauheammalta asia tuntui. 

Monta kysymystä pyöri silloin päässä. Miksi Jumala loi epätäydellisen maailman joka sitten tarvitsi sovitusta? Meidän maailmamme ei voi olla ainoa maailma edes kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta; mikä on silloin Jeesuksen asema tuossa rakennelmassa? Kuinka ihmiset voivat edelleenkin uskoa kuten kristinusko opettaa? Kaikkien kysymysten ja sen varmuuden tunteen pohjalta jota URANTIA-seikkailuretken alussa tunsin saatoin edelleen kysyä psalmin 8 kirjoittajan sanoin “Mikä on ihminen? Eikä ainoastaan kysyä vaan vakavasti asiaan eläytyä.

Nuorena uskonnollinen kokemus on aina voimakkampi mitä se vanhemmiten koskaan on. Tunne on hurmoksellisempi ja sen tuntee myös ruumiillisempana. Siinä on paljon samaa kuin on rakastumisen tunteessa. Tosin uskonnollisen kokemuksen tuoma tunne on erilainen. Se ei ole epävarma eikä raastava jos tunne on yksipuolinen. Kummatkaan eivät myöskään sulje pois toista mutta sukua ne eivät ole vaikka ne samoista aineista tehty onkin. Nimittäin vaikka Jumalaa et näe etkä aina koe saavasi vastaustakaan niin voit joskus olla täysin varma ja lohdutettu. Rakastuneena eläminen on taas hyvin raastavaa. Ja jos saat tunteillesi vastakaikua niin tilanne muuttuu monin verroin rankemmaksi.

Ja koska Helsinkin oli iso kaupunki niin siellä sai myöskin paljon uusia kavereita. Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen oli vallan hienoa kokea että löysi monenlaista sukulaissieluisuutta. Se oli asia jota ei oikein jaksanut edes uskoa todeksi. Siis sitä että kelpasit jonkin kaveriksi aivan omista lähtökohdistasi. Et tarvinnut mitään naamareita eikä sinun tarvinnut pitää yllä raskasta roolia. Monet noista ystävyys-suhteista jatkuvat vielä tänäkin päivänä.  

Keväällä 1986 olin löytänyt suuren joukon noita URANTIA-ihmisiä ja opiskelija-elämän kautta oli toinen mokoma lisää, ja pian ensimmäisen opiskeluvuosien työpaikan kautta elämään oli tuleva yksi joukko lisää. Nykykielellä asiasta voisi varmasti puhua “verkostoitumisena.” Ihminen pystyi siihen ilman internettiä, facebookkia ja kännyköitä.

Nyt on Lapin kesän paikka.