Joulukalentereista

                                     

Ainakin tänään syntyy kirjoitus; huomisesta emme tiedä vielä. Julkaisun jälkeen Facebook-ryhmässä syntyi keskustelua joulukalenterin toteutuksesta. Ideahan olisi siinä että olisi 24-25 erilaista kynsilaukkaa, kynsi per lajike, ja sitten jonkinlainen laatikosto tai pahvinen kotelikko johon ne voisi laittaa. Pahvista ja paperista tehty viritelmä vaatisi aika tavalla näpertelyä, kärsivällisyyttä ja aikaa. Se on ainakin sanottavana, että De Re Allii Sativin koe-viljelmällä olisi ainakin riittävä määrä erilaisia lajikkeita hanketta varten. Loppu onkin sitten pelkkää viitseliäisyyttä. Ehkä helpointa olisi vain toimittaa kynnet halukkaille jotta viritelmän voisi sitten rakentaa itselle mieluisalla tavalla. Itsellehän tuollaista ei kannattaisi rakentaa sillä joulukalenteriin pitää aina sisältyä yllätysmomentti. 

Pahvista ja paperista tehtyyn viritelmään on kuitenkin olemassa jo ”piirustukset.” Ehkä niitä tehdään sitten rajoitettu erä ennakkotilauksesta. Ensi vuotta varten olisi lajikkeita kaikista kasvuryhmistä poislukien Kreolit. Mutta onhan sitä jo siinäkin. Kalenteri voisi toimia siten että aina jokaisena päivänä ilmestyisi myös avaus tässä alustassa oka kertoisi tietenkin juuri sen päivän lajikkeesta. Yhden piirustuksissa olevan kalenterin tekemiseen menee kevyesti simuloiden aikaa puolisen tuntia kaikkine työvaiheineen joten hinta muodostuu varsin korkeaksi. Tai miten sen nyt sitten ottaa. Muutamat lajikkeet ovat todella harvinaisia joten perustelut ”sopivalle hinnalle kyllä löytyvät. Esmerkiksi raitapurppura Red Grain on Yhdysvaltojenkin mittakaavassa tavattoman harvinainen.


Toinen ratkaisu rakentaa joulukalenteri olisi sellainen jossa olisi 25 paperista läpinäkymätöntä yhden kynnen sisältävää pussia narujen päässä. Nyörit kulkevat lieriön lävitse ja vetämällä narusta päivän pussi erottuisi toisista pusseista. Olisihan siinäkin varmasti yllätysmomenttia yhtä lailla kerrakseen. Tällainen joulukalenteri olisi myös huomattavasti helpompi toteuttaa. Kynsilaukka on tuoretavaraa joten viritelmät pistäisi rakentaa vasta marraskuun puolivälissä.


Mutta entäpäs sitten ne lajikkeet? Jos ajatellaan vuotta 2018 niin nyt ensimmäistä kertaa maassa olevia tsekkejä käytettäisiin ilman muuta. Kokoelman arvokkain kynsi olisi varmasti jokin Hienohelma-Rocambole kuten vaikkapa Tristan tai Killarney Red. Joukossa olisi varmasti myös yksi Sulmonan punaisen kynsi. Asia on nyt niin että Rosso di Sulmona on nimike-suojattu maataloustuote ja Vanha-Suomi on nyt vain vähän eri paikka kuin italialaisen Abruzzon maakunnan Sulmona. Siitä ei varmaankaan ole epäilystä kummalla paikkakunnalla on viime kädessä paremmat edellytykset kasvattaa tuota lajiketta. Palaamme asiaan myöhemmin tässä kuussa.


Näinä päivinä on myös saatu ensimmäisiä tietoja tsekinmaalta jotka koskevat kynsilaukkaan liittyviä tutkimuksia. Joukossa on myös muutama De Re Allii Sativin lähettämä lajike. Kaikista tutkituista lajikkeista, ja tässä vaiheessa on on kyse lähinnä niiden terveysvaikutuksista, on kaksi lajiketta erottunut joukosta hyvin selkeällä tavalla. Nämä lajikkeet ovat kotoperäinen tsekkiläinen lajike Bjetin ja Indyn Iso Venäläinen. Bjetin sisältää jonkin verran enemmän polyfenoleja kuin Indyn Iso Venäläinen, mutta kun puhutaan näiden kahden lajikkeen "antioksidanttisesta aktiivisuudesta” ajaa jälkimmäinen selvästi edelle. Bjetin on hyvin arvoituksellinen lajike ja sitä on hyvin vaikea sijoittaa Rocambole-ryhmään ja mikään muukaan se ei taida olla. Geeni-kaaviossakin se on aika tavalla orpo piru. Ensi kesä kertoo sitten taas paljon enemmän. Lajiketta riittää jo jakeluun ja raapin koko ylittää varmastikin jo keskimäärin 50 gramman rajan.


Tätä kirjoitettaessa lumisade on laannut ja maa on ainakin toistaiseksi valkoinen. Ehkä seuraava laulu ei syö suomalaisittain joulun tunnelmaa liiaksi. Nythän on aika toivoa ja odottaa. Ja suuri kansa nukkuu katteen alla…

 

Sääntö-Suomesta Taalaimaalle

                                     

Virallisen ajanlaskun mukaisesti joulukuu on koittanut. Päivä alkoi hupaisesti uutisella Teoston ja Juutuupin kiistasta. Sääntösuomalainen eetos koki lopulta kovan kolauksen ja nyt ovat röörit taas aukitten. Mutta palataan kalenteri-asiaan ja on aika palauttaa mieleen mitä on tullut kirjoitettua nuorempana tämän kirjoituksen muodossa. Niinpä niin. Nyt eletään siis talvi-nimistä jaksoa ja odotetaan sulamakuun ensimmäistä päivää. Näinhän se on. Penkit ovat valmiita ja kate niiden päällä. Osassa Suomea jonka alueella suurin osa De Re Allii Sativin lukijoistakin on on enempi talvinen vaihe menossa lumineen ja pakkasineenkin. Periaatteessa ja ihan oikeastikin osassa maata maahan voisi vielä laittaa menestyksekkäästi kynsiä. 

Toimituksessa odotetaan vielä yhtä kirjettä Tsekinmaalta joka sisältää erästä Kirgisialaista lajiketta joka on todennäköisesti jokin Raitapurppura. Tosin se tulee maahamme työnimellä ”Allium longicuspis,” mutta kuten jo aiemminkin on todettu niin sellaista asiaa kuin Allium longicuspis ei ole olemassakaan vaan on vaan se kuuluu kynsilaukan kirjoon siinä missä muutkin lajikkeet. 

Mielessä on illan mittaan liikkunut se miten puhua kynsilaukasta. Enemmän hämmennyksiin tuli pieni ihmislapsi kun hän selaili sitä mitä ruotsalainen google-haku asiasta esille toi. Kovin sekavaa ajatuksenjuoksua ruotsalaisilla asiasta kieltämättä oli. Kielitaitoinen voi ihmetellä mitä he tarkoittavat mm. ranskalaisella kynsilaukalla, hopeakynsilaukalla, kaukasialaisella kynsiulaukalla, keskiaasialaisella kynsilaukalla tai vitos-tyypin kynsilaukalla. Ruotsalaisesta internetistä ei löydy juuri mitään siitä kasvuryhmä-luokituksesta josta herää jo varsin orastava tietoisuus täällä Suomessa. Toki Engelandin luokitukseen pitää tehdä joitain loogisia tarkennuksia, mutta se on ainoa oikea lähtökohta tässä tilanteessa. Tarkennukset eivät tule muuttamaan perusteita. Kyse on lähinnä niistä epäilyistä jotka itse Engeland toi esille puhuessaan Turbaanien kasvuryhmästä. De Re Allii Sativin havaintotulokset vuonna 2017 ovat hyvin samansuuntaisia. 

Lisäksi ”Engelandin erehdys” lasipurppuran suhteen täytyy korjata loogisesti ja Aasialaisten kasvuryhmä nimetään asianmukaisesti uudelleen. Esiin tuodaan myös se, että Rocamboleilla on morfologisesti useampi alaryhmä ja Posliinien kasvuryhmässä on selkeästi kaksi alaryhmää. Rocambole-ryhmän suhteen jo Engeland oli oikeilla jäljillä, mutta Posliinien suhteen hänen farminsa oli liian etelässä jotta hän olisi havainnut ns. rocamboloivat lajikkeet.

De Re Allii Sativin tulevat kotisivut sisältävät jo ensi vuoden talvikauden alussa ilmestyessään myös ruotsinkieliset sivut. Eivät aluksi samassa laajuudessaan kuin suomenkieliset, mutta varsin laajat joka tapauksessa. Kieliasu tulee olemaan lähinnä riikinruotsin mukainen ja innokas kääntäjä kyselee jo kovasti suomenkielisen käännettävän tekstin perään. Että tulee ruotsalaisillekin vielä suuri valo idästä — Ex Oriente Lux.

Tänään on jälleen syöty pystyyn kuivattua kynsilaukkaa ja täytyy sanoa että jokainen puristettu kynsi sitä maistuu paremmalta ja vielä paremmalta. Moni on meidänkin oloissamme kuivannut sadon juuri eilen kuvatulla tavalla, hitaasti ja kaikista luonnollisimmalla tavalla. 

Viimä viikolla mestarikokki Jyrki Sukula ylisti yhtä suomalaista maataloustuotetta kovasti. Kyse oli Lapin puikulana tunnetusta perunasta. Jos ollaan rehellisiä niin kyllähän asia näin on. Se on kaikisista pohjoisimpana kasvava perunalaji jota kasvoi viime kesänä myös De Re Allii Sativin koeviljelmän liepeillä pieni määrä. Lapin puikulalla olisi valtava vientipotentiaali Euroopassa ja on suuri ihmtyksen aihe miksi se ei ole koskaan realisoitunut.

Suomalainen Gourmet-kynsilaukka tulee myös herättämään valtavasti huomiota Euroopassa. Ehkäpä ruotsalaisetkin saatuaan oikeaa tietoa ja kasvatuskokemusta pääsevät hyviin ja jopa erinomaisiin tuloksiin. Tiedä vielä millaisia määriä korkeatasoista talvikynsilaukkaa kasvatetaan Taalainmaan hiekkaisilla rinnepelloilla tulevina vuosikymmeninä. Hyviä asioita jotka vielä sattumalta ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ei kukaan voi monopolisoida. Otsikkokuvassa on otollista maisemaa Taalainmaalta.

Nuorna miesnä tuli kovasti ihmeteltyä mikä olikaan se kappale jota Abban urkuri Benny Andersson viritteli konsertissaan niin intromaisesti. Joskus myöhemmin valkeni se, että kyseessä oli tietenkin Gammal Fäbodpsalm. Meillä se tunnetaan nimellä Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Tässä juutuuppi-pätkässä Benny soittaa sen vuonna 1979 vanhalla Wembleyn stadionilla ja sen perään tulee laulu nimeltä Voulez Vouz.

Voi se pykriitille vetää paremmissakin piireissä

                                   

Instagram-palvelu ja tietenkin myös suomalaisten paljon käyttämä Facebook, mutta aivan erityisesti Instagram, voi välittää paljon tietoa yhden kuvan perusteella. Otetaanpa nyt vaikka kynsilaukan viljelyn kannalta täälläkin usein mainittu Filareen farmi Omakin taajamassa Okanoganin piirikunnassa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltiossa. Farmin Instagram-tilin päivitys kuluvan kuun kuudentena päivänä nykyaikasta länsimaista ajanlaskua kertoi todella paljon. Maahan oli satanut kuivaa lunta noin kahden tuuman paksuinen kerros yhden yön aikana ja maiseman taustalla häämöttävät Kaskadi-vuoret olivat kauniin talvisen valkoiset. Filareella oli juuri saatu pari viikkoa aikaisemmin vuoden istutukset tehtyä, mutta penkit eivät olleet vielä katettuja. 133 000 kynttä reilun kahden eekkerin alueella eivät ehkä vielä nukkuneet rauhallista untansa. 

Farmin historian aikakirjoissa tilanne ei ole ainutlaatuinen sillä vuoriston aluskukkuloilla sisämaassa talvinen sää vallan tulee aikaisin. Omakin taajaman keskikorkeus merenpinnasta on 257 metriä. Taajama on laakosssa Okanogan joen rantamilla ja muutaman kymmenen kilometrin päässä taajamasta pohjoisessa kohoaa vuorijono jonka huiput ovat jopa 2400 metriä korkeita. Kesät ovat kuivia mutta talvella sataa ja se onkin sitten lunta. Marraskuusta helmikuulle saadaan keskimäärin 60 senttiä lunta. Omakin taajama on samalla korkeudella kuin Tsekinmaan Praha ja Pilsen. Eilen päivitetty Farmin Instagram-tili ja tietenkin itse Alley Swissin tili kertovat kuumeisesta touhusta Filareella. Tuota reilun kahden eekkerin alaa jolla kynsilaukkaa nyt kasvatetaan katetaan kahden paali-chopperin ja puhaltimen voimin. Paali paalin perään alfa-alfaa muuttuu silpuksi ja kuivalla lumella kuorrutetut penkit saavat muutaman tuuman paksuisen katteen. Filareella katetaan koko alue penkkeineen ja huoltokäytävineen. Katteena on käytetty alfa-alfasta tehtyä silppua jo 1980-luvulta lähtien. Urakka on melkoinen sillä aaria kohden tarvitaan 8 ”pikkupaalia.” Yhteensä paaleja menee 133 000 kynnen alan kattamiseen noin 700 kappaletta.


Pykriitti on hyvin luonnonmukainen komposiitti-materiaali joka syntyy kun vesi ja orgaaninen aines jäätyvät. Se voidaan valmistaa puukuiduista, kuten sahanpuruista tai selluloosasta. Kynsilaukan viljelijän ei pidä päällystää viljelmäänsä pykriitillä, mutta sitä voi syntyä luonnollisellakin tavalla. Tulee vain mieleen että kun paali-chopperit pärisevät Filareella ja muilla tiloilla niin silppuamisessa syntyy myös kovin hienojakoista ainesta joka aika nopeasti rikastuu aivan katteen alakerrokseksi. Pääasiassa silpussa on 7-8 senttistä korrenpätkää. Kun sitten sataa, sulaa ja pakastaa muutamaan otteeseen niin kyllä siinä voi olla pykriitin paikka Kaskadi-vuorillakin. Viime keväänä ongelman saattoi kohdata täällä kotosilla konnuilla jos oli tehnyt katteen syksyllä silputusta ja kortta hienojakoisemmasta heinästä. 

Edellinen toimii tässä nyt pitkänä johdantona kun puhumme katteesta ylipäänsä. Alfa-alfan käyttäminen Suomessa kynsilaukka-penkin katteena on sikäli vaikeaa että sitä ei täällä kovin paljon viljellä. Mikä siitä tekee ylivoimaisen heinään ja olkeen verrattuna on siinä että muodostaa silputtuna ihanteellisimman klastin eli kerrostuksen. Kerroksesta tulee tiivis ja verkkomainen, mutta kuitenkin samalla hyvin ilmava. Olki on heinää parempi koska korret ovat isompia ja niissä on tilaa ilmalle.


Koulukunta-kysymykseksi voi sitten muodostua se, miten olki on käsiteltävä jos sillä penkkejä oloissamme kattaa. Nyt ei pidä tietenkään lähteä liikkeelle siitä miten asia koneellistetaan ja päästään kaikista helpoimmalla. Laadusta tinkiminen yhdessä asiassa johtaa pian samaan tinkimiseen kymmenessä muussa asiassa ja sitten ei yksinkertaisesti tuoteta sen kummempaa tavaraa kuin paljon parjatut kiinalaisetkaan. Aku Ankan maailmasta esimerkkiä ottaen voidaan todeta että parempi ahkera Mummo Ankka kuin pajassaan hoopoja laitteita nikkaroiva Pelle Peloton. Siinä missä Pelle Peloton on saanut vielä lastentauteja täynnä olevan laitteensa valmiiksi pajassaan, niin Mummo Ankka hoiti homman talikallaan ja on jo viidennen tai kuudennnen rojektin kimpussa. Samaan aikaan koomisia piirteitä saava rakentelija yrittää epätoivoisesti vakuuttaa muut laitteensa hyödyllisyydestä.

Korkeasta standardista kiinni pitäen joku kattaa penkit hajottamalla paalit ja peittämällä penkit jopa kahdenkymmenenviiden sentin paksuisella kuohkealla kerroksella. Sitten hän kampaa penkit auki ensimmäisten sprouttien ilmestyttyä ja sen jälkeen choppaa huoltokäytäville tullee kerroksen pienijakoiseksi silpuksi joka peittää penkit parin tuuman paksuisella kerroksilla. Näin talvikate jonka tarkoitus on ollut eristää penkit kylmältä marras-joulukuussa muuttuu nopeasti katteeksi jonka tarkoitus on hillitä rikkaruohojen kasvua ja ennen kaikkea pitää penkeissä riittävästi kosteutta. Oli katetta laitettuna penkkien päälle miten paljon tahansa ei se lopulta estä talven ja roudan valtaa. Kysymys on vain siitä että jäätyminen tapahtuu hitaasti ensimmäisten kuukausien aikana. Asia voi miettiä vaikka tämän laulun aikana.

 

CALIXTUS MMXVII

                                     

Näinä päivinä istutetaan kynsilaukan kynnet tulevan sadon saamiseksi. Calixtus sattuu tänä vuonna October-kuun toiseen lauantaihin. Nykyajan suomalaiset eivät enää juuri ajantiedosta perusta ja Calixtus ei paljoa sano. Calixtus ei ole ollut Suomessa ollut mitenkään merkittävä päivä. Vanha kansa mainitsi oikeastaan vain, että: ”Klutus on talvipäivä, Tiburtus on suvipäivä.” Sanottiin: ”Minä verran on Klutuksena lehtiä puussa, sen verran on Tiburtuksena (14.4) lunta maassa.”


Kynsilaukan kasvattajalle ja pienimuotoiselle viljelijälle ajantieto ja vanhojen tapojen muistelu on antoisaa. Hämmästyttävällä tavalla näet käsitteet talvipäivä ja kesäpäivä voidaan nivouttaa suurenmoisen kynsilaukka-kasvin viljelyyn. Jos vielä käytämme kesäpäivän sijasta sanaa kevätpäivä ja luomme siihen tärkeän määrittäjän niin olemme hyvillä jäljillä. Tiburtuksen voimme unohtaa sillä kynsilaukan kasvukierron osalta sprouttaus on tapahtunut suotuisimmilla kasvuvyöhykkeillä jo aiemmin jos viljellään turbaaneja. Mars-kuun eli maaliskuun eli sulamakuun vastine Calixtukselle olisi tietenkin tuon kuun neljästoista päivä ja se on Matildan päivä. Yllättävää kyllä nimi Matilda on varsin sotainen ja sopisi muutoin Mars-kuun ilmeeseen jos asiaa roomalaiselta kannalta tarkastellaan. Sanotaanhan näet: ”Matilda on naisen etunimi. Vanhempi muoto nimestä on Mathilda. Nimen kantana on saksan kielen Mathilde, joka tarkoittaa "mahtavaa taistelijatarta". 

Että lokakuun puolivälin tietämä ja neljästoista päivä kytketään kynsilaukan viljelykiertoon ja siinä samassa ajatellaan vastinpäivää viiden kuukauden kuluttua siitä sopii hyvin asiaan. Jos kynsilaukan viljelyä katsotaan suurena operaationa oli kyse sitten muutamasta kynnestä tai kymmenen tonnin tuotantoon tähtäävästä hankkeesta johon tarvitaan noin 144 000 kynttä lokakuun puoliväli on aika jolloin kynsien tulisi olla maassa tai hanke vakavasti tekeillä. Viisi kuukautta tästä eteenpäin on aika jolloin talvi on voitettu suotuisilla alueilla Suomenkin olosuhteissa ja voidaan katsoa kohden tulevaa satoa.

Jollain tavalla ja enemmän kuin viitteellisellä tavalla kynsilaukan viljely ja roomalainen talven vietto kytkeytyvät toisiinsa. Roomalaiset eivät harjoittaneet sotatointa talvipäivän jälkeen ja silloin vetäydyttiin talvileiriin. Tällöin sotilaat ryhtyivät talvi-urakkaansa joka usein oli tienrakennusta tai muuta rakentamiseen liittyvää urakointia. Miekat otettiin esiin vasta maaliskuulla ja lähdettiin hoitamaan monesti kesken jäänyt sotatoimi levänneenä ja virkistäytyneeä loppuun saakka. Sotahommat lopetettiin lokakuun puolivälin koittaessa vaikka voitto olisi ollut jo käden ulottuvilla. Sodan Jumala Mars vietti talvea ja niin piti hänen palvojiensakin viettää. 

Kun kynnet ovat maassa ja penkit katettuina ei asialle voi enää paljoa tehdä. Turha murehtiminen pitää lopettaa. On aika keskittää oma harrastaminen muille aloille. Pienen mittakaavan harrastaja voi todellakin jäädä odottelemaan tulevan kevään luomisvoimaa, mutta suuremman mittaluokan harrastaja ja viljelijä joutuu tekemään töitä lepokaudellakin. Asioiden hahmottaminen on tärkeää ja siitä kertominen on velvollisuus niille jotka aloittelevat asian parissa.

Pitää muistaa että kynsilaukka on hyvin viisas kasvi jonka ihminen voi saada kumppanikseen ja tehdä sen kanssa molempia hyödyttävän liiton. Että kasvi tuottaa korkealaatuisen ja suuren sadon vaatii se kasvattajaltaan paljon aikaa ja asiantuntemusta. Jos ihminen häviäisi maapallolta niin kaikista eniten kärsisi kynsilaukka. Enää se ei olisi kasvien kuningas sillä tavalla ja siihen määrään saakka johon ihminen on sen nostanut. Se olisi jälleen marginaalinen kasvi aron rinteillä.

Nyt on aika istuttaa varmoin miettein ja odotuksin. Viiden kuukauden päästä talven valta voi murentua ja näemme spouttauksen ensimmäisen aallon. Yhdekäsn kuukauden kuluttua saamme käydä korjaamaan uutta satoa. Elämä on kiertokulkua ja olemme siinä mukana halusimme tai emme.

Tähän loppuun vielä pieni kappale mainosta Rooma-sarjasta ja aivan sen alusta: https://www.youtube.com/watch?v=yrQpjToEgxk

Raapeja kynsiessä

                                     

Todellakin on jo kahdeksannen kuun puolenkuun päivä jos katsotaan vanhaa roomalaista kalenteria. Mutta jos katsotaan taivaalle niin on täysikuu. Hyvin harvoin sattuu enää siten nonis ja idus sattuvat yhteen kuun liikkeiden kanssa. Ja kun katsomme mitä taivaan satelliitit meille kertovat niin näemme että käyrä on aavistuksen verran nuukahtamassa. Siis se käyrä joka kertoon miten pohjoiset jäät olla ja elelevät. Joka tapauksessa lokakuukin on jo ensimmäisessä neljänneksessään. On kynsilaukan istutuksen aika jo Salpausselän eteläpuolellakin, on siis aika kynsiä raapeja.

Siis kyse on kynsien iroittamisesta raapeista. Ja kyse ei ole pelkästään irroittamisesta vaan myös sopivan kokoisten kynsien valitsemisesta lisäystä varten. Mitä syksyllä tehdään sillä on nimittäin vaikutusta siihen mitä seuraavan sadonkorjuun aikana maasta saadaan. Nyt on pitkästä aikaa käytettävä roomalasia:

I Kaikista ihanteellisen koko kovavartisten lajikkeiden lisäyskynsille on noin 10 grammaa. Suomessa harvempi kasvattaa aidon kasvutavan posliineja, siis sellaisia posliinien kasvuryhmän lajikkeita jotka tekevät vain neljä ja joskus viisi kynttä. Satagrammainen Music tarkoittaisi neljää kahdenkymmenen viiden gramman kynttä. Sellaisen maahan laittaminen ei välttämättä ole kansantaloudellista haaskausta, mutta  jos sen voi jotenkin välttää niin suotavaa se on. Aitojen posliinien kasvattaminen on kynsilaukan tuotannossa kaikista haastavinta. Pitäisi koko ajan tuottaa latvaklooneista uutta sinkku-kantaa joista saadaan lopulta noin 50-55 gramman painoisia raapeja seuraavan vuoden satagrammaisia varten. Aina joutuu aitoja posliineja viljellessään laittamaan neljäsosan sadosta lisäykseen. 

II On hyvä jos lisäysmateriaali punnitaan ennen istutusta. Kun kynnet on erotettu raapeista niin koko määrä punnitaan ja grammamäärä jaetaan kynsien lukumäärällä. Seuraavan vuoden sadonkorjuun ja kaman käsittelyn jälkeen punnitaan sitten kaikki kuivat raapit ja tehdään laskutoimitus. Sadon määrä grammoissa jaetaan lisäysmateriaalin määrän grammoilla ja näin saadaan tuotantosuhde. Jos korjattiin vaikka marmoripurppura Siperialaista 18 256 grammaa ja lisäymateriaalia siihen tarvittiin 2644 grammaa niin tuotantosuhde on 1:6,90. Tuotantosuhde 1: 6,90 on erinomainen mutta jopa 1:8 on mahdollinen. Kaikki lähtee oikeankokoisista ja terveistä kynsistä.

III Myytti joka puhuu isoista kynsistä johtaa harhaan. De Re Allii Sativin koeviljelmällä on istutuskauden alettua käsitelty ensimmäisen vuorokauden aikana super-prestiisiä varten tuleva aines. Super-prestiisinä kasvatetaan kahta marmoripurppura-lajiketta. Toinen on tietenkin Siperialainen ja toinen uusi tulokas Tsekinmaalta eli Havran. Tietyllä harjaantumaton kasvattaja voi riemuita isosta kynnestä mutta tuleekin laittaneeksi maahan tupla-, tai triplakynsiä. Niiden ilmaantuminen on aina merkki kannan vanhentumisesta ja alkavasta ehtymisestä. Että saatiin 2545 grammaa ensiluokkaisia Siperialaisen kynsiä istutuksen tarvittiin raakamateriaalina kolme kiloa. Alle seitsemän gramman kynsiä saatiin 270 grammaa. Reilut 150 grammaa jäi sitten laariin wrappereita, kanta-paloja ja kukkavarren ala-osia. Kolmen kilon satsi tuotti 288 kynttä joista 244 pääsee superprestiisi-penkkin. 40 kynttä keskipainoltaan 6.13 grammaa pääsee johonkin otolliseen maahan vasta aloittelevan harrastajan penkkiin. Vain 4 kynttä luokiteltiin tupla-, ja triplakynsiksi. Multikynsien prosentuaalinen osuus on 1,38. Havranin suhteen todetaan että lisäysmateriaaliksi otettiin korin päältä kolme kiloa ja kynsiä oli tuossa määrässä kaikkiaan 332. Tupla ja triplakuynsiä oli 14 kappaletta. Multikynsien prosentuaalinen osuus oli 4,21. Havran kaipaa välitöntä kannan uudistamista latvakloonien kautta uusissa olosuhteissa Vanhassa Suomessa.

IV Tarkka tilastointi ja havaintojen raportointi ei ole tarpeen pienimuotoiselle omatarvekasvattajalle. Havaintoja on kuitenkin jossakin tehtävä. 

On aika kätkeä maahan kynsiä ja jäädä odottelemaan. Vielä ei soiteta Kielon jähyväisiä mutta enviwei tämä. 

 

Haaveita paremmasta tulevaisuudesta

Tänään on ollut maassamme ”Osta tilalta-päivä.” Tällainen päivä herättää kysymyksiä myös kynsilaukan suhteen. Herää myös kysymys mikä on oikeaa korkealuokkaista kynsilaukkaa ja mikä on vähemmän korkealuokkaista kynsilaukkaa. Kun asiaa tarkastellaan niin pitää tietenkin muistaa se, että ei ole kälyisimmänkään Kiinassa tuotetun kynsilaukan vika siinä itsessään vaan jossain aivan muussa. 

Tässä huomaa että otsikko on liian valtava tyhjennettäväksi yhden aa-nelosen puitteissa suorasanaisen ilmaisun puitteissa. Nyt on aika käyttää roomalaisia.


I Pienviljely on aina parempi kuin latifundiumi. Korkeatasoista kynsilaukkaa ei voi viljellä suurissa mittakaavoissa yhdellä tilalla. Maamme pohjoinen sijainti ja kulttuuriset syyt asettavat rajoituksia.

Mitä se tarkoittaa: Pohjoinen sijainti on siunaus mutta vaikeat olosuhteet ajavat liian helppoihin ratkaisuihin. Suomalainen luonne on liian Macho. Käsityö ja nysväys on varsinkin miessukupuolelle myrkkyä. Täällä on vaikea kuvitella olevaksi Filareen kaltaista kynsilaukkatilaa jossa on pilvin pimein ”hipähtävää” kausityövoimaa.

II Pitkäjännitteisyys on armolahja jota harvalla on. Pikavoittoja on turha tavoitella. Jos lähtee nopean kasvun tielle ei tuota sen parempaa tavaraa kuin kiinalaisetkaan. 

Mitä se tarkoittaa: On kaksi tapaa kasvattaa kynsilaukkaa. Toinen on käsityö ja toinen on se mikä ei ole käsityötä. Yksi ihminen voi hoitaa käsityönä 7000 kasvin viljelmää vapaa-ajan harrastuksena. 7000 kasvin viljelmä voi taata tuloja 12 000 euroa bruttona jos kaikki osatekijät ovat kunnossa ja markkinointi toimii. 7000 kasvin viljelmä vaatii kuitenkin lisäysmateriaalille oman linjan ja kirjastoviljemän. Tässä vaiheessa tarvitaan jo avuliaita ja asiasta kiinnostuneita kavereita. Että viljelee päätoimisesti kynsilaukkaa käsityöhön nojautuen vaatisi 40000 kasvin viljelmän. Kausityövoimaa tarvittaisiin silloin jo aika paljon ja nippa nappa päästäisiin kohtuupalkkaan. Tämä edellyttää velatonta pientilaa. Tukiaisilla ei kynsilaukka viljellä. Ihanteellisinta olisi jos voisi aloittaa ”pienviljelijän” elämän vähän yli kuusikymppisensä jolloin saa jonkinmoista eläkettä.


III Suomessa ei nähtäne Filareen kaltaista ilmiötä. Toivo on hajautetussa tuotannossa ja asialle omistautuneissa harrastajissa.

Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa tuhansien ja taas tuhansien harrastajien ja pienimuotoisten sivutoimiviljelijöiden armeijaa. Omatarveviljelyyn tarvitaan 150 kasvia. Sadanviidenkymmenen kasvin tuotto on vähintään 10 kiloa. Tuohon tarvitaan 7-8 metriä Filaree-standardin penkkiä(65 senttiä leveä ja juoksupenkkimetriä kohden 20 kasvia.). Tuhannen kasvin viljelmä eli 50 juoksupenkkimetriä voi tuottaa kamaa jo kahdellekymmenelle ihmiselle/perhekunnalle. Tarvitaan muutama emotila joissa pidetään yllä suurta lajikevalikoimaa ja sopeutetaan lajikkeita eri olosuhteisiin. Tarvitaan myös harrasteviljeijöiden tiivis yhteisö. Internet antaa tähän hyvän mahdollisuuden julkaisupohjineen.

IV Suomessa ei järjestetä kunnon kynsilaukka-festareita ja hyötykasviyhdistys on kynsilaukka-asian suhteen impotentti.

Mitä se tarkoittaa? No eihän hyvänen aika kama ole vielä valmista elokuun kolmantena lauantaina! Keravan festarit on hupaisa ja jopa irvokas juttu! Jos tässä maassa olisi muutama sata pienen mittakaavan viljelijää niin joka maakunnassa voisi olla kunnon kynsilaukka-festarit syyskuussa aikana jolloin illat jo pimenevät. DDR ei ole kuollut; sen löytää Suomesta vähän kaikkialta mihin päänsä kääntää. Ehkäpä syy on luterilaisuuden vaikutuksessa, tuon uskonnon jota ei keksitty torilla eikä navetassa vaan yliopistossa. Kaikki mitä sanotaan muuttuu painotuotteeksi ja lopulta tehdään säännöt ja viimeisimpänä on vain yksi totuus. Tästä on hyvänä osoituksena ns. Alexandra-syndrooma joka on Hyötykasviyhdistyksen suoranainen uskontunnustus. Voi pyhä yksinkertaisuus! 


Tässä loppumusiikki. Ajatelkaapas tuota näkyä ja jokaiselle raapi käteen cokis-pullon sijaan.

On sydänkesä ja skeippejä kärrykaupalla.

                                     

Ja ilmassa on kypsän suven tuoksuja. De Re Allii Sativin päätoimittajaa on siunattu melkoisella koirannenällä ja sehän on vallan riemullinen asia. Sattumalta hän asuu paikassa jonka lähettyvillä on valtaisa mesiangervoa kasvava rantaniitty. Samoin tuota kasvia kasvaa tuon jättiesiintymän lähettyvillä lähes kaikkialla isompina ja pienempinä ryppäinä. Mesiangervo on aukeamaisillaan kukintaan ja sen tuoksu tuntuu puolen mailin päähän tuosta esiintymästä. Tuoksu on juhlava ja se on yksi vuoden kohokohdista.

Mesiangervoisessa ilmanalassa viihtyy sydänsuven aikaa myös kynsilaukka ja nyt on todellakin koittanut skeippi-aika. Vaikka kielemme on ilmaisuvoimaltaan ylivertainen niin on paljon mielekkäämpää puhua skeipistä kuin kukkavarresta. Sanana skeippi on ilmavampi ja tietenkin lyhyempi. Kukkavarsi; sanahan on puolet pitempi kuin skeippi ja sisältää r-kirjaimen… 

Tänään koitti sitten aika taittaa ensimmäiset skeipit. Valinta osui jo viilentyneessä ja tummuvassa illassa Kolkjan kylästä tuodun Rocambolen Punaisen venäläisen muhkeisiin skeippeihin. Oli myös aika kokeilla jotain uutta. Terveyttä ei ole koskaan riittävästi ja jos mielii elää pitempään niin välillä rehustelu ja vihreän aineksen syöminen ja juominen ei ole koskaan pahasta. Illan jo pimennyttyä valmistui jotain joka oli pyörinyt mielessä jo koko päivän. 

Keskikesän yöjuoma
Puolikas kurkku
Kourallinen persiljaa
30 grammaa raastettua inkivääriä
Kaksi ruokalusikallista lääkealoen hyytelöä
25 grammaa pehmeintä osaa kynsilaukan skeipistä
Yhden sitruuna mehu
Desilitra vettä

Skeipit on syytä murskata erikseen jotta allisiini pääsee muodostumaan. Kaikki em. ainekset laitetaan sitten sekoittimeen ja sen annetaan mehustua. Inkiväärin maku on kieltämättä dominoiva. Kyse on juomasta jolla voi olla vallan suuri lääkinnällinen vaikutus. Sanovan tällaisen juoman polttavan tehokkaasti rasvaa. Luulisi myös kuonan lähtevän liikkeele elimistöstä. Varsin hyvä vaihtoehto oluelle… Well, well... nyt on böömiläisen rapsodian aika.
https://www.youtube.com/watch?v=fJ9rUzIMcZQ

Pesäpäivien mietteitä, iso kesä alkaa.

                                     

 

Tällä kertaa tähän alkuun pitkähkö lainaus Kustaa Vilkunan teoksesta ”Vuotuinen ajantieto.”

Vanhoista kalentereista ja almanakoista löydämme moniaita eri päiviä, jotka on merkitty vuoden pisimmäksi päiväksi ja siis kesäpäivän seirauksiksi. Agricolan rukouskirjassa solsticium Estitua on 10.6., minkä lisäksi 12.6. on merkintä auringon varhaisesta noususta. Sigfried Aronus Forsiuksen almanakassa v- 1608 Eskil on vuoden pisin päivä, samoin Gezeliuksen kalenterissa 1668, mutta Jonas Raumanuksen kirkkokäsikirjaan 1646 painettu muistovärssy siirtää sen kolme päivää lähemmäksi juhannusta: ”Lucia (13.12) pisimmän yön anda, Vitus (15.6) pisimmän päivän canda,” mitä vastaava säe on myös jo Agricolalla: ”Vitus peiuen pitä ja niiden ikä on sitä suurempi, jota lähempänä ne ovat juhannusta. Ne ovat juliaanisen ajanlaskun mukaisia ja ovat eri vuosisadoilla syntyneitä. Ajanlaskumme alussa näet päivänseisaukset sattuivat suunnilleen juhannukseen ja jouluun, mutta kun aina 128 vuodessa tuli vuoteen täysi vuorokausi liikaa, siirtyivät tasauspäivät saman verran taakse päin, kunnes roomalaiskatolisen krikon piirissä ajanlaskua 1572 korjattiin 10 päivällä, jolloin kesäpäiväntasaus tuli kesäkuun 22. päivään. Suomessa korjaus toteutettiin 1753. Senjälkeisissä amanakoissa 1700-luvulla on 22.6.: ”Kesä päivän seidsomus”. Agricolan merkintä 10.06 oli 1500-luvulla verraten lähellä oikeaa seisauspäivää. Vanha kansa on puhunut  p e s ä p ä i v i s t ä, joilla se tarkoittaa vuoden pisimpiä päiviä juhannusviikolla. Aurinko on saavuttanut pesänsä ja kääntyy loppuvuodeksi rendin puolelle, joulusta taa isännän puolelle.

Ennen vanhaan puhuttiin myös pienestä kesästä ja isosta kesästä. Pieni kesä oli ennen juhannusta ja iso kesä juhannuksen jälkeen. Kasvusta ollaan jäljessä ainakin Vanhan Suomen horisontissa kolme viikkoa. Viimä vuonna näinä päivinä leikattiin skeippejä. Tänä vuonna nuo kukkavarret ovat vasta tuloillaan ja vasta muutama lajike on niitä lykännyt. Vuosi on muuten ollut otollinen ja ehkä kaikki tapahtunut tulee vielä ymmärretyksi. Mitään ei ole menetetty, päinvastoin. Kesäkuun sateetkin koituvat siunaukseksi. Näyttää siltä että pehmeä taivaalta satanut vesi on saanut kasvit parempaan kasvuun. Vaikka skeippejä ei vielä näy niin kasvien viherkoneet ovat massaltaan paljon suuremmat kuin vuosi sitten. 

Pienen kesän päättyessä näinä päivinä pitäisi kasvin yhteyttävän vihreän osan olla valmis mitä kokoon tulee. Tässä suhteessa ollaan paljon pitemmällä mitä oltiin viime vuonna toukokuun lopulla. Tuolloin Ison Venäläisen kasvusto oli yhden jalan verran vaatimaatomampi kuin se on nyt ja kukkavarret olivat tuloillaan. Tuo 30 senttiä on todellakin järkyttävän paljon. Kaikkinensa kasvien vihreä massa näyttäisi olevan 25 prosenttia suurempi kuin vuosi sitten. Näkyykö se sitten tulevien raapien koossa samassa suhteessa onkin eri asia. Yleensä voidaan luottaa siihen, että mitä isompi viherkone, sitä isompi raapi. Koleaa on ollut aurinkoisinakin päivinä, mutta siitä eivät kasvit välitä. Auringonvalo on auringonvaloa koleanakin päivänä kunhan vauhtiin on vain päästy.

Otsikkokuvassa posliinien kasvuryhmän Viron Kasepään kylästä löydetty lajike joka on nyt saanut nimen "Avvakum" kukkavarsi alkaa olla jo varsin mallikkaassa kasvussa. Näinä päivinä on julkaistu myös aito De Re Allii Sativi-elokuva.

Kun kerran puhuttiin Isoista venäläisistä jälleen kerran niin loppumusiiksi käynee varmaan jotain kesäistä Bachia, vaikkapa Sonetti II BWW, Fuga. Esittäjänä tietenkin valkovenäläinen Tatyana Ryzhkova.


https://www.youtube.com/watch?v=olW6-jhSgMg

 

Asparagus officinalis

                                                 

Asparagus officinalis ei tietenkään ole mikään kysnialukka-lajike, vaan kyse on parsasta. Parsa on yksi suurenmoisimmista luonnon erikoisantimista joita ihmislapsi voi kasvattaa, ja josta hän voi myös nauttia. Itse tuotettu valkoinen parsa tuo touko-kesäkuun vaihteeseen jotain todella keisarillista täällä Pohjolassa. Parsan viljelyn osasivat jo roomalaiset ja he tekivät tuon kasvin viljelyn tunnetuksi kaikkialla minne menivätkään. Kynsilaukan harrastajalle parsanviljely on mieluista ”sivuhommaa” ja hyvin palkistsevaa odoteltaessa kynsilaukan kukkavarsien satoa. Otsikkokuvan parsan-tangot ovat paksuudeltaan reilusti enemmän kun kotelossaan olevan iphonen syrjän leveys joka on hieman enemmän kuin puoli tuumaa.

Parsan viljely ja kasvattaminen on hyvin pitkäjänteistä touhua. Jos kaiken tekee itse siemenistä lähtien niin ensimmäiseen oikeassa järjestyksessä korjattuun satoon menee aikaa viisi vuotta. Vuosi 2013 oli hyvä vuosi kasvattaa runsaskasvustoinen parsantaimisto. Aluksi siemenet herätettiin henkiin vedellä kostutetuissa talouspaperikääröissä. Tässäkin voitettiin aikaa kymmenisen päivään.  Kesä oli lämmin ja aikaisin turveruukkuihin tehty kylvö tuotti elokuun alkuun mennessä kuusi sukupolvea versoja. Juurakko lähti kasvuun hyvin ja elokuun kuudes päivä nuo parhaimmillaan puolitoistajalkaiset versot pääsivät tulevalle kasvupaikalleen. 

Kaksitoista taimea vaativat seitsemän metriä metriä pitkän kaivannon. Syvyyttä sillä oli 70 senttiä ja leveyttä 80 senttiä. Siitä tuli lähemmäs sata 120 litran vetoista kottikärryä siirtotavaraa. Kuoppa täytettiin palaneella hevosenlannalla, kananlannalla, lehtikompostilla, hiekalla, mullalla. Tarkoitus oli rakentaa kasvupohja joka kestää ainakin sata vuotta. Nyt on ensimmäisen sadonkorjuu tullut päätökseensä, ja viisi vuotta tästä eteenpäin kuudennen sadonkorjuun jälkeen syksyllä pitää penkkien ”energiavarastoja" täydentää. Silloin penkkien hiekkakerroksen alta kaivetaan maata pois sen verran että varsinainen juurakko tulee näkyviin. Sitten pois kaivettu maakerros korvataan lehtikompostilla ja palaneella karjanlannalla, ja taas seuraavat kuusi vuotta ovat turvatut sadon suhteen.

Monella henkilöllä keskuudessamme on kovin väärä käsitys siitä mikä parsa oikein on. He luulevat vihreää parsaa ja valkoista parsaa eri kasviksi. Kysehän on samasta kasvista. Valkea parsa on verso joka kasvaa hiekkapeitteen alla ja se korjataan ennen kuin se pääsee kosketuksiin valon kanssa. Kahdentoista juurakon penkistä voi ottaa käyttöönsä yhtenä keväänä 70-80 tankoa. Sitten on vain lopetettava ja annettava juurakoiden lykätä maan pinnalle omaan tahtiinsa vihertyviä versoja jotka ovat loppukesästä silmille kovin kauniita katsella. 

Parsasta ovat myöhempinä aikoina oppineet pitämään erityisesti germaanisten heimojen jälkeläiset eli saksalaiset. Parsa on heidän alkukesän suuri herkkunsa ja sitä syövät kaikki. ”Uusien perunoiden” kasvattaminen ei mahdu saksalaisten kaikkialle ennättävään ajattelumaailmaan. Perunoiden aika tulee juhannuksen jälkeen jolloin parsan korjuu ja myynti ei ole enää luvallista. Roomalaiset siis laittoivat alulle tuntemamme parsanviljelyn ja levitivät sen kaikkialle. Myöhemmin kun oikeiata roomalaisia ei enää ollut, ei Julius-sukuja eikä Flavius-sukuja eikä muitakaan, vaativat jo illyrialaiset, gallialaiset ja puunilaiset yhtälaista asemaa roomalaisten kanssa yhteisiin arvoihin vedoten. Ja kaikista heistä oli tullut parsan ystäviä. Germaaneja roomalaiset eivät alistaneet ikeensä alle. Mutta myöhemmin he omaksuivat roomalaisilta kaiken mahdollisen, ja juuri tuossa heidän tavassaan pitää parsa varjeltuna sesonkiherkkuna on jotain periroomalaista. Parsa parsana ja potut pottuina. Näinä päivinä on aika istuttaa uhrisipulit. Palaamme näihin uhrisipuleihin tuonnempana…

Lopuksi vähän kunniaa poisnukkuneelle suurelle lauluntekijällemme Pekka Myllykoskelle.

Luonnollinen kasvu.

                                        

Eipä ole ihannevuosi kovin hyvin edennyt. Mutta jonain vuonna kaikki sitten kyllä menee kuten toivotaan ja sitä kannattaa odotella. Nyt voidaan jo sanoa, että viimä vuodesta ollaan jäljessä kaksi viikkoa ainakin Vanhan Suomen horisontista katsoen. Toivo on asetettava hyviin kesäkuukausiin; eipä muutakaan voi tehdä. Jotenkin näyttää siltä katsoessa mitä pohjois-amerikkalaisilla farmeilla että muuallakaan ei ole ollut kaikkein suotuisin kevät. Filareellakin ollaan parisen viikkoa jäljessä viime vuodesta. Tällaiseen havaintoon päädytään jos tutkitaan viimeisimpiä päivityksiä. 

Niin… Luonnollinen kasvu että hyväksytään luonnonolosuhteet sellaisinaan kuin ne ovat ja vain toivotaan sitä että mikä menetetään kylmässä keväässä se voitetaan kesällä ja periaatteessa huononakin kesänä. Tietysti voihan se vähän siepata jos on itse tehnyt kaiken miten piti ja sitten luonto on enemmän kuin vastahakoinen. Ei siinä auta perusteellinen kynsien valinta, hartaasti toimitettu maannoksen valmistaminen, oikeaan aikaan tehty kynsien maahan kätkeminen ja syyskattaaminen. Jospa muutamalla viikolla myöhästyvä sadonkorjuu sitten toisi muassaan kaikkien aikojen korkeatasoisimmat raapit. Tästä on lähdettävä. Näky tulevasta sadosta luo uskoa ja toivoa tulevaisuuteen päivinä jolloin on aika outo olo. Nimittäin aurinko on yhtä korkealla kuin elokuun neljäs mutta sitä ei usko ulkona ollessaan. Aurinko lämmittää naamaa, mutta muuten on kuin kävelisi Jäämeren rannalla toukokuussa. Näinä päivinä autossa on miellyttävää istua ja katsella viettelevää auringonpaistetta.

Kohta on jo kaksi kuukautta siitä kun ensimmäinen turbaani-lajike ”Sumsikil” nosti pintaa lehtikotelonsa. Sen jälkeen on ollut aikaa tehdä havaintoja havaintojen perään kirjasto-penkkien äärellä ja muutenkin. Aikaisesta sprouttauksesta ei voi tehdä niin suuria johtopäätöksiä ennen kuin lajike on ollut omassa kasvatuksessa vähintään kaksi talvea. Jos oli Sumsikil nopein niin hitain on ollut tänä vuonna artisokkien kasvuryhmän Messidor. Jo toisen talven yli kasvatuksessa olleet posliinien kasvuryhmän lajikkeet Dukat ja Ornak eivät ole nopeimpien sprouttaajien joukossa nekään. Sekin on huomattavaa että mikä on totta tässä ei ole totta kahdenkymmenen metrin päässä. Lopullinen totuus, jos sitä on edes olemassa, voidaan muodostaa ehkä neljän tai viiden vuoden päästä. Ja sekin on vain yhden kasvatuspaikan totuus.

Jokaisen lajikkeen sprouttaus on aina suuri ilonaihe ja kun lajikkeita on maassa tarpeeksi monta niin ainakaan sen suhteen ei pitäisi masennus saada sijaa ja valtaa. samalla tulee miettineeksi sitä montako kynsilaukkaa maailmassa oikein on. Jos itse on onnistunut haalimaan kasaan 108 lajiketta niin ei olla vielä edes puolivälissä. Jotenkin päässä liikkuu lukema 280. Voikin olla niin että noista sadastakahdeksasta lajikkeesta esimerkiksi idaholainen Killarney Red, transylvaanialainen Karpaatialainen, kroatialainen Mirejovice ja tsekkiläinen Bjetin ovatkin hienohelma-rocambole Spanish Rojan muunnelmia. Killarney Redin suhteen asiasta vallitsee maailmalla selkeä kanta ja se on ”joo.” Ehkä jonakin päivänä otsikkokuvan Spanish Roja on mukautunut siinä määrin pohjoisiin olosuhteisiin että sitä voidaan pitää omana muunnelmanaan. Spanish Roja tai Kreikan sininen. Sinisestä puheen ollen...

Kylmä, mutta ihana kevät!

                                    

Aivan aluksi pitää todeta: 

”Joku on sanonut, ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Mutta minä sanon teille ettei pidä nielaista ennen kuin jotain on suussa ja hyvin pureskeltu.”

Niin… Ihanteellisissa olosuhteissa edettiin maaliskuun puoliväliin saakka ja kaikki näytti mukamas hyvältä. Aprillipäivänä piti olla monella lajikkeella jo nelituumaiset versot. Sitten kun ollaan lähempänä huhtikuun loppua niin on tullut lunta, räntää ja Jäämeren viimaa. Hyvin on erilainen kevät 2017 kuin siitä edellinen. Viime vuonna huhtikuu oli hyvä kuukausi ja luontoäiti näytti kevät-intoilijoille mahtiaan vain yhden kerran. Tästä avauksesta pääsemme muistelemaan viimäkeväisiä tunnelmia. 
Nyt pitäisi siis kaiken olla hyvin. Pohjoisen pallonpuoliskon napaseudun jääpeite on 2 miljoonaa neliökilometriä pienempi kuin vuosien 1981-2010 keskiarvo. Mitä pitäisi oikein ajatella? On kuitenkin syytä palauttaa mieliin muutama asia:

I Jos ajattelemme geologian kannalta planeettamme asiantilaa niin viimeisen puolen miljoonan vuoden ajanjaksoa arviomalla puolueeton ulkopuolinen tarkkailija luonnehtisi tämän planeetan ”jääkausi-planeetaksi.”

II Nykyinen interglasiaali, holoseeni, on kestänyt jo noin 500 vuotta pitempään kuin kolme sitä edeltänyttä interglasiaalia keskimäärin. Interglasiaali on siis jääkausien väliin sijoittuva lämmin ajanjakso. Holoseeni on nyt kestänyt 11560 vuotta.

III Planeettamme on nyt siinä pitkäaikaisen aurinko-suhteisen elliptisen vaihtelun aukossa jolloin pohjoisen pallonpuoliskon jäätiköiden pitäisi lähteä kasvamaan eli meidän pitäisi elää uuden jääkauden koitossa. 40 vuotta sitten ajateltiin että jos ihminen käyttää yltiömääräisesti fossiilisia polttoaineita, eli polttaisi kaiken öljyn, kivihiilen ja metsät siinä sivussa  niin jääkauden tuloa voidaan hidastaa noin 500 vuotta. Noissa laskelmissa ei kuitenkaan otettu huomioon metaanin vapautumista ilmakehään.

IV Nyt kokemamme kylmähkö kevät Vanhassa Suomessa ja Suomessa ylipäänsä ei oikeuta vielä mihinkään johtopäätöksiin puoliin ja toisiin. Kurjempiakin keväitä on toki ollut. 

Nyt kun laajemmat asianyhteydet on tiedostettu niin on palattava varsinaiseen asiaan eli kynsilaukka-asiaan. Turbaani Sumsikil toki sprouttasi ensimmäisenä, mutta yöpakkasten kuukausi on osoittanut että sen versot eivät ole kovin kylmänkestäviä; ne ovat siinä suhteessa samaa tasoa kuin Artisokat. Versojen kylmäkestävyyttä arvioidessa Rocambolet ovat näyttäneet kyntensä ja sen mitä niistä lähtee. Paljon mainostettu Posliini Zieminiai teki toki sproutit samoihin aikoihin kuin Sumsikil, mutta ilmiselvästi ne ovat lämpimämmän kevään kasveja. Kasvuryhmätoverit Ornak ja Dukat ovat vasta tekemässä lohikäärmeen hampaita maan pinnalle. Toisaalta tällaisista havainnoista on turha puhua yhden talven jälkeen. Kyseiset Zieminiait ovat kotoisin Pihkova-järveltä 20 kilometriä länteen olevalta farmilta Viron ja Venäjän rajamailta. Ehkä vasta keväällä 2019 niiden sprouttausta voidaan arvioida samoista lähtökohdista kuin Ornakin ja Dukatin.

Otsikkokuvassa on vielä vähän kyöpytetty ja pinnalle jo päässyt turbaanien kasvuryhmään kuuluva ”Rosso di Sulmono.” Eli italialaisperäinen Turbaanien kasvuryhmään kuuluva kynsilaukka. Syksyllä kirjastopenkkiä rakennettaessa se luokiteltiin Turbaaniksi ja nyttemmin on todettava että arvio piti mitä suurimmalla todennäköisyydellä paikkansa. Rosso di Sulmonan maanalinen kasvu ennen varsinaista sprouttausta muistuttaa sitä mitä on sanottava Sumsikilista ja Espanjassa suuressa mittakaavassa viljeltävästä Morado de los Pedronerasta. Ne ovat ainakin kaikki Turbaaneja ja nyttemmin voidaan sanoa että niiden suhteen on löydetty yksi tunniste lisää. Sama ominaisuus voidaan löytää muistakin Turbaaneista. Kyse on ominaisuudesta jota voidaan nimittää vaikkapa ”lehtikoteloksi” tai ”lehtivaipaksi.” 

Otsikkokuva kertoo mistä on kyse. Turhaanin ensimmäinen maan pinnalle tuleva osa on vaaleanruskea ontto pussi jonka sisällä varsinainen lohikäärmeenkynsi on. Pussi kasvaa maan pinnalle saavuttuan reilun tuuman verran, ja vasta sitten se puhkeaa vapauttaen vihreän lehtiterän. Mistä kaikesta tämä sitten kertoo? Ainakin tämän kasvin suurenmmoiesta geneetisesetä vaihtelusta. Kyöpyttely kannattaa ja sen verran sitä on tullut että että voidaan sanoa että tuo lehtivaippa on Turbaaneille ominainen asia. Paljon muitakin havaintoja kylmän sprouttikuun aikana on tehty, mutta niistä puhumme tulevissa avauksissa. Kuulemisiin ad Kalendis Maiis ja siihenhän ei ole kovin montaa päivää. Loppuun pitäisi löytää jotain keväistä, mutta käykööt tämä muistutuksena siitä millä leveyksillä oikein elelemme.  

Metallisen maun jäljillä

                                   

Lunta ei näy ainakaan Vanhan Suomen horisontissa. Vuorokautiset lämmön vaihtelut ovat vallan suuret koska vanha tunnettu tosiasia on siinä, että aurinko ei lämmitä yöllä. Näinä päivinä onkin vallan mukavaa istuskella autossa ja nauttia lämmöstä. Kynsilaukka-penkeissä tapahtuu kuitenkin koko ajan ja kun vain saamme vielä muutaman lämpimän ja aurinkoisen päivän niin suuri sprouttaus-paraati on tosi-asia. 

Tällä hetkellä sproutanneita lajikkeita on kymmenkunta. Lohikäärmeenhampaita ilmestyy joka päivä lisää. Kroatialainen ja Tsekinmaan kautta tullut Rocambole Bjetin puskee jos monen sproutin voimalla. Kovin olivat kynnet pieniä marraskuun ensimmäisellä viikolla kun maahan menivät. 

Monet posliinit lykkäävät myös lohikäärmeenhammasta minkä kerkeävät. Niiden päällä olikin todella paksu kerros silputtua heinää ja niinpä joulukuulla penkin sisässä riitti lämpöä vielä nelisen astetta. Mahtaa olla melkoiset juuret. Todellakin, vain muutama päivä ja sitten tapahtuu. 

Yhden lajikkeen kohdalla voidaan jo puhua oikeista versoista. Maaliskuun lopulla sataa lähentelevä nelituumainen versosto on ihana näky. Vuodet eivät ole veljeksiä, mutta tietenkin tämän lajikkeen voisi sopeuttaa nopeaan kasvuun varsin pienellä vaivalla. Kynsiä voisi viritellä kasvuun jos syyskuun aikana pitämällä niitä viileässä. silloin ne sprouttaavat katteen alla ja jäävät sitten odottelemaan maaliskuun puoliväliä jolloin katteen voi tilapäisesti poistaa. Mutta vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä keskenään edes varsin suotuisan kasvun alueilla. 

Näinä päivinä nousevat arvoon kynsilaukan kukkavarret. Tietenkin vain jos niitä on pakastimessa. Niistä saa hyvin nopeasti syötävää kuten otsikkokuvakin kertoo. Tässä vaiheessa on vielä kaksi kuukautta aikaa siihen ennen kuin ensimmäisen sadonkorjuun ensimmäiset versot ovat korjuumitassaan. Viime vuoden aikataulun mukaan elettäessä aikaa olisi 60 päivää. Kaikki viittaa kuitenkin siihen että tänä vuonna ollaan kymmenen päivää edellä viime vuodesta. Kukkavarret ovat meillä vielä  kovin tuntematon herkku ja sellaiseksi jäävätkin. Kuten on tullut sanottua monta kertaa niin isoilta viljelmistä niitä emme saa koska tuholaistorjunta estää sadonkorjuun. Kukkavarsia emme tavallisissa kaupoissa tule näkemään. Korkeintaan näemme niitä pienissä puutarha-myymälöissä ja paremmissa ravintoloissa. Yhden skeipin paino on 15-18 grammaa ja kiloon tarvitsemme siis 60 kasvia. 600 tarvitaan siis kymmeneen kiloon…

Kulunut viikko toi ehkä lisävalaistusta yhteen arvoitukselliseen asiaan. Olen nimittäin aika ajoin ihmetellyt sitä mistä kynsilaukkaan tulee metallisen kitkerä maku. Kysehän on tietysti muualla kuin omassa maassa kasvatetusta kynsilaukasta. Selaillessani nettiä törmäsin amerikkalaiseen sivustoon jossa kerrottiin kuinka kiinalaisen kynsilaukan erottaa amerikkalaisesta. Sen voi erottaa pääasoassa siitä miten raapi on käsitelty. Kiinalaisista kynsilaukoista puuttuu kokonaan kantaosa ja juuret. Kiinalaisten raapien kynsiä on ilmeisen mahdotonta saada kasvamaan koska se ei tee oikeita juuria. Toinen tekijä on californialaisten asiantuntijoiden mukaan kiinalaisen kynsilaukan ”BRIX-skaala” eli heikko sokeri-pitoisuus. 

Laittaessani aikoinaan ensimmäistä kertaa maahan tsekkiläistä Posliinien kasvuryhmään kuuluvaa Dukat-lajiketta tietysti maistoin sitä. Siinä oli todellakin se maku joka on sama jos laitat suuhun tina-foliosta tehdyn pienen pallon. Saman ilmiön voi toki kokea maistaessa muutamaa suomalaista hyvänä pidettyä kynsilaukkaa. Sokerin puute kielii tietenkin jonkin ravinteen puutteesta. Dukat ei enää seuraava syksynä maistunut metalliselta eikä eräs toinenkaan kynsilaukka. Penkkien maannoksessa tulee olla hyvä ravinne-tasapaino ja runsaasti eloperäistä ainesta. Asiasta ei kannata varmaankaan tehdä ongelmaa eikä liian suurta numeroa niin kauan kuin oma kama maistuu hyvältä. 

https://www.youtube.com/watch?v=QIkl2gqXFaw

Sampo Terhon nuoruudensynti

                 

Itseltäni kesti 30 vuotta ennen kuin rohkenin lukea kaksi lukioajan laudatur-ainettani joissa pohdiskelin uskontoon liittyviä asioita. ”Ihminen tarvitsee uskontoa” ja ”Millaista uskontoa ihminen tarvitsee" ovat tietysti nuoren ja naivin ihmisen pohdintaa. Niistä löytää paljon yleistyksiä ja naiveja, toisilta opittuja kliseitä. Jokainen vähänkin ajatteleva ihminen voi tuottaa joskus vähän epäkuranttia tavaraa ja se kuuluu erityisesti nuoruuteen.

Sampo Terhon taannoin kirjoittama varsin harmiton artikkeli on viime päivinä nostettu esiin ja hän joutunee vielä useaan otteeseen selittelemään tätä ”nuoruudensyntiänsä. Tehtävä ei ole helppo koska meillä suomalaisille psykohistoria ei ole mitenkään helppo laji. Ensi vuonna saamme tuta sen kun olemme toipuneet Suomi 100-juhlista ja alamme ruotia lahtareiden ja punikkien syvempää olemusta. Terhon tapauksessa jotkut ovat lähteneet keritsemään sikaa; paljon vinkunaa ja vähän villoja. Itse luin artikkelin ensimmäistä kertaa sen julkaisuvuonna enkä kiinnittänyt siihen juuri huomiota.

Puhe roduista nähdään meillä kielteisenä. Meillä on kovasti taipumusta itsesen-suuriin. Tästä on hyvänä esimerkkinä BBC:n tuottama sarja ”The history of human races.” Kun en itse ole kovin paljoa televisiota kuljetellut viimeisen kymmen vuoden aikana niin on vähän epäselvää millä nimellä tämä mainio sarja esitettiin meillä. Tai jos olen katsonutkin niin ylikuormittunut muisti ei toimi tarpeeksi nopeasti ja google vain mättää.

Yksi suuri harhaluulo on siinä, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja tässä mielessä Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeuksien julistus on ehkä suurin ihanne-pykälä mikä koskaan on kirjoitettu. Ihmiset nimittäin syntyvät eriarvoisiksi ja tästä sosiaalisesta karmasta irroittautuminen on kovin vaikeaa. Suomalaisen säätykiertokin alkaa olla jo historian hämärään jäävä saavute. Kauneus on tietysti aina katsojan silmissä ja jokainen kyntää omalla järjellään.  Kulttuurirelativisti vasemmistolainen saattaa hyvin mielellään itse puhua rasistisella äänensävyllä ja ”ähä-ähä-korostuksella” muistuttaessaan siitä mikä olikaan Adolf Hitlerin haploryhmä?

Moni joka ei ole jaksanut lukea esseetä kokonaan ja syvällisesti ja jää keritsemään sikaa. Terho tulee kylläkin lausuneeksi seuraavaa:

”Ihmiskunta, kuten kaikki eläinlajit, on jakautunut useisiin eri alalajeihin ja edelleen rotuihin. Alalajit, kuten Neanderthalin ihminen, ajautuivat sukupuuttoon jo esihistoriallisina aikoina. Jäljelle jäänyt alalaji, Homo Sapiens on perinteisesti jaettu kolmeen rotuun: negroideihin, mongoloideihin ja kaukaisialaisiin.”

Varmaankin tämä on saanut monien tuntosarvet pystyyn ja hepuli on vallannut mielen ja noita sanoja seuraava sentenssi on jäänyt vaille huomiota.

”Tämä on hyvin karkea jaottelu, mutta tämän esseen kannalta riittävä, sillä tarkoitus on biologian sijaan valottaa ennen kaikkea historiallisen kehityksen perusperiaatteita.”

Artikkelin johdannon jälkeen seuraavilla loppusanoilla ei olekaan sitten enää kovin paljon painoarvoa:

 

”Eurooppalaisen kehityksen suunta on kiistaton, mutta onko siihen tarvetta puuttua ja miten tämä tapahtuisi, onkin sitten laajamittaisen arvokeskustelun kysymys.”

Puheessa roduista ei ole mitään väärää ellei kuvitella että jokaisella niistä on ainutlaatuiset ominaisuutensa ja että yksi roduista olisi ylivertainen. Millekään rodulle ei voida asettaa vaikkapa sellaisia myötäsyntyisiä ominaisuuksia kuten rationalismi, kauneus, rehellisyys ja ahkeruus. Roomalaiset edustivat yhdellä tavalla korkeita ihanteita mutta keitä he olivat? He hävisivät kansojen joukkoon, mutta ne ihanteet ja saavutukset jotka he loivat tulivat ihanteiksi niille jotka heidät kukistivat. Rodut sulautuvat ja muuttuvat. Itse alkuperäiset latinapuhujat eli Latiumin roomalaiset häpesivät karvaista ja maalaismaista olemustaan, kirveellä veistettyjä kasvojaan, isoa nenäänsä ja ryhtyivät kohentamaan biologiaansa ryöstämällä kauniita sabiinilaisnaisia. Amerikkalaiset perustaja-isät ihannoivat roomalaisia ja EU:n kummisetänä on nähty suuri keisari Augustus, jouluevankelimin ruhtinas.

Terho edustaa omalla tavallaan ideologisesti evolutionäärisiä humanisteja. Termi tulee israelilaiselta ajattelijalta ja historioitsijalta Yuval Noah Hararilta ja hänen aikakauden avaavasta teoksestaan Sapiens — Ihmisen lyhyt historia. Harari lukee kaikki uskonnot ja ideologiat samaan sumppuun, siis ei ole pelkästään uskontoja ja ideologioita; on vain uskontoja.  Evolutionäärisiin humanisteihin kuuluivat myös alkuperäiset natsit eli Hitlerin johtamat kansallissosialistit. Jos Terho luetaan evolutionäärisiin humanisteihin, niin tämä ei tee hänestä välttämättä natsia. Että maahanmuuttokriitikko voidaan luokitella natsiksi ei tee hänelle oikeutta. Itse olen maahanmuuttokriitikko, mutta aivan toisista syistä kuin esimerkiksi Jussi Halla-aho ja hänen kannattajansa. Tänne ei pitäisi tuoda ketään ylimääräistä asukasta ilman päteviä perusteita sillä suomalainen elämänmuoto, sivilisaatiomme, on kaikkein tuhlailevin ja eniten luonnonvaroja vaativa. Summalla jolla täällä pidetään yllä yhtä ihmistä pidettäisiin yllä suotuisimmissa olosuhteissa moninkertaista ihmisjoukkoa. Olenko minäkin siis natsi? Itseymmärrykseni mukaan olen kuitenkin liberaali humanisti (”Ihmisyys” on yksilöllistä ja asuu jokaisessa yksittäisessä Homo Sapienssissa ja ylin käsky on suojella jokaisen Homo Sapiens-lajin jäsenen sisintä olemusta ja vapautta.) jolla on vaikeuksia ymmärtää sosialistisia humanisteja ja yltiöpäisiä evolutionäärisiä humanisteja.

Tässä vielä yksi sitaatti Yuval Noah Hararilta :

”Natsit eivät halveksineet ihmiskuntaa. He taistelivat liberaalia humanismia ja kommunismia vastaan juuri siksi, että he ihailivat ihmiskuntaa ja uskoivat ihmislajin suuriin mahdollisuuksiin.”

Tuon on sanonut israelilainen mies, sionistien luoman valtion ansioitunut tieteilijä, vegaani,  julki-homo ja moshavilla asusteleva Homo Sapiens-lajin edustaja. Tietysti tieteilijöinä Terho ja Harari ovat eri planeetoilta. Pienen psykohistoriallisen analyysin perusteella voi sanoa, että Terho on hyvin seurannut ajan ilmiöitä ja kehitystä vuoteen 2007 saakka. Artikkeli sisältää monia viitteitä lukuisiin ansioituneisiin tutkimuksiin. Hän ei kuitenkaan tunne ainakaan tuossa vaiheessa amerikkalaisen Jared Diamondin keskeisiä ajatuksia ja hänen niin selkeitä ja vastaansanomattomia väittämiä kulttuurin synnystä ja ihmisestä yleensä. Jared Diamond on mies jota Hararikin suuresti kiittää.

En etsimälläkään löydä Sampo Terhon vuonna 2007 julkaistusta KANAVA-artikkelista mitään joka viittaisi rasistiseen asenteeseen tai mielenlaatuun. Samalla logiikalla, irroittamalla yksi lause kokonaisuudesta, pitää myöskin israelilainen Yuaval Noah Harari, vegaani ja homoseksualisti, luokitella pahimman laatuiseksi evolutionääriseksi humanistiksi ja suorastaan sivistyneeksi natsiksi.

En ole tentannut Terhoa itseään hänen psykologisista vaikuttimistaan. En ole kysynyt häneltä siitä ajatteliko hän lopulta enemmän uhkaa joka kohdistuu eurooppalaisen kulttuuriin kuin ns. kaukasoidiseen ihmiseen. En ole myöskään kysynyt Sampo Terholta miksi hän on poistanut linkin kirjoituskoodeksistaan (Näin väitetään.) tuohon varsin naiviin ”nuoruuden” kirjoitukseensa.  Jos olisin itse kirjoittanut tuollaisen kirjoituksen poistaisin sen kyllä koodeksista. En sen takia että olisin kirjoittanut jotain sopimatonta, vaan sen vuoksi että itsekriittisyys saisi minut voimaan pahoin. Naivius, terminologinen häilyvyys, hutera kokonaisnäkemys ja liian ilmava logiikka; siinäpä riittävästi syitä.

Tähän sopii hyvin Veikko Lavin lajijauholaivakeikka.

Matalapainetta odotellen ja muistoja Peipsijärveltä!

                                         

Aivan! Nimittäin lämpimän ilman aallon pitäisi saapuman lähipäinä. Nyt on aika katsella Euroopan sääkarttoja pohjoisen napa-alueen jääkartan sijaan. Viljelmällä penkkien päällä on vähän jäistä. Silputusta heinästä tehty kate on varmasti tätä auttanut. Mutta muutama lämmin päivä ja kaikki on toisin. Penkin sisällä kynnet ovat heräämään päin ja varmastikin turbaanien osastolla nostetaan valmiuksia jokainen tasatunti. 

Vaikka penkin pinta katteen alla on routainen niin maassa olevan kynnen ympärillä syntyy lämmintä liikettä. Kynnet ryhtyvät kommunikoimaan keskenään ja siitä ne saavat lisää energiaa. Tunti tunnilta niiden tietoisuus kasvaa ja lopulta mikään ei voi enää pysäyttää niitä. Nouseva sproutti voi polttaa reiän routaiseen kanteen. Että sprouttaus olisi totta 13 päivä kuluvaa kuuta ei ole mahdotonta. Ja sprouttaukseksi tässä katsotaan sitä että penkin pinnalla näkyy lohikäärmeen hammas.

Illan mittaan tuli mieleen elokuinen retki Peipsijärvelle ja Ülenurmen kynsilaukka-festivaaleille viimä vuonna. Nyt kun ei ole enää omaa satoa kynsilaukkaa syötäväksi niin tuli mieleen että onhan vielä jäljellä mainiota Peipsijärven sipulia ja punasipulia. Ja eikun valmistamaan ilta-atriaa. Tavara on erinomaisessa kunnossa ja säilynee vielä toukokuulle. Mielessä käy jopa se, että josko laittaisi muutaman sipulin ja yhden punasipulin maahan ja tuottaisi istukassipuleita. Muutaman muoden se toki vaatii. Ensin pitää kasvattaa kukinto ja sitten istuttaa ensi vuonna pikkuiset itusilmut maahan joista tulee pieniä. Ne voi sitten laittaa maahan vuonna 2019!!! Että joo… Ehkä parasta jättää silleen koska sipulikärpäset vaanivat aina ja tuollaisia herkullisuuksia ei oiken viitsi uhrisipuleiksikaan laittaa. Mutta ans kattoo!


Peipsi-järven sipulit ovat ikivanhaa maatiaskantaa. Tavallisessa sipulissa on värivaihteluja. Kuoritun sipulin pinnassa on jonkin verran lilaa hohdetta. Jotkin sipulit ovat jopa selkeän lilaisia olematta punasipuleita. Otsikkokuva kertoo kaiken. maku on talven mittaan pysynyt yhtä herkullisena kuin mitä se oli elokuulla. Elokuusta on jo 6 kuukautta aikaa. Peipsijärven venäläisten sipulit on kuivattu lämpimässä elokuisessa ilmanalassa ja sen kyllä huomaa. 

Venäläiskylien sipulit ovat taattua käsityötä ja sellaista on vaikea jäljitellä. Kynsilaukan ystävän ei kannata lähteä noille vanhoille kylille asian itsensä eli kynsilaukan takia. Mutta mistään et saa yhtä hyvää tavallista sipulia yhtä huokeaan hintaan. Niille ihmisille jos keille kannatta kantaa muutama ylimääräinen kymppi jos niin on tehdäkseen. Auringon kehrä käy päivä päivältä korkeampaan ja uusi kausi lähestyy. Valmiuksia voi parantaa vaikkapa pienellä De Re Allii Sativi-elokuvalla.