Kissa tuokoon – jalon kesykissan ylistys. vol II

Kissalla  on  monia  hyviä  ominaisuuksia  josita  lienee  tärkein  on  sen  seura-eläimen  ominaisuus.  Tähän  seikkaan  olivat  aikoinaan  suuresti  ihastuneet  jo  kuuluisat  ja  suurenmoiset egyptiläiset kirjurit.

Kissalla  on  aina  ollut  taipumus  tulla kyyläämään pöydille ja  muiden  kirjoitusalustojen  tuntumaan.  Lisäksi  joillakin  kissoilla  on  erittäin  harvinainen  lääkäri-ominaisuus  ja  väitänpä  oman,  huostassa  olevan  kissani  omaavan  sellaisen.  Nimittäin  viime  vuoden  keväällä  huomasin  yli  20  vuotta  meikää  vaivanneen  kroonisen  ja  molempijalkaisen  akillesjännetulehduksen  hävinneen  aivan  kokonaan.  Samoin  kaikki  pahkurat  ja  kiinnikkeet  ovat  myöskin  kantapäistä  hävinneet,  suorastaan  sulanneet.

Aamut  ovat  aivan  käsittämättömän  jouhevia,  ainakin  fyysisesti  ottaen.  Tähän  on  käsittääkseni  vain  yksi  syy  ja  se  on  siinä  että  kissani  vietti  öitänsä  meikän  jalkopäässä  hyvin  taajaan  talvikaudella  2008-2009  kun  minusta  tuli  sen  nykyinen  ja  pääasiallinen  huoltaja.  Sattuneesta  olen  erittäinkin  kiitollinen  ja  hartain  haluni  on  sitä  tästä  jalosta  lääkinnällisestä,  suorastaan  kirurgisesta  teosta  kiittää  loppuun  saakka  yhteistä  elostamme  jota  on  uskoakseni  jäljellä  ainakin  10  vuotta.

Sain  samalta  kissalta  myös  20-neulaista  akupunktio-hoitoa  keväällä  2003.  Kärsin  silloin  toisesta  vammasta  joka  aiheuttaa  muutaman  olympiadin  välein  hyvin  keljua  iskias-tyyppistä  kipua  vasemmassa  jalassa.  Neljäs  nikamani  on  poissa  ruodusta  11  milliä.  Lääkärit  eivät  ymmärtäneet  asiaa  vaan  tuputtivat  vahvoja  särkylääkkeitä  triptyl-nimisen  mielialalääkkeen  kera.  Triptyylillä  on  näet  sellainen  ominaisuus,  että  se  voi  jopa  tuplata  vahvan  särkylääkkeen  tehon.  Lopulta  kyllästyin  tuskaiseen  oloon  ja  siihen  että  olin  jatkuvasti  sairaslomalla  ja  pitkäjänteinen  työnteko  kärsi.

Kissa  josta  nyt  puhun  oli  silloin  paljon  nuorempi  ja  äkkipikaisempi.  Vähitellen  hiipi  mieleen  ajatus  josko  kissa  voisi  tätä  vaivaa  auttaa.  Ja  kun  muutaman  päivän  olin  odotellut  niin  avautui  tilaisuus  tunkea  vasen  jalkaterä  kissan  pötsikarvoihin.  Hänpä  riemastui  siitä  kun  päiväunia  tuolla  tavalla  häirittiin  ja  kaikki  20  kynttä  iskeytivät  jalkaterääni.  Loppujen  lopuksi  kokemus  oli  erittäin  miellyttävä  ja  kun  kaveri  sitten  otteensa  irroitti  niin  kipu  vasemmassa  jalassa  oli  tipotiessään  eikä  ole  siihen  sen  jälkeen  palannut.  Eikä  varmaan  koskaan  palaakaan.  

Kotkalainen  työterveyslääkäri  ei  suinkaan  nauranut  väitteilleni  eikä  katsonut  muutenkaan  ns.  hitaasti.  Oli  jopa  sitä  mieltä,  että  parantumiskertomuksessani  oli  vinha  perä.  Mutta  Kotka  onkin  kaupunki  jossa  reilua  miestä  ei  päähän  potkaista,  ei  ainakaan  lujaa.  Keljujakin  tyyppejä  suorastaan  silitellään  päähän.  Nykyään  kissani  ei  pane  ollenkaan  pahaksensa  jos  tungen  iltasella  jalkateräni  sen  turkkia  vasten  tai  peräti  ujutan  sen  hänen  pötsikarvoihinsa.

Ylistetty  olkoon  jalo  kesykissa, kirjureiden kaveri, ja  muutenkin  maailman  ihanin  elikko.  Ylistetty  olkoon  jalo  kesykissa,  tuo  Egyptin  kulttuurin  ylevin  ja  suurenmoisin  lahja  tuleville  maailmanajoille.  Mitäs  me  muumioista,  pyramiideista  ja  hierogflyfeistä,  kissan  kautta  egyptiläisten  maine  ja  kunnia  elää  iankaikkisesta  iankaikkiseen!!!

Mikä mättää Suomen urheilussa.

Suomi  huippu-urheilu  on  kyntänyt  pahasti  Vancouverissa  pidetyissä  olympialaisissa  talvikisois-sa.  Suunta  on  ollut  sama  jo  monissa  kisoissa.  Beijing  vuonna  2008 ei  ollut  mikään  jättimenestys  ja  yleisurheilussa  olemme jääneet  marginaali-valtioksi.  Onkin  aika  miettiä  lyhyesti  sitä  miksi  meillä  mättä.  Listaamme  seuraavan  joukon  väitteitä  keskustelun  pohjaksi.

1)  Osataan  sitä  muuallakin.  Innokkaita  urheilijoita  löytyy  monesta  uudesta  ja innokkaasta urheilumaasta.  Suomi  on  ns.  vanha  urheilumaa…

2)  Meillä  on liian  pieni  populaatio.  Niin  todellakin  on.  Ja  jos  urheilu  ei  kiinnosta  niin  sitä  vähemmän  menestysmhadollisuuksia  kertakaikkiaan  on,  urheilussa  potentiaalisesti  menestyvät  otetaan  pienemmästä  joukosta.

3)  Suomessa  harrastetaan  kaikkia  mahdolisia  urheilulajeja  ja  kaikkea  mahdollista  muutakin  harrastetaan.  Asiassa  on  se  hyvä  puoli  että  vaihtelun  kirjo  on  suuri  ja jokainen  saa  harrastaa  mitä  haluaa.

4)  Loppujen  lopuksi  harva  haluaa  todelliselle  huipputasolle!

5)  Suomen  urheilussa  ei  erikoistusta  kuten  aikoinaan  esim.  Saksan  Demokraattisessa  Tasavallassa  tehtiin.  Lajilla  kuin  lajilla  ja  lajiliitolla  on mahdollisuus  tavoitella  paikkaa  auringossa.  Josku  pienikin  lajiliitto  menestyy. Tästä  esimerkkinä  vaikapa  Suomen  jousiammuntaurheilun  suuri  menneisyys.

6)  Valmennus  kärsii  lopulta  aivan  samasta  resurssipulasta  kuin  urheilijatkin.  Valmennus  on  jäänyt  todellisen  lapsipuolen  asemaan. Meillä  on  korkeatasoinen  liikutatieteellinen  tiedekunta,  mutta  onko  se  innovatiivinen?

7)  Huippu-urheilu  ja  koko  kansan  liikunta  nähdään  toistensa  vihollisina.

8)  Suomessa  harrastetaan  järjetöntä  urheilumuotoa  nimeltään  pesäpallo,  joka  vie  liikaa  hyviä  tyyppejä  kansainvälisten  lajien  harrastelijakunnasta  kohtalokkaalla  tavalla.  Pesäpallo  on  outo  reliikki,  Tahko  Pihkalan  luomus,  suojeluskuntalaitoksen  urheilumuoto.  Sen  harrastaminen  tuki  Pihkalan  ajatusmaailmassa  hyvän  soturityypin  valmennusta.  Siinä  juostaan,  syöksytään  ja  harjoitellaan  käsikranaatin  heittämistä.  Pihkalahan  oli  Suojeluskuntajärjestön  urheilusta  vastaava  “upseeri.”

9)  Suomalaisiela  urheiluväellä  on  edelleen  jossain  määrin  ns.  suurvaltaharha.

Talviurheiluun  pätee  myös  se,  että  taistyelemme  monessa  lajissa  esim.  Norjaa,  Itävaltaa  ja  Sveitsiä  vastaan.  Edellä  mainitut  maat  ovat  pääasiallisesti  talviurheilumaita  kun  taas  Suomi  yrittää  olla  urheilun  allround-maa. Käytännössä  talvikisoissa  Suomi  taistelee  em.  maiden  kanssa  kipaillessaan  titaaneja  vastaan.  Norjaa  vastaan  on  hankala  taistella  sillä  sieltä  ei  fyffendaaleri  vähällä  lopu  ja  urheilijoiden  lisäksi  on  varaa  satsata  valmennukseenkin.

Kaiken  lisäksi  urheilu  ja  huippu-urheilu  taistelee  samoista  rahoista  kuin  kulttuuri.  Joskus  tulee  mieleen  sekin,  että  tarvitaanko  tässä  maassa  niin  hirmuinen  määrä  sellaisia  soittokuntia  joita  myös  kaupunginorkestereita  kutsutaan.  Urheilijat  ja  klassisen  musiikin  puolella  toimivat  pelimannit  ovat  kalliita  yhteiskunnan  varoilla  ylläpidettyjä  spesialisteja.  Kaikki  vaikuttaa  kaikkeen.  Mutta  yksi  on  varmaa.  Suomi  on  joskus  ollut  urheilun  suurmaa,  mutta  sitä  se  ei  enää  ole.  Suomi  on  jollain  tapaa  kultuurin  suurmaa  mutta  siinäkin  vain  hyvin  suppealla  alalla.  Suomi  on  kapellimestareiden  suhteen  todellinen  suurmaa.

Eli  jokainen  mitali  jonka  Vancouverista  saamme  on  todellinen  saavutus!

Hyppeliherra.

Siis  HYPPELIHERRA! Hyppeliherrahan  on  sama  asia  kuin  ”hyppivä  herra.”  Mutta  miksi  tietyt  herrat  hyppivät  ja  millaisia  ovat  hyppivät  herrat.  Kaikki  herrat  eivät  nimittäin  hypi,  mutta  kaikki  hyppeliherrat  ovat  herroja.  Hyppeliherraan  liittyy  kieltämättä  jotain  herraskaista  ja  hienostelevaa.  Tätä  käsitettä  ei  suoranaisesti  pidä  sotkea  englantilaiseen  joululauluun  ”The  twelve  days  of  Christmas”  vaikkakin  joitain  mielleyhtymiä  siihenkin  suuntaan  voi  syntyä.  Tuossa  laulussahan  puhutaan  kymmenestä  hyppivästä  herrasta.

Hyppeliherra  on  Suomen  oloissa  ollut  lähinnä  suomenruotsalainen  hieno  herra,  pääasiassa  kuivakka,  iloinen,  hymyilevä  ja  ihan  hyväntahtoinen  mies.  Hyppeliherran  imagoon  liittyy  tietyllä  tavalla  brittiläis-tyyppinen  pukeutuminen  pystyraidallisine  housuineen.  Päässä  hyppeliherralla  on  yleensä  ollut  silinterihattu.  Tänäkin  päivänä  on  vaikea  löytää  suomensuomalaisista  poliitikoista  puhdasveristä  hyppeliherratyyppiä  mutta  erkoopeessä  niitä  on  aina  ollut  ja  nykyään  Stubbarin  myötä  myös  Sekoomuksessa.  Nykyinen  kulttuuri,-  ja  urheiluministeri  Stefan  Wallin  on  periaatteessa  aito  hyppeli-herra  vaikka  ei  taipumustaan  läheskään  täysin  ilmennä. 

Kepuumuksen  riveistä  lähinä  hyppeli-herraa,  yllätys-yllätys,  on  Mauri  Pekkarinen.  Virhereiden  Pekka  Haavisto  on  jonkilainen  hybridi,  joka  aina  välillä  näyttää  hyppeli-herralta,  mutta  tietty  kuivakkuus  häneltä  kuitenkin  puuttuu.  Jos  joku  pitäisi  sitten  nostaa  aivan  protoptyypiksi,  niin  sellainen  olisi  kaikin  puolin  Asko  Sarkola.  Hän  ei  tosin  ole  mikään  oikea  hyppeliherra,  mutta  jos  hän  näyttelisi  hyppeliherraa  niin  hän  loisi  tälle  tyypille  ikuisesti  pätevän  luokituksen. Tuntuu välillä että mies piilottelee ominaisuuksiaan.

Sarkola on  hieno  näyttelijä  ja  teatterimies  jolla  on  silmää  naiskauneudellekin.  Mutta  kun tässä  tarkemmin  miettii  niin  kyllähän  uusi EU-presidentti  on  aivan  täydellinen  hyppeliherra  aivan  viimeistä  piirtoa  ja  manööveriä  myöten.  Hyppeliherraan  liittyy  siis  mielikuva  vallasta,  ja  ehkä  tietysti myös  jotain  pientä  vallattomuuttakin.  Kieltämättä  hyppeliherra-nimitys  on  hieman  leimaava  ja  jopa  pilkallinen.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  ja  hölmöläinen  ovat  synonyymejä.  Hyppeliheralla  on  liioiteltu  käsitys  itsestään  ja  monesti  hänellä  ei  ole  aitoa  kykyä  itsekritiikkiin.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  on hype. 

Koska  hyppeliherrat  ovat  kuin  luotuja  protokollisteja  ja  heille  on  luontaisesti  jopa  ominaista  hyvin  kuivakka  asiallisuus  niin  heitä  löytää  useimmiten  ja  suorastaan  takuuvarmasti  eri  maiden  ulkoasianhallinon  piiristä.  Toisaalta  esim.  Jenkkilän  nykyistä  Suomen  suurlähettilästä  Bruce  Oreckia  ei  hyvälläkään  tahdollakaan  voi  sanoa  perinteiseksi  hyppeliherraksi  vaikka  reippautta  ja  hurttiutta  miehessä  on  vaikka  muille  jakaa.  Tai  sitten  hän  on  ihan  aito  hyppeliherra  ja  hänen  roteva   ja  perinteiseen  hyppeliherra-luokitukseen  sinänsä  sopimaton  fyysinen  olemus  vain  vahvistaa  poikkeuksena  säännön.  Oreckin  esimies  eli  suuri  afro-amerikkalainen  päällikkkö  eli  ite  Obama  täyttää  hyppeliherran  kriteerit  kirkkaasti.  Hyppeliherroilla  on  usein  hyvin  elitistisiä  harastuksia  ja  Oreck  ei  ekologisuudessaan  myöskään  sovi  hyppeliherraksi,  ei sitten  millään. Mutta esimerkiksi meidän taannoinen kansan-shamaanimme Urho Kekkonen ei millään muotoa ollut hyppeliherra, vaikka hänellä oli SM-kultaa jalon yleisurheilun lajeissa korkeushyppy ja kolmiloikka.

Mutta  meidän  oma  Stubbarimme  on  aivan puhdasverinen hyppeliherra  ja  mies  varmasti  vain  paranee  vuosien  mittaan.  Stubbarin  kohtalona  onkin  antaa  kasvot  nykyaikaiselle  ja  hyvin  kansainväliselle  suomalaiselle  hyppeliherralle.  Ehkä  Stubbari  ei  edusta  suomalaisuutta  siinä  mielessä  kuin  moni  haluaisi  mutta  kun  hänen  työtään  tarkastellaan  tästä  hyppeliherranäkökulmasta  niin  meillä  on  aihetta  ylpeyteen.  Parempaa  miestä  emme  saisi  jalkeille  tässä  mielessä  tuohon  vaativaan  kerhoon  eli  EU:n  ulkoministerien  joukkoon (Lue lady Aston-martin ja kaksikymmentä hyppeliherraa.).

Tämä  riittäköön  näin  alustavaksi  selvitykseksi.  Tehkäämme  lisätutkimuksia  ja  ne  lukijat  jotka  asuvat  Helsingissä  tarkkailkoot  kanssaihmisiä  kaduilla,  busseissa  ja  muissa  joukkoliikenteen  välineissä.  Että  eikun  vain  bongailemaan  niitä  hyppeliherroja.  Helsingissä  niitä  on  valtakuntamme  oloissa  eniten. Saattaapa olla että joku en eksynyt Kemin korkeudellekin.

Yhdessä joululaulussa mainitaa hyppeliherra... korjaan peräti kymenen hyppivää Herraa. Twelve days of Christmas.

Miksi Antero Mertaranta pitäisi kieltää!

                               

Siihen  on  montakin  syytä!  Aloitan  tänäisen  stoorin  kuitenkin  pienellä  prologilla  joka  kertoo  omakohtai-sesta  kokemuksesta.  Pitää  mennä  kauas  aikakausien  taakse.  Elettiin  aikoja  ennen  jokamiehen  internettiä,  ei  ollut  matkapuhelimia  ja  jonkun  tavoittaminen  puhelimella  saatoi  olla  monen  pävän  projekti.

Siis  kauan,  kauan  sitten...  Elettin  aikoja  jolloin  Urho  Kaleva  Kekkonen  oli  vielä  tasavaltakuntamme  presidentti,  Leonid  Brezhnev,  tuo  kaunis  moldovalainen,  hallitsi  Sosialististen  Neuvostotasavaltojen  liiton  Kommunistisen  puolueen  pääsihteerinä,  Ajatollah  Ruhollah  Khomeini  oli  ensimmäisiä  vuosia  vallassa  Persiassa,  Karol  Wojtyla  jo  neljättä  vuotta  Paavina,  Keskustan  Ikuinen  valtakunta  Kiinassa  tukevasti  Deng  Xiaopingin  hallinnassa  ja  talousreformi  käynnistetty,  ja  Olympialaiset  talvikisat  vuonna  1980  Pohjois-Amerikan  Yhdysvalloissa,  Adirondackin  vuoristossa  ja  toistamiseen  Lake  Placidin  kaupungissa,  ja  Raimo  Häyrinen  toimi  Yleisradion  urheilutoimituksen  ylipäähöpöttäjänä  ja  tapahtui  niin,  että   kyseisten  kisojen  jääkiekkoturnaus  alkoi  Suomen  osalta  ottelulla  Puolaa  vastaan.

Asustelin  talviviikot  kotokyläni  Inarin  naapurikylän,  jo  silloin  kaupunkimaisen  Ivalon  oppilasasuntolassa  koska  kävin  lukiota.  Olin  laittanut  kellon  kerätykselle  aikaan  05.20  kuullakseni  40  minuutin  jälkilähetyksenä  tuon  Suomen  avauspelin.  Yllätykseni  olikin  suuto  kun  ottelua  selostikin  Antero  Viherkenttä.  Olin  hieman  hämmästynyt  mutta  minuutti   minuutilta  saatoin  nähdä  pelin  pimeässä  huoneessa  peiton  alla  hiljaa  radiosta  kuunnellen  kuin  suoraan  valkokankaalta.  Kaikki  oli  selkeää,  puhe  varsin  nopeaa  ja  asioissa  pitäytyvää.  Minusta  tuli  heti  Raimo  Häyrysen  selostusten  inhoaja.  Mikä  lieneekin  syy,  että  Viherkenttä  ottelua  sitten  selosti.  Tosiasiahan  on,  ja  Häyrinen  on  siitä  itse  mm.  minulle  hekilökohtaisesti  kertonut,  että  hänellä  oli  taipumusta  tietynsorttisiin  liemiruokiin  selostusmatkoilla.

Häyrinen  oli  asiantuntija  jolla  kuitenkin  alkoi  tietyssä  vaiheessa  mennä  överiksi,  ja  hänen  selostuksensa  olivat  vallan  muuta  kuin  ottelun  tapahtumisen  välittämistä.  Mutta  kun  Häyrisestä  oi  viimein  päästy  eroon  niin  jopa  kansakuntamme  jääkiekkoselostuksen  ykkösroolin  ottikin  muuan  Antero  Mertaranta- niminen  mies.  Katselin  syrjäsilmin  viime  viikonloppuna  kun  YLE  näytti  klasikkona  vuoden  1995  MM-finaalin  Suomi-Ruotsi.  Senhän  Suomi  voitti  nuoren  Saku  Koivun  johdolla  mennen  tullen  vaikka  Antero  Mertaranta  yritti  kaikkensa  luomalla  kielteisiä  morfisia  kenttiä  ja  tuhoamalla  kollektiivisen  alitajunnan  hyviä  luovia  kerrostumia  saatanallisella  tulkutuksellaan.  Kaiken  lisäksi  mies  suututti  “Jääkiekon  jumalat,”  ja  vain  Saku  Koivun  suuruus  pelasti  tilanteen  meille.

Sama  toistui  monta  kertaa  myöhemmin  ja  huipentui  Torinon  kisojen  finaaliin  vuonna  2006.  Ja  nyt  on  jälleen  vaara  että  Suomi  ei  saakaan  kultamitalia  Vancouverin  lätkäturnauksesta  vaikka  se  pelaisi  kisojen  parasta  jääkiekkoa.  Samaan  aikaan  kun  Mertaranta  on  tulkuttanut  meiltä  3  jääkiekon  maailmanmestaruutta  ja  yhden  Olympiakullan,  niin  Ruotsin  selostajat  ovat  hoitaneet  homman  kotiin.  Heillä  on  kaksi  selostajaa  jotka  pitäytyvät  asioissa,  ja  erätauoilla  asioita  ei  selitellä  puhki  Juhani  Tammisten  ja  muiden  itseään  täynnä  olevien  asiantuntijoiden  johdolla.  Ruotsalaiset  selostajat  keskittyvät  asiaan  ja  antavat  katsojillekin  mahdollisuuden  oivaltaa  asioita.  Ja  ennen  kaikea:  he  eivät  suututa  “Jääkiekon  jumalia.”

Suomen  Yleisradiolla  on  ollut  vuoden  1994  Lillehammarin  kisoista  saakka  yksi  selostaja  joka  on  hoitanut  jääkiekkoturnausten  televisoselostukset.  Samaan  aikaan  joukkuetta  on  valmentanut  Curre  “Suomi-neidon  kullittaja”  Lindström,  Hannu  Aravirta,  Raimo Summanen,  Erkka  Westerlund,  Doug  Shedden  ja  nyt  sitten  Jukka  Jalonen.  Valmentaja  on  vaihtunut  monta  kertaa  mutta  yhä  tulkuttaa  Antero  Mertaranta.  Eikö  kenenkään  muu  epäily  herää…  MURRR!!!  Pitänee  perustaa  Facebookkin  Antero  Mertarantaa  vastustava  ryhmä...

Muuten,  Puola  voitti  Suomen  Lake  Placidin  jääkiekkoturnauksen  avauspelissä  maalein  5-4!  Ei  muuten  harmittanut  pätkääkään...  Nimittäin  Anterolla  ja  Anterollakin  voi  olla  suuri  ero...

Alexander Stubb ja urheilupsykoosi!

Nyt  porisemme  meidän  omasta hyppeliherrastamme eli  Stubbarista,  siis  kyse  on  ulkoministeri  Alexander  Stubbista.  Tarkemmin  sanottuna  otamme  nyt  tarkastelun  aiheeksi  hänen  väitetyn  himokuntoiluharrastuksensa  ja  mietimme  sitä  mistä  siinä  oikein  voi  olla  kyse.  Asiassa  on  tietysti  ainakin  kaksi  puolta  joten  olkaamme  varovaisia. Stubbarin  urheiluharrastus  pitää  nostaa  nyt  lähemmän  tarkastelun  alaiseksi.  Hän  on  julkisessa  virassa  ja  palvelee  maatamme  tärkeässä  tehtävässä. Hän  on  todellakin  maamme  ulkoministeri  ja  EU:n hyppeliherrakerhon  jäsen.  Julkisuuden  henkilön  tulee  olla  valmis  arvostelun  kohteeksi  ja  kansakunnan  etu  vaatii  minua  nyt  julkaisemaan tämän  tekstin!

Ulkoministeri  Alexander  Stubb  on  nyt  41-vuotias.  Hän  ei  koskaan  ole  ollut  huippu-urheilija  eikä  hänestä  enää  sellaista  tule.  Mies  harrastaa  kestävyysurheilua,  ja  on  ikäisekseen  näennäisen  kovakuntoinen  mies.  Stubbin  ruumiinrakenne  ei  luontaisesti  ole  mitenkään  hintelä  vaan  hän  on  kokoonkeitetty  mies,  kiitos  kovan  treenin.  Itse  asiassa  mies  on  aika  romuluinen  kaveri  joka  ei  missään  olosuhteissa  eikä  millään  treenillä  pystyisi  juoksemaan  maratonia  alle  2.30  siis  2 h 30 min.  Lähinnä  Stubbarista  ja  hänen  ruhostaan  tulee  mieleen  Robert  de  Castella,  maratonin  ensimmäinen  maailmanmestari  omissa  kisoissamme  vuonna  1983.

Stubbari  ei  olisi  noussut  huipulle  vaikka  olisi  aloittanut  treenaamisen  pikkupoikana  ja  ollut  parhaimmillaan  kaksikymmentäviisivuotiaana.  Kestävyysurheilijana  Stubbari  on  siis  keskinkertainen  lahjakkuus  ja  hänen  fysikaaliset  ominaisuutensa  ovat  lajiin  nähden  varsin  vaatimattomat.  Jotkut  pääsevät  alle  ajan  2.30.  Siitä  alle  tarvitaan  poikkeuksellisia  fysiologisia  ominaisuuksia  ja  joka  mielii  alle  2.20  pitää  olla  jo  ns  luonnonoikku.  Alle  2.10  köpöttölevä  planeettamme  asukas  onkin  jo  sitten  mutantti.

Kun  puhutaan  huippu-urheilijasta  niin  yleensä  parhaimmillaan  ollaan  noin  25-vuotiaana.  Sen  jälkeen  elimistö  alka  rapautumaan  ja  jotta  pysyisi  nuorempien  tahdissa.  Harjoittelun  on  oltava  sen  jälkeen  kovempaa  ja  laadukkaampaa.  25-vuotias  kestävyysurheilija  harjoittelee  lajista  riippuen  tuommoiset  4 - 8  tuntia  päivässä.  Eniten  treenaavat  uimarit  jotka  ovatkin  melkoisia  hylkeitä.  Juoksijat  nylkyttelevät  päivässä  kolmisen  tuntia  ja  loppuaika  eli  neljäs  tunti  on  lihashuoltoa.  Välillä  syödään,  levätään,  otetaan  päiväunia  ja  odotellaan  seuraavaa  treeninkiä.  Juoksija  tekee  viikossa  12-16  harjoitusta.  Siinä  ei  sitten  muuta  tehdä.  No,  jotkut  ovat  pystyneet  opiskelemaankin  siinä  sivussa  mutta  valmistumisaika  on  yleensä  pitempi,  toki  poikkeuksiakin  on.

Viime  perjantain  ilmestynyt  Suomen  Kuvalehti  väitti  Juhani  Suomen  suulla  että  Stubbari  on  nykypäivän  Yrjö  Keinonen.  Kenraali  Keinosellehan,  puolustusvoimein  komentajalle  vuosina  1965-1969  oli  pahalaatuinen  urheilu-pakkomielle.  Keinonen  lienee  harjoitellut  päivässä  useita  tunteja.  Tavallinen  ihminen  tarvitsee  liikuntaa  viikossa  3-4  kertaa  viikossa  noin  reilut  puolisen  tuntia  viikossa  pysyäkseen  hyvässä  kunnossa.  Se  riittää  jos  ruokatottumukset  ovat  oikeat.  Parempi  olisi  kuitenkin  saada  viikottainen  liikunta-annos  hyötyliikunnan  muodossa.

Jos  Stubbari  harjoittelee  viikossa  10-12  tuntia,  ja  siitä  huomattavan  osan  jopa  työaikana  on  kyse  aika  vakavasta  asiasta.  Toisaalta  ulkoministeri  on sellainen  hemmo,  että  hänellä ei  ole  työaikaa  sanan  varsinaisessa  merkityksessä.  Kohtuullinen  liikunta  piristää  mutta  kun  mennään  tietyn  rajan  ylitse  niin  ollaan  jo vaarallisilla  vesillä.  Himokuntoilijalla  jonka  harjoitusmäärät  eivät  siis  paljoa  juippu-urheilijasta  jää  toimii  elimistö  samallla  tavalla  kuin  huippu-urheilijalla. Se  on  stressin  vallassa  ja  endorfiinipitoisuudet  ovat  valtavat.  Endorfiinihumala  on  aivan  eri  asia  kuin  alkoholista  saatava  humala,  ja  Stubbarin  harjoitusmäärillä  mies  kuin  mies  on  aivan  autuaalisessa  pilvessä.  Mielessä  on  koko  ajan  se  miten  tuota  huumetta  saadaan  lisää.  Millainen  onkaan  tuollaisen  henkilön  työpäivä?

Mutta  miksi  Alexander  Stubb  sitten  urheilee  niin  kauheasti:  Joko  1)  Stubbari  haaveille  huippu-urheilijan  urasta,  2)  miehellä  on  paha  addiktio  tai  psykoosi,  3)  urheilu  on  keino  välttää  tylsää  työntekoa,   4)  miehellä  on  juopon  geenit  ja  hänen  on  todellakin  pakko  urheilla  ettei  elämä  menisi  ryypiskelyn  ja  turmion  puolelle. Stubbarin  työnantaja  on  Suomen  kansa  ja  hänen  välitön  esimiehensä  on  pääministeri  van  Hanen.  Jos  olisi  van  Hanen  niin  passittaisin  miehen  oitis  Mehiläiseen  työterveyslääkärille.  Se  on  kumma  homma  kun  golffari  Tiger  Woods  joutui  vieroitushoitoon  kun  mies  todettiin  seksiaddiktiksi.  Eiköhän  tässä  Stubbarin  urheilu-psykoosissa  ole  kyse  vähän  samasta  asiasta.

Olin  itse  nuorempana  urheilupsykoosin  vallassa,  ja  kuuluin  mielestäni  siihen  kategoriaan  joka  olisi  päässyt  maratonilla alle  2.30,  mutta  tuskin  lujempaa.  Pääsin  kolmen  vuoden  nousujohtoisella  ja  intensiivisellä  treenillä  sellaiseen  kuntoon,  että  juoksin  keväällä  1987  yhden  48  kilometrin  harjoituslenkin  aikaan  3 h 3  min  lumisohjossa  ja  viimeiset  10  km  jalkaterät  ihan  märkinä.  Kesällä  olisin  tavoitellut   maratonilla  alle  2.40  aikaa.  Sitten  poistatin  viisaudenhampaan ja  sain  imusolmuketulehduksen  ja  mystisen  yskän.  Siihen  loppui  treenaus  ja  kärsin  20  vuotta  kroonisesta  akillesjännetulehduksesta,  ja  urheilulääkäri  Tapio  Kallio  määräsi  minut  lopulta juoksukieltoon.  Treeni  loppui ja  opiskelukin  alkoi  sujumaan.  Tuli  paljon  ystäviä  ja  uusia  harrastuksia,  luvalla  sanon  elämää  ja  erotiikkaakin.  Treenatessani  olin  luvalla  sanoen  aikamoisessa  pilvessä…  Kyse  oli  eräänlaisesta  psykoosista  ja  meni  pitkään  ennen  kuin  sain  selvitettyä itselleni  mistä  oikein  olikaan  ollut  kyse!

Oma lukunsa on sitten miten krooninen akillejänntulehdus lopulta hellitti...

Tällä ei ole mitään tekemistä Stubbarin kannsa mutta olkoot nyt. The Beatles ja Run for your Life.

Suomalaisten virsi 499 — Mistä on kyse?

Tänään ryhdymme nyt pitkään ja haasteelliseen rojektiin eli porinoimaan virsistä. Aloitamme tutuksi käyneestä  lastenvirrestä 499 - Jumalan kämmenellä. Siinä on jotain mistä todellakin voidaan käyttää ilmaisua ”Notkea moderni uskonnollisuus.”

Mutta varmaan pitää kerrata se mitä tarkoitetaan  “notkean modernilla uskonnollisuudella.” Aivan aluksi on muistutettava siitä, että termien kanssa pitää olla varovainen, ja niitä kohtaan pitää olla myös hyvin kriittinen. Yhtä kaikki, voisi sanoa, että notkean moderni uskonnollisuus on konsanaan järkevämpi kuin jo raivostuttavalla tavalla kulunut post-moderni.

Monen uudemman termin takana näyttää olevan sellainen, usein harhainen käsitys, että olisi tapahtunut jotain olennaisen uutta. Ihminen joka elää notkean modernin uskonnollisuuden kirkossa on sama kuin ennenkin ja saman perustapahtuman äärellä. Ehkä havainnoitsijan katsantokanta vain on muuttunut. Mitään varsinaista yhtenäiskulttuuria ei todellakaan koskaan ole ollut. Tietysti on jopa muodikasta nähdä notkean moderni uskonnollisuus keskiajan mystiikan uutena tulemisena. Tässä kuitenkin jotain koskien notkean modernia uskonnollisuutta roomalaisilla  kuvattuna:

I Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut

II Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä

III Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta

IV Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

V Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

Paljon muitakin teesejä voitaisiin varmasti keksiä. Lähdemme nyt testaamaan väitteitämme yhden suositun nykyvirren suhteen. “Jumalan kämmenellä” on nykyään niin suosittu virsi, että rivipappi joutuu laulamaan/kuulemaan sen aikakin 40-50 kertaa vuodessa. Se opetellaan seurakuntien päiväkerhoissa ja monesti perhemessuissa se on juuri se laulu jonka lapset laulavat. Melkein kaikissa lapsikasteissa se on toinen virsi. Melkeinpä sen voisi jo printata toimitusten kirjaankin. Toisaalta asiaa ei pidä katsoa puhtaasti hengellisen työn tekijän näkökulmasta. Virsi 499 on aina useimmille siihen osallistuvalla kuulijalle/esittäjälle/laulajalle hyvin ainutkertainen uskonnollinen aktio. Se on syrjäyttänyt tyystin suosituimmuudessaan virren 492 “Ystävä sä lapsien,” ja tietysti vanhemmat pyhäkouluvirret 490 “Mä silmät luon ylös taivaaseen; ja 498 “Nyt kulkee halki korpimaan.” Samalla on tapahtunut puhtaasti ihmisten ajatus-, ja elämysmaailmassa jotain jota on enää vaikeaa saada takaisin.

Aivan ensinnäkin virrestä 499 puuttuu sävelmän suhteen paljon. Koraali on hyvin pateettinen, täysin väärä paikka viljellä larghettoa. Mutta sanat ovat kuitenkin se mihin tulisi kiinnittää huomiota jos pidämme virttä 499 notkean modernin kauneimpana kukkasena. Ei löydy sanoista Jeesusta. Se on korvautunut juuri Jumalalla. No tähänpä voisi tietysti joku sanoa että eihän Isä Meidän rukouksessakaan puhuta mitään Jeesuksesta. Tuota, tuota… Sieltä kuitenkin löytyy sellaiset sanat kuin: pyhitetty, tahtosi, äläkä saata meitä kiusaukseen, päästä meidät pahasta  jne.. Juuri noiden sanojen avulla voimme porautua aika hyvin kristinuskon olemukseen todellakaan sen ydinajatusta hämärtämättä.

Jos verrataan neljäysiysiä virsiin 490 ja 498 havaitsemme kyllä väitteen notkean modernista uskonnollisuudesta pitävän hyvinkin paikkansa. Toisaalta 490 on paljon latteampi kuin 498, mutta on siinä kuitenkin mukana rukoilu-näkökulma. 498 avaa kuitenkin ikkunan pelastushistoriaan ja siihen niin kiusalliseen sovitukseen.

Virttä 499 voidaan verrata talon jossa ei ole kattoa, ei seiniä, eikä juuri mitään muutakaan. Siinä on onnistuttu hyvin maailmaa syleilevällä tavalla vesittämään klassisen kristinuskon vaatimukset. Se manifestoi myös “Kaikki pääsevät / joutuvat taivaaseen- ideologiaa.

Tietysti virsi on hyvin ekumeeninen, jopa niin ekumeeninen, että sen voisi aivan hyvin laulaa koulujen kevätjuhlissa suvivirren sijaan jos tällaiseen on joskus pakko suostua. En usko että tiukkapipoisinkaan imaami sitä suoralta kädeltä hylkäisi… Voimmekin kysyä nyt vastaavasti miten notkean moderneissa sieluissamme suhtaudumme musulmaanien pyhän kirjan eli Koraanin aloittavaan suuraan, siinä on näet todella paljon potkua:

Jumalan, laupiaan Armahtajan, nimeen.

Ylistys Jumalalle, maailmojen Valtiaalle,

armolahjojen Antajalle, laupiaalle Ohjaajalle ja Siunaajalle,

jonka hallussa yksin on Tilinteon päivä.

Sinua ainoata palvelemme, Sinua huudamme avuksi.

Ohjaa meidät oikeata tietä,

niiden tietä,  joiden osana on Sinun mielisuosiosi ei niiden tietä, 

jotka ovat Sinun vihasi alaisia, eikä niiden, jotka harhaan eksyvät.

Tällaista Geneven psalttarissa. Psalmi NO: 1.