Välillä tulee tehtyä töitä niin paljon että kotiasiat unohtuvat tyystin, samoin pienen poikani toiveet. Noh! Sellaista elämä on. Kerrotaanpa alkuun juttu eräästä pienestä amerikkalaisesta pojasta. Kerron sen niin hyvin kuin muistan. Näin sen joskus kauan sitten Steven Spielbergin ”lyhyissä erikoisissa.” niin, oli kerran eräs pieni poika joka ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Jonkin sortin tonttu ilmestyi hänelle ja kehotti häntä: ”Älä koskaan heitä mitään pois.”
Poika otti onkeensa ja alkoi keräilemään tavaroita. Ja niitähän kertyi. Hankki elantonsa miten sattui ja kerkesi. Keräili vain tavaroitansa ja ajeli autonrämällään ympäri Amerikkaa. Hän oli aloittanut tavaroiden keräilyn joskus 1920-luvulla ja viimein tultiin nykyaikaan. Hänen autonsa pysähtyi ja jotain tippui kuormasta. Joku huomasi sen ja antiikintuntija kun sattui olemaan teki tarjouksen tuosta jostain vanhasta taloustavarapurkista. Hinta oli jotain tuhannen taalan paikkeilla. Kaupat tuli. Kaupanteko alkoi ja kuorma tyhjeni ja viimein ei olut jäljellä kuin hänen autonsa, sekin tavattoman arvokas keräilykappale.
Lopulta paljastui että tuon vanhukseksi varttuneen pienen pojan autokuorma, ja tietysti auto itsessään oli monen miljoonien arvoinen. Hänpä sitten realisoi kuormansa, siistiytyi ja alkoi viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Tarina opetus oli siis: ”Älä heitä mitään pois.”
Mutta miten on meidän laitamme. Takavuosina jotkut amerikkalaiset joutuivat lähes paniikkiin kun joku vakavissaan todisteli, että Pohjois-Amerikan manner painuu alaspäin koska talojen kellareissa ja ullakoilla on suunnattomat määrät National Geographic-lehden vanhoja vuosikertoja. Niitähän ei tosiaan kukaan raaski eikä uskalla heittää pois. Tuleehan tuota kaikkea keräiltyä. Tulee tässä mieleen kahden vuoden takaiset asiat Sunilan pappilassa Kymissä. Muuttokuorman valmistelu kesti kaksi kuukautta ja 20 päivää siitä kun kirkkoherran vaalin ratkettua pakkasin symbolisen ensimmäisen kirjalaatikon. Kaikkea emme mukaamme ottaneet. Paljon jäi taloon, paljon meni roskiin, paljon sai naapurikin.
Kävin kovaa kamppailua mielessäni siitä mitä tehdä vanhoille futon-patjoille. Ajattelin niille kyllä jotain käyttöä löytyvän. Sen verran määrätietoinen olin että toisen päätin ottaa mukaan Varsiais-Suomeen. Vakuuttelin itsellenieni: ”Kyllä sitä vielä tarvitaan.” Sen sijoituspaikaksi tuli lopulta Auran pappilan halkoliiterin nurkka. Siellä se sitten oli vuoden 2006 helatorstaihin asti...
Pientä poikaani olivat kovasti kiinnostanut jousipyssy-asiat helatorstaita edeltävinä viikkoina. Aina on tullut luvattua: ”Kyllä isi sitten näyttää oikean jousipyssyn kun aikaa on!”
Tänään sitten jumalanpalveluksen, seitenkymppisten kimppasynttäreiden ja kotikasteen jälkeen hänen määrätietoisuutensa oli kasvanut niin suureksi, että paha isähän sitä olisi jos ei vanhaa jousipyssyä näyttäisi ja kasaisi. Tuli mieleen viime pyhän, rukoussunnuntain, evankeliumin sanat: Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa?
Ja kun hän lopulta, äitinsä avustuksella, alkoi isille oikein maalitaulua tekemään niin täytyihän sitä...
Poika oli muutamaan otteeseen katsonut vuonna 1996 nauhoittamani kuva-nauhan Atlantan kesäkisojen jousiammunnan finaalipäivästä. Katsoihan sitä itsekin katkerana kun Turkin naiset Elif Eksi, Natalia Nasaridze, Elif Altinkainak, ottivat ja hävisivät puolalaisille pronssiottelun. Suuri vääryys!!! Mallia maalitaululle oli kuitenkin saatu.
Ja ampuakin pitäisi. Ampuminen vaan ei niin yksinkertainen juttu olekaan; tarvitaan ampumatausta. No eiköhän jotain keksitä. Mieleeni tuli Ruususen unta nukkuva futon- patja markiisi-kangas päällyksineen. Poika alkoi jo käymään kuumana ja isi sai todistella: ”Nyt ei hättäillä, tämä ei ole heikkohermoisen hommaa.” Patja ulos ja pölyt pois.
Mutta miten saisi parhaalla tavalla tuon patjan ampumataustaksi. Paljon kun kokeilee niin onnistuuhan se: pitkittäin poikki ja nippuun niin että poikkipinta-ala on neljännen patjan alkuperäisestä peitto-pinnasta. Sitten pätkä narua ja pinkan ympäri. ”Taas uusi kikka industriuksen niksikirjaan. ”Onneksi sopivista oksanhaaroista ja puidenväleistä ei ole pappilan pihalla puutetta. Isosta potimyyntifirman pahvilaatikon kannesta tehty maalitaulukin sopi futon-nipun päähän kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Turvasektoria on noin 500 metriä vaikka ohi roikaisikin. Sittenpä vaan virittelemään vanhaa, mutta edelleen maailmanennätyskelpoista ”säätölapahoittia”. 23-vuotias jousi kaikkine varus-teineen kesti kunnialla, samoin vanha ja vammainen oikea olkapäänikin. Maalitaulussa 4 reikää kahvikupin pohjan kokoisella alueella kuuden laukauksen jälkeen viidentoista metrin matkalta, ei huteja.
Olisipa se ollutkin varsin hankalaa lähteä jousiammuntataustaa etsikelemään, ja vielä helatorstaina. Vanha futoni kesti vielä pitkään ammuntataustana.
Niin, kaikkea ei siis kannata heittää pois. On tietysti asioita joita ei voi unohtaa vaikka haluaisikin. Niistäkin on kuitenkin hyötyä kun sen oikein oivaltaa. Miettiköön jokainen että minkähän vanhan esineen sitä laittaisi hyötykäyttöön seuraavaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti