Katse kevääseen. Puutarhaporinoita

 

Toinen talvijakso jatkuu ainakin tämän päivän ja ehkä pitempäänkin, mutta faktuumi on että kevättä kohti kuljetaan. Niinpä postikin on tuonut erinäisiä luetteloita puutarhaharrastajille. Kynttilänpäivän tienoo on hyvä aika mietiskellä tulevan kevään ja kesäsyksyn puutarha-asioita. Eikä aikaakaan kun on jo tarvis laittaa jotkin kasvit itämäänkin.

Viime kesä oli menetettyjen mahdollisuuksien ja unelmien aikaa mutta uusi vuosi tuo aina uudet mahdollisuudet ja toivon. Lähdetäänpä liikkeelle nelikosta auringonkukka, maa-artisokka, kurpitsat ja maissi. Arskankukan siemeniä tulee vuosi vuodelta uusia myyntiin mutta parhaat saa kyllä linnunsiemenpusseista, ja tulee myös ylivertaisen halvaksi. Helpoimmalla olisi päässyt jos olisi syksyllä iskenyt sopivaan paikkaa parisataa reikää rautakangella, multaa reikään ja arskankukansiemen sopivaan syvyyteen. Sieltä se sitten lähtee oikeaan aikaan, karaistuneena ja nopeakasvuisena. Voisipa kuitenkin kasvattaa muutaman taimen kevään mittaan jotta saisi muutaman todellisen jättiläisen… 

Maa-artisokka on mielenkiintoinen kasvi. Sillä on suuri esteettinen arvo ja hyvää ruokaakin siitä saa. Tosin joidenkin mahalle se ei sovi ja luvassa on kylä melkoista “Philip & Terrance-meininkiä” herkullisen maa-artisokkakeiton jälkeen jos niinnkseen menee. Sain tilattua ko. juurikasta parisen kiloa. Siitähän se sitten lähtee julmetusti leviämään.  

Haaveena on ollut useampana vuotena laittaa aarin-puolentoista maissipelto. Vaivaahan se vaatii. Jokaiselle taimelle on näet tehtävä jonkinsortin potero, ei nyt iso mutta kuitenkin. Lannoaittaakin pitäisi ja siinä on vanha intiaanikonsti paras. Kuopan pohjalle muutama silakka, vähän multaa päälle ja sitten taimi siihen päälle. Tällaisen maissipellon “sisään” voi sitten tehdä muutaman kurpitsakummun. Maissi ja kurpitsa todella tykkäävät toisistaan ja kun kurpitsa kasvatta oikein hyvän kasvuston joka peittää maan ei maissiakaan tarvitse kastella niin paljon. Uusia kurpitsalajikkeitakin on saatavilla. Tänä vuonna taitaa jälleen olla spaghetti-kurpitsan aika...

Yrtit ovat sitten oma maailmansa. Luulenpa salvian lisäksi sitruunamelissan talvehtimisen onnintuvan jo toisena vuonna peräkkäin. Erään puutarhaliikkeen hinnastossa oli uusi ja mielenkiintoinen laji, nimittäin “tsevia.” Asia kun on niin, että erikoisuuksia kannataa kasvattaa kun tavallisia saa kuitenkin niin halvalla kaupasta. Tämä pätee niin potaattiin kuin yrtteihinkin.

Stevia on kasvi jonka lehtiä voi käyttää sokerin asemasta makeutukseen. Ovat kuulemma kaksikymmentäkertaa makeampia kuin sokeriruoko, ja stevia-uute on 200 kertaa sokeria makeampaa. Saattaapi olla myös hammasystävällisempää ja kaiken lisäksi kaloritonta. Tsevia on koristeellinen lehtikasvi joka sopii ruukkukasvatukseen myös sisätiloissa. Käyn tänään hovihankkijallani Turussa ja ostan siemeniä pussillisen ja laitan hyvin pikimiten itämään. Seuraamme projektia sen edetessä.

Politrukismus - III osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus ”.

Politrukismus eli muutama pakollinen reunahuo-mautus Niccolo Machiavellin teokseen Ruhtinas.

Belgialainen sosiologi Emil Durkheim lähti aikoinaan luomaan uskonnon teoriaa totemismin pohjalta. Hän väitti löytäneensä eräänlaisen “Totemistisen periaatteen”, joka näkyy ja vaikuttaa kaikkialla. Aika on osoittanut Durkheimin kuten muidenkin reduktionistien (Esim. Freud ja Marx) käsitykset varsin yksipuolisiksi. Olenpa myös minä vaarassa sortua turhan teorian luomiseen lähtiessäni näin politrukeista ja politrukismista porisemaan. En väitä, että selittämällä politrukkeja, politrukkimotiiveja tai ilmiön syitä pystyväni kokonaisvaltaisesti valottamaan inhimillisen perusongelmia. Palloa on kuitenkin tarkasteltava monelta eri suunnalta. Ei riitä sen pyörittäminen ja toteaminen, että se on likipitäen yleispyöreä joka suunnalta. Porautuminen edellä mainittuun teemaan on vain yksi, tosin mielestäni tärkeä, lähestymismotiivi. Perusväitteen on seuraava: Huumorintajuttomuus ja pelko liittyvät politrukkimotiiviin olennaisesti ja lähtemättömästi.

Koululaisen uusi tietosanakirja määritteli aikoinaan varsin mukavasti sanan politrukki perusmerkityksen. Lähtekäämme siis siitä liikkeelle:

POLITRUKKI. Ven. Politruk, aikaisemmin Neuvostoliiton asevoimien komppaniaportaassa toimineen poliittisen päällystön nimitys. Suuremmassa yksikössä oli vastaavasti poliittisia komissaareja.

Tässä vielä erään kansalaisen määritelmä: Politrukki, on lyhennys sanoista polititseski rukovoditel, "poliittinen ohjaaja", oli neuvostojärjestelmään kuulunut "poliittisen puhdasoppisuuden" valvontaelin. Alkuperäisestä käytännöstä nimitys on kääntynyt laajenemaan kaikenlaista yleensä negatiiviseksi katsottavaa yksilön vakoilemista ja ajattelun ja toiminnan vapautta sitovaa toimintaa. Niin kauan, kun elämme epätäydellistä yhteiskunnallista elämää, yhteiskunnan rakanteisiin kuuluu välttämättä ilmiöitä, toimintoja ja jopa yksityisiä henkilöitä, joita silmälasien väreistä riippuen voidaan kutsua politrukeiksi. Niin pitkään, kun politrukeista keskustellaan teoreettisella tasolla, käydään keskustelua politrukeista teoreettisella tasolla, eikä muuta. Heti, kun politrukkileimaa aletaan lätkiä milloin mihinkin ja kuhunkin, sanaa aletaan käyttää demagogisena käsikassarana. Politrukismiin liittyy aina ja välttämättä myös vallankäyttö kielteisessä mielessä suhteessa yksilöön. Politrukki ilman valtaa on yhtä satuolento kuin nopea alttoviulunsoittaja.

Glasnostin aikakauden ja perestroikan sarastaessa myös joskus myös Suomennie-mellä, ja muutenkin on mahdollista soveltaa termin politrukki käyttöä laajalti ilmiömaailmaamme. Politrukismin kaltaisia rakenteita oin ilmennyt maailmanhistoriassa aina.

Ja juuri politrukkien tekosia on historia väärällänsä. Politrukit tappoivat mm. Egyptin ja Israelin profeetat, Sokrateen (sinänsä varsinainen mulkero elikkä hankala inehmo) ja Jeesuksen, Giordano Brunon, Thomas Moren, Leo Brondsteinin...  Lista on loputon ja vielä täydentyvä pienemmistä sortotoimista nyt sitten puhumattakaan.

Mitkä ovat ilmiön filosofiset ja psykologiset perusteet? Mikä saa ihmisen palvomaan muotoa ja kangistunutta ilmaisua? Onko se pelkästään misoneia, muutoksen ja edistyksen pelko? Luoko yhteisö vai yksilön motiivit “politrugaalisen periaatteen”? Miksi nämä “luokat”, olivatpa ne fariseuksia, pappeja, NKP:n jäseniä tahi STASIN kyylääjiä (esimerkiksi yliopistoissa ja DDR:n mahtaviin saavutuksiin yltäneissä olympia-joukkueissa), pienemmistä poppoista nyt puhumattakaan kiusaamaan keskivertoihmisiä.

Mihin politrukismi-ilmio perustuu?

Edellä hahmoteltiin yleisellä tasolla ilmiötä nimeltä "POLITRUKISMI." Nyt lähdemme hieman yksityiskohtaisemmin pohtimaan ilmiön syntyä. Käytamme taas ns. teesimenetelmää.

I TEESI

Misoneia, uuden pelko, on yksi synnin ilmenemismuoto. Se luo mahdollisuuden peloilla ja tabuilla hallitsemiseen. Toisaalta on kyse vain laumaetiikasta, josta on myöhemmin kehittyvä ns. demokratia ja joskus jopa aidompi edustuksellinen hallintomenetelmä (edustuksellisuus ja alkeellinen demokratia eivät ole sama asia. Säätyvaltiopäivätkö parempi sitten?). Edustuksellisissa järjestelmissä pelko ja kateus eivät ole tyystin voitettuja suureita, politrukkien luokat on syrjäytetty jo aikoja sitten. 

II TEESI

Politrukkien "menestyksellinen" toiminta edellyttää massoja tai joukkoja, joilla ei ole kovinkaan kehittynyt maailmakuva, maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan. Politrukkien henkisesti lamaannuttamat yhteisöt osoittavat maailmanvierautta näennäisestä maailmanmissiostaankin huolimatta (esim. ammattivallankumoukselliset ja muut ideologiset työntekijät). Tällöin syntyy sensuuri tyhjine ja kolisevine muotokielineen. Ideologiaa jota politrukit muka saarnaavat eivät he kuitenkaan todellisuudessa tunne, ja jos tuntevatkin niin harvoin se on integroitunutta luovasta kulttuurisynteesistä nyt puhumattakaan. Jos maailmallinen totuus on ristiriidassa politrukin kaposen katsomuksen kanssa, niin silloin maailmallisesta totuudesta tehdään jalostumaton ja vielä kehittymätön. Paras keino tehdä loppu politrukkien toiminnasta on määrätietoinen, jatkuva ja luova valistustoiminta. Muuttuvien epäjohdonmukaisuuksien käyttö on vienyt kuitenkin monta politrukkeja vastaan asettunutta mestauslavalle tai maanpakoon. Tästäpä oivana esimerkkinä toiminee mikä tahansa uskonnollinen yhteisö. 

III TEESI

Huomattavan ideologin tai profeetan sana ei voi olla massoille, usein eläimelliseen vitkaisuuteen taipuvaisille, mieleen. Politrukin muodollinen julistus on helpompaa omaksua. Politrukki l. polidrugaalisen motiivin omaava henkilö voi tosin päästä jopa näennäisesti suuren ideologin, jopa mannerkansain-yhteisön johtoon (Esim. juopon suutarin poika Josif Vissarionovits Stalin) ollen edelleenkin säälittävä politrukki. Eittämättä näin on. Eihän kukaan ensinnäkään ole profeetta omalla maallaan ja johan peri-inhimillinen kateuskin on esteenä minkään sortin uudelle ja innokkaalle sanalle. Eihän toisen aatteen/ajattelumallin julistaja saa murentaa minun sosiaalista profiiliani, prkl! 

IV TEESI

Alarakennelmako (yhteisön tarpeet) vai yksilön (politrukkikandidaatin) "pyrkyryys ja tunku lopultako sitten luovat politrukkeja", joskus jopa poliittisia komissaareja. MJAAH! Sekäpä että! Pelokkaalle yhteisölle on politrukki jopa henkivakuutus kuin nyrkki silmään. Sellainen lauma kuin johtajakin. Susilaumassakin tunnetusti poikkeava yksilö syödään pois oikein joukolla ja suurella innolla. Jos yksilöllä on pyrkyryyttä ja tunkua + tietysti "suhteita" on menestys taattu. Ehkä kuitenkin "alarakenne" luo mahdollisuuden polidrugaalisen motiivin puhkeamiselle. Valistunut ja suvaitseva yhteisö todella sietää politrukkeja, mutta se jättää ne omaan arvoonsa.

V TEESI

ONKO SEURAAVANLAISESSA YHTEISÖSSÄ TILAA POLITRUKEILLE?

HARVEY COXIN METAYHTEISÖ (POLITRUKITON SYSTEEMI):

1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox kirjoitti seuraavaa: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten esteettinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, ehkäisee sen etta ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen." 

Metayhteisö on myös yhteisö, jossa on tapahtunut perinpohjainen synteesi. Mystikon ja militantin osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa dynaamista jännitettä. Metayhteisöllä Cox tarkoittaa joustavaa yhteisöä, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti poliittisen maailman kanssa. Sen on oltava instituutio, jolla on tavallisen instituution muoto, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi  vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä faktisen ja fantasian maailman välillä ollen "valtio valtiossa." Metainstituutio vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta dynaaminen jännite sailyisi. Metayhteisö tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita.

Coxin ajatuksia voisi pitää eräänlaisena ohjelmallisen surrealismin manifestoitumana. Cox käyttääkin itse käsitettä surrealismi kuvatessaan kollasoivaa ideologiaansa. Mitä se sitten käytännössä olisi? Kuinka arvonihilisti ja perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa?

Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin politrukkien johtamassa laumassa, varmasti toimisi myos muuntuva epäjohdonmmukaisuuskin. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisesta huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eika ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitetta

VI TEESI

Politrukkien tavasta kääntää takkia on myös jotain sanottavaa. Politrukeilla, siis löysillä ideologi-nilkeilla on taipumusta silloin tällöin kääntää takkiansa l. vaihtaa ideologiaa. Ideologiaahan ei tällöin tarvitse edes vaihtaa tai uuteen syventyä. Onhan vanhat toimivat keinot ja käytäntö ja erityisesti "demokratia" hanskassa.

Tietysti olisi mukavaa olla kirkkoherrana vaikkapa seurakunnassa jossa Coxin ideologia toimii. Mutta koska ihmisten kanssa on  vaikea asioida niin loppujen lopuksi politrukismi on varsin humaani keino hallita esim. työyhteisöä. On helppoa analysoida politrukismi-ilmiötä mutta helpompaa on olla politrukki, ja kukapa tietää vaikka jossain toimisi hyviäkin politrukkeja. Ei kaikki mikä tuli Neuvostoliitosta ollut mitenkään pahaa. Metayhteisö on ihmisen tavoittamattomissa, nauttikaamme siis politrukismista. On paljon helpompaa voittaa syöpä lääketieteen keinoin, poistaa jopa köyhyys planeetaltamme kuin poistaa politrukismi. Miksi siis puuttua ihmisen perimmäiseen luonteeseen.

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin vaikka tällainen vanha musiikki.

Myyttiä myytin päälle

                           

Jotenkin Kalevalanpäivän läheisyys, ja vanhojen ”oikeiden” talvien muisto tuo mieleen Eino Leinon Helkavirret ja miehen yleensäkin. Helmikuinen talvi, aur-ingon kimallus suomalaisessa alkumetsässä, on Kimmon koston ja Orjan pojan tunnelmamaisemaa.

Leinon runous on kylläkin hyvää käyttölyriikkaa, ja suuren yleisön silmissä se onkin kestänyt näihin päiviin asti. Paljolti se on pelkkää mittaan kirjoitettua tunnelmankuvausta, poikkeuksellisen melankolisen psyyken purkausta. Mittaan pakotettuna ja loppusoinnutettuna se kieltämättä näyttää runoudelta. Harvoin se kuitenkaan sanoo juuri sitä, mitä vain runouden pitäisi pystyä sanomaan. Toisaalta eivät modernismin silmälasit aina tee hänelle oikeutta.

Leinon runous ja hänen traagisen taitelija-kohtalonsa ihannointi on ollut haitallista myytinrakentelua. Mukamas suomalainen alavireinen sielunmaisema on yhtä suuri myytti kuin suomalaisten huono viinapää. Meissä kaikissa asuu aivan varmasti pieni iloinen ja touhukas toskanalainen pienviljelijä. Ja meilläkin on tulta syökseviä harmaahapsia ihan kotitarpeiksi...
 


 se on kiinassa Kiinan myyri —
 mut Suomessa Suomen kyltyyri
 tuon kaiken on karikatyyri.”

Meillä ei ole vielä kyetty arvioimaan Leinon koko runo-tuotantoa tarpeeksi kriittisesti. Joku on kylläkin sanonut hänen runoutensa ole-van kuin aarniometsä, jossa siellä täällä kasvaa rämöpuiden keskellä muutama ytimeen asti terve yksilö. Omana aikanaan ankaraa kritiikkiä saanut runoilija on kokenut profeetan kohtalon; jälkipolvet kyllä rakentavat hautamuistomerkkejä ja patsaita, lopulta hänestä tulee hyvä ja vaaraton ideologinen työväline. 

Oliko Leinon ansio hänen runoudessaan vai persoonansa käyttökelpoisuudessa? Onko hänen runoutensa pääasiassa kuitenkin luokiteltavissa vain ”runotarten erehdykseksi?” Kysymyksiin voidaan vastata vain jos ensin määrätietoisesti hävitetään muutamia myyttejä, ja arvioidaan kaikki aivan uusista lähtökohdista.

Jos hänen tuotannostaan pitäisi nostaa esiin jotain kestävää, niin ehkäpä sitten molemmat sarjat Helkavirsiä, ja kesällä 1903 syntynyt lyyrinen mestaripala Nocturne. Pelkästään nekin riittäisivät nostamaan hänet kansallisrunoilijoiden kastiin, ja vain niiden osalta hänet voidaan luokittaa eurooppalaiselle mestaritasolle. Helkavirret ovat käytännössä ainoa todella onnistunut sovellutus kalevala-mitasta. Puhdastahan se ei tosin ole. 

Leino onnistui soveltamaan monotoniseen nelipolviseen trokeeseen aineksia runouteemme niin vaikeasti istuvasta kuusimitasta hallitun mitanylityksen ja säkeenmurros-tekniikan muodossa. Lisäksi helkavirret, erityisesti kesän 1903 ensimmäinen sarja, sisältävät  huomattavan musiikillisen taustavirityksen.

Kangasniemen taikakesänä 1903 ylevimmillään kukoistanutta Leinon ja Otto Mannisen toveruutta voidaan verrata verrata saksalaisten Goethen ja Schillerin ystävyyteen. Mannisen osuus helkavirsien synnyssä oli tärkeä. Nimenomaan runoilija tarvitsee ateljee-kriitikkoa, hänen on alistuttava ainakin yhdelle ihmiselle. Esimerkiksi 1900-luvun merkittävimmän runoelman, T.S.Eliotin ”Aution maan”, synnyssä runoilija-toveri Ezra Poundin osuus oli ratkaiseva. Juuri hän lyhensi ja stilisoi Eliotin käsikirjoituksen, teki sille tarvittavan ”keisarinleikkauksen.” Sitten on myös muistettava, että kesällä 1903 syntyi myös Nocturne. Sitäkin hiottiin ja versioitiin Rasinkankaan saunan lauteilla ja kesäillassa.

 

 Kahdessa suhteessa Leinon kritiikitön palvonta on ollut perin turmiollista. Sillä on ollut hyvin haitallinen vaikutus suomalaisten käsityksiin runoudesta yleensä. Sitten voidaan väittää, että joillain hänen runoillaan, ja erityisesti niiden tulkinnoilla, on ollut määrät-tömän haitallinen vaikutus suomalaiseen sielunmaisemaan.

 Minkä tahansa negatiivisen asenteen viljely ei voi olla kenellekään hyväksi. 

Annetaanpa ajatuksen jälleen lentää... Jos runottaret, vaikkapa ne yhdeksän ihanaa Helikonin sisarta, todella eläisivät, niin heidät voisi raastaa esiin terhenlinnoistaan. Sitten heidät pitäisi haastaa oikeuteen kiusanteosta, jopa kuolemantuottamuksista. Montakohan liipaisimenpainallusta ja hirttonarun nitkahdusta Leinon Lapin kesä on saanut aikaan. Sellaisen runon inspiroiminen olisi siten nähtävä rikollisena tekona. Mutta turhautuvathan runottaretkin joskus Lapin kesä Vesku Loirin tulkintana ei ainakaan sovi olympia-joukkueen taisteluhengen kohotukseen. Sitten onkin helppo sanoa: ”Tein vain parhaani!” Tässä olisikin tilaus suurelle psykohistorialliselle tutkimukselle.

Yksi hartaasti varjeltu myytti on myös kuva Leinosta ennen aikojaan vanhentuneena ihmisenä. On puhuttu jopa aivan erityisestä ihmislajista, jonka kohtalona on elää elämänsä tiivistettynä, puolet toisia nopeammin. Hänen kuolinsyykseen on aina laveasti määritelty vain ”pitkälle edennyt selkäydintauti.” Kuulostaako jotenkin mystiseltä? Selkäydintauti (Lähinnä selkäydinkato eli tabes dorsalis.) on kylläkin seuraus jostain muusta, 1900-luvun alkupuolella lähes aina hoitamattomasta ja pitkälle kehittyneestä syfiliksestä.

Kysymys siitä kuoliko Leino kuppaan saa kaikki hienostuneet Leino-tuntijat punas-telemaan, rykimään ja virittelemään suomalaisille ominaisen itsesensuurin kyllästämiä lausekuvioita. Esimerkiksi Ranskassa ei koskaan ole ollut häpeä jos suurmies kuolee syfilikseen, tai nykyään vaikkapa AIDSiin (Kuten oli laita esim. Michel Foucaultin). Tähän sopiikin muutama säe edelleen osuvaa ja onnistunutta Leinon satiirista käyttölyriikkaa:

“Tuhatkasvoinen on kyltyyri —

Pieni keskeneräisyyden ylistys

                                             

Syksyllä 1935 sai Frank Llyod Wright, yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista  arkkitehdeistä, puhelinsoiton työpajalleen Wisconsiniin. Edgar J. Kaufmann oli matkalla hänen luokseen nähdäkseen miten hänen tilaustyönsä suunnittelu etenee. Hänhän oli tilannut maailman parhaalta arkkitehdiltä ainutlaatuiseen miljööseen rakennettavan talon suunnitelman. Kysehän oli ns. Fallingwater House-talosta Pennsylvanian Bear Run’ssa. Wright oli pähkäillyt projektin parissa jo pitemmän aikaa ja tietysti saanut etumaksun työstään. 

Tuona päivänä 22 syyskuuta 1935 hänellä ei kuitenkaan ollut ensimmäistäkään piirrosta tulevasta mestariteoksestaan. Hän toivotti Kaufmannin mitä lämpimim-min tervetulleeksi, aikaa oli noin kymmenen tuntia... Toimeen ryhdyttiin ja tulosta alkoi syntyä. Nopeita luonnoksia syntyi pinokaupalla ja varsin nopeasti talo sai hahmonsa. Apuna oli joukko Wrihgtin oppilaita jotka tekivät puhtaaksipiirrostyön mestarin luonnoksista. Hektiset tunnit ja urakka oli valmis Kaufmannin ajaessa pihaan. Loppu on arkkitehtuurin historiaa.


Mitenhän siinä noin kävikään! 

Em. esimerkkikertomus on monesti luonut uskoa omiin, tietysti paljon vähäpätöi-simpiin, hankkeisiin jotka ovat jääneet viime tipalle. Moni saarna on syntynyt viimeisenä yönä ennen sunnuntain jumalanpalvelusta. Mutta miksipä kaiken pitäisi ollakaan niin selvää ja varmaa? Keskeneräisyys on ihmisen perimmäisin olemus ja se on sallittua. Maailmakin on muuttuva ja keskeneräinen. Keväällä tästä todistaa luomisvoimaansa puhkeava luonto. Kotipuutarhuri ei koskaan voi olla tyytyväinen luomuksiinsa, jokin osa isoa palapeliä vaati aina korjausta, muutosta tai jopa hävittämistä. Hän ei voi luomiskertomuksen Raamatun Jumalan tavoin katsella tekeleitään vain todeten ”Ja se oli sangen hyvää.” Hän voi sain sanoa ”Ja se oli vain keskeneräistä.”

Mitäpä jos miettisimme seuraavaa kahta lauselmaa rinnakkain ja sisäkkäin:

”Taiteilija ei mielellään näytä muille keskeneräistä työtään.”


Ihminen on keskeneräinen mutta hän joutuu näyttämään oman itsensä muille. Usein hänet tuomitaan, tai ainakin häntä arvostellaan. Hän voi kärsiä aikaan sidottua ahdistusta vaikka voikin olla varma ikuisuudessa saatavasta voitonsep-peleestä. Tämän tiedostava ihminen on ”Jo nyt mutta ei vielä-ihminen.”

Keskeneräisyys on ihmiselle ominaista siinä kuin villipedolle vaistonvarainen saalistaminen elinehto. Keskeneräisyys ja kaikenlainen erehtyminen ei ole syntiä. Syntiä sitä vastoin on omaehtoinen kuvitelma siitä että voisi arvostella toista syntistä ihmistä asettumalla tämän motiivien yläpuolelle. Sitä paitsi mitä iloa olisi täydellisestä maailmasta? Sellaisessa maailmassa ainakin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon ja pääasiallisin kuolemansyy olisi varmaankin itsemurha.


Suuri mestarikin on keskeneräinen tarvitessaan ympärilleen oppilaistaan koostuvan tiimin...