Korjaillaanpas tiedostoja - Muuan ongelma - Tuhlaajapoikasunnuntain jälkihöökyjä.

Ihminen voi helposti muuttaa käsityksiään erinäisistä asioista tai sitten ei... Kukapa meistä voi sanoa faktuumit kuultuaan tyynesti ”Jaa, korjaan tiedosto-jani...” Joskus asioiden kypsyttely vaatii oman aikansa. Ja sitten on vai elettävä muuttuneissa mielisuhteissa. 

Kerron ihmisille usein ilman suurempaa vastakaikua että Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan sanoja ”Muista Luojaasi nuoruudessasi” ei enää ole mielekästä käyttää koska kyseessä on väärä käännös. Todennäköisesti kuitenkin seuraavassakin raamatunkäännöksessämme lukee aivan samalla tavalla. Ko. kohtahan pitäisi kääntää siten että se tarkoittaisi lähinnä sitä kuinka pitäisi olla uskollinen vaimolle jonka on nuorena nainut. Taikka paremminkin ammentaa tuosta kaivosta... Faktat olin tiennyt jo ennen viime talven tiedostonkorjaamista jo hyvinkin viidentoista vuoden ajan. Sitten vain päässä naksahti...

Joskus uutta tietoa tulee todella nopeasti. Eilen iltasella laitoin nettiin hakusanaksi ”Eugen Herrigel” ja sitten alkoi tapahtua. Kymmenen minuutin päästä muutama tiedosto päässäni oli perusteellisesti korjattu. Herrigelhän oli saksalainen filosofi joka opiskeli ennen toista maailmansotaa Japanissa ja moni tuntee teoksen Zen ja jousella ampumisen taito. Kirjna päähenkilöt ovat jousimestari Awa Kenzo ja Herrigel. Tähän asti olen elänyt luulossa, kuten varmaan moni muukin, ja valtaosa edelleenkin elää, että:

a) Awa Kenzo oli suuri zen-mestari

b) Kirja on hienostunut kuvaus zen-buddhalaisuuden eräästä muodosta

Todellisuus on kuitenkin se, että edellä mainitut asiat eivät aivan pidä paikkaansa. Awa Kenzo oli alansa toisinajattelija eikä hän harjoittanut zeniä. Herrigelin klassikko on mitä suurimmassa määrin fiktiota. Asia sai outoja piirteitä kun kirja käännettiin nipponksi, ja siitä tuli hyvin suosittu Japanissa. Nykyinen japanilainen zen-jousiammunta on sitten paljossa velkaa Herrigelin väärennökselle. Nimittäin kirjan eetos ja opetukset vaikuttivat zen-ammunnan kehittymiseen. Onpas merkillistä. Toisaalta olisihan se pitänyt arvata... Tarttee olla vähän sketisempi vastaisuudessa. 

”Kun olin lapsi, minä puhuin ja ajattelin kuin lapsi; vartuttuani mieheksi olen jättänyt lapsen ajatukset.” (1 Kor 13:11 Uusi Testamentti nykysuomeksi-kään-nöksen mukaan.) Niinpä niin... Montakohan tiedostoa tässä vielä täytyykään korjata...

Viime pyhä oli ns. tuhlaajapoikasunnuntai vaikka tuo evankeliumiteksti onkin vasta toisen vuosikerran mukainen. Notähänloppuun voi kertoa hauskan jutun jossa ehkä on jotain perääkin.... Eräänlainen tuhlaajapoikasunnuntain jälkihööky...

Olipa kerran eräs vankila ja vankilassa vankilapastorikin. Monen vuoden ajan eräs mies oli käynyt hyvin useasti vankilapastorin juttusilla. Oli puhuttu mukavia mutta aina jokaisen tapaamisen lopuksi oli vanki halunnut kuulla kertomuksen tuhlaajapojasta. Vanha pappi oli sitä myös suurella hartaudella kertonutkin aika tavalla omin sanoin ja sanaa ”tuhlaajapoika” useasti toistaen. Koitti sitten päivä ja mies pääsi vapaaksi; pastori jäi vankilaan... Koitti jäähyväisten aika. Pastori kysyi viimein vangilta miksi tämä oli aina halunnut kuulla saman jutun, joskus jopa kahdesti. ”Kai sinä vähän olet samaistunut tuohon tuhlaajapoikaan?,” kysyi pastori viimeisinä sanoinaan. Vapautuneen vangin vastaus oli hyvin yllättävä: ”No tuota, kun pastori sanoi aina niin muhevasti sen ”tuhlaajapoika-sanan” niin minua kohti tuhahti aina se ihana konjakin-hööky.” Niin... Oli siinä pastorillakin totinen paikka, korjata tiedostojaan meinaan... 

Kuinkas Lammiolle sitten kävikään?

Väinö Linnan ”Sotaromaani” herättää paljon kysymyksiä! Toivoisi, että mahdollisimman moni lukisi sen vailla kanonisoidun Tuntemattoman sotilaan kymmenennen painoksen (Lopullinen, muokattu murreasu löytyy siitä ja sitä seuraavista painoksista) ja Edvin Laineen elokuvaversion karrikatyrisoivaa painolastia. Sitten on vielä rasitteena muitakin myyttejä...

Vuonna 2000 julkaistiin Sotaromaanin maailmaan kuuluvan Antti Rokan esikuvasta, Viljam Pylkkäästä, kertova kirja. Rokka onkin ollut rakkain Sotaromaanin hahmoista, ja joulukuun 1954 jälkeen monet halusivat suorastaan ilmoittautua Rokan esikuvaksi. Kaunokirjallisuus on kuitenkin aina mielikuvituksella väritettyä todellisuutta, kirjailijan esikuvat kokevat monenlaisia metamorfooseja muun-tuessaan painomusteeksi paperille. Jonkun hahmon takana on jopa aineksia kahdesta tai useammasta hahmosta.

Meillähän nykyään romaanista käy nippa nappa se 200 sivua löysää tekstiä. Tuosta paksusta novellisikermästä voisi löytyä se autistinen kirkonmies, karttakeppejä oppilaiden sormille rikkova opettaja, tympeäkat-seinen Alkon esimies 1950-luvulta, ja ehkä jopa upseerinuraansa jatkava Lammio. 

Antaisihan kirjan lopun viimeinen Lammio-kuvaus viitteitä jostain liikutuksesta tai mielenmuutoksesta. Millainenhan olisi ollut Lammion sielunmessu ja hänen katumustyönsä? Kokeillahan aina kannattaisi; kaikki paitsi matematiikka ja sen johdannaisethan ovat jollain tapaa pelkkää subjektiivista kaunokirjallisuutta...

Jos historialliseksi Rokaksi olikin tunkua, niin toisin oli muiden laita. Eipä taida olla ketään, joka olisi ilmoittautunut kapteeni Lammioksi (Aivan Sotaromaanin lopussa kylläkin jo majurina esiintyvä). Hänen saattoi kuitenkin olla varsin menestyksekäskin tulevaisuus, vaikka himmentymätön sankarin sädekehä jäikin Rokalle. Tähtihetkensä kannakselainen vilkas mies taisi elää sodan aikana. Hänenlaisensa sotaveteraanin kohtalo oli loputon evakkomatka, pienviljelijän kituuttava elämä kolottavine, sodassa loukkaan-tuneine olkapäineen. Hän jos kukaan sai myös kokea rakennemuutoksen ankeuden. Laineen ohjauksen ja Jussi Jurkan luoma kuva Lammiosta on yksioikoinen. Jurkan roolihahmo on lähinnä salonki-sadisti. Asepukua palvova ja luuimukkeellaan keikaroiva Lammio tuo mieleen karrikoidun...

Kuva ei luo oikeutta Sotaromaanin Lammio-kuvausten hyvinkin kehittyneen omatunnon omaavalle upseerille. Omantunnon, jonka kuitenkin järjetön sisäpal-velusohjesäännön henki oli päässyt kenties peruttamattomasti turmelemaan. Kukaan ei ole tainnut pohtia Lammion tulevaisuutta. Joskus jonkun lehden sivuilla joku taisi sentään elätellä fiktiota jossa Rokka ja Lammio asetetaan vaikkapa saman pisoaarin ääreen Helsingin rautatieaseman vessassa... 

Lammion tulevaisuus ei ollut välttämättä pitkässä upseerinurassa, sodan jälkeen ei kaikille löytynyt vakansseja. Olisiko todennäköistä, että hänestä olisi tullut sadistinen kansakoulunopettaja, nuiva viinakaupan esimies tai missä tahansa tehtävässään epäonnistuva johtaja. Jos Lammio oli kaikista myönteisistäkin piirteistä selkeän perusfundamentalistinen suomalaistyyppi, voisi olla mahdollista, jopa luontevinta nähdä hänet uuspietistisenä uskovaisena. Herätyskristillisyyden tympeimpiä ja kielteisimpiä puolia manifestoivana pappina, vanhoja fraaseja hokevana ja laumaltaan kuria vaativana, edelleen valovuoden päässä joukoistaan ja kuulijoistaan.

Lammio kirkonmiehenä onkin varsin mielenkiintoinen ajatus senkin vuoksi, että eräs toinen Sotaromaanin upseerigallerian jäsen, luutnantti Autio on nähty esikuvaksi Kuopion emeritus-piispa Jukka Malmivaaralle. Malmivaaralla oli erittäin hyvä maine komppanianpäällikkönä. Sekä Rokan että Lammion tapauksessa pitää kuitenkin muistaa, ettei minkään romaanin ja todellisuuden henkilöiden välille voida piirtää yksiselitteisiä yhtäläisyysmerkkejä. Meillä ei juuri ole nähty, kiitos nuoren kaunokirjallisuutemme, vielä sitä että vanhojen teosten henkilöt toimisivat suoranaisina kirjallisina aiheina. Esikuvana tällaisille hankkeille voisi olla kreikkalaisen nobelistin Nikos Kazantzakiksen laajamuotoinen Odysseia-eepos. Hänhän todella keskittyi kuvaamaan Odysseuksen elämää hänen kotiinpaluunsa jälkeen ja keksi hänelle kokonaan uusia vaiheita. 

Jos Linnan Sotaromaani on tekijänoikeudellisistakin syistä vielä liian kuumaa tavaraa, niin onhan meillä aina Kiven Seitsemän veljestä. Mitenhän kävikään oikein pienelle ja vilkkaalle Eerolle? Takavuosien Hannu Mäkelän Leino-romaani Mestari oli tietynlainen päänavaus tähän suuntaan, mutta silti enemmän idean tasolla. Siitäkin huolimatta että kirjailija teki todellisen shamaani-tempun ottamalla mestarirunoilijan roolin. Yksi mielenkiintoinen hanke olisi koota kirjoittajaryhmä jossa kukin ottaisi tehtäväkseen lähteä pohtimaan vaikkapa juuri ”Tapaus Lammiota”. He voisivat kirjoittaa joukon eri lähtökohdista nou-sevia Lammio-novelleja. Taidenovelleja nimenomaan mikawaltarilaisessa mie-lessä. Hänhän piti taidenovellin varsinaisena mittana noin 100-200 sivun mittaista kirjoitusta. 

Mielenkiintoinen ajatus olisi myös pohtia vaikkapa aidosti entistä itseään katuvaa Lammiota. Sellaista miestä joka ei koskaan saa mielestään Sota-romaanin lopun kuvaamaa järjetöntä Korpela-episodia. 

Lopuksi muutama teesejä:
I Lammio oli parempi upseeri ja johtaja kuin Koskela
II Koskelan johtamistyylillä ei koskaan voiteta esim. jääkiekon olympiakultaa.
III Edwin Laineen elokuva on luonut vaikeasti murrettavia myyttejä.
IV Sotaromaani on Linnan kynästä lähtenyt alkuperäinen ja aito tuote, Tuntematon sotilas kustannustoimittajien pilaama tekele.