Koti, uskonto ja isänmaa. Mutta mikäs se uskonto oikein on!

                                   

Iskulause  ”Koti,  uskonto  ja  isänmaa”  on  tietyllä  tavalla  jo  menneeseen  aikaan  jäänyt  asia.  Ei  siten,  että  noilla  asioilla  ei  olisi  merkitystä  vaan  siksi,  että  tietyllä  tavalla  tuo  suomalainen  kolmiyhteys  on  kriisissä  ja  jopa  vaarassa.  Koti  yhteiskunnan  perussoluna  ei  ole  sama  asia  kuin  vielä  ennen  sotia  ja  heti  sotien  jälkeen.  

Harva  uskoo  samalla  tavalla  jolla ev.lut-kirkko ”opettaa”  keskeisistä  asioista.  Vallalla  on  juurettomuutta  ja  sitä,  että  omaa  perinne
ttä  ei  enää  tunneta  tarpeeksi  hyvin.  Ehkä  onkin  parasta  miettiä  aivan  aluksi  sitä  mikä  se  uskonto  oikein  on.  Tämä  kirjoitus  ei ole  ehkä  niitä  kaikkein  helpoimpia  avauksia  mutta  jos  pääsee  yli  muutaman  käsitteen  kuten  antropologia,  reduktionismi  ja  idiosynkrasia  niin  lopussa  kiitos  seisoo.  

Uskontoa  ei  ole  helppo  käsittää  ilmiönä,  mutta  sen  tunteminen  on  välttämätöntä  monellakin tavalla.  Ja  joskus  jokainen  joutuu  vaivaamaan  päätänsä.  Samalla  kun  mietimme  uskonnon  olemusta  opimme  ymmärtämään  myös  toisia  systeemejä  kuten  vaikkapa  politiikkaa...

Amerikkalainen  Clifford  Geertz (1926 - 2006)  oli  viimeinen  ns.  suuren  teorian  uskonnosta  luonut  antropologi.  Hänen  käsitystään  uskonnosta  voidaan  kuvata  käsiteelleä  ”Ohjaava  rakennejärjestelmä.”  Pitkälti  Pritchard-Evansin  tavoin  perusteelliseen  ja  pikkutarkkaan  kenttätyöhön  perustava  Clifford  Geertz  muodosti  toisen  ääripään  niille  viktoriaanisen  ajan  kirjastoantropologeille,  jotka  esittivät  vahvasti  yleistäviä  teorioita  kulttuurista  ja  uskonnosta  1800-luvun  jälkipuoliskolla.  Geertzin  näkemykset   pvat  eräänlainen  antiteesi  suurille  reduktionisteille,  joihn  voidaan  lukea  Durkheim,  Freud  ja  Marx.   Käytännöllisesti  Geertzin  aikalaisena  toimineen  Mircea  Eliaden  universaaliseen  teoriaan  hänen  eetos-impressionistinen  analyysinsa  suhteutuu  myös  jokseenkin kontrovesaalisesti.

Vuonna  2006  kuollut  Geertz  on  siis  viimeinen  merkittävän  teorian  uskonnon  olemuksesta  luonut  uskontotieteilijä- antropologi.  Kritiikin  ääniäkin  on  toki  kuultu.  Geertzin  kirjoitusten  on  sanottu  olevan  pikemminkin  retorisia  ja  idiosynkraattisia  (Idiosynkrasia eli yksilön tai ryhmän käyttäytymiselle ominainen erikoispiirre, erikoislaatu tai omituisuus.),  enemmän  metaforia  ja  esimerkkejä  sisältäviä  kuin  puhtaasti  kuvaavia.  Hänen  näkemyksensä  (Ei  todellakaan  voida  puhua  varauksettomasti  teoriasta)  tulevat  kuitenkin  olemaan  lähtökohta  tulevaisuuden  teoreetikoille.  Niitä  on  mahdoton  ohittaa.  Ongelmat,  jotka  liittyvät  hänen  tapaansa  enemmän  “hahmottaa”  kuin  selittää  saattavat  johtaa  siihen,  että  reduktionismi  jossain  voi  vielä  nostaa  päätänsä.  Merkityksillä  ja  tavoilla  on  aina  syynsä.

Geertzin  antropologian  perusteet

Geertzin  lähestymistapaa  uskontoon  on  vaikea  hahmottaa  ellei  oteta  huomioon  hänen  traditiotansa  ja  laajempaa  antropologista  näkemystään. Amerikkalainen  antropologia  ja  “kulttuuri-käsite”  ovat  avainasemassa.  Eurooppalaisviritteinen  “yhteisökäsite”  on vain  yksi  muiden  joukossa — ei  enää  keskeinen.  “Yhteisö”  on  lähestymistapa  laajemmassa  kokonaisuudessa,  johon  kuuluvat  ideat,  tavat,  asenteet,  symbolit  ja  instituutiot.  Antropologiassa  on  aina  kyse  syvätulkinnasta (Englanniksi  “thick  description.”  Käännän  käsitteen  tietoisesti  ”väärin”,  mutta  mielstäni  syvätulkinta  kuvaa  asiaa  paremmin  josta  Geertz  puhuu.).  Sen  tarkoitus  on  tuoda  esiin  merkitykset,  löytää  intentiot  ihmisten  teoille.   On  siis  arvioitava  ihmisten  käsityksiä  elämän  tarkoituksesta  ja  heidän  maailmassaan  ilmenevien  rituaalien,  rakenteiden  ja  uskomusten  tarkoitusta.

Geertz  tuli  siihen  tulokseen,  että  näkökulma  toisten  ihmisten  elämään  ei  voinut  avautua  ainoastaan  tutkimalla  sellaisia  sosiaalisia  yksiköitä kuten  perhettä, sukulaissuhteissa  ilmeneviä  malleja,  heimorakenteita  tai  oikeusjärjestelmiä.  Oli  tarpeen  porautua  yksiköiden  taakse  ja  etsiä  näiden  ideoiden,  motiivien  ja  toimintojen  kokonaisvaltaista  vaikutusrakennetta — kulttuuria.

Terminä  kulttuuri  on  merkinnyt  monia  eri  asioita  aikaisemmille  antropologeille  ja  niinpä  Geertz  haluaakin  nyt  korostaa,  että  hänelle  sanan  avainmerkitys  on  “merkitys”  tai  “tarkoitus”.  Enää  ei  riitä  se,  että  kuvataan  tapahtuvaa,  on  myös  kuvattava  mitä  ihmiset  tarkoittivat  tapahtuvaksi.  Yleinen  kulttuurin  tulkintaan  tähtäävä  teoria  on  Geertzin  mielestä  menneisyyttä — todennäköisesti  ikuisesti  menetetty  suure.  Ei  voida  myöskään  välttyä  siltä  kiusalliselta  tosiasialta,  etä  kulttuurianalyysi  ei  ole  empiiristä  tiedettä  lainalaisuuksien  etsimisen  mielessä,  vaan  merkityksiä  etsivänä  tulkitsevaa.  Edellinen  tarkoittaa  myös,  että  antropologi  ei  koskaan  voi  tehdä  muuta  kuin  vain yrittää  rekonstruoida  sen  mitä  muut  ihmiset  todella  ajattelevat  kirjoittamalla  parhaan  kykynsä  mukaan  kuvauksen  siitä.  Aivan  kuten  kenelle  tahansa  perusteelliselle  teoreetikolle  on  kulttuuri-analyysi  antropologille  merkityksien  kysymistä, kysymyksenasetelun  arviointia  ja  selittävien  johtopäätösten  tekemistä.

Useat  tieteenharjoittajat, eivät  pelkästään  uskontotieteilijät  ja  antropologit,  pyrkivät  nimenomaan  siihen,  että  he  tuntisivat   muutamia  asioita  todella  syvällisesti  voidakseen  näiden  pohjalta  puhua  mielekkäästi  myös  laajemmista  kokonaisuuksista.  Geertzin  tuotannosta  on  kuitenkin  vaikea  löytää  muuta  kuin  varovaisia  yrityksiä  yleisimpiin  linjanvetoihin.  Hänen  analyysinsä  on  äärimmäisen  partikulaarista.  Vaatimus  etnografisesta  miniatyyristä  on  keskeinen  myös,  Geertzin  lähestymistavalle.  Se  tarkoittaa  sitä,  että  jokaiseen  yritykseen  tehdä  laajempia  ja  universaalimpia  yleistyksiä  on  suhtauduttava  mitä  suurimmalla  epäilyllä.

Antropologia  ei  siis  koskaan  voi  olla  täysin  predikatiivista,  se  ei  voi  koskaan  tarjota  sellaista  eksaktiutta  kuten  fysiikka  ja  kemia.  Antropologia  ei  todellakaan  voi  sanoa  varmuudella,  mitä  kulttuurissa  tulee  tapahtumaan.  Diagnoosin  mahdollisuutta  Geertz  ei  toki  kiellä.  Kuten  teoria,  voi  myös  diagnoosi  yrittää  ennakoida  tapahtuvaa.  Yhtä  kulttuuria  tulkitseva  teoria  voidaan  jollain  tapaa  “nostaa  ylös”  kontekstistaan  tulkitsemaan  toista.  Tällaisessa  hankkeessa  työvälineitä  tarjoavat  yleisemmät  käsitteet  kuten  rakenteet,  identiteetti,  rituaali,  vallankumous,  maailmankuva  ja  integratio.  Geertzin  näkemys  kulttuurista  tarkoituksenmukaisena  symbolijärjestelmänä  on  johtanut  jopa  sihen, että  jotkut  arvioitsijat  eivät  suinkaan  kutsu  hänen  lähestymistapaansa  tulkitsevaksi,  vaan  kuvaavaksi  antropologiaksi.

Uskonnon  asema  Geertzin  antropologisessa  näkemyksessä

Koska  tulkitsevassa  antropologiassa  arvojen  ja  merkitysten  etsiminen  on  keskeinen  tehtävä  on  myös  uskonnon  asemaan  jokaisessa  kulttuurissa  kiinnitettävä  vakavaa  huomiota.  Vaatimus  kasvaa  esiin  siitä, että  uskonto  ottaa  itselleen tehtäväkseen  tarjota  perimmäisen  maailmanselityksen.  Tehdessään  ensimmäistä  kenttätutkimusta  Jaavalla  löysi  Geertz  merkkejä  uskonnon  vaikutuksesta  kaikilta  mahdollisilta  inhimillisen  elämän  osa-alueilta.  Vaikutus  näkyi  mm.  symboleissa,  käsityksissä  ja  tavoissa.  Näytti  siltä,  että  uskonto  oli  kulttuurillinen  tosiasia  omasta  oikeutuksestaan.  Sitä  ei  tarvinnut  perustella, vaikka  reduktionistiset  vaatimukset  voitiin  kyllä  huomata,  pelkästään  sosiaalisista  tarpeista  tai  taloudellisista  motiiveista  ja  jännitteistä.  Oli täysin  oikeutettua puhua  uskonnon  kulttuurillisesta  ulottuvuudesta.

Geertz  kuvailee  uskonnon  kulttuurillisen  ulottuvuuden  merkitysten  ja  käsitysten  malliksi — kulttuurilliseksi  symbolijärjestelmäksi.  Ihmisen  tietämys  elämästä  ja  asenne  sitä  kohtaan  kulkee  eteenpäin  näiden  symbolien  avulla.  Symboleilla  osoitetaan  myös  asennetta  elämää  kohtaan.  Toisaalta  uskonto  on  vain  yksi  kulttuuri-systeemi.  Mitä  Geertz  sitten  tarkoittaa  väitteellään,  että  uskonto  on  kulttuurijärjestelmä.  Hän  pakkaa  väitteensä  tiiviiseen  muotoon:  Uskonto  on:

Symbolien  järjestelmä,  joka  pyrkii  synnyttämään  ihmisissä  voimakkaita,  läpitunkevia  sekä  kestäviä  mielentiloja  ja  motivaatioita  (Eetos),  luomalla  käsityksiä  olemassaolon  yleisestä  järjestyksestä  (Maailmankuva)  ja  asettamalla   nämä  käsitykset  sellaiseen  tosiasioiden  viitekehykseen,  että  mielentilat  ja  motivaatiot tuntuvat  ainutlaatuisen  realistisilta.

Symbolijärjestelmällä  Geertz  tarkoittaa  mitä tahansa,  joka  tuo  ja  johtaa  jonkin  ajatuksen  ääreen.  Toora-rulla  on  esimerkiksi  symboli,  joka  kaiken  muun  ohella, tuo  juutalaiselle  mieleen  ajatuksen  Jumalan  ilmoituksesta.  Tarkastelun  edellytys  on,  että  ajatukset  ja  symbolit  eivät  ole  puhtaasti  yksityisiä  asioita.  Se  mikä  erottaa  uskonnon  muista  kulttuurijärjestelmistä  on  se,  että  sen  kanssa  mikä  on  ”todella  todellista”,  yhteyttä  asioihin  jotka  merkitsevät  ihmiselle  enemmän  kuin  mikään  muu.

Geertzin  mukaan  tiedollinen  käsitys  maailmasta  (maailmankuva)  ja  moraalisten  ihanteiden (eetos)  ohjaama  mieliala  ja  motivaatio  muodostavat  uskonnon  ytimen.  Esimerkiksi  jossain  rituaalissa  voi  tapahtua  eetoksen  ja  maailmankuvan  fuusio; ;  se  mitä  ihmiset haluavat  tehdä  ja  minkä  he  kokevat  tärkeäksi  tehdä,  heidän  eetoksensa  yhtyy  maailmankuvaan.

Jokainen  varteenotettavaksi mielivä  uskonto-tutkimus  vaatisi  aina  kaksivaiheista  toimintaa.  Ensin  on  analysoitava  sitä  merkitysten  joukkoa,  joka löytyy  itsessään  uskonnollisissa  symboleissa.  Sekin  pelkästään  on  vaikea  tehtävä.  Vielä  vaativampi  on  toinen  vaihe.  Koska  symbolit  ovat  tiiviisti  sidoksissa  sekä  yhteisiin  rakenteisiin  että  yksittäisten  jäsenten  psykologisiin  kokemuksiin,  on  nuo  yhteydet  jäljitettävä.  Havaintokenttänä  on  jatkuva  ja  loputon  signaalien  antamisen,  vastaanottamisen  ja  palauttamisen  kehä.

Epäsovinnaisia vaaliteemoja!

                                 

Huomenna Suomessa pidetään eduskuntavaalit ja tuskin mitään niin kovin erikoista tapahtuu. Puolueet kulkevat kannatuslukemissaan sinikäyrillä ja jonkun käyrä nousee ja jonkun taas laskee.

Puolueilla on vaaliohjelmansa, mutta yksityisillä ehdokkailla on myös usein aivan omia vaaliteemoja. Tietysti jossain menee raja mitä yksityinen ehdokas voi  sanoa. Tämä pätee perussuomalaiseen, vasuriin, sekoomuslaiseen ja jopa kristillisdemokraattiin.  Viisas ihminenhän ei aina paljasta mitä pohjimmiltaan ajattelee. On olemassa terve järki ja itsesuojeluvaistokin. Loppujen lopuksi ns. normaalin ja terveenkin ihmisen päässä llikkuu aika "villejä ja sairaita juttuja" ja hän kyselee jatkuvasti mikä on oikein?

Monesti se mikä on tänään epäsovinnaista on seuraavalle sukupolvelle aivan normaali asia. Laillisen yhteiskuntajärjestelmän tehtävänä olisi estää liiallinen radikalisoituminen ja suojella tavallista ihmistä. Tämä asia onnistuu jos puolueiden ohjelmien takana ja perustana on tarpeeksi kestävä yhteiskuntafilosofia. Filosofia ei koskaan ole politiikkaa, mutta politiikassa on aina oltava mukana filosofiaa. Jos poliitikkojen taso pääsee huononemaan liikaa menettää lainasäädäntövalta merkityksensä ja arvovaltansa.

Viimeisen kymmenen vuoden ihmisten mieliin on iskostettu hyvin laimennetussa muodossaan oppi siitä että me elämme tavalla joka ei ole kestävän kehityksen mukainen. Vihreys on kaiken läpitunkeva arvo. Kyse on siitä, että takavuosikymmenien radikaali ajattelu on laantunut ja se on kokenut synteesin. Kyse on myös arvojen ja aatteen liikkeestä. Vihreä radikalismi oli teesi ja sen vastaan ottanut yhteikunta oli sen antiteesi. Nyt elämme kompromissin aikaa, mutta pinnan alla kytee.

Kukaan ei uskaltane ottaa edes omaksi vaaliteemakseen kovin radikaaleja asioita. Tai sanotaanko että jos joku niin tekee niin hän on pian entinen ehdokas. Epäsovinnaisia vaaliteemoja toki tarvittaisiin jotta mahdollisen keskustelun koko kirjo tulisi esiin. Epäsovinnaista ei enää ole puhe maahanmuuton radikaalistakin rajoittamisesta. Tällä saralla mikään muu puolue kuin perussuomalaiset eivät pysty olemaan uskottavia. Mitä lähemmäs vaalit tulevat niin sitä  supummas käyvät isojen puolueiden suut. Äänestäjiä joilla on selkeä käsitys asioista ei parane ärsyttää.

Mutta mitä on pohjimmiltaan epäsovinnaisuus? Voiko vihreä radikalismi olla yksi esimerkki? Radikaaleja vaaliteemoja nähtäneen vasta vuoden 2015 vaaleissa. Kun nyt kaikkien nuorten päähän on iskotettu laimea vihreys niin siinä on riittävä kasvualusta todella radikaaleille ajatuksille. Mutta annetaan ajatuksen lentää:

"Perhekoko tulisi rajoittaa lainsäädännöllisten keinojen avulla. Lapsilisiä ei maksettaisi neljännen lapsen jälkeen ja useammasta kuin neljännestä lapsesta nostettaisiin tuloveroa!"

"Omaisuuden määrä korreloisi eläkkeen suuruuteen! Vuorineuvoksille ei tarvitse maksaa eläkkeitä"

"Tupakoitsijalle kaksi prosenttia lisää tuloveroon!"  Joka elää haitallisuuksia suosien maksakoon itse hupinsa."

Varoitus yli puoluerajojen - Varokaa yhden asian ihmisiä!

 

Vanha  suomalainen  sanonta  sanoo,  että  näytä  minulle  ystäväsi  niin  kerron  sinulle  millainen  sinä  olet!  Väitteessä  on  paljon  perää  vaikka  1900-luvun  psykologia  on  sitä  paljon  murentanutkin.  

Vanhat  viisaat  eivät  ymmärtäneet  mm.  sellaista  asiaa  kuin  defenssi.  Paljon  osuvampaa  on  sanoa:  näytä  minulle  mitä  kirjoitat  niin  kerron  sinulle  millainen  sinä  olet.  Jos  joku  puhuu  koko  ajan  sukupuolten  tasa-arvosta  ja  miehenä  olemisen  vaikeudesta,  niin  kysehän  voi  olla  todellakin  aidosta  kutsumuksesta,  suorastaan  asian  apostoliudesta,  tai  sitten  on  todellakin  pula  siitä  mistä  puhe…  Niinhän  tuota  Junnu  Vainiokin  kehitteli  aikoinaan  laulun  jossa  sanottiin  “Sen  näkee  naamasta  kun  lakkaa  saamasta.”

Nimittäin  sydämen  kyllyydestä  suu  puhuu  ja  siitä  pula  mistä  puute.  Kaikista  pahinta  on  jo  ihminen  menettää  uudistumiskykynsä  ja  jämähtää  aivan  aatoksiinsa.  Jotkut  kansanedustajiksi  pyrkivät  näyttävät  unohtavan  sen,  mikä  eduskunta  oikein  on?  Se  on  lakeja  säätävä  elin  ja  lakien  säätäminen  on  eri  asia  kuin  yhdestä  asiasta  vouhkaaminen,  oli  se  sitten  miten  tärkeää  tahansa.

Monessa yhden asian ihmisessä  on  vähän  ns.  trickster-piirteitä! Koomiset  ja  epätoivoisetkin  asiantuntijalausunnot  alkavat  kumuloitua  ja  hahmon  koomisuus  vain  kasvaa.  Ehkä  voimme  lähestyä  tätä  näkökulmaa  vaikkapa  Pohjois-Amerikkalaisen  Winnebago-intiaanien  veijaritarinan  avulla.  Tästä  asiasta  ja  ilmiöstä  on  meillä  Suomessa  kirjoittanut  ansiokkaasti  Olli  Alho  kirjassaan  “Hulluuden  puolustus  ja  muita  kirjoituksia  naurun  historiasta.”  Kyseinen  trickster-hahmo,  ei  siis  Olli  Alho,  vaan  intiaanien  taruissa  esiintyvä  henkilö  tekee  peräkkäinen  toinen  toistaan  järjettömämpiä  asioita.

Trickster  tappaa  puhvelin,  mutta  nylkiessään  tätä  kädet  alkavat  tapella  keskenään  kunnen  vasen  käsi  vaurioituu  ja  alkaa  vuotaa  verta.  Hän  lainaa  nuoremmalta  veljeltään  kaksi  lasta,  mutta  antaa  näiden  kuolla,  koska  syö  ahneuksissaan  itse  kaiken  ruoan.  Suurta  oveluutta  osoittaen  tuo  hahmo  sitten  pyydystää  joukon  ankkoja.  Hän  panee  nämä  kypsymään  tulelle  ja  pyytää  anustaan  vahtimaan  tulta.  Hahmon  nukkuessa  pienet  ketut  tulevat  ja  syövät  ankat  anuksen  puhkumisesta  huolimatta.  Sitten  trickster  rankaisee  anusta  tämän  huolimattomuudesta  polttamalla  tätä  tulisilla  hiilillä,  mutta  tuottaakin  suurta  tuskaa  itselleen.  Sitten  nähdessään  vastapäisellä  rannalla  naisia  hän  päättää  lähettää  peniksensä  joen  yli  harjoittamaan  näiden  kanssa  sukupuoliyhteyttä.  Penis  tunkeutuukin  päällikön  tyttäreen,  mutta  tricksterin  suureksi harmiksi  muuan  vanha  nainen  tulee  ja  keskeyttää  peniksen  puuhat…  Ja  paljon,  paljon  muuta…

MONEN SUOMALAISEN  PÄÄHÄN  MAHTUU  KERRALLA  VAIN  YKSI  AJATUS.

Kojootti, Korppikotka, Norsu ja Leijona. Faabeli Aisopoksen hengessä

 

Eläinsadut  ovat  kiehtovia  juttuja  ja  lähestytäänpäs  nyt  erästä  meneillään  olevaa  poliittista  näytelmää  vaikkapa  seuraavan  pienen  poliittisen  faabelin  avulla,  ja  suuri  kunnia Aisopokselle.  Olipa  kerran  siis  neljä  eläintä  elikkä  Kojootti,  Korppikotka,  Norsu  ja  Leijona.

Kojootti  oli  nälkäisin  kaikista  kedon  eläimistä  ja  kerran  se  kyllästyi  niukkaan  ravintotaseeseensa  ja  ainaiseen  nälkäänsä,  ja  meni  eläinten  kuninkaan  eli  leijonan  luolalle.  Kohteliaasti  hän  kysyi:  “Rakas  Jello,  olen  aina  nälissäni  ja  haluaisin edes  yhden  kerran  eläissäni  syödä  oikein  kunnolla.”  Jello  tuumasi  hetken  ja  sanoi  Kojootille:  “Tuota,  tuota…  Perimätieto  kertoo,  että  joskus  Norsulle  voi  käytä  niin,  että  sen  testikkelit  tipahtavat.  Mene  siis  ja  kävele  Norsun  perässä,  mutta  ole  kärsivällinen.”  Kojootti  oli  pitkästä  aikaa  toiveikas  ja  lähti  kävelellä  käppästelemään  Norsun  perässä.  Meni  päivä,  meni  toinen  ja  meni  monta  muutakin  päivää  vaan  mitään  ei  tapahtunut.  Kojootti  muisti  kuitenkin  Leijona  sanat  ja  oli  kärsimällä  kärsivällinen.  Mutta  aikaa  kului  kuukausitolkulla  ja  pian  oli  ensimmäinen  vuosi  ohitse.  Kojootti  söi  mitä  sai,  mutta  eivät  Norsun  kivekset  vain  olleet  tippuakseen.  Välillä  ne  roikkuivat  Norsun  polvissa  ja  välillä  ne  olivat  hyvin  kireästi  pusseissa.  Mutta  aina  suurimmakin  epätovon  hetkellä  hän  muisti  Leijonan  sanat:  Ole  kärsivällinen.”  Kun  toinen  vuosi  oli  lopuillaan  niin  Kojootti  tunsi  itsensä  jo  hyvin  petetyksi,  ja  viimein  hän  oli  jo  sitä  mieltä  että Leijona  oli  vain  halunnut  pilkata  ja  nöyryyttää  häntä.  Niin  se  lopetti  Norsun  seuraamisen  ja  lopetti  apeana  ja  hyvin  näännyksissä  kahden  vuoden  taivalluksena.  Se  oli  jo  hyvän  matkan  päässä  Norsusta  kun  kuuli  tupsahtavan  äänen:  Norsun  testikkelit  olivatkin  tipahtaneet!  Samassa  paikalle  säntäsi  aina valpas  korppikotka  joka  kaappasi  saaliin  ja  lensi  sen  kanssa  läheisen  kallion  päälle  Kojootin  tavoittamattomiin.  Pilkallisesti  se  katsahti  pettyneeseen  Kojoottin  ja  tuumasi  tälle:  “Onneton  yrittäjä!”

Sanotaan Aisopoksen  kirjoitti  myös  joukon  niin  rivoja  juttuja  että  niitä  ei  sisällytetty  hänen  juttukokoelmiinsa.  Tällainen  kokoelma  on  löydettykin  takavuosina,  mutta  luonnollisestikin  tekijästä  kiistellään,  ja  kiistellään  varmasti  loputtomiin.  Tuolla  äskeisellä  jutulla  on  tietty  esikuvansa  myös  tietyssä  afrikkalaisessa  kertomaperinteessä.  Sanotaanpa  myös,  että  1800-luvulla  englantilaiset  gentelmannit  kertoivat  mm.  tuon  jutun  erästä  versiota  iltatunnelmissaan.  

Heillä  oli  vahva  käsitys  siitä,  että  afrikkalainen  eli  musta  mies  on  hyvin  huumorintajuton  ja  itse  asiassa  tuo  juttu  on  "ainoa"  afrikkalaisten  tuntema  vitsi.  Kyseisen  jutun  voi  kertoa  myös  lapsille  vaikkapa  opettavaisena  iltasatuna,  kannattaa  kuitenkin  puhua  siitä  että  Norsun  häntä  voi  tipahtaa...

Erottamattomat

Kirkkoa ja valtiota on hyvin vaikea erottaa toisistaan meillä Suomessa. Kyse on melkein yhtä mahdottomasta tehvävästä kuin erotta suomen kieli suomalaisuudesta. Tämä väite on melkko rankka joten kaipaamme varmaan perusteluja.

Kysehän on siitä, että yhteiskuntamme on aikoinaan rakennettu niin sanotusti "toisen uskonpuhdistusten periaatteiden varaan." Tällä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa, ja tuolla hankkeella oli niin kauaskantoiset seuraukset että ne näkyvät edelleen. Osa Lutherin työtoverin Melanctonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Joka haluaa erottaa kirkon valtiosta tulee tiedostaa em. asia. Se projekti ei tule olemaan helppo ja muutokset aiheuttavat paljon vastustusta.

Kirkko on aika vaikean tehtävän edessä oman itsensä kanssa. Muutama kritiikin siemen on aina paikallaan.

I  Se ei voi ensiarvoisena pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä. Suvaitsevaisuus on kaiken lähtökohta.

II  Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset. On löydettävä kestävä pinta heikoilla jäillä.

III  Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily. Fanaatikot voivat aina pilata kaiken.

IV  Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja. Kaksi askelta eteen ja sitten yksi taakse.

V  Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima. Veneestä voi hypätä pois jos meno ja suunta ei miellytä.

VI  Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön. Kritiikkiä ei saa pitää sisällään.

VII  Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta. Uudessakin maailmassa syödään hedelmiä. 

Viimeinen kohta on ongelmallinen ja kieltämättä monelle metafora omenapuista ei niin helpolla aukea. Kysehän on siitä Lutherin suuhun laitetusta sanonnasta jossa hän sanoo että jos hän tietäisi että huomenna tulee maailmanloppu niin hän silti istuttaisi omenapuun.

Joku on pohtinut asiaa myös vähän laajemmasta näkökulmasta ja hän on ottanut tarkastelunäkökulmaksi sen kumpi tulee ennemmin, Jeesus vai jääkausi. Hän on sanonut että jääkausi tulee aika pian mutta viran puolesta on kuitenkin uskottava että Jeesus tulee takaisin ennen jääkautta.