Olen kiertänyt ja vältellyt erään kirjan lukemista aika pitkään. Kyse on Sotkamon suuren mestarin Veikko Huovisen kirjasta “Pojan kuolema.“ Kirja ilmestyi viime vuonna 2006 ja se sai osakseen poikkeukselisen paljon huomiota. Toisaalta jos lukee kymmenkunta kirja-arvostelua ja/kautta lehtijuttua niin kirjan sisällöstä on jo aika tavalla selvillä. Kun tartuin jälleen tammikuun alkupuolella Huovisen talvituristiin niin ajatukset veivät myös tämän kirjan äärelle. Niinpä sitten viime viikolla soitin Södikalle ja pyysin vanhaa asiointituttuani tiedotuksessa lähettämään työkappaleen kirjasta. Kirja saapui eilen ja nyt se on luettu. Pienihän se on ja eipä tuossa mennyt kuin noin 40 minuutta tehokasta lukuaikaa…
Kirja sai siis paljon julkisuutta osakseen. Se sisältääkin poikkeuksellisen intiimejä tunnustuksia, eikä tällaiseen todella mikään pikkusieluinen ihminen pysty. Huovinenhan oli takavuosikymmeninä aika vaiteliaan miehen maineessa ja oma kuvani Huovisesta tässä suhteessa oli pitkään se jonka äidinkielen-opettajaltani joskus lukiovuosian sain. Huoviselta oli joskus 1970-luvulta kysytty jotain yleismaailmallista, jopa mannertenvälistä ja mitä hän oli vastannut? Lukion äidinkielenopettajani mukaan Huovinen oli tähän tuumannut että “kun nykyään ei mistään saa enää kunnon vanhanajan housunkannattimia.” Pitänee paikkansa tämä väite, niin muoto-, kuin sisältöperiaatteenkin valossa. Vanhemmiten Huovinen on kyllä muuttunut avoimemmaksi ja Pojan kuolema etsii lajissaan vertaistaan, eikä sitä varmaan vähään aikaan löydäkään.
Pojan kuolema kirjan luo vihdoin valoa Veikko Huovisen alkkomahooli-mieltymyskiin. Ainakin noin pääpiirteissään. Hän tunnustaa pitävänsä hvyistä juomista mutta käyttävänsä niitä kohtuullisesti. Niinpä niin… Ne “hyvät kotimaiset ja tuontiviinatpa” hyvinkin… Kirjailija pohtii sitä, antoiko hän kirjoissaan juopottelusta ja viinaksien käytöstä yleensä liian ilkamoivan kuvan joka vaikutti pojan kehitykseen haitallisesti. Huovisen mukaan poika luki isänsä tuotannon jo hyvin nuorena. Pekka Huovinen vietti opiskeluaikaansa myös Helsingissä. En muista tavanneeni häntä, toisaalta en ole aivan varma. Joiltakin tutuilta kuulin kyllä hänen edesottamuksistaan, mutta ne jääkööt nyt tässä yhteydessä kertomatta. Helsinki on nimittäin aika pieni paikka, varisinkin opiskelijaympyrät…
Pekka oli kirjailijan nuorin lapsi. Lahjakas ja omaperäinen jo pienestä pitäen, ja myös isänsä silmäterä. Ei ole mitenkään yllättävää että hän oli myös koulukiusattu. Olen aina pitänyt Sotkamoa miellyttävänä paikkana, mutta lienee sekin vain pieni ja ahdasmielinen kylä, tosin kaunis sellainen. Onhan siitä sanottu että se on Suomen kaunein taajama.
Sääli on sairautta mutta nyt täytyy sanoa että kyllä on vähän sellaisiakin tunteita. Ei nyt kuoleman takia mutta sen takia jos tämän kirjan suurin anti on vain siinä, että se vain täydentää suuren kirjailija-mestarin kirjailijakuvaa. Tällainen vaara nimittäin on… Mutta todella alastomaksi Huovinen itsensä riisuu. Vaatii yli kaiken kästityksen menevää rohkeutta ryhtyä tällaiseen hankkeeseen. Huovinen on rohkeimmillaan julkaistessaan kuolleen poikansa mietelmiä.
Ja mikä sitten on kirjan julkaisemisen motiivi? Huovinen toivoo näin tehden auttavansa vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä. Kukaan Huovisen kirjojen kautta tunteva tuskin epäilee hänen vaikuttimiaan. Kirjailijantyö on ollut hänelle kutsumustyötä enemmän kuin ehkä kenellekään suomalaiselle kirjailijalle sitten Aleksis Kiven. Jos Pojan kuolema jää Huovisen viimeiseksi kirjaaksi puhtaasti luomistyön näkökulmasta on se kyllä varsin monumentaalista…
