Meikä on hankkinut käyttöönsä Martti Luther cd-rompun. Kiekko sisältää mm. Kolmiosaisen kirkkopostillan. Vielä en ole hyödyntänyt sitä siinä määrin kuin voisin, mutta tänään elikkä äsken repäisin ja luin Martin saarnan viime pyhän tekstistä, ja oikein etsimällä hain jotain hauskaa oivallusta.
Sattumalta tuo saarna olikin inhimillisen pituinen, vain kahdeksan sivua. Toki se olisi pienimmällä rivivälillä, mutta silti. Jos en olisin viime pyhänä kirkossa lukenut olisi se vienyt parisen tuntia. Ja täytyyhän kohtuuden nimissä sanoa, että onhan se suurim-maksi osaksi puisevaa kuultavaa, hyvistä oivalluksista huolimatta. Vähän ennen saarnan puoliväliä, tai paremminkin saarnauskoosteen puoliväliä, kyse on varmaan useamman saarnan yhdistelmästä, on mielenkiintoisin kohta. Sen ajatuksenjuoksu on hyvin marttimainen ja tutun kuuloinen, vaikkei sitä itse aina keksikään. Hänen ajatuksenjuoksunsa on se, että eihän kenelläkään olekaan ongelmia ennen kuin Kristus tulee hänen veneeseensä! Lainaan tähän kokonansa yhdennetoista kapittelin:
11. Huomatkaamme, että järvi ja tuuli ovat alallaan siihen asti, kun Kristus opetuslapsinensa astuu venheeseen; myrsky nousee heti kun Kristus opetuslapsineen tulee venheeseen, niin kuin hän itse sanoo Matteuksen Evankeliumin 10. luvussa (Matt. 10:34. jakeessa): »Minä en ole tullut tuomaan maan päälle rauhaa, vaan miekkaa». Jos siis Kristus jättäisi maailman rauhaan, nuhtelematta sen tekoja, se pysyisi varmasti hiljaa. Mutta kun hän julistaa viisaat houkiksi, pyhät syntisiksi ja rikkaat kadotetuiksi, he raivostuvat kuin mielipuolet. Nykyäänkin eräiden viisastelijoiden mielestä olisi mainiota, jos saarnattaisiin vain evankeliumia semmoi-senaan ja annettaisiin hengellisen säädyn pysyä menossaan. Eivät hengelliset sitä pahakseen panisi. Mutta jos tätä kaikkea ruvetaan nuhtelemaan ja se tehdään arvottomaksi, silloin heidän mielestään saarnataan rauhattomuutta ja kapinaa eikä kristillistä oppia.
Suuri kirkkoisämme on puhunut. Kyse on enää vain siitä, että tuo saadaan kerrottua omin sanoin ja tilanteeseen ja aikaan sopivasti. Martin tulkinta asettuukin liian paljon hoettua ajatusta ”Jeesus auttaa hädässä” vastaan. Kyllä näin tapahtuu Lutherinkin saarnan mukaan, mutta vasta kovan itkemisen ja parkumisen jälkeen.
Viime viikon hartauskirjoituksessa lähdin rakentamaan aivan erilaista näkökulmaa tekstiin. Lainaanpa sieltä vähän tähänkin yhteyteen: ”Mutta mitä voimme oppia tulevan pyhän evankeliumista? Ensimmäisenä ei aina välttämättä tule mieleen, kiitos yhteen tulkintaan kangistavan otsikon ”Jeesus auttaa hädässä,” Jeesuksen asennoituminen arkipäivän asioihin. Evankeliumi-kertomuksen Jeesus on itse se lapsi, jonka kaltaiseksi hän kehottaa meitä kaikkia tulemaan. Hän menee veneeseen ja on kaiketi väsynyt, silmät lupsahtelevat ja uni tulee muitta mutkitta. Ja muutenkin lujat hermot tuntuu miehellä olevan. Nukuttava on silloin kun on mahdollista. Luotettavat miehet ohjaavat venettä, mikäs siinä on köllähtää. Varsinaisen hyvää poromies-ainesta tämä Jeesus onkin. Hänen sanojensa sanoma on myös tässä: ”Galilean miehet, eläkää tet hättäilkö.” Poromiehen yhdestoista käskyhän on juuri se että ei pidä hättäillä. Teksti voidaankin siis nähdä paljolti uudella tavalla.
Lupaus siitä että Jeesus auttaa hädässä on nimittäin erinomaisen ongelmallinen. Jeesus ei aina auta hädässä, ei ainakaan heti! Sitä mitä usko pohjimmiltaan on, sitäkin voidaan lähestyä myrskyssä nukkuvan Jeesuksen asenteesta käsin. Jeesus näyttää elävän kuten hän on opettanutkin, mutta vielä syvällisemmän tuntuisesti. Jokaiselle päivälle riittää oma murheen-sa, mutta niin näyttää olevan laita myös jokaisen hetken suhteen. Ja turha hätäily ja liian aikaiset johtopäätökset kannattaa unohtaa. On sitä ennenkin myrskynnyt ja ollut sulia talvia. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, niin siitä vain että miksi vakavien ja turhantärkeiden ihmisten joukkokunta vain kasvaa koko ajan. Niitä taisi olla evankeliumi-katkelmankin kuvaamassa veneessä aika monta...”
Siitä olen Martin kanssa samaa mieltä että kaiken takana on pahuuden voimat. Ja sitä minä niin paljon ihmettelen mihin lapsen kaltaisuus lopulta häviää. Maailma ei ole turvallinen paikka niin kauan kuin se on ”aikuisten ihmisten” hallitsema.
Myrskystä tulikin mieleen syksy 1982 ja suuret sotaharjoitukset Lapissa. Oli ryöhälletty kohta parisen viikkoa Kittilän korvissa. Teltta oli saatu pystyyn ja hermot olivat pinnassa. Sanoin kavereille notta nyt minä menen nukkumaan. Menin sissitelttaan ja vetelin sikeitä tunnin verran. Tulin ulos virkistäytyneenä ja ihmettelin mitä oli oikein tapahtunut. Paljon puita oli kaatunut metsässä. Kyse oli vuosisadan pahimmasta myrskystä Lapissa. Se oli pyyhältänyt leiripaikkam-mekin ohi kaataen puita silmänkantamattomiin. Myöhemmin tuo myrsky tunnettiin ”Mauri-myskynä.” Olisihan tuo ollut karsea kohtalo jäädä puun alle teltassa... Kotimetsässä Inarissa tuli jonkun verran tuulenkaatoja joita sitten seuraavan vuoden helmikuulla mätkin halki metrisiksi noin parisataa mottia mukavilla talvipakkasilla. Lavat olivat vähän arat sen jälkeen, mutta kun pääsiäinen koitti oli jousipyssyn käsittely yhtä juhlaa.
Talvipakkaset tuovat mieleen paljon muistoja pohjoisen metsistä, jos kohta Kainuunkin vaaroilta. Nyt olisi kiva olla Kainuussa talvirippikoulun kanssa, katsella vaaroja ja maisemia, ehkä todeta ja lauluksi luikauttaa: ”Ilmapieru paukahtaa, koira jossain haukahtaa, sellaista on elämä Suomen sydänsaloilla.” Mutta vain metsässä ja lapsen-omaisesti. Laullappa tuo aikuisten ilmoilla niin johan juttu taas kiertää että hullu mies se on. Toisaalta oopperalaulaja tai vähän parempi laulaja saa moisen kyllä tehdä ja kauhean kärsivällä ilmeelläkin. Ja kas kummaa, silloin se on kyldyyriä... Joopa joo... Jaa, ja mikä se ilmapieru sitten on. No sehän on pakkasilman paukahdus jäisen puun kyljessä... Äänistä ihanimpia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti