Hyppeliherra.

Siis  HYPPELIHERRA! Hyppeliherrahan  on  sama  asia  kuin  ”hyppivä  herra.”  Mutta  miksi  tietyt  herrat  hyppivät  ja  millaisia  ovat  hyppivät  herrat.  Kaikki  herrat  eivät  nimittäin  hypi,  mutta  kaikki  hyppeliherrat  ovat  herroja.  Hyppeliherraan  liittyy  kieltämättä  jotain  herraskaista  ja  hienostelevaa.  Tätä  käsitettä  ei  suoranaisesti  pidä  sotkea  englantilaiseen  joululauluun  ”The  twelve  days  of  Christmas”  vaikkakin  joitain  mielleyhtymiä  siihenkin  suuntaan  voi  syntyä.  Tuossa  laulussahan  puhutaan  kymmenestä  hyppivästä  herrasta.

Hyppeliherra  on  Suomen  oloissa  ollut  lähinnä  suomenruotsalainen  hieno  herra,  pääasiassa  kuivakka,  iloinen,  hymyilevä  ja  ihan  hyväntahtoinen  mies.  Hyppeliherran  imagoon  liittyy  tietyllä  tavalla  brittiläis-tyyppinen  pukeutuminen  pystyraidallisine  housuineen.  Päässä  hyppeliherralla  on  yleensä  ollut  silinterihattu.  Tänäkin  päivänä  on  vaikea  löytää  suomensuomalaisista  poliitikoista  puhdasveristä  hyppeliherratyyppiä  mutta  erkoopeessä  niitä  on  aina  ollut  ja  nykyään  Stubbarin  myötä  myös  Sekoomuksessa.  Nykyinen  kulttuuri,-  ja  urheiluministeri  Stefan  Wallin  on  periaatteessa  aito  hyppeli-herra  vaikka  ei  taipumustaan  läheskään  täysin  ilmennä. 

Kepuumuksen  riveistä  lähinä  hyppeli-herraa,  yllätys-yllätys,  on  Mauri  Pekkarinen.  Virhereiden  Pekka  Haavisto  on  jonkilainen  hybridi,  joka  aina  välillä  näyttää  hyppeli-herralta,  mutta  tietty  kuivakkuus  häneltä  kuitenkin  puuttuu.  Jos  joku  pitäisi  sitten  nostaa  aivan  protoptyypiksi,  niin  sellainen  olisi  kaikin  puolin  Asko  Sarkola.  Hän  ei  tosin  ole  mikään  oikea  hyppeliherra,  mutta  jos  hän  näyttelisi  hyppeliherraa  niin  hän  loisi  tälle  tyypille  ikuisesti  pätevän  luokituksen. Tuntuu välillä että mies piilottelee ominaisuuksiaan.

Sarkola on  hieno  näyttelijä  ja  teatterimies  jolla  on  silmää  naiskauneudellekin.  Mutta  kun tässä  tarkemmin  miettii  niin  kyllähän  uusi EU-presidentti  on  aivan  täydellinen  hyppeliherra  aivan  viimeistä  piirtoa  ja  manööveriä  myöten.  Hyppeliherraan  liittyy  siis  mielikuva  vallasta,  ja  ehkä  tietysti myös  jotain  pientä  vallattomuuttakin.  Kieltämättä  hyppeliherra-nimitys  on  hieman  leimaava  ja  jopa  pilkallinen.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  ja  hölmöläinen  ovat  synonyymejä.  Hyppeliheralla  on  liioiteltu  käsitys  itsestään  ja  monesti  hänellä  ei  ole  aitoa  kykyä  itsekritiikkiin.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  on hype. 

Koska  hyppeliherrat  ovat  kuin  luotuja  protokollisteja  ja  heille  on  luontaisesti  jopa  ominaista  hyvin  kuivakka  asiallisuus  niin  heitä  löytää  useimmiten  ja  suorastaan  takuuvarmasti  eri  maiden  ulkoasianhallinon  piiristä.  Toisaalta  esim.  Jenkkilän  nykyistä  Suomen  suurlähettilästä  Bruce  Oreckia  ei  hyvälläkään  tahdollakaan  voi  sanoa  perinteiseksi  hyppeliherraksi  vaikka  reippautta  ja  hurttiutta  miehessä  on  vaikka  muille  jakaa.  Tai  sitten  hän  on  ihan  aito  hyppeliherra  ja  hänen  roteva   ja  perinteiseen  hyppeliherra-luokitukseen  sinänsä  sopimaton  fyysinen  olemus  vain  vahvistaa  poikkeuksena  säännön.  Oreckin  esimies  eli  suuri  afro-amerikkalainen  päällikkkö  eli  ite  Obama  täyttää  hyppeliherran  kriteerit  kirkkaasti.  Hyppeliherroilla  on  usein  hyvin  elitistisiä  harastuksia  ja  Oreck  ei  ekologisuudessaan  myöskään  sovi  hyppeliherraksi,  ei sitten  millään. Mutta esimerkiksi meidän taannoinen kansan-shamaanimme Urho Kekkonen ei millään muotoa ollut hyppeliherra, vaikka hänellä oli SM-kultaa jalon yleisurheilun lajeissa korkeushyppy ja kolmiloikka.

Mutta  meidän  oma  Stubbarimme  on  aivan puhdasverinen hyppeliherra  ja  mies  varmasti  vain  paranee  vuosien  mittaan.  Stubbarin  kohtalona  onkin  antaa  kasvot  nykyaikaiselle  ja  hyvin  kansainväliselle  suomalaiselle  hyppeliherralle.  Ehkä  Stubbari  ei  edusta  suomalaisuutta  siinä  mielessä  kuin  moni  haluaisi  mutta  kun  hänen  työtään  tarkastellaan  tästä  hyppeliherranäkökulmasta  niin  meillä  on  aihetta  ylpeyteen.  Parempaa  miestä  emme  saisi  jalkeille  tässä  mielessä  tuohon  vaativaan  kerhoon  eli  EU:n  ulkoministerien  joukkoon (Lue lady Aston-martin ja kaksikymmentä hyppeliherraa.).

Tämä  riittäköön  näin  alustavaksi  selvitykseksi.  Tehkäämme  lisätutkimuksia  ja  ne  lukijat  jotka  asuvat  Helsingissä  tarkkailkoot  kanssaihmisiä  kaduilla,  busseissa  ja  muissa  joukkoliikenteen  välineissä.  Että  eikun  vain  bongailemaan  niitä  hyppeliherroja.  Helsingissä  niitä  on  valtakuntamme  oloissa  eniten. Saattaapa olla että joku en eksynyt Kemin korkeudellekin.

Yhdessä joululaulussa mainitaa hyppeliherra... korjaan peräti kymenen hyppivää Herraa. Twelve days of Christmas.

Alexander Stubb ja urheilupsykoosi!

Nyt  porisemme  meidän  omasta hyppeliherrastamme eli  Stubbarista,  siis  kyse  on  ulkoministeri  Alexander  Stubbista.  Tarkemmin  sanottuna  otamme  nyt  tarkastelun  aiheeksi  hänen  väitetyn  himokuntoiluharrastuksensa  ja  mietimme  sitä  mistä  siinä  oikein  voi  olla  kyse.  Asiassa  on  tietysti  ainakin  kaksi  puolta  joten  olkaamme  varovaisia. Stubbarin  urheiluharrastus  pitää  nostaa  nyt  lähemmän  tarkastelun  alaiseksi.  Hän  on  julkisessa  virassa  ja  palvelee  maatamme  tärkeässä  tehtävässä. Hän  on  todellakin  maamme  ulkoministeri  ja  EU:n hyppeliherrakerhon  jäsen.  Julkisuuden  henkilön  tulee  olla  valmis  arvostelun  kohteeksi  ja  kansakunnan  etu  vaatii  minua  nyt  julkaisemaan tämän  tekstin!

Ulkoministeri  Alexander  Stubb  on  nyt  41-vuotias.  Hän  ei  koskaan  ole  ollut  huippu-urheilija  eikä  hänestä  enää  sellaista  tule.  Mies  harrastaa  kestävyysurheilua,  ja  on  ikäisekseen  näennäisen  kovakuntoinen  mies.  Stubbin  ruumiinrakenne  ei  luontaisesti  ole  mitenkään  hintelä  vaan  hän  on  kokoonkeitetty  mies,  kiitos  kovan  treenin.  Itse  asiassa  mies  on  aika  romuluinen  kaveri  joka  ei  missään  olosuhteissa  eikä  millään  treenillä  pystyisi  juoksemaan  maratonia  alle  2.30  siis  2 h 30 min.  Lähinnä  Stubbarista  ja  hänen  ruhostaan  tulee  mieleen  Robert  de  Castella,  maratonin  ensimmäinen  maailmanmestari  omissa  kisoissamme  vuonna  1983.

Stubbari  ei  olisi  noussut  huipulle  vaikka  olisi  aloittanut  treenaamisen  pikkupoikana  ja  ollut  parhaimmillaan  kaksikymmentäviisivuotiaana.  Kestävyysurheilijana  Stubbari  on  siis  keskinkertainen  lahjakkuus  ja  hänen  fysikaaliset  ominaisuutensa  ovat  lajiin  nähden  varsin  vaatimattomat.  Jotkut  pääsevät  alle  ajan  2.30.  Siitä  alle  tarvitaan  poikkeuksellisia  fysiologisia  ominaisuuksia  ja  joka  mielii  alle  2.20  pitää  olla  jo  ns  luonnonoikku.  Alle  2.10  köpöttölevä  planeettamme  asukas  onkin  jo  sitten  mutantti.

Kun  puhutaan  huippu-urheilijasta  niin  yleensä  parhaimmillaan  ollaan  noin  25-vuotiaana.  Sen  jälkeen  elimistö  alka  rapautumaan  ja  jotta  pysyisi  nuorempien  tahdissa.  Harjoittelun  on  oltava  sen  jälkeen  kovempaa  ja  laadukkaampaa.  25-vuotias  kestävyysurheilija  harjoittelee  lajista  riippuen  tuommoiset  4 - 8  tuntia  päivässä.  Eniten  treenaavat  uimarit  jotka  ovatkin  melkoisia  hylkeitä.  Juoksijat  nylkyttelevät  päivässä  kolmisen  tuntia  ja  loppuaika  eli  neljäs  tunti  on  lihashuoltoa.  Välillä  syödään,  levätään,  otetaan  päiväunia  ja  odotellaan  seuraavaa  treeninkiä.  Juoksija  tekee  viikossa  12-16  harjoitusta.  Siinä  ei  sitten  muuta  tehdä.  No,  jotkut  ovat  pystyneet  opiskelemaankin  siinä  sivussa  mutta  valmistumisaika  on  yleensä  pitempi,  toki  poikkeuksiakin  on.

Viime  perjantain  ilmestynyt  Suomen  Kuvalehti  väitti  Juhani  Suomen  suulla  että  Stubbari  on  nykypäivän  Yrjö  Keinonen.  Kenraali  Keinosellehan,  puolustusvoimein  komentajalle  vuosina  1965-1969  oli  pahalaatuinen  urheilu-pakkomielle.  Keinonen  lienee  harjoitellut  päivässä  useita  tunteja.  Tavallinen  ihminen  tarvitsee  liikuntaa  viikossa  3-4  kertaa  viikossa  noin  reilut  puolisen  tuntia  viikossa  pysyäkseen  hyvässä  kunnossa.  Se  riittää  jos  ruokatottumukset  ovat  oikeat.  Parempi  olisi  kuitenkin  saada  viikottainen  liikunta-annos  hyötyliikunnan  muodossa.

Jos  Stubbari  harjoittelee  viikossa  10-12  tuntia,  ja  siitä  huomattavan  osan  jopa  työaikana  on  kyse  aika  vakavasta  asiasta.  Toisaalta  ulkoministeri  on sellainen  hemmo,  että  hänellä ei  ole  työaikaa  sanan  varsinaisessa  merkityksessä.  Kohtuullinen  liikunta  piristää  mutta  kun  mennään  tietyn  rajan  ylitse  niin  ollaan  jo vaarallisilla  vesillä.  Himokuntoilijalla  jonka  harjoitusmäärät  eivät  siis  paljoa  juippu-urheilijasta  jää  toimii  elimistö  samallla  tavalla  kuin  huippu-urheilijalla. Se  on  stressin  vallassa  ja  endorfiinipitoisuudet  ovat  valtavat.  Endorfiinihumala  on  aivan  eri  asia  kuin  alkoholista  saatava  humala,  ja  Stubbarin  harjoitusmäärillä  mies  kuin  mies  on  aivan  autuaalisessa  pilvessä.  Mielessä  on  koko  ajan  se  miten  tuota  huumetta  saadaan  lisää.  Millainen  onkaan  tuollaisen  henkilön  työpäivä?

Mutta  miksi  Alexander  Stubb  sitten  urheilee  niin  kauheasti:  Joko  1)  Stubbari  haaveille  huippu-urheilijan  urasta,  2)  miehellä  on  paha  addiktio  tai  psykoosi,  3)  urheilu  on  keino  välttää  tylsää  työntekoa,   4)  miehellä  on  juopon  geenit  ja  hänen  on  todellakin  pakko  urheilla  ettei  elämä  menisi  ryypiskelyn  ja  turmion  puolelle. Stubbarin  työnantaja  on  Suomen  kansa  ja  hänen  välitön  esimiehensä  on  pääministeri  van  Hanen.  Jos  olisi  van  Hanen  niin  passittaisin  miehen  oitis  Mehiläiseen  työterveyslääkärille.  Se  on  kumma  homma  kun  golffari  Tiger  Woods  joutui  vieroitushoitoon  kun  mies  todettiin  seksiaddiktiksi.  Eiköhän  tässä  Stubbarin  urheilu-psykoosissa  ole  kyse  vähän  samasta  asiasta.

Olin  itse  nuorempana  urheilupsykoosin  vallassa,  ja  kuuluin  mielestäni  siihen  kategoriaan  joka  olisi  päässyt  maratonilla alle  2.30,  mutta  tuskin  lujempaa.  Pääsin  kolmen  vuoden  nousujohtoisella  ja  intensiivisellä  treenillä  sellaiseen  kuntoon,  että  juoksin  keväällä  1987  yhden  48  kilometrin  harjoituslenkin  aikaan  3 h 3  min  lumisohjossa  ja  viimeiset  10  km  jalkaterät  ihan  märkinä.  Kesällä  olisin  tavoitellut   maratonilla  alle  2.40  aikaa.  Sitten  poistatin  viisaudenhampaan ja  sain  imusolmuketulehduksen  ja  mystisen  yskän.  Siihen  loppui  treenaus  ja  kärsin  20  vuotta  kroonisesta  akillesjännetulehduksesta,  ja  urheilulääkäri  Tapio  Kallio  määräsi  minut  lopulta juoksukieltoon.  Treeni  loppui ja  opiskelukin  alkoi  sujumaan.  Tuli  paljon  ystäviä  ja  uusia  harrastuksia,  luvalla  sanon  elämää  ja  erotiikkaakin.  Treenatessani  olin  luvalla  sanoen  aikamoisessa  pilvessä…  Kyse  oli  eräänlaisesta  psykoosista  ja  meni  pitkään  ennen  kuin  sain  selvitettyä itselleni  mistä  oikein  olikaan  ollut  kyse!

Oma lukunsa on sitten miten krooninen akillejänntulehdus lopulta hellitti...

Tällä ei ole mitään tekemistä Stubbarin kannsa mutta olkoot nyt. The Beatles ja Run for your Life.

Suomalaisten virsi 499 — Mistä on kyse?

Tänään ryhdymme nyt pitkään ja haasteelliseen rojektiin eli porinoimaan virsistä. Aloitamme tutuksi käyneestä  lastenvirrestä 499 - Jumalan kämmenellä. Siinä on jotain mistä todellakin voidaan käyttää ilmaisua ”Notkea moderni uskonnollisuus.”

Mutta varmaan pitää kerrata se mitä tarkoitetaan  “notkean modernilla uskonnollisuudella.” Aivan aluksi on muistutettava siitä, että termien kanssa pitää olla varovainen, ja niitä kohtaan pitää olla myös hyvin kriittinen. Yhtä kaikki, voisi sanoa, että notkean moderni uskonnollisuus on konsanaan järkevämpi kuin jo raivostuttavalla tavalla kulunut post-moderni.

Monen uudemman termin takana näyttää olevan sellainen, usein harhainen käsitys, että olisi tapahtunut jotain olennaisen uutta. Ihminen joka elää notkean modernin uskonnollisuuden kirkossa on sama kuin ennenkin ja saman perustapahtuman äärellä. Ehkä havainnoitsijan katsantokanta vain on muuttunut. Mitään varsinaista yhtenäiskulttuuria ei todellakaan koskaan ole ollut. Tietysti on jopa muodikasta nähdä notkean moderni uskonnollisuus keskiajan mystiikan uutena tulemisena. Tässä kuitenkin jotain koskien notkean modernia uskonnollisuutta roomalaisilla  kuvattuna:

I Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut

II Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä

III Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta

IV Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

V Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

Paljon muitakin teesejä voitaisiin varmasti keksiä. Lähdemme nyt testaamaan väitteitämme yhden suositun nykyvirren suhteen. “Jumalan kämmenellä” on nykyään niin suosittu virsi, että rivipappi joutuu laulamaan/kuulemaan sen aikakin 40-50 kertaa vuodessa. Se opetellaan seurakuntien päiväkerhoissa ja monesti perhemessuissa se on juuri se laulu jonka lapset laulavat. Melkein kaikissa lapsikasteissa se on toinen virsi. Melkeinpä sen voisi jo printata toimitusten kirjaankin. Toisaalta asiaa ei pidä katsoa puhtaasti hengellisen työn tekijän näkökulmasta. Virsi 499 on aina useimmille siihen osallistuvalla kuulijalle/esittäjälle/laulajalle hyvin ainutkertainen uskonnollinen aktio. Se on syrjäyttänyt tyystin suosituimmuudessaan virren 492 “Ystävä sä lapsien,” ja tietysti vanhemmat pyhäkouluvirret 490 “Mä silmät luon ylös taivaaseen; ja 498 “Nyt kulkee halki korpimaan.” Samalla on tapahtunut puhtaasti ihmisten ajatus-, ja elämysmaailmassa jotain jota on enää vaikeaa saada takaisin.

Aivan ensinnäkin virrestä 499 puuttuu sävelmän suhteen paljon. Koraali on hyvin pateettinen, täysin väärä paikka viljellä larghettoa. Mutta sanat ovat kuitenkin se mihin tulisi kiinnittää huomiota jos pidämme virttä 499 notkean modernin kauneimpana kukkasena. Ei löydy sanoista Jeesusta. Se on korvautunut juuri Jumalalla. No tähänpä voisi tietysti joku sanoa että eihän Isä Meidän rukouksessakaan puhuta mitään Jeesuksesta. Tuota, tuota… Sieltä kuitenkin löytyy sellaiset sanat kuin: pyhitetty, tahtosi, äläkä saata meitä kiusaukseen, päästä meidät pahasta  jne.. Juuri noiden sanojen avulla voimme porautua aika hyvin kristinuskon olemukseen todellakaan sen ydinajatusta hämärtämättä.

Jos verrataan neljäysiysiä virsiin 490 ja 498 havaitsemme kyllä väitteen notkean modernista uskonnollisuudesta pitävän hyvinkin paikkansa. Toisaalta 490 on paljon latteampi kuin 498, mutta on siinä kuitenkin mukana rukoilu-näkökulma. 498 avaa kuitenkin ikkunan pelastushistoriaan ja siihen niin kiusalliseen sovitukseen.

Virttä 499 voidaan verrata talon jossa ei ole kattoa, ei seiniä, eikä juuri mitään muutakaan. Siinä on onnistuttu hyvin maailmaa syleilevällä tavalla vesittämään klassisen kristinuskon vaatimukset. Se manifestoi myös “Kaikki pääsevät / joutuvat taivaaseen- ideologiaa.

Tietysti virsi on hyvin ekumeeninen, jopa niin ekumeeninen, että sen voisi aivan hyvin laulaa koulujen kevätjuhlissa suvivirren sijaan jos tällaiseen on joskus pakko suostua. En usko että tiukkapipoisinkaan imaami sitä suoralta kädeltä hylkäisi… Voimmekin kysyä nyt vastaavasti miten notkean moderneissa sieluissamme suhtaudumme musulmaanien pyhän kirjan eli Koraanin aloittavaan suuraan, siinä on näet todella paljon potkua:

Jumalan, laupiaan Armahtajan, nimeen.

Ylistys Jumalalle, maailmojen Valtiaalle,

armolahjojen Antajalle, laupiaalle Ohjaajalle ja Siunaajalle,

jonka hallussa yksin on Tilinteon päivä.

Sinua ainoata palvelemme, Sinua huudamme avuksi.

Ohjaa meidät oikeata tietä,

niiden tietä,  joiden osana on Sinun mielisuosiosi ei niiden tietä, 

jotka ovat Sinun vihasi alaisia, eikä niiden, jotka harhaan eksyvät.

Tällaista Geneven psalttarissa. Psalmi NO: 1.