DDR, Suomi ja me - Derkumpi juttu!

Derkkulan  perikadosta  on  jo  kulunut 35 vuotta ja rapiat. Näin olympialaisten talvikisojen ollessa ovella tulee mieleen tuon Saksan Demokraattisen tasavallan urheilu-ihme. Mutta omalla tavallaan tuon erikoisen valtakunna  vaikutukset  näkyvät  yhä.  

Urheilumuistoja

Monelle nuoremman sukupolven edustajalle joka tietää jotain yleisurheilusta ja vanhoista ennätyksistä kirjaimet DDR ovat tulleet tutuksi. Mutta siihen se sitten jääkin. Yksi  DDR:n naisten vanhoista maailmaennätyksistä  yleisurheilun  saralla  on  edelleen  voimassa.  Marita Kochin  tulos 47.60 400 metrin juoksussa kestää edelleen ja se on rikkomalla rikottava. Doping-syytökset eivät nyt auta. Samalla hengenvedolla voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi Florence Griffit-Joynerin ennätykset kahdella lyhyemmällä matkalla. Kochin ennätys voi tulla tiensä päähän lähivuosina. Ikuiseksi ennätykseksi se tavallaan jää sillä nykyiset ratainnoitteet ja tossuteknologia antava nykyjuoksijoille ainakin puolen sekunnin buustin ratakierroksella verrattuna Kochin aikakauden edellytyksiin. Petra  Felken vanhan mallin keihästulosta 80.00 tuskin olisi rikottu koskaan.

Talvikisoista puheenollen derkkujen menestys kelkkailussa oli hämmentävä vuosina 1968-1988 he saivat ratti-, ja ohjaskelkkailussa 18 kultaa, 13 hopeaa ja 11 pronssia. Kaikkihan on lopulta kiinni siitä mihin halutaan satsata. Suomessa olympia-kriteerit täyttävän kelkkailuradan rakentaminen maksaisi ainakin saman verran kuin tulevien talvikisojen uusi kelkkailurata eli noin 120-140 miljoonaa euroa.

Derkkula  oli  todella  kaikesta kauheudestaan huolimatta kiehtova maa  juttu, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa.  Valtiot  tulevat  ja  menevät.  Toisaalta  esim.  Suomessa  Derkkulan  perintö  elää  varsin  yllättävissäkin  paikoissa.  Mitenhän lähivuosikymmenten historiaan saataisiin uusi tulkintoja jos kaikki salaisuudet vihdoin paljastuisivat. Pitää kuitenkin muistaa että tänään voimme olla viisaita kun katsomme menneistyyteen, mutta teemme samalla harkitsemattomia tekoja. Kaikkihan  tapahtui  edellisellä  maailmankaudella  joka  päättyi  jo  vuoden 1991  lopussa. 

Pieni derkkumuseo

Monihan  siitä  puhuu  mutta  harvalla  sitä  on.  Ai  mikä?  No  tietysti  derkku-kamaa  kotimuseossa.  Onnistuin  pelastamaan  aikoinaan  hävitykseltä  eräässä  helsinkiläisessä  viinakaupasta  viisi  kappaletta  derkkulalaisia  käsipyyhkeitä.  Ne  ovat  monipuolisessa  käytössä  edelleen,  aivan  astiapyyheliinojen  kierrossa.  Materiaali on  kestävää  ja  onnellisia  käyttövuosia  on  vielä  monta kymmentä.  Kokoelman  helmi  on  kieltämättä  Radeberger Pilsener-nimisen  oluen  pullo  vuodelta  1989.  Se  oli  yksi  niistä  kuuman  olutkesän  1989  Alkon  uutuuksista.  Yksi  tyhjä  pullo  tuli säästettyä  ja  sain  varjeltua  sen  monelta  keräilijältä,  mm.  eräältä  ”kaivos-insinööriltä.”  Hän  ei  pahemmin  oluesta  ymmärtänyt  mutta  matkusti  ympäri  Eurooppaa  erilaisten  etikettien  perässä.  Kaivosinsinööriksi  miehen  ristin  sen  takia  että  hän  kovin  muistutti  mitoiltaan entistä  Neuvostoliiton  urheilijaa  Vasili  Aleksjeviä.  Aleksjevhän  oli  koulutukseltaan  kaivosinsinööri.  Kyllähän  varmaan  paksu  ja  tukevakin  mies  kaivosinsinöörinä  pärjää,  ei  siinä  mitään.  Vasilihan  oli  tunnettu  sosiaalisuudestaan  ja  hyvin  leppoisasta  luonteestaan.  Etikettien  perässä  juossut  kaivosinsinööri  ei myöskään onneksi  ollut  kovin  agressiivinen  keräilyvietissään...

Urheilumaine

Derkkulan  urheilumaine  oli  omaa  luokkaansa.  Keinot  sen  saavuttamiseksi  vain  olivat  kovin  järkyttävät.  Derkkulassa  oli  aivan  oman  ihmisjoukkonsa  josta  voidaan  käyttää  nimeä  ”melkein  huippu-urheilijat.”  Jokaisessa  ikäluokassa  oli  näet  puolisen  tusinaa  lahjakkuuksia  joita  treenattiin  jokaisessa  lajissa  nuorten  sarjaan  (Alle  20v)  saakka.  Sitten  rannalle  jätettiin  yhtä  tai  kahta  poikkeusta  lukuun  ottamatta  kaikki.  Elämä  oli  pilalla  siinä  vaiheessa  monelta.  Derkkulan  systeemissä  satsattiin  vain  huippuihin,  ja  heikäläisten  ”Kalevan  Kisoissa”  tulostaso  oli  vallan  surkea.  Jos  maaottelu  Suomen  ja  Derkkulan  välillä  olisi  käyty  kymmenmiehisin  joukkuein  olisi  ylivoimainen  voittaja  ollut  Suomi.  Mutta  eipä  Ranskan  muukalaislegioonassa  sitten  ollutkaan  pulaa  hyväkuntoisista  alokkaista  1990-luvulla  rajojen  auettua.  Oli  derkkulassa  muitakin  laitapuolen  kulkijoita  kuin  entiset  melkein  maailmanhuiput.  Paikallinen  kansantisle  ja  olut  oli  näet  melkein  ilmaista,  ja  rappioalkoholistien  lukumäärä  oli  vallan  hirmuinen.  Onneksi  leipäkin  oli  halpaa.  Radebergeristä  en  enää  uneksi  mutta  Derkkulan  kolmoisvoitto  yleisurheilussa  oli  todella  ihana  asia.

Ihmemaa DDR - korkeakoulujärjestelmää ihannoitiin

Suomen  ja  Derkkulan  suhteet  ovatkin  sitten  oma  lukunsa.  Kulttuurivaihtoa  tapahtui  paljon  ja  vaikutteita  saatiin  hyvin  paljon.  Muutkin  kuin  taistolaiset  sinipaidat  ihailivat  Derkkulan  systeemejä.  Mitä  lie  taustalla!?  Ehkäpä  ajateltiin  että  saksalaiset  osaisivat  tehdä  sosialistisen  mallivaltion.  Muuta  motiivia  taustalla  on  vaikea  nähdä.  Suomen  korkeakoululaitos  sai  hyvin  paljon  vaikutteita  Derkkulasta,  samoin  opetusoppi.  Tutkinnonuudistus  jossa  luovuttiin  vanhoista,  isommista  kokonaisuuksista  juontaa  juuresta  Derkkulasta.  Yliopistotutkinnot  pirstottiin  ”pieniksi”  työkaluiksi  jotka  sijoitettiin tutkinnon  ”työkalupakkiin.”  Ja  kaikilla  opintokokonaisuuksilla oli  vallan  derkkulamaiset  koodit.   Asiasta  saisi  vielä  todella  hyvän  väitöskirjatutkimuksenkin,  varmasti  useita.

Rippikoulu

Kaikista  erikoisinta  asiassa  on  se,  että  Jarkko  Seppälän  käsialaa  oleva  rippikoulu-ohjelma  vuodelta  1980  on  niin  derkkulalainen  viritelmä  kuin  vain  voi  olla.  Ko.  mieshän  oli  Helsingin  Yliopiston  Teologisen  tiedekunan  käytännöllisen  teologian uskontopedagogiikan professori  herrojen  Kauko  Tammminen  ja  Juha  Kalevi  Vermasvuori  välillä.  Tullessaan  proffaksi  oli  rippikoulu-uudistus  jo  toki  tehty  ja se  oli  lähtenyt  elämään  omaa  elämäänsä.  Mutta  vanhat  rippikouusuun-nitelmat  ovat  täynnänsä   pieniä  tuntikokonaisuuksia  eli  juuri  noita  derkkulalaisia  työkaluja.  Muutenkin   eri  kokonaisuuksien  sanallisisssa  perusteluissa  lyö  läpi  aikansa  eetos  ja  henki  tavalla  jonka  perusteella  sylttytehtaan  osoitteesta  ei  voi  olla  epäilystä.  En  syytä  omalle erikoisella tavalla mainiota  Jarkko  Seppälää  derkkuilusta,  ajan  henki  vain  oli  se  vallalla  ollut  pedagoginen  suuntaus  vaikutti  myös  kirkon  elämään.  

Mutta  kyllähän  kuusikymppisen  Jarkko  Seppälän  olisi  habitukseltaan toki  voinut  kuvitella  aivan  hyvin  jonkin  Derkku-yliopiston  proffaksi,  mutta  samaa  voidaan  kyllä  sanoa  niin  monesta  muustakin  yliopistomiehestämme  noina  aikoina.  Seppälän  työn  ansiosta  rippikoulut  yhdenmukaistettiin  ja  se  loi  hyvän  kasvualustan vuosituhannen alun  Suomen kirkon rippioulun kukoistavalle monimuotoisuudelle joka on vaipunut nykyään tietyllä tavalla Derkkulaakin kauheampaan totalitäärisyyteen.

EJT  murheen  alhossa

Loppuun  vielä  yksi  anekdootti  lokakuisesta  Helsingistä  viime  maailmankauden  loppuvuosilta.  Oli  04.10.1990  aamupäivä  ja  näin  raitiovaunu  kolme-beessä  itkuisen  ja  murheellisen  näköisen miehen;  Esko-Juhani  Tennilän.  Edellisenä  iltana  oli ollut  Derkkulan  lopettajaispaartit,  ja  EJT  matkasi  kaiketi  kohti  eduskuntaa.   Tiesin  mistä  oli  kyse...  Menin  lohduttamaan  kotimaakuntani  suurta  poika:  taputin  olkapäälle  ja  sanoin:  Esko-Juhani,  Esko-Juhani,  Lapin  mies,  pahaa  tämä  minullekin  tekee  mutta  se  oli  vain  yksi  Saksan  Demokraattinen  tasavalta,  jos  toista  tarvitaan  niin  se  on  korkeemmassa   käressä...  Jotain  sopersi  vastaukseksi  murheellinen  mies.  Taisi  alkaa  ja  loppua  sanoilla  ”Mutta  kun...”

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Kyllä se nyt ovain aika soittaa Aufverstanden aus Ruinen.

Kirja ”Jääkiekkoilumme tähtiä ja tähtihetkiä.” Muutama ajatus.

Kyseessä on vuonna 1969 ilmestynyt kirja jonka luin nyt uudelleen 53 vuoden tauon jälkeen. Tuo poikavuosien lukukokemuksen on täytynyt olla intensiivinen koska monet kirja kuvista ovat piirtyneet mieleen puolen vuosisadan ajaksi. Kirjan tekijöinä olivat Antero Raevuori ja Jyrki Otila. Vuonna 1937 Viipurissa syntynyt Raevuori kuoli kesällä 2025 ehdittyään 88 vuoden ikään. Otilasta tuli visailuiden mies ja aivan sattumalta Europarlamenttiinkin hän ehti.  Syöpä vei hänet jo vuonna 2003 61-vuotiaana.

Kirja kertoo tuokiokuvittain suomalaisen jääkiekkoilun historiaa 1940-luvun lopusta 20 vuotta eteenpäin. Ensimmäinen Suomen mestari oli vuonna 1928 Viipurin Reipas ja MM-kisoihinkin osallistuttiin jo vuonna 1939. Valtaosan lyhyistä jääkiekkotarinoista on kirjoittanut Raevuori. Että kirjoitetaan kahden vuosikymmen tarinaa sen kohokohdista käsin on ymmärrettävää senkin vuoksi että kirjoittajat kertovat siitä minkä he myös itse ovat nähneet. Ratkaisu tuntuu 55 vuoden jälkeen oikein perustellulta. Ajan hammas ei ole kirjan tenhovoimaa vienyt. Se on tänä päivänä suomalaisen jääkiekon ystävän kirjakokoelman paalupaikalla.

Kirja tuo mieleen perspektiivejä ja sen miten nopeasti suomalainen jääkiekkoilu nousi eurooppalalaisen kiekkoilun  huipun tuntumaan. Henkilöhahmot muuttuvat kerronnan myötä eläviksi. Harva kirjassa mainituista pelaajista on enää elossa, poissa ovat Aarne Honkavaara, Lalli Partinen, Matti Keinonen, Juhani Lahtinen ja moni muu. Todella vanhoista staroista, 1930-luvulla syntyneistä ja maajoukkueessa merkittävän uran tehneistä, on elossa enää Raimo Kilpiö.

Aina yhtä liikuttavaa on lukea Jarmo Wasaman tarina. Mies pysyy jääkiekkoilumme historiassa ikuisesti nuorena ja suurimpana lupauksena. Wasama kuoli 02.02.1966 22-vuotiaana ikävässä auto-onnettomuudessa. Hän ehti pelata jo tuohon ikään mennessä yksissä olympialaisissa talvikisoissa ja kolmissa MM-kisoissa. Elettiin aikaa jolloin MM-kisoja ei pelattu olympia-vuonna. Maaotteluja kertyi 74. 

Sukupolvesta toiseen voidaan mietttiä montaakin asiaa. Wasamahan edusti aivan uutta pelaajatyyppiä jota Euroopassa manifestoivat sellaiset nimet kuin Lennart Svedberg, Jan Suchy ja myöhemmin Börje Salming ennen NHL-uransa alkua. Kyse oli luisteluvoimaisesta ja hyökkäyspeliin osallistuvasta puolustajasta. Wasama jätti aukon jota ei pystytty paikkaamaan koskaan. Hänellä olisi voinut olla ratkaiseva merkitys Suomen menestykselle vuoden 1967 Wienin MM-kisoissa ja erityisesti Grenoblen olympiaturnauksessa 1968. Vartuttuaan muutaman vuoden hän olisi ollut pelaaja joka olisi yksin voinut muuttaa pelin kulun monessa ottelussa.  

Suomen kiekkoilu on sankaritarina ja siihen kuuluu nuorena kuolleen sankarin hahmo. Jouko Vuolle ja Antero Teronen ovat tehneet Wasamasta ohjelman ikimainioon Kiveen hakatut sarjaansa. Ohjelma julkaistiin 10.01.2007 ja se löytyy YLE:n areenasta.

Mutta olisiko Jarmo Wasama ollut NHL-tason pelaaja ja saanut paikan jostain joukkueesta. NHL laajeni kahdentoista joukkueen sarjaksi ennen kautta 1967-68. Kahdessatoista joukkueessa oli tarjolla tuolloin periaatteessa vain 72 puolustajan paikkaa. Ensimmäinen eurooppalainen täyden kauden NHL-liigassa pelannut oli ruotsalainen puolustaja Thommie Bergman kaudella 1972-73. Wasama olisi eläessään ollut vuoden 1968 olympiaturnauksen jälkeen kuumaa tavaraa mutta hänen elämäntarinansa olisi voinut olla pitkälti samanlainen Lasse Oksasen,  toisen Ilves-pelaajan. Sanotaan että Lasse Osasella olisi ollut valmiina sopimus  uuden NHL-joukkueen Vancouver Canucksin kanssa mutta miksi lähteä kun oma huoltoasema-bisnes tuotti enemmän. Lisäksi Oksanen varmasti tiesi siellä kokeiltuaan miten tolkuttoman raakaa oli peli rapakon takana. Wasama oli samanlainen amatööri kuin Oksanenkin.

Wasaman suku oli varakasta kauppiassukua ja varmasti Jarmo sai toteuttaa ns. amatööri-ihannetta kaikessa puhtaudessaan. Vanhemmille sukupolville on tuttu sanonta ”Työlki ellää mut kaupal rikastuu.” Ehkä emme spekuloi Wasaman uralla ja sillä mitä olisi tapahtunut arvokisoissa vuodesta 1966 lähtien. Se sanottakoot että Wasama olisi ollut vuoden 1974 Helsingin MM-turnauksessa 30-vuotias. Suomi ei ehkä enää olisikaan tavoitellut  noissa kisoissa ensimmäistä arvokisamitalia. Punakonekin olisi voinut törmätä pakkikalustoomme jota johti Wasama. Mukana olisi ollut Juha  Rantasila, Heikki Riihiranta, Seppo Lindström ja Pekka Marjamäki. Ehkä myös Ilpo Koskela joka oli tuolloin parisen vuotta nuorempi kuin Wasama. 

Lopuksi vielä vähän ns. amatööriurheilusta kun siitä kerran tuli puhe. Amatööristä puhutaan yleensä urheilun yhteydessä, mutta ranskalaisperäinen käsite amateur ”rakastaja” voitiin ennen liittää mihin tahansa jonkin asian intohimoiseen harrasta-jaan tai syvälliseen paneutujaan. Tietysti on olemassa myös konnossöörit, käsite joka on myös samaa perua kuin amatööri. Amatööri saattoi periaatteessa olla kuka tahansa, mutta konnössöörit olivat amatöörien" ammattilaisia.” Urheilun saralla amatööri sai kummallisen merkityksen. Siitä saamme osviittaa moneen asiaan tänäkin päivänä. Viime aikoihin asti amatööri on mielletty urheilijaksi joka ei saa varsinaista palkkaa ammattiurheilijoista poiketen. Saatoit olla amatööri-urheilija jos olit syntynyt riittävän varakkaiden vanhempien lapseksi tai olit aatelinen. 

Edellytykset amatööri-urheilulle syntyivät myös jos sinulla oli jokin tukija, joka järjesti sinut suojatyöpaikkaan jossa saatoit käyttää suurimman osan ajasta harjoitteluun. Innokkaimmat amatööriurheilun puoltajat olivat ylimysmäisiä ja vakaasta toimeentulosta nauttivia henkilöitä jotka katselivat lähinnä halveksivaan sävyyn alemmista yhteiskuntaluokista nousseita urheilun avulla eteenpäin päässeitä palkkaa ja palkkioita saavia urheilijoita.

Amatööriurheilun historian kipukohtaa kuvaa omalla tavallaan parhaiten elokuva ”Tulivaunut”, joka kertoo kahdesta vuoden 1924 VIII olympiadin kisojen kulta-mitalistista Harrold Abrahamista ja Eric Liddellistä. Se on kiintoisa elokuva katseltavaksi kun Pariisi isännöi tänä vuonna jälleen urheilevan nuorison ja myös niitä seuraavien vanhempien ikäluokkien suurta juhlaa kun XXXIII olympiadin kisat lähestyvät.

Ikuista elämää ei tule, mutta siedettävä kuitenkin.

                                     

Ikuisella elämällä tässä tarkoitetaan ihmisen kaltaista elämää tällä kiviplaneetalla. Kynsilaukan ystävä ei tietenkään usko että jos hänet haudataan maahan asianmukaisin menoin niin seuraavana keväänä nousisit uuteen elämään kuusinkertaisena kloonina. Elämä täällä on sitä mitä se on ja se loppuu joskus kuolemaan. Toki kynsilaukka tekee elämästä siedettävämmän ja varmasti myös terveemmän.

Vanhemmiten moni miettii jo tapaa hautauttaa itsensä. Kun asiaa on paljon mietitty niin ekologinen hautaus alkaa tuntumaan ainoalta oikealta tavalta järjestää asia. Mitähän se sitten tarkoittaa? Moiseen projektiin tarvitaan vain muutama hehtaari metsää joka muutetaan ekologiseksi hautuumaaksi, ja itselle omistusoikeus aarin alueeseen. Ekologinen hautaus on tämän jälkeen suhteellisen helppo juttu jos luvat vain ovat kunnossa. Sitten tarvitaan vai muutama uskottu aikalainen toimittamaan tätä viimeistä palvelusta. Varsinaista hautausta voi edeltään uskonnollinen riitti, hautaan siunaaminen tai jos kyse ei ole kristitystä niin sitten jokin muu meno. Tärkeintä kai on että sellainen on.

Mutta millaisen viimeisen toimituksen he tekevätkään kynsilaukan ystävälle? Tarvitaan kaksi ja puoli metriä syvä kuoppa joka halkaisija on noin 70 senttiä. Ruumis laitetaan siihen pellava-säkissä ja lasketaan kuoppaan vinssillä kasvot itäänpäin. Kuopan reunan ja sisältöisen säkin välys täytetään mullalla. Tuhkaa ja lannoitteita ei käytetä.

Säkki on täytetty kynsilaukan wrappereilla joita tarvitaan noin 20 ämpärillistä. Niitä on hyvä alkaa keräämään jo 70-vuotissyntymäpäivän jälkeen, mahdollisesti jo aikaisemminkin. Pää jää noin 70 sentin syvyyteen. Kuoppa täytetään hiekan ja mullan seoksella tiiviisti ja päälle voidaan laittaa multaa ja kariketta. Haudan päälle istutetaan puu. Paras vaihtoehto on kotimainen mänty. Ja jos tilaa on kokonainen aari niin paikalle voi istuttaa useita mäntyjä. Kyllä niistä useamman sadan vuoden aikana yksi kasvaa suurimmaksi. Jos hyvin käy niin oma puusi kasvaa jopa 500 vuotta. Jos sinut muistetaan vielä 500 vuoden kuluttua niin olet saanut jotain aikaankin. Jos joku 500 vuoden päästä käy halaamassa vanhaa puuta ja muistaa kaukaista esi-isäänsä, niin olisihan se somaa... Sinne metsään voivat tulevat polvet tehdä sitten vaelluksia, ja jos se on vaaran laella niin siellä voi ihmetellä sitä eikö se Betelgeuze jo posahda.

Nimittäin ei ole aina oikein helppoa ymmärtää nykyistä hautauskäytäntöä. Polttohautauskaan ei viehätä. Hautausmaat ovat tavattoman epäekologisia kiinteistöjä. Niiden hoito vaati paljon fossiilisia polttoaineita, ja niihin liittyy paljon vuodenkiertoon liittyvää mystiikkaa. Kirkko voisi olla ekologinen ja luopua polttonesteillä toimivista ruohonleikkureista, ja ottaa käyttöön vuohet ja lampaat joista se läpi historiansa on puhunut. Toisaalta kirkko on pikkurikollinen tässä asiassa jos otetaan puheeksi kaupunkien isot viheralueet…

Kuinka moni meistä muistetaan 500 vuoden kuluttua? Kuka lukee tätä blogia? Onko sillä uusi kirjoittaja? Mikä on pääministeri Sipilän jälkimaine, missä on Ilkka Kanervan Gloria, ja mitä he muistavat jostakin Timo Soinista. Maailmanlaajuisesti Donald Trump on yksi monien joukossa ja valtakunnat ovat sortuneet ja uudet noussee.

Joku puu voi vielä olla toki pystyssä. Onhan nykyään olemassa kirjat ja muut tallenteet jotka säilyvät pitkään. Onhan sekin jotain jos olemme enemmän kuin vain kasa tallenteita. Harva meistä saa aikaan isoja arkistoja. Kaiken mielekkyyttä on myös kysyttävä.

Otsikkokuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin Bob Marley ja Redemption song.

Tekniikkaa, ihmisiä, sporreja ja kynsilaukkaa! Päivitys 4.0.

Oma ajattelu vanhenee nopeasti jos sitä ei päivitä. Paljon huonommin käy kirjoituksille joita ei viitsi tai mukamas kerkeä päivittää. Menen nyt varsinaisen Klondyke-vuoden, tuotteliaan ja kekseliään ajan-jakson, kirjoitukseen joka julkaistiin 11.04.2016. Julkaisun nimi oli Tekniikkaa, ihmisiä, sporreja ja kynsilaukkaa!” Sitä on on jälleen päivitettävä ja nyt jo neljännen kerran. Viidessä vuodessa tapahtuu paljon ja monia tiedotoja on joutunut todellakaan pävittämään, joskus suorastaan korjaamaan. 

Matkaan siis De Re Allii Sativin kynsilaukka-aiheisiinkirjoituksiin ja tuohon em. Klondyke-vuoteen 2016 jolloin päivänvalon näki 75 krjoitusta. Tuo ilmaisu Klondyke-vuosi juontaa jääkiekkomaailman 23.03.1994 pysäyttäneestä tapahtumasta. Tuona päivänä Wayne Gretzky rikkoi Gordie Howe ennätyksen runkosarjassa tehtyjen maalien määrässä. Maalin numero 802 johdosta The Hockey News julkaisi tietysti erikoisnumeron lukuisine artikkeleineen ja lehden mukana seurasi tietysti tapahtumaa juhlistanut liite. Liitteen rään artikkelin otsikossa puhuttiin Gretzkyn Klondyke-vuosista joilla tietysti viitattiin hänen Edmonton-kauteensa jolloin maaleja syntyi hirmuiseen tahtiin. Klondyke kultalöytöineen on edelleenkin tarunhohtoinen paikka Pohjois-Amerikkalaisten historiassa tai suorastaan myyttisessä historiassa.

Pienen johdannon jälkeen käydään nyt päivittämään ensimmäisen kerran vuonna 11.04.2016 julkaistua kirjoitusta. Eli versio-otsikon mukaisesta kirjoituksesta. 4.0.

Tekniikkaa, ihmisiä, sporreja ja kynsilaukkaa!   Päivitys 4.0.

Maailmalla viritellään tekoälyä ja väitetään jopa että joskus ihmiset aivot voidaan skannata ja siirtää elämään ikuista elämää muodossa tai toisessa tai paremminkin sanottuna sovellutuksessa tai toisessa. No se näkee joka elää! Onpa joku jopa esittänyt että tulevaisuus olisi uuden kyborgi-ihmisen. Tuo eräs henkilö on Yuval Noah Harari ja em. asiasta hän on puhunut teoksessaan Homo Deus. 

Joskus kun on vähän raihnainen olo ja tilapäistä kolotusta on vaikka muille jakaa tulee mieleen se kuinka elämää voisi helpottaa. Työn tekemiseltä ei kuitenkaan voi välttyä, mutta jospa olisi älykäs ja työteliäs apulainen joka ei valita eikä vaadi kohtuuttomia korvauksia. Neuvostoliistossakin suunniteltiin vakavasti 1920-luvulla simpanssin ja ihmisen risteyttämistä. Tarkoituksena olisi ollut luoda kuuliainen, väsymätön ja osaava ”työläinen” helpottamaan Neuvostoliiton kansantaloutta ja yleensäkin neukkukansalaisen elämää. Yrityksiäkin ilmeisesti tehtiin... 

Tulee mieleen aika pari vuosikymmentä sitten, kesä 1997 jolloin eräs internet-keskustelulista kävi varsin kuumana. Oli menossa ”suuri sporre-keskustelu” suomalaisella URANTIA-kirjan keskustelulistalla. Kaikkea mitä siellä poristiin on mahdotonta toistaa mutta johdantokappaleen ajatuksenjuoksun perusteella sporre ansaitsee tulla jonkinsortin huomion kohteeksi!

——————————————————————————

Ekskurssi: URANTIA-kirja.

URANTIA-kirja on seitsemännen päivän adventismin pohjalta syntynyt yhdysvaltalainen ihmisperäinen yritys selvittää 1930-luvun näkökulmasta kaikki mahdollinen ihmiseen, maailmankaikkeuteen, Jumalaan ja ihmiseen uskonnollisena olentona liittyvä. Kirjan syntyyn liittyy hyvin keskeisesti chigacolaisen lääketieteen tohtorin, psykiatrin ja pastori Martin Sadlerin toimintaan. Kirja on saanut aikaan maailmanlaajuisen URANTIA-kirjan lukijoiden yhteisön. Kirja on käännetty useille kielille. Tänä päivänä näyttää siltä, että kirjan sanoma ei enää saa juurikaan uusia kannattajia. Kirja on saanut Suomessa paljon lukijoita ja se on Kanadan Quebeckin provinssin ohella alue jossa sillä on eniten vakaumuksellisia seuraajia. Tuhdimman annoksen tietoa kirjasta saa täältä ja jos haluaa perehtyä yhden luvun kriittiseen analyysiin kannattaa pistäytyä tässä linkissä.

—————————————————————————-

Joskus nuorempana olin todellakin mukana Suomen URANTIA-seuran toiminnassa ja päätoimittelin heidän lehteänsä jonkin aikaa. Homman taustallahan on URANTIA-kirja, jonka opetuksiin silloin vankasti uskoin. Nykyään en asiaa juuri ajattele, mutta olen ollut monesti pettynyt kun teologit eivät ole olleet ko. kirjasta kiinnostuneet, se on näet mainiota hengellistä scifiä. Olin jo jotenkin, kiitos rakkaan skeptikko-ystäväni, irroittautumassa liikkeestä kun eräs kirjan sisältämä maininta alkoi pyörimään päässäni. Kirja puhui ns. spornagia-olennoista. Lyhyesti sanoen ne ovat alempien taivasmaailmojen maisema-puutarhureita. Itse URANTIA-kirja puhuu näistä sporreista yllättävän paljon.

“Jerusemin tuhat suorakulmiota ovat päämajaplaneetan alemman syntyperäisen elollisuuden hallussa, ja näiden suorakulmioiden keskellä sijaitsee spornagia-olentojen valtava, ympyrän-muotoinen päämaja. Jerusemissa teitä tulevat hämmästyttämään ihmeteltävien spornagiaolentojen saavutukset maatalouden alalla. Maata viljellään siellä suurelta osin sen takia, että sillä on esteettinen ja koristeellinen vaikutus. Spornagiaolennot ovat päämajamaailmojen maisema-puutarhureita, ja Jerusemin aukeita muokatessaan ne osoittavat sekä omintakeisuutta että taiteellisuutta. Maata viljellessään ne käyttävät hyväksi sekä eläimiä että lukuisia mekaanisia laitteita. Ne ovat älyperäisen asiantuntevia omissa maailmoissaan vaikuttavien voimien sekä niiden niitä itseään alempiin eläinlajeihin kuuluvien vähäisempien veljien hyväksikäytössä, joista monet on asetettu niiden käyttöön näissä erityismaailmoissa. Nykyisin tämä eläinten luokka on etupäässä sellaisten ylösnousemuksellisten keskiväliolentojen ohjauksessa, jotka tulevat evolutionaarisilta sfääreiltä.”

Porukkahan oli aivan sydämistynyt kun aloitin keskustelun sporreista. Sain erään nuoremman kaverin innostumaan asiasta ja hän tekikin varsin nopeasti kotisivut ja siitä on jo vasin kauan aikaa, oli vuosi 1997. “Suomen spornitologinen seura y.r.” Ja tuo y.r. tarkoittaa tässä yksinkertaisesti “yrittää rekisteröityä.” Porukka kävi todellakin kuumana kun noin vuoden mittaan kaksi kaveria kävi listalla kovaa keskutelua sporreista. Kaikkiaan avauksia elu sporre-porinoita, siis yksittäisiä otsikoita alakeskusteluineen, oli muistaaksensi lähemmäs 60. Jutuista saisi kaksisataa-sivuisen kirjan. Osa jutuista saattaa olla tallella jossain vanhalla serverillä, mutta kaikki on tallella päässäni. Asiasthan me kyllä puhuimme, ei sen puoleen. Toisaalta ko. keskustelu oli keskusteluryhmä-häiriköintiä, mutta paremmasta päästä sellaista. Ja aina minä ja satunnainen kaverinihan pysyimme asiassa. 

Kerran virittelin keskustelua eräästä URANTIA-kirjan väitteestä jonka mukaan nykyinen Johanneksen Ilmestys on vain neljäsosa alkuperäisestä. Tein sitten parikin roolinottoa enkä ollut mitenkään vaatimaton: Apostoli Johannes: ja Dante Alighieri.

Virittelin ajatuksenjuoksua ja kysyin: ”Ajatellaanpas jos Johanneksen Ilmestyksestä todella on säilynyt vain neljäsosa kuten väitetään. Varmastikin alkuperäisessä 

Ilmestyskirjassa oli myös maininta sporreista. Ei ehkä pitkää, mutta kuitenkin. Se voisi mennä vaikka näin.”

“Ja mina näin taivaallisen peltomiehen. Olennon jolla oli kolme kättä. Sen muoto oli osaksi ihmisen, osaksi eläimen. Se oli suunnattoman kaunis ja töitä tehdessään se lauloi ylistysvirsiä suurelle peljättävälle.”

Sitten asiaa saattoi jatkaa näin: ”Jos meillä olisi siis tuo laajempi Ilmestyskirja niin meillä olisi myös Danten Jumalaisessa näytelmässä maininta sporreista. Se voisi olla tällainen:”

Oppaani Vergile mulle virkkoin:

”Katso, näät peltomiehen,
min muodon säkein verhotuin
on paljastanut meille
poika Zebedeun.”

Perässä Auran itsekulkevaisen yksi,
olento kauniskarva, kolmikännyt.
Ja taaempana äesti toinen,
kolmas kylvi multamaahan muhevaan.

Ja laulu peltomiesten, 

se mielen ylensi, soi virsi harras: 

“Me saamme pellot kyntää,
karhin äestää ja siementää,
vaan kasvu yksin suuren peljättävän on.

Me siitä suotta on murehella mielin
kulkea. Kas aivan sattumalta 

me tämän homman saimme.”

Taas käännyin puoleen oppahani: 

“Mi onkaan juoni tuon, 

myös loputtoman raadannan? 

He miksi iloitsevat puolihullun lailla?

Siis onko täällä täysin toisenlaiset

merkitykset, arvot, faktuumit?
Ilolla vastaanota työsi, uurasta ja raada,
ja pelkkä sattumus vain halpa palkka."

Joopa joo! Tällä iällä ei aina muista mitä kaikkea nuorena tulikaan tehtyä ja horistua. Ja sehän tuo kivoja yllätyksiä jokaiseen uuteen päivään. 

Mikä se sporre olikaan?

URANTIA-kirjahan on vain ihmismielen luoma massiivinen pyrkimys selittää todellisuutta, Jumalaa ja maailmankaikkeutta. Se kertoo hyvin yksityiskohtaisesti monen näkökulmasta täysin järjettömistä asioista. Kirja kertoo paljon mm. ns. taivasmaailmoista, jotka ovat arkkitehtonisia sfäärejä eli pallopinta-maailmoja, eivät siis planeettoja sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräässä vaiheessa kirja siis ryhtyy kertomaan ns. alempien taivasmaailmojen maisemapuutarhureista eli spornagia-olennoista. Monien mielenkiintoisten vaiheiden ja mielleyhtymien ja erään manan majoille menneen miehen osittaisen avustuksen ja vaikutuksen jälkeen ryhdyin todellakin aikoinani nimittämään noita olentoja, joiden olemassaoloon uskoin, yksinkertaisesti sporreiksi. 

Sporret ovat älykkäitä, kauniita ja varsin itsenäisesti työskenteleviä olentoja. Heille on ominaista korkea äly ja he osaavat jopa puhua. Heillä on korkeampi älykkyys kuin simpansseilla ja hevosen ja koiran parhaat ominaisuudet. Viljellessään tuota taivaallisista maailmaa he käyttävät hyväkseen useita muita eläimiä (URANTIA-kirjan kuvauksen mukaan alemmissa taivasmaailmoissa on todellakin fyysisiä olentoja.) ja mekaanisia laitteita. Ryhdyin miettimään tuolloin sporren olemusta ja sain siihen apuakin eräältä innokkaalta nuorukaiselta. Kehitimme kolme kriteeriä postuloida sporren ominaisuuksia. Ne olivat:

I Itse U-kirjan kuvaukset

II Maanviljelyn ja puutarhanhoidon asettamat vaatimukset

III Niin sanotut spornahtavat inehmot eli sporremaiset ihmiset. Tähän ryhmään kuuluvat tietyntyyppiset maanviljelijät, puutarhurit sun muut hortonoomit...

Yksi mielenkiintoisimpia johtopäätöksiämme oli se, että sporrella on hyvin todennäköisesti kolme kättä. Kolmas käsi olisi ns. välikäsi ja se auttaisi tavattoman paljon työnteossa. Kukapa tätä kieltäisi meistäkään. Tämä välikäsi olisi lyhyempi kuin kaksi pääkättä, ja sen sijoituspuoli vaihtelisi normaalin jakauman mukaan. Todennäköisesti vasemmanpuoleisia välikäsiä olisi enemmän. Olento olisi meidän mittapuidemme mukaan noin 7 jalkaa (213,36 cm) pitkä ja painaisi 130 kiloa. Olisiko sillä karvoitus, tästä emme päässeet aivan yksimielisyyteen.

Mitä hyötyä sporresta sitten olisi?
 

No sporrestahan olisi paljonkin hyötyä! Se olisi eräänlainen ekologinen maatalousolento. Paljon hyödyllisempi kuin hevonen on koskaan ollut. Se osaisi käyttää mekaanisia maanviljelyvälineitä ilman maanviljelijän ohjausta. Pelkästään mekaanisella lapiolla sporre voisi kääntää ja muokata maata yhden eekkerin eli noin 0,40 hehtaarin verran neljässä tunnissa. Eivät enää lanautuisi pellot painavien traktoreiden jyrätessä niitä. Ja kaikki tapahtuisi pelkällä lihasvoimalla. Paljon muutakin sporre tekisi. Sporre voisi tehdä tarvittaessa töitä ympäri vuorokauden jopa viimassa ja sateessa. Sporre olisi myös mainio lastenvahti ja takkailtojen sympaatinen seuralainen...

Miten sporre tehdään?
 

URANTIA-kirjahan on mielikuvitusta ja laajoille massoille vielä tuntematonta hengellistä scifiä ja varmaan sellaiseksi jääkin. Mutta kaikessa mahdottomuudessaan sporre voi olla tulevaisuutta. Ihminen oppii lopulta hallitsemaan geeniteknologian niin, että hän voi rakentaa aivan uusia olentoja ja eläimiä yksinkertaisesti suunnittelemalla ne, ja rakentamalla nanotekniikan sovellutuksilla toimivan dna-rakenteen. Tarvitaan vain aikaa ja tietyn eettisen vastustuksen murentuminen. 

Mitä yhden sporren ylläpito vaatisi?

Ja jos sporrea verrataan hevoseen niin voidaan todeta että se on todella kustannustehokas olento. Missä hevonen vaatii valtavat määrät ihmisen tuottamaa ja säilömää rehua niin sporre yksinkertaisesti viljelee osan ruuastaan itse.

Mutta kallista se olisi silti! Tulisi vanha sanan-parsi ”Syö kuin hevonen” uuteen kuosiin ”Syö kuin sporre.” Seuraavassa päivitetty laskelma yhden maailmamme oloissa elävän sporren kuukautisesta ravinnontarpeesta:

90 kg kokojyväkauraa

1 kg c-piimaata 

60 kiloa porkkanaa

3 kiloa kynsilaukkaa
30 kiloa muita juureksia

300 litraa lähdevettä

10 litraa rypsiöljyä

60 isokokoista kiniini-tablettia

120 multitapsia 

120 maksitupla-suklaapatukkaa tai vastaavaa
4 koria ykkösolutta tai 90 litraa kotikaljaa

(Alkuperäisessä julkaisussa oli maininta ”kesäaikaan runsaasti ohvia hyttysiä ja paarmoja karkottamaan.” Nykytutkimuksen valossa voi sanoa että hyttyskarkoitteita eu tarvita. Geeniteknologian avulla sporreen voidaan istuttaa ominaisuus joka voi tuottaa hyttyset karkottavaa ainetta tarpeen tullen.)

Kalliiksi tulisi!! Toisaalta voisi sporre todellakin kasvattaa huomattavan osan ravinnostaan itse, mutta kyllähän esim. kokojyväkauran kulukki olisi aivan hirmuinen. Ajatelkaappas nyt: 90 kertaa 12 on 1080 kiloa. Yhden sporren vuotuiseen kaura-annokseen tarvittaisiin tommoiset kolmasosa hehtaaria viljelyalaa... Mutta käytetäänhän peltoalaa biodieselinkin tuottamiseen yhä enevämmässä määrin. Sitten noinkin jalolle olennolle tulisi taata lomaa lajinomaisen käyttäytymisen harjoittamisen tarkoituksessa lajitovereiden keskuudessa ne pakolliset 38 päivää vuodessa, ja siihen ei taatustikaan saisi mitään lievennyksiä!

Vielä jäisi paljonkin porinoitavaa sporresta, mutta jätettäköön muillekin mahdollisuus miettiä ja kehitellä ajatusta. Itse uskon jonkun vielä jonain päivänä lähtevän kehittelemään ajatusta oikein paremmilla järjenlahjoilla varustautuneena kuin meikäläinen. Ja jos ollaan rehellisiä, niin tähänkin pätee Saarnaajan sana ”Ei mitään uutta auringon alla.” Luulen jonkun jo kehitelleen näitä hapuilevia ajatuksenkulkuja paljon parempaa teoriaa...  

Oman lisänsä tähän asiaan tuovat ne näköalat jotka avautuva Arik Kershenbaumin teoksen ”Linnunradan käsikirja olioista.” Sporreista ei Kershenbaum juuri puhu mutta monesta muuta asiasta kylläkin.

Yhdestä asiasta voi kuitenkin olla varma. Kynsilaukkaa tarvitsee myös sporre.  Ja paljon tarvitseekin. 100 grammaa päivässä! Se on jo kahden varsin ison raapin verran. Mutta nehän tuollainen otus kasvattaa itse omissa omatarve-penkeissään. Todennäköisesti noin jalo otus ymmärtää vain parhaimman päälle, ja tulevaisuuden lajike The Glory of Sandberg tai Châtaigne du Nord ovat taatustikin sporren makuun sopivia.

Tähän sopii oikein hyvin tämä kappale: https://www.youtube.com/watch?v=HtUH9z_Oey8