Voihan kukkanen sentään.

Aluksi täytyy kertoa tarina edellisestä elämästäni, vaiko peräti sitä edellisestä? Joka tapauksessa mennään 1980-luvun loppuun jolloin vanha kunnan Neukkula oli vielä voimissaan. Hyvä ystäväni oli tuonut sieltä reissultaan paketin kahvikorviketta ja kun sitä tavattiin niin selvisi että sen valmistukseen oli käytetty voikukan juuria. Ja kun työpaikoilla kahvia juodaan niin eikun toimeksi! 

Keitin siten tovereille ja toveriinoille korvikkeet tuosta oranssisesta paketista. Harmi että kyseinen paketti taisi ajat sitten eräässä muutossa hävitä! No onneksi Neuvostoliiton ajoilta on minullakin ainakin vielä tallella seuraava neukku-ryönä: ilmapuntari, kaasunaamari joka soveltuu vaikka malatosiini-myrkytyksen tekemiseen, kiiltonahkasaappaat, okulääri, reppu. Saksalaisperäinen, mutta Neuvostoliitosta hankittu aito rautaristi hävisi jossain maakunta-kierroksella. Mutta muistoja kahdeltakymmeneltä neuvostoliitto-vuorokaudelta riittää sitäkin enemmän...

Kahvinkorvike tuli sitten valmiiksi ja metelihän siitä nousi, ei tarvinnut tihutyöntekijää kauaa etsiskellä. Itse join kuppini tunnollisesti. Muut sadattelivat ja pärskivät, etteikö eräällä tullut nenänkin kautta arvojuomaa ulos! Pian oli kuitenkin keitetty uusi pannullinen oikeaa kahvia ja rauha oli maassa. Voikukastahan on moneksi! Itse kun en päässyt ajelemaan ruohikkoa reiluun viikkoon ruohonleikkurin huollon vuoksi aloin katselemaan voikukkia hieman eri silmin. En toki ole ollut niiden vannoutunut vihollinen koskaan, elleivät nyt mansikkapenkeihin ja hyötykasvimaille ole tunkemassa. Keltainenhan on todella kaunis väri vihreällä pohjalla. 

Voikukkahan on jopa Kristuksen vertauskuva siksi, että se on juuri keltaisen värinsä vuoksi aurinkosymboli ja aurinko on raamatullinen Jumalan ja Jeesuksen vertauskuva. Lisäksi keskiajan kirkkomaalari liittivät voikukan Neitsyt Mariaan. Nähdäänpä se jopa niinä katkerina yrtteinä, joita israelilaiset söivät Egyptin orjuudessa ennen lähtöä kohti kuvattua maata (2 Moos 12:8). Tästä johtuen voikukasta on tullut kärsimyksen, eritoten sen katkeruuden vertauskuva. Tämä taas selittää, miksi keskiajan taiteilijat maalasivat Kristuksen ristiinnaulitsemis-kuviin usein voikukkia! Mielenkiintoista! Mutta nytpä suljenkin Pentti Lempiäisen, tuon mainion pappismiehen, teoksen ”Sano se kukkasin - kukat vertauskuvia” ja jatkan itsekseni.

Niin! Onko siis kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka vihaavat voikukkia ja niitä jotka eivät niitä vihaa!? Voikukan hävittämiseksi on nähty, ja edelleenkin nähdään, paljon vaivaa ja poltetaan fossiilisia polttoaineita. Olisi ehkä aika tehdä rauha voikukan kanssa ja varata pihalle kuin pihalle pläntti tuolle hyötykasville. Eläköön Taraxacun vulgarés!!! Sehän on lääkekasvi! Muistankin nyt kun Pasilassa aikoinaan asuin, siis Helsingissä, että yhden tuttavani solussa oli kesäasukas Virosta joka oli tehnyt voikukkajuomaa ja kovasti kehui sen ominaisuuksia. Mitähän Hedylle nykyään mahtaakaan kuulua! Muutakin siitä voi tehdä, tarvittaisiin vain pula-aika!

Tarkemmin kun ajattelee niin kahvihan on pahaa ja on peräti järjetöntä tuottaa sitä kaukomailta tänne asti juotavaksi. Voikukka-juoma on yhtä pahaa ellei vähän pahempaa. Saattaisipa jopa olla että Suomen voikukkavarannolla hyvinkin selvittäisiin talven yli. Että eikun vain juuria keräilemään ja kuivamaan kun kerran ne voikukkakepitkin on tullut hankittua. Ja sitten vain rännärit takanreunalta käyttöön. Samalla voi mietiskellä sen vertauskuvallisia arvoja. Hyvät ystävä; tämä ei voi olla sattumaa... Voih, voih voikukkajuoma. Siinäpä olisi mainio paastonajan juoma, todella kristillinen juomahan se olisi. Mielestäni kaikkien pappien tulisi ryhtyä edistämään voikukan asiaa. Paljonkohan ehtii kerätä päivässä? Ämpärillinen riittää aluksi, juuria meinaan...

Rakennettakoon ytyvoimala Helsingin kupeseen?!

Otetaanpa puheeksi  Helsinki ja pääkaupunkiseutu yleensä. Kyllä homman nimi on se, että Helsingin kupeeseen tulisi rakentaa yksi iso ytyvoimala. Siitä saisi valtavat määrät kaukolämpöä kun reaktori
syöksee kiduksistaan joka hetki noin 45 kuutioita suorastaan ylikiehuvaa vettä. 

Voimalan vain tulisi olla tarpeeksi lähellä pääkaupungin keskustaa. Johan pysyisivät kadutkin sulana kun niiden alle vedettäisiin kunnon putki-verkosto. Tuon kuuman vesimäärän hyödyntämisen rajana olisi vain mielikuvituksen puute. 

Mutta eihän tuollainen onnistu kun tunteet vellovat pinnassa. Tosia-asia on kuitenkin se, että muualla tuotettua sähköä palaa pääkaupungin töpseleissä oikein urakamman kanssa. Suomalainen ydinvoimala on niin turvallinen laite, että mitään vaaraa ei olisi. Ytyvoimala toisi päinvastoin valtavan määrän positiivisia tuntemuksia pääkaupunseudulle. Ja olisihan se ennen kaikkea tasapuolista. Kun kerran nyky-urbaani elämänmuoto niin paljon sähköä vaatii, niin tuotettakoon sitä siellä misää sitä kuluu.

Harmi vain, että pääkaupunkiseudulla ei taida olla enää kovin monta paikkaa vapaana moiselle hankkeelle. Tietysti edellä mainittu on varsin suurta pila-puhetta, mutta ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Ainahan uutta ja mahdottoman tuntuista on vastustetettu, ja tullaan edelleenkin vastustamaan. Se on elämän laki ja sen ymmärtää.

Jos ihmiskunta lähtisi jokaisen asian perään kritiikittömästi niin sehän olisi aina suuressa vaarassa. Isot asiat vaativat paljon valmistelua ja pitkä-aikaista kypsyttelyä. Kun nyt Helsingin ytyvoimala-hanke otetaan puheenaiheeksi niin jotain konkreettista voidaan odottaa vasta vuonna 2040, ja aikaisintaan silloinkin.

Kaikenlaisia eläjiä pappilassa

Onhan niitä! Ihmisen näkökulmasta kaikki tuntematon ja määrittelemätön voi tuntua pelottavalta. Keskitymme nyt kahteen mielenkiintyoiseen olentoon, nimittäin palokärkeen ja lepakkoon.

Palokärki on vallan viehättävä seuralainen. Lintuhan ei laula, ei ainakaan kovinkaan tunnetusti. Linnun elämäntavat ihmetyttvät vallan suuresti. Laitapas nyt itse temmi remmillä päähän ja rupea päryyttelemään. Väitänpä että ei hevin onnistu ja pehmeään huoneeseenhan tuosta nopeasti vain joutuisi. Kyllähän kaiken maailman duudsonit saavat televisiossa mellastaa mutta auta armias jos joku tavis tekisi noinkin vaatimattoman ja sinänsä vaarattoman oloisen empiirisen kokeen.

Pappilamme kaunistuksena on siis ollut vallan komeasti lajiaan edustava palokärki viime päivinä. Aikaisemmilta vuosilta ei kaverista ole ollut havaintoja. Kysehän voi olla havaintoharhasta tai pelkästään havainnottomuuden puutteesta.

Pihallamme on vaha sähkötolppa jonka päällä on galvanoidusta pellistä tehty lätsäke. Palokärki on viime päivinä istunut tuon tolpan nokassa ja pärryytellyt tuota peltiä vallan suloisella äänellä. Pärryytyksen syytä pitää kuitenkin ihmetellä sillä kestokyllästetyssä tolpassa eivät mitkään madot tai muut kaihertajat pahemmin viihdy. Joten kyllä palokärjen pärryytystempulla taitaa olla aivan vissi leikki-tarkoitus. Näin se on ilmeisesti paras viime kädessä nähdä. Moisen elämänilon soisi tarttuvan ihmisiinkin.

Liekö palokärki vain ilokseen pärryytellyt, sitä on vaikea sanoa. Jotenkin vain tuntui että eilenkin kello seitsemän aikoihin jo helluntaipyhän alettua se vain halusi ilmoittaa jotensakin näin: ”Kello on iltaseitsemän ja kaikki poikkeuksellisen hyvin.”

Kevään ensimmäinen lepakkohavaintokin tuli sitten tehtyä noin puoliltaöin. Siitä ei vain varmuuteen päässyt oliko lepakkoja kaksi vai yksi. Harvinaiseksihan nuo ovat vuosien mittaan käyneet. Ajatellaanpas tuotakin yksilöä. Se ollee paikkakunnalla jo satoja vuosia asuneen kannan nykyinen edustaja. Lienee sen esi-isät asustellut jo vanhassa pappilassa silloin kun se oli Auran sivujoen vastarannalla.

Hiukkasen on haikea olo jos se onkin kantansa viimeinen ja öisin leskenä lentelisi. Asianhan voisi tarkistaa mutta enpä viitsi lähteä rikkomaan lepakoiden kotirauhaa moisilla etsimisoperaatioilla. Tietysti voisi tehdä havaintoja useamminkin kuin pelkästään lauantain sauna-iltoina.

Lepakoista tulikin mieleen yksi juttu viktoriaanisen ajan Englannista. Jossakin päin Englantia näe jonkin kirkon krusifiksiin ilmestyi aina tuoreen veren tapaista tahraa. Olikin siis testattava mitä se oikein oli. Paikalle haettiin eräs ”viktoriaanisen ajan hullu.” Mies oli tunnettu pakonomaisesta halustaan maistaa kaikkea mahdollista. Mies kävi tehtävään käskettyyn ja totesi varsin nopeasti: ”Tämä on lepakon pissaa.” Jätän ko. maistamisoperaation tekemäti vaikka lepakkojen kodin löytäisinkin.

Mietteitä Sotkamon mestarin tunnustusten äärellä.

Olen kiertänyt ja vältellyt  erään kirjan lukemista aika pitkään. Kyse on Sotkamon suuren mestarin Veikko Huovisen kirjasta “Pojan kuolema.“ Kirja ilmestyi viime vuonna 2006 ja se sai osakseen poikkeukselisen paljon huomiota. Toisaalta jos lukee kymmenkunta kirja-arvostelua ja/kautta lehtijuttua niin kirjan sisällöstä on jo aika tavalla selvillä. Kun tartuin jälleen tammikuun alkupuolella Huovisen talvituristiin niin ajatukset veivät myös tämän kirjan äärelle. Niinpä sitten viime viikolla soitin Södikalle ja pyysin vanhaa asiointituttuani tiedotuksessa lähettämään työkappaleen kirjasta. Kirja saapui eilen ja nyt se on luettu. Pienihän se on ja eipä tuossa mennyt kuin noin 40 minuutta tehokasta lukuaikaa…

Kirja sai siis paljon julkisuutta osakseen. Se sisältääkin poikkeuksellisen intiimejä tunnustuksia, eikä tällaiseen todella mikään pikkusieluinen ihminen pysty. Huovinenhan oli takavuosikymmeninä aika vaiteliaan miehen maineessa ja oma kuvani Huovisesta tässä suhteessa oli pitkään se jonka äidinkielen-opettajaltani joskus lukiovuosian sain. Huoviselta oli joskus 1970-luvulta kysytty jotain yleismaailmallista, jopa mannertenvälistä ja mitä hän oli vastannut? Lukion äidinkielenopettajani mukaan Huovinen oli tähän tuumannut että “kun nykyään ei mistään saa enää kunnon vanhanajan housunkannattimia.” Pitänee paikkansa tämä väite, niin muoto-, kuin sisältöperiaatteenkin valossa. Vanhemmiten Huovinen on kyllä muuttunut avoimemmaksi ja Pojan kuolema etsii lajissaan vertaistaan, eikä sitä varmaan vähään aikaan löydäkään.

Pojan kuolema kirjan luo vihdoin valoa Veikko Huovisen alkkomahooli-mieltymyskiin. Ainakin noin pääpiirteissään. Hän tunnustaa pitävänsä hvyistä juomista mutta käyttävänsä niitä kohtuullisesti. Niinpä niin… Ne “hyvät kotimaiset ja tuontiviinatpa” hyvinkin… Kirjailija pohtii sitä, antoiko hän kirjoissaan juopottelusta ja viinaksien käytöstä yleensä liian ilkamoivan kuvan joka vaikutti pojan kehitykseen haitallisesti. Huovisen mukaan poika luki isänsä tuotannon jo hyvin nuorena. Pekka Huovinen vietti opiskeluaikaansa myös Helsingissä. En muista tavanneeni häntä, toisaalta en ole aivan varma. Joiltakin tutuilta kuulin kyllä hänen edesottamuksistaan, mutta ne jääkööt nyt tässä yhteydessä kertomatta. Helsinki on nimittäin aika pieni paikka, varisinkin opiskelijaympyrät…

Pekka oli kirjailijan nuorin lapsi. Lahjakas ja omaperäinen jo pienestä pitäen, ja myös isänsä silmäterä. Ei ole mitenkään yllättävää että hän oli myös koulukiusattu. Olen aina pitänyt Sotkamoa miellyttävänä paikkana, mutta lienee sekin vain pieni ja ahdasmielinen kylä, tosin kaunis sellainen. Onhan siitä sanottu että se on Suomen kaunein taajama.

Sääli on sairautta mutta nyt täytyy sanoa että kyllä on vähän sellaisiakin tunteita. Ei nyt kuoleman takia mutta sen takia jos tämän kirjan suurin anti on vain siinä, että se vain täydentää suuren kirjailija-mestarin kirjailijakuvaa. Tällainen vaara nimittäin on… Mutta todella alastomaksi Huovinen itsensä riisuu. Vaatii yli kaiken kästityksen menevää rohkeutta ryhtyä tällaiseen hankkeeseen. Huovinen on rohkeimmillaan julkaistessaan kuolleen poikansa mietelmiä. 

Ja mikä sitten on kirjan julkaisemisen motiivi? Huovinen toivoo näin tehden auttavansa vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä.  Kukaan Huovisen kirjojen kautta tunteva tuskin epäilee hänen vaikuttimiaan. Kirjailijantyö on ollut hänelle kutsumustyötä enemmän kuin ehkä kenellekään suomalaiselle kirjailijalle sitten Aleksis Kiven. Jos Pojan kuolema jää Huovisen viimeiseksi kirjaaksi puhtaasti luomistyön näkökulmasta on se kyllä varsin monumentaalista…

On hyvä että meillä on Veikkaus ja vähän muutakin kulttuuriporinaa...

Joku aina ihmettelee sitä miksi taidetta ja kulttuuria on tuettava. Niitä on tuettava monistakin syistä ja niillä on jopa pienoinen itseisarvonsa. Katkera ja kateellinenhan saa kyllä olla, mutta jos ei erota katujyrän ääntä satakielen laulusta niin ei sen pitäisi olla peruste vihata kulttuuria ja taiteilijoita, taiteilijoita jokta kyllä tukea tarvitsevat. Eriytyneen yhteiskunnan olemukseen kuuluvat spesialistit, kysymys onkin sitten siinä että kuinka paljon heitä tarvitaan?

Budjetin pääluokka 29 eli opetus-, ja kulttuuriministeriön hallinnonala on mielenkiinoista luettavaa. Kulttuurin ja liikunnan tukeminen on kallista lystiä kaikkinensa ja kalliimpaa olisi ellei Veikkausvoittovaroja ja RAY:n penninkiä kohdistettaisi kulttuurin ja liikunnan tukemiseen. Niistä saadaan kaikkinensa 390 000 000 euroa tukea taiteelle, liikunnalle ja nuorisotyölle.

Summat ovat suuria ja paljon parjattu huippu-urheilu on varsin vaatimaton tekijä. Sen osuus valtion budjetista on "vain" 6,4 miljoonaa euroa. Sillä tuetaan olympia-urheilua ja muuta. Jääkiekkokin saa oman pienen osuutensa kokonaisuudesta. Että ei olympia-urheilua niin suurilla rahasummilla tueta kuin moni luulee. Lajiliitot ovat kateellisia toisilleen, ja niitähän on tässä ihan kaikkea harrastavan kansakunnan keskuudessa todella monta. Ainoa lajiliitto Suomessa joka pärjää melkein omillaan on jääkiekkoliitto. Ja taitaa pärjätäkin sillä se kaappaa säännöllisesti suurimman osuuden kaikista sponsorirahoista mitä urheilun saralla liikkuu.

Tuetuimpia instituutioita Suomessa ovat valtion avustuksilla toimivat orkesterit ja teatterit. Museotkaan eivät ole mitenkään ilmaisia. Tapanamme on tukea taiteilijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä huomattavilla summilla. Teatterit ja orkesterit saavat yhteensä 42 miljoonaa euroa tukirahoja. Museoita pyöritetään kahdellakymmenellä miljoonalla eurolla ja erilaisia apurahoja annetaan budjetistamme reilut 13 miljoonaa euroa, summa mikä on loppujen lopuksi aika pieni. Voidaan tietysti jälleen kysyä varsin suurella syyllä että mikä on kohtuus ja mikä on oikein?

Veikkausvoittovarat ja RAY:n tuloutukset pelastavat siis paljon, todella paljon. Ihmiset joutuvat maksamaan veroja väkipakolla, mutta rahapelejä pelataan ihan vapaaehoisesti. Lopujen lopuksi laki joka määrää miten veikkausvoittovaroja käytetään on vallan nerokas. Taide, liikunta, tiede ja nuorisotyö ovat tärkeitä asioita. Veikkausvoittovaroilla tuetaan jopa nuorten työllistämistä.

Veikkausvoittovarojen käyttö kulttuuriin ja liikuntaan on eräänlainen yhteiskuntasopimus. Tuo edellä mainitsemamme summa, noin 390 000 000 euroa, jakaantuu siten että taiteen edistäminen saa 207 000 000 euroa, liikunta ja urheilu 135 000 000 euroa ja nuoristotyö 48 500 000 euroa. Veikkausvoittovaroista käydään kovaa kamppailua ja keskustelu niiden jako-osuuksista on varsin tulenarkaa tavaraa.

Mutta joskus on käytävä keskustelua joistakin asioista. Aloitetaan vaikkapa tuetuista orkestereista ja teattereista. Minkä kokoinen kaupunki sitten loulta tarvitsee oman orkesterin? Riittäisikö maahamme noin 7-8 maakuntaorkesteria isojen kaupunkien orkestereiden lisäksi. Tällaiset orkesterit kiertäisivät sitten jakamassa musiikkinautintoa maakunnissa.Teattereiden suhteen voidaan asettaa samat kysymykset! Sitten ovat museot jotka ovat varsinaisia rahasyöppöjä.

Kaikista demokraattisin kulttuurilaitos on kuitenkin kirjasto ja jos jostakin kulttuurin alalta jotain leikataan ja jonnekin siirretään, niin kirjasto on ensimmäisenä saamalistalla. Jossain päin Suomea on niin tiukka tilanne, että kirjastotyöntekijät eivät oikein tahdo päästä edes lakisääteisiin koulutuksiin. Toisaalta kirjastojen tietojärjestelmissä on paljon kustannuksia lisäävää päällekkäisyyttä, eivätkä kirjastotädit aina niin helpolla suostu uudistuksiin.

Varsinaisia taiteilijoita tuetaan loppujen lopuksi varsin pienillä summilla jos puhutaan kokonaisuudesta. Kun Aleksis Kivi aikoinaan sai "kirjallisuuden valtionpalkinnon" vuonna 1865 niin summa taisi olla 5000 silloista markaa (Korjatkoon joku jos muistaa paremmin!). Palkintonsa Kivi ansaitsi mutta sen myöntäminen hänelle kismitti paljon Runebergiä ja itseään A.Oksasta.  Kun Kivi palkintonsa sai niin hänpä vuokrasi kiesit ja kiersi rahoittajalta toiselle maksamassa velkojaan. Illalla Kivi oli taas tyhjätasku ja sai pian aloittaa kierroksensa uudelleen. No toisaalta Kiven hautajaisten jälkeen ystäväjoukko piti kunnon peijaiset joissa meni kiduksiin monta kiulullista paloviinaa, monta pulloa hyvää portviiniä jne. Taisi noiden peijaisten kustaanukset olla tuommoiset 400 silloista markkaa.