Nyt se on sitten tehtynnä. On juotunna korviketta. Rojektia olen hautonut jo reilun vuoden verran. Tähänkin pätee vanha viisaus... Hätäilemällä ei tule kuin... Tai paremminkin ”Hyvin valmisteltu on puoliksi tehty.”Kysehän oli pitkälti inspiksen etsimisestä ja otollisen päivän tulemisesta.
Tarvittiin hieman joustavampi lauantai ja asiantilat sillä tavalla, että saarna oli käytännössä valmis ehtookellojen soidessa. Muutamaan otteeseen päästiin jo varsin lähelle, mutta halusin tuon asian tapahtuvan nimenomaan lauantaina. Eilen 16.06.2007 se päivä sitten koitti. Noin klo 19.00 kaikki tuntui siltä kuin se voisi onnistua. Suuri tutkimusmatka saattoi siis alkaa... Olo oli kuin Amundsenilla sinä aamuna kun viimeinen taipale Etelänavalle alkaisi...
Kaikki alkoi saunan lämmityksestä johon valmistin tavallista enemmän puuta. Aitokiukaan lämmityksessä ja tietysti savusaunan lämmityksessä puuta on hyvä lisätä noin 12 minuutin välein. Näin hiiltä muodostuu enemmän tsaiseksi kerrokseksi ja viimeisen lisäyksen jälkeen tulipesä on täynnä punaista kekälettä. Lämpötila nousee hyvin korkeaksi ja myös kivet palavat puhtaaksi. Niin siinä kävikin; ensimmäistä kertaa kivien vaihtamisen jälkeen myös ylimmät kivet hehkuivat punaisina klo 19 tietämillä. Esivalmistelut paahtopaikassa oli siis tehty.
Varsinaista paahtoa valmistelin sisällä. Syksyllä kerätyt ja talven yli kuivanneet voikukanjuuret olivat siis odottaneet tätä päivää. Musersin niitä vähän pienem-miksi ja ja mittasin kahden desin satsin. Paahtoannos oli puolet voikukanjuurta ja puolet tattaria. Tattari on venäläistä laatuaan, seikka mihin tulee vastai-suudessa kiinnittää huomiota, siis niin että tattaria voi kasvattaa vaikkapa puolen aarin alueen itse. Se riittänee itselle ja jaettavaksin.
Paahto oli tietysti sitten uhkapeliä. Avasin tietty aitokiukaan löylynheittoaukon ja laiton rännärin kallelleen kuumien hieman punahehkuisten kivien päälle. Varovasti täytyi edetä. Minuutti kerrallaan ja välillä rännärin kampea muutaman kerran molempiin suuntiin. Kolmannellakaan minuutilla ei vielä mitään tuoksua ilmassa. Jotain alkaa kuitenkin tapahtumaan neljännen minuutin aikana ja seuraavilla minuuteilla suloinen tuoksu vain voimistuu. Se taitaa sittenkin onnistua! Seitsemännen minuutin jälkeen tuosku on jo vallan täyteläinen ja ihana savuntupre tunkee ulos rännäristä. Paahtunut on ja eikun sisälle papilaan.
Satsi oli vallan iso jasiitä saa kuutisen pannullista. Myllynä käytin pientä Krup-sin sähkömyllyä. Hyvin jauhautui vaikka jumiin meni välillä. Isommat voikukanjuuret täytyy vastaisuudessa esirusentaa mortellissa. Täytyy hommata tarkoitusta varten oma ettei juomaan tule lähinnä viherpippurinen sävähde.
Kaikki oli valmista ja vesikin kuumaa. Olen näet valmistanut pannukahvin viimeiset viisi vuotta siten, että olen jauhetut pavut kaatanut suoraan myllystä pannun pohjalle ja päälle. Sitten myssyn alle hautumaan. Tulos sama jos kaataa purut veden päälle ja pikkaisen kiehauttaa. Siinä se sitten oli hautumassa. Kävin sitten sulkemassa kiukaan hormin ja voitte kuvitella miten ihana tuoksu koko saunarakennuksessa eli pappilan punaisen piharakennuksen toisessa päädyssä oli...
Tarkastelin hautumisen aikana värin ja tuoksusn kehittymistä. Onnistumisen riemu alkoi hiipiä sisimpään. Ja lopulta oli maistamisen hetki. Voikukan-juuritattaripuru on paljon hötyrämpää kuin kahvin joten siivilän käyttö on tarpeen, mutta lopulta se oli siinä ja eikun keuhkoon vaan. Ja tuloshan oli aivan taivaallinen. Tuoksu paahtuneen viljainen, etten sanoisi alueelis-makrobioot-tinen, ja maku pyöreän leveä ja loppua kohden kiristyvä. Ilmeisesti pitkä kuivatus ja säilöntä, ehkä paahtaminenkin oli lauhduttanut voikukalle tyypillistä kitkerää makua. Kahviin verrattuna maku on todella täyteläinen ja leveä, myös moniulotteinen. Oikean kahvin tuoksu on parempi kuin sen maku. Väitän nyt vakuutettuna siitä, että jos tätä juomaa olisi Suomessa juotu viimeiset 500 vuotta ei kahvilla olisi täällä mitään sijaa; yhtä huonosti kävisi kuin Mäkdonaldsille Turussa kun Hesen kanssa kilpailla yrittäisi. TOSI ON. Join juomaa kolme ja puoli kuppia, ja isoja kuppeja ne olivatkin.
Aaamusella sitten yritin vielä verottaa pannua mutta se olikin puolillaan kylmää puuroa. Tattarin paisuntaominaisuudet ovat näet esim. kauraan verrattuna moninkertaiset. Mutta tulihan sieltä pieni kupillinen ”kylmä-espressoa.” Ja makuhan oli vain parantunut yön mentyä. Kaikkinensa totean, että juoman hyvä maku viipyi suussani lauantai-iltana todella pitkään...
Kuinkahan sakan voisi käsitellä. Tänään se meni kompostiin. Tehdäkö siitä leipää! Rieska on varmaan paras lähtökohta. Julistan siis reseptikilpailun. Ja palkintona on pussillinen tuota paahdettua ja jauhettua vallankumouksen aiheuttavaa juomaa, johon verrattuna kahvi on kaukaa ja kalliilla kustannuksilla tuotettua turhaketta.
Ekologian ja makrobiotiikan riemuvoitto on siis nähnyt päivänvalon. Toisaalta tattari oli venäläistä ja kahvimylly toimi sähköllä. Tämän asian voi korjata hankkimalla vanhan kahvimyllyn, käsikäyttöisen siis. Mutta vedenkeittimen toisessa päässä hajosi uraani ja tätä kirjoittelen myös verkkosähkön voimalla. Tosiasia on kuitenkin se, ettei viidettäkään ytyvoimalaa olisi tarvittu jos sähköä osattaisiin ja todella säästettäisiin. Ja ekologisen yhteiskunta tarvitsee kyllä sähköä.
Voikukan juurta on varastossa varsin isoa juomamäärä kohden. Valmistan sitä parikymmentä 80 gramman satsia varten ja seurakunnan adventtimyyjäisissä ehkä myyn paahdettua ja jauhettua juoma-tarvetta sopivaan hintaan; tuotto pääsääntöisesti hyviin tarkoituksiin hätääkärsivien kanssakristittyjemme parissa. Juomalle tarttee vielä keksiä nimi. Ja sen tuleekin sitten olla uudisuusisana... Kaikkinensa koen eläneeni arkipäivässä elähdyttävän ja suuren seikkailun ja toteuttaneeni Luojan käskyä viljellä ja varjella tätä maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti