Ajattelin näin juhannuksen kunniaksi julkaista vanhan novellini jonka kirjoitin vuonna 2007. Se sijoittuu 1980-luvun aatteelliisen maisemaan, aikaan jolloin oli vielä oikeita kommunistejakin. Stoori on jonkin verran pitkähkö, mutta lukea se kannattaa. Siinä on, vaikka sen itse sanonkin, vanhan ajan maailman makua.
Pääoma
Jossain Uudellamaalla, Helsingistä länteen, itserakennetussa ja todella hyvinhoidetussa omakotitalossa asui vanha muurari vaimoineen. Vanhan muurarin kirjahyllyssä kellastui lähes lukematon Karl Marxin pääoma. Kirja oli painettu entisessä Neuvostoliitossa. Ensimmäisen osan nimiösivuilla määriteltiin tarkka painopaikka seuraavasti: Karjalan ASNT:n kulttuuriasiain ministeriön poligrafizdatin Sortavalan kirjapaino Sortavala, Karjalankatu, 32. Painovuosi oli 1957. Sellainen oli kaikilla vanhoilla tovereilla. Ja mikäs siinä. Pakkohan se oli ollut hankkia. Niin hyvä kirja ja niin halvalla. Olihan sitä toki yritetty lukea, nimenomaan sen ensimmäistä osaa. Heino, arvostettu työmies ja tunnetusti mukava mies, oli kyllä lukenut teoksen eräänlaisena johdantona olleen katsauksen Karl Marxin elämään ja tuotantoon useita kymmeniä kertoja. Mutta varsinainen pääoman lukeminen oli kuitenkin tyssännyt aina toisen luvun, “Vaihtoprosessi”, puolivälin tietämille. Ja lisätolkkua ei saanut edes työväen opintokerhossa. Muuthan siellä olivat koko ajan äänessä. “Eihän sitä tyhmä mies kehtaa kysyä!” “Ehkä sitten joskus hyvinansaituilla eläkepäivillä!"
Siinä kohdalla missä luki: “Välittömällä tuotteiden vaihdolla on toiselta puolen yksinkertaisen arvonilmaisun muoto, toiselta puolen ei sillä vielä sitä ole. Mainittu muoto on x tavaraa A=y tavaraa B. Välittömän tuotteiden vaihdon muoto on: x käyttöesinettä A=y käyttöesinettä B.” Viimeistään silloin Heinolla leikkasi kiinni. Koko massiivisen teoksen lukuyritys jäi siis aina tuon laitoksen ensimmäisen osan sivulle 113.
Aika ajoin tuo lukemattomuus toi mieleen kipeähköjä muistoja. Heino ei koskaan voinut unohtaa sitä, miten eräs hänen vanha työtoverinsa, kunnon kommunisti ja armoton kuranheittäjä hänkin oli aina ollut puhuvinaan Marxin ideologian hienouksista. “Hyvä on, toisilla leikkaa paremmin. Mutta, miksi hienot asiat pitää aina perustella niin vaikeasti.” Pahalta se tuntui myös tuona lämpimänä kesäkuisena päivänäkin jussinalusviikolla. Olihan se ilmoja pidellytkin. Poikkeuksellisen lämmin oli hellinyt pitkään pohjoista Itämerta. Tuntui siltä kuin Välimeri olisi vaihtanut paikkaansa. Kevätkin oli ollut yksi vuosisadan lämpimimmistä, vappuna koivunlehti oli jo lähes täysi. Osa ihmisistä oli tyytyväisiä jo pitkään jatkuneeseen lämpimään ilmanalaan, toiset osoittivat tyytymättömyyttänsä. Vanhusten ja sydänsairaiden purnauksen saattoi toki ymmärtääkin, mutta ei nuorempien.
-Oli miten oli, kyllä siinä tiili sai kyytiä ja saisi vieläkin, jos se niikseen tulee, tuhahti Heino vaimolleen heidän kitkiessä isoa kasvimaatansa.
-Mitäs sinä nyt, etpäs tuota ole aikaisemmin työmäärilläsi leuhkinut!
-Sitä vaan tulee mieleen kaikenlaista.
-Ettei vaan auringonpaiste ole pehmentänyt päätäsi?
-Jos minä jaksoin hyvin rakennuksillakin, niin kyllä minä perkele nyt yhden kasvimaan. Ei muuten ole ensimmäinen kuuma kesäni, tokaisi Heino vaimolleen.
Heinon vaimo oli häntä viitisentoista vuotta nuorempi, hyvinsäilynyt ja poikkeuksellisen uhkea nainen. Heino oli ollut nuorempana aika lipevä mies, eikä hän avioitunut kuin vasta vanhemmalla iällään. “Täytyyhän sitä vähän pelehtiä naisten kanssa ja juoda viinaa tovereiden kanssa”. Ei ollut Heinon tarvinnut pahemmin höystää kun naisseurassa alkoi jo pirullisen eroottinen kihinä. Ja mitäpä sitä aikomuksiaan peittelemään. Kerran hän oli paljastanut juovuspäissään seksuaalipoliittisen ohjelmansa: ”On parempi ottaa itseään selvästi nuorempi vaimo, voi näet tiukkoa hehkeän ja hyvinsäilyneen vaimon kera vielä vaari-iälläkin. Siitä en tingi yhtään.” Ja viinakin maistui vielä kohtuullisessa määrin, ei tosin niin kuin nuorempana. Kohtuullistahan se nykyään olikin. Kaksi punakorkkista pulloa nouti Heino uskollisesti Vihdin Alkosta joka toinen viikko.
-Onkohan se Teijan uusi poikaystävä kovin ronkeli laatuaan. Ei sitä noista nykyajan helsinkiläispojista tiedä. Tiedä miten hienosta kodista? Pitänee vissiin siivota Jussiksi vähän paremmin. Ja vielä filosofian opiskelija, tuumaili muurarin vaimo.
-Filosohvi ja filosohvi, ärähti Heino. Kyllä me ollaan kaikki samanlaisia saunan lauteilla. Olisihan sen pojan kanssa kyllä ollut kiva jutella löylyssä...
-Mitä sinä nyt?
-Tuota, epäilen löytyykö meillä sen Panun kanssa mitään puheltavaa.
-Parempikin Ruuneperi, olet vain oma itsesi! Koskas sinulta olisivat jutut kesken loppuneet?
-Joskus loppuvat. Kyllä sitä joskus on osaamisestaan tiliä tehtävä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisistään.
-No johan nyt. Et kai sinä nyt sentään ole uskoon hurahtamassa?-No, enpähän tuota ole!
Eivät maistu uudet perunatkaan niin hyviltä kuin ennen. Heinon elämänmyönteinen vaimo on aistivinaan jotain poikkeavaa muutoin niin avoimessa ja mukavassa miehessään. Kello kuusi Heino linnoittautuu omakotitalon yläkerrassa olevaan harrastehuoneeseen ja kävelee välillä ympyrää kuin rahahuolien ja Karhukoplan pelon stressaama Roope Ankka. Kello kahdeksan mies avaa rutinoidusti punakorkkisen pullon, kaataa Duralex-lasin puolilleen ja kulauttaa mukavankuivan ryypyn sisuksiinsa. Eipä tuo pahemmin edes ähkäytä, eikä tarvitse ruisleipäviipalettakaan. Hän sulkee pullon ja astelee alakertaan. Suloinen pannukahvin tuoksu tulee vastaan portaissa. Ylen uutisien aikana hänen olemuksessaan on jo jonkinlaista päättäväisyyttä, vaikka pienoinen mökötys jatkuukin. Pian on nukkumaanmenon aika. Tuossa talossa nimittäin mennään nukkumaan aikaisin, ainakin arkena. Vanhat duunarin tottumukset näkyvät edelleen muurari-Heinon rutiineissa.
-Pakko se on myöntää, että en minä siihen pysty. Minä en kertakaikkiaan siihen pysty. Juhannukseni tulee olemaan epätäydellinen, mutta olen saanut rauhan. Onnettoman asiantilani olen täysin hyväksynyt ja yritän nyt elää sovussa tosiasioiden kanssa, sanoi Heino istuessaan sängynlaidalla.
-Kuules nyt Heino. En minä ole pitkään aikaan vaatinut sinulta samoja suorituksia kuin silloin ennen. Ylpeä sinun olla pitäisi, jää siinä moni nuorempi toiseksi. Ei sinun iässäsi enää mitään Immelmanneja tarvitse tehdä.
-No, helevetti; enhän minä tässä mistään panohommista mitään puhunut! Totean tässä vain sen, että kadun sitä päivää kun tilasin itselleni sen kirotun Pääoman. Suurin toivein minä menin postiin, vaan aina on se kirja jäänyt kesken. Minä se vain kuvittelin aina, että kun pääsen eläkkeelle, niin sitten alan sivistämään itseäni oikein kunnolla. Vaan kävi vähän samalla tavalla kuin sille Orwellin Jysky-hevoiselle. Kun osaat kohtuullisesti kirjaimet A, B C ja D ja siirryt neljään seuraavan ja opit ne, niin kuinka ollakaan: olet unohtanut neljä ensimmäistä alhvabeettiä. Ja mitäs sitä vanha kommari muuta kuin Pääomaa. Olisi se ollut niin kiva puhua sen Panun kanssa juhannussaunassa marxilais-leninistisestä dialogiasta ja löylyjen päälle avata punakorkkinen. Mutta en minä siihen pysty! Mutta jos nyt ne viinat sentään...
Niin kai se on ollut aina. Voisiko sellaisten huulilta kuulla tavattoman viisasta marxilaista tieteenanalyysia, jonka tehtävänä on tiilenpäiden paikoilleenasettaminen ja laastikauhan käyttö. Heinon huoli oli se tuleeko laastia kauhaan aina se ihanteellisin määrä, ja tuleeko päivän urakkakiintiö täyteen. Eikä työn rasittavuudestaan päässyt eroon vapaa-aikanaan. Työtovereiden kanssa tuli yleensä puhuttua vain muurarintöistä. Jotta Heinosta olisi kehittynyt pätevä marxilainen kirjanoppinut, niin hänelle olisi pitänyt suoda soveliasta, uuvuttavasta työstä vapaata aikaa kosolti, eikä vielä sittenkään välttämättä oltaisi oltu varmoja asiasta. Mutta muurari tekee arvokasta työtä ja tietämättään Heino sai kyllä osuuden lisäarvosta, ja saa edelleen. Vanhoilla päivillään hän on nimittäin mestarillinen takkamuurari, haluttu tilapäistyöntekijä. Useimmiten hän määrittelee lisäarvonsa itse, verottajan ja kenenkään muunkaan estämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti