Vielä ei ole aika paljastaa kaikkein suurinta tuohon vuoteen liittyvää muistoa. Aikaa täytyy kulua vielä reilusti, muutaman vuosikymmenen verran. Aika kultaa muistot ja asettaa ne oikeaan mittasuhteeseen.
Mutta nyt oli Suomi noussut eliittiin. Edellisenä vuonna saatiin Milanon MM-kisoista hopeaa ja Lillehammerissa oli tullut pronssia. Joukkue oli sekoitus nuorta ja vanhaa ja pitkälti nuorten varassa menestys sitten olikin. Edellisenä vuonna oli Suomen nuorten ketju Lehtinen – Koivu – Peltonen ollut vielä hieman keskenkasvuinen mutta nyt se hallitsi mielin määrin.
Suomen menestys täytyy nähdä myös sellaisessa valossa, että meillä ei ollut mukana yhtään NHL-pelaajaa, niin kuin ei toki muillakaan. Toki mukana oli muutama kyseisessä liigassa kokemusta hankkinut pelaaja. Syynä tähän oli NHL:n ns. tynkäkausi jolloin pelattiin vain 48 ottelua joulun yli venähtäneen työtaistelun vuoksi. Suomen joukkue oli siis kasassa jo hyvän matkaa ennen kisoja ja se kasvoi henkisesti turnauksen aikana aivan uusiin mittoihin.
Kisat olivat Saku Koivun näytöstä, tai ainakin siltä näyttää. Loppuottelussa Ville Peltonen teki kolme maalia ja sai sankarin viitan harteilleen, viitan joka on rasittanut häntä läpi peliuransa. Nyt on näiden Kanadan kisojen jälkeen jopa toivomuslistalla ettei Peltonen enää arvokisoja pelaisi... Näkymättömän työn Suomen ykkösketjun sisällä teki kuitenkin Jere Lehtinen joka onkin kolmikosta luonut parhaan NHL-uran. Saku on kärsinyt käsittämättömän määrän loukkaantumisia ja onpa yksi syöpäkin voitettu...
Ilmassa oli ”Nyt tai ei koskaan henkeä,” ja niinhän siinä sitten kävikin. Tuon jälkeen ei Suomi sitten ole voittanut arvokisakultaa. Pitää muistaa että Suomi pelasi vuosina 1992-1995 kolme kertaa mm-loppuottelussa ja oli lähellä myös vuoden 1994 Lillehammerin O-turnauksen loppuottelupaikkaa... Suomi oli löytänyt oman pelityylinsä ja sanottiin että se pelasi maailman parasta jääkiekkoa. Miksei sama taktiikka voisi purra tänäkin päivänä? Viime vuosina joukkue on pelannut hieman eri tavalla. Tuo vasemman laidan lukko-systeemi ankarine karvauspeleineen toi Suomella alati vaarallisia hyökkäyksiä...
Loppu-ottelu olikin sitten Suomen juhlaa, vai oliko? Suomihan johti peliä 4-0 mutta oli Ruotsillakin paikkoja. Yhden kerran Antti Törmänen pelasti tilanteen maaliviivalta pelin ollessa 3-0. Loppu-ottelupäivä oli lämmin ja aurinkoinen koto-Suomess ja tilaus karnevaalille oli valmiina. Ja iltapäivän tullessa päätökseen Suomi kirjaimellisesti sekosi. Elin tuon juhlahumun monen muun kanssa pääkaupungin keskustassa ja moista ei ole koskaan nähty eikä tulla näkemäänkään. Kolmen sepän patsas sai uuden ulkonäön kun lekanvarsiin teipattiin jeesusteipillä jääkiekkomailat ja takojien selkämyksiin numerot 11, 16 ja 22... Voi sitä päivää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti