Päivä toi jälleen suruviestin yhden olymiavoittajamme kuolemasta. Vuonna 1956 itsenäisyyspäivänä kaukana Melbournessa kultaa voittanut painija Rauno Mäkinen on poistunut keskuudestamme. Elokuussahan kuoli toinen Melbournen kultamiehemme, pistooliampuja Pentti Linnosvuo. Onneksi meillä on vielä vanhoja olympiavoittajia elossa kun uusia ei oikein ilmaannu vanhaan malliin.
On tietysti muitakin arvoja kuin urheilu, mutta jotain on pielessä kun menestystä ei heru. Tämä vuosihan on ollut aika vaisu. Vancouverista ei tullut täysosumaa ja mitaleita tuli vain muutama kun lähdimme tavoittelemaan ainakin tusinaa. Jääkiekkoilumme kulta-aikakin taitaa olla ohitse ja jalkapallossa olemme eläneet pysyvää alamäkeä ja murheen alhoa vuoden 1912 suuren olympa-menestyksemme jälkeen. Yleisurheilussa ei ole luvassa potentiaalista olympiavoittajaa vuoden 2012 Lontoon kisoja ajatellen.
Viimeinen yleisurheilun olympiakultamme on vuodelta 2000 ja sen toi meille kuulantyöntäjä Arsi Harju sattumanhohtoisella tavallaan. Ongelmamme taitaa olla siinä, että meillä on harrastajia melkein kaikissa mahdollisissa lajeissa mutta ei oikeastaan kovinkaan monta huippua missään lajissa. Jokaisella on oikeus harrastaa mitä haluaa, ja olisi aivan turhaa syyttää vaikkapa pesäpalloa hyvien tyyppien turmelemisesta. Pienessä maassa lajiliitot kilpailevat pienistä resursseista.
Tässä maassa on paljon asioita joissa tarvitaan paljon enemmän poliittista tahtoa kuin kysymyksessä huippu-urheilusta. Tärkeämpiä asioita on ja paljon. Aloitetaan listaus vaikka työttömyydestä ja nuorisotyöttömyydestä. Samaan aikaan kun meillä on valtava joukko jo syrjäytyneitä nuoria ihmisiä, niin meillä on vara pitää melkoinen joukko kalliita spesialisteja eli urheiljoita valtion varoilla.
Mutta kansainvälisesti menestyvät urheilijat ovat kuitenkin aina olleet osa identiteettiämme. Roomalaisista emme ole kauas edenneet, edelleen tarivtaan leipää ja sirkushuveja. Leipä on kuitenkin kallista ja huvit harvassa. Kaikesta huolimatta jotain pitäisi ihan oikeasti tehdä. Eri asia sitten onkin siinä, onko meillä tällä hetkellä kovinkaan monta potentiaalista olympiavoittajaa vaikkapa Lontoon kisoja ajatellen?
Tero Pitkämäki? Varma pronssimies joka ei uskalla heittää oikeasti.
Sari Multala? Voi voittaakin jos kisoihin pääsee.
Kaikesta huolimatta pitäisi uskaltaa satsata vaikkapa miesten lentopallomaajouk-kueeseen. Meillä ei ole mitään käsitystä suurten joukkueurheilumaiden olympia-huumasta kun oman maan joukkue pitää kansakuntaa jännityksessä kesäiltana tuntikaupalla. Jääkiekkomenestyksemme on tietenkin jotain mutta vain laiha lohtu. Aluksi meidän tulisi saada lentopallon olympiakarsinta Suomeen. Sitten on tietenkin miesten nuori jousiammuntamaajoukkue joka voi tehdä suurenkin yllätyksen sille päälle sattuessaan. Sekin olisi valtava itseisarvo jos miestin pikaviestijoukkue saisi veistettyä ajastaan pois 0.60-0.80 sekuntia, ja jos ei muuta niin meillä olisi ainakin maailman parhaiten vaihtava joukkue!
Urheilumme suurvalta-aika on ehkä pysyvästi ohitse ja enää voimme nauttia vain pienistä iloista! Piti kirjoittaman pieni muistokirjoitus autuaammille painitantereille siirtyneestä mestaripainijastamme mutta tästä tulikin koko huippu-urheilumme muistokirjoitus.
Mutta eniwei! Nyt ovat Melbournen molemmat sankaripainijamme rajan tuolla puolen ja jällennäkeminen on varmasti riemukas. Lehtosen Köpi lähtikin jo vuonna 1987. Melbourneen ei pienellä Suomella ollut varaa aikoinaan lähettää painijoillemme hierojaa, mutta Mäkinen ja Lehtonen olivat perehtyneet asiaan ihan itsekseen ja hieroivat toisensa kultamitalikuntoon! Pienen ja köyhän on pakko olla neuvokas. Meikä kaivaa nyt esiin URHEILUN Kuva-aitan Melbournen erikoisnumeron ja lukee mitä miehistä kirjoitettiin silloin verekseltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti