Pientä porinaa messiaspensaasta

Tässä jokunen aika sitten uusimman TIMEN kannessa oli taalereihin kääritty maissintähkä. Etussivu kysyy niinsanotun “puhtaan energian myytin” perään. Artikkeli antaa aika synkän ja lohduttoman kuvan asiasta. Tämä ns. biopolttoaineintoilu ei saa mitenkään hyvää osaksensa. 

Artikkeli sisältää joitakin hyvin kouriintuntuvasti havainnollistettuja laskelmia. Otentaanpas nyt siten vaikka jenkkien rälläys; on kyse hirmuisista määristä bensiiniä. Jenkkilä on mailman suurin maissin ja soijapavun valmistaja ja jos molempien kasvien sato käytettäisiin pelkästään biolöpön tuotantoon niin siitä saataisiin vain 20% tarvittavasta määrästä. Yhtälö ratkeaa siis vain rälläyksen lopettamisella. Mutta lukekoot he vain itse lehtensä…

Meillä Suomessa oli samoihin aikoihin Suomen Kuvalehdestä artikkeli nimeltä “Ihmiskunnan insinööri.” Kyse on Intian entisestä presidentistä Abdul Kalamista. Mies uskoo toisissaan siihen että ratkaisu ilmastonmuutokseen ja köyhyyteen löytyy teknologiasta. Mieshän on ennen kaikkea tiedemies ja Intian avaruusohjelman isä. Ydinvoimaakin mies kannattaa… Artikkeli antaa paljon huomiota Jathropa-kaville jonka puolesta Kalam pitää suorastaan palavia saarnoja (“Suorastaan palavat saarnat!” Siis onko olemassa ennestään tuntematon lintu, suorastas, joka pitää saarnoja, vieläpä palopuheen tyylisiä… No, tutkitaanpas asiaa! Suorastaan ohella tämä herra Kalam on tutustumisen arvoinen tyyppi.

Mutta mikä onkaan Jathropa (Jathropa curcas)? Sille ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Tuosta aikanaan ummetuksen ja malarian hoitoon käytetystä myrkyl-lisestä pensaasta voi kuitenkin jo lähitulevaisuudessa tulla biopolttoaineiden kuningas. Kyseessähän on hyvin öljypitoinen kasvi. Se on kotoisin alun Keski-Amerikasta. Kasvin siementen öljypitoisuus on yli 30 prosenttia. Jatropha tuottaa energiakasvina öljyä 2,7 tonnia pär hehtaari. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin maissi ja neljä kertaa enemmän kuin soija. Kaiken lisäksi kasvista saadaan neljä tuhatta kiloa sähköenergiaksi prosessoitavaa poltettavaa biomassaa hehtaaria kohden. Suurine lehtineen Jathropa on hiilidioksidineutraali; vastapainoksi se kasvaessaan sitoo hyvin tuota kirottua kasvihuonekaasua.

Kaiken lisäksi Jatropha ei kilpaile ruoantuotannon kanssa. Se viihtyy joutomailla, juurtuu hyvin estäen eroosiota.  Satoa se antaa jo toisena kasvukautena ja kasvin elinikä  on 50 vuotta. Parhaiten se viihtyy alueilla, missä vuotuinen sademäärä on noin 600 mm. Kyse on siis semi-aridittisesta viihtyjästä. Kuivissa oloissa vaatimaton Jathropa pärjää jopa kolme vuotta pudottamatta lehtiään.

Vallan mielenkiintoista! Mutta mihin onkaan unohdettu suolayrtti jota voidaan kastella merivedellä? Jathropahan voitaisiin vielä muunnella siten, että sitä todellakin voitaiiin kastella merivedellä, tai että siitä saataisiin suomuunnos! Onko siis ihmiskunnan ongelmien ratkaisu Jathropassa? Vielä ei meidän pidä julistaa Jathropaa messiaskasviksi vaikka Kalam niin kovasti sen puolesta saarnaakin. Huomaan tässä nyt yhden asian; olen kirjoittanut Jathropan kategorisesti isolla alkukirjaimella. Tämä kunniahan annetaan yleensä vain Jahvetille eli Jumalalle. Olisko kuitenkin aika miettiä kotoista nimeä tällä Jathropalle. Sen voisi vääntää helposti vaikka Jatroopiksi. Mieleen tulee kuitenkin nimi “Messiaspensas.”

Pääoma - juhannusnovelli ajalta jolloin oli vielä kunnon kommunistejakin.

 

Ajattelin  näin  juhannuksen  kunniaksi  julkaista  vanhan  novellini  jonka  kirjoitin  vuonna  2007.  Se  sijoittuu  1980-luvun  aatteelliisen  maisemaan,  aikaan  jolloin  oli  vielä  oikeita  kommunistejakin.  Stoori  on  jonkin  verran pitkähkö,  mutta  lukea  se  kannattaa.  Siinä  on,  vaikka sen  itse  sanonkin,  vanhan  ajan  maailman  makua.

Pääoma

Jossain  Uudellamaalla,  Helsingistä  länteen,  itserakennetussa  ja  todella  hyvinhoidetussa  omakotitalossa  asui  vanha  muurari  vaimoineen.  Vanhan  muurarin  kirjahyllyssä  kellastui  lähes  lukematon  Karl  Marxin  pääoma.  Kirja  oli  painettu  entisessä  Neuvostoliitossa.  Ensimmäisen  osan  nimiösivuilla  määriteltiin  tarkka  painopaikka  seuraavasti:  Karjalan  ASNT:n  kulttuuriasiain  ministeriön  poligrafizdatin  Sortavalan  kirjapaino  Sortavala,  Karjalankatu,  32.  Painovuosi  oli  1957.  Sellainen  oli  kaikilla  vanhoilla  tovereilla.  Ja  mikäs  siinä.  Pakkohan  se  oli  ollut  hankkia.  Niin  hyvä  kirja  ja  niin  halvalla.  Olihan  sitä  toki  yritetty  lukea,  nimenomaan  sen  ensimmäistä  osaa.  Heino,  arvostettu  työmies  ja  tunnetusti  mukava  mies,  oli  kyllä  lukenut  teoksen  eräänlaisena  johdantona  olleen  katsauksen  Karl  Marxin  elämään  ja  tuotantoon  useita  kymmeniä  kertoja.  Mutta  varsinainen  pääoman  lukeminen  oli  kuitenkin  tyssännyt  aina  toisen  luvun,  “Vaihtoprosessi”,  puolivälin  tietämille.  Ja  lisätolkkua  ei  saanut  edes  työväen  opintokerhossa.  Muuthan  siellä  olivat  koko  ajan  äänessä.  “Eihän  sitä  tyhmä  mies  kehtaa  kysyä!”  “Ehkä  sitten  joskus  hyvinansaituilla  eläkepäivillä!"

Siinä  kohdalla  missä  luki:  “Välittömällä  tuotteiden  vaihdolla  on  toiselta  puolen  yksinkertaisen  arvonilmaisun  muoto,  toiselta  puolen  ei  sillä  vielä  sitä  ole.  Mainittu  muoto  on  x  tavaraa  A=y  tavaraa  B.  Välittömän  tuotteiden  vaihdon  muoto  on:  x  käyttöesinettä  A=y  käyttöesinettä  B.”  Viimeistään  silloin  Heinolla  leikkasi  kiinni.  Koko  massiivisen  teoksen  lukuyritys  jäi  siis  aina  tuon  laitoksen  ensimmäisen  osan  sivulle  113.

Aika  ajoin  tuo  lukemattomuus  toi  mieleen  kipeähköjä  muistoja.  Heino  ei  koskaan  voinut  unohtaa  sitä,  miten  eräs  hänen  vanha  työtoverinsa,  kunnon  kommunisti  ja  armoton  kuranheittäjä  hänkin  oli  aina  ollut  puhuvinaan  Marxin  ideologian  hienouksista.  “Hyvä  on,  toisilla  leikkaa  paremmin.  Mutta,  miksi  hienot  asiat  pitää  aina  perustella  niin  vaikeasti.”  Pahalta  se  tuntui  myös  tuona  lämpimänä  kesäkuisena  päivänäkin  jussinalusviikolla.  Olihan  se  ilmoja  pidellytkin.  Poikkeuksellisen  lämmin  oli  hellinyt  pitkään  pohjoista  Itämerta.  Tuntui  siltä  kuin  Välimeri  olisi  vaihtanut  paikkaansa.  Kevätkin  oli  ollut  yksi  vuosisadan  lämpimimmistä,  vappuna  koivunlehti  oli  jo  lähes  täysi.  Osa  ihmisistä  oli  tyytyväisiä  jo  pitkään  jatkuneeseen  lämpimään  ilmanalaan,  toiset  osoittivat  tyytymättömyyttänsä.  Vanhusten  ja  sydänsairaiden  purnauksen  saattoi  toki  ymmärtääkin,  mutta  ei  nuorempien.

-Oli  miten  oli,  kyllä  siinä  tiili  sai  kyytiä  ja  saisi  vieläkin,  jos  se  niikseen  tulee,  tuhahti  Heino  vaimolleen  heidän  kitkiessä  isoa  kasvimaatansa.

-Mitäs  sinä  nyt,  etpäs  tuota  ole  aikaisemmin  työmäärilläsi  leuhkinut!

-Sitä  vaan  tulee  mieleen  kaikenlaista.

-Ettei  vaan  auringonpaiste  ole  pehmentänyt  päätäsi?

-Jos  minä  jaksoin  hyvin  rakennuksillakin,  niin  kyllä  minä  perkele  nyt  yhden  kasvimaan.  Ei  muuten  ole  ensimmäinen  kuuma  kesäni,  tokaisi  Heino  vaimolleen.

Heinon  vaimo  oli  häntä  viitisentoista  vuotta  nuorempi,  hyvinsäilynyt  ja  poikkeuksellisen  uhkea  nainen.  Heino  oli  ollut  nuorempana  aika  lipevä  mies,  eikä  hän  avioitunut  kuin  vasta  vanhemmalla  iällään.  “Täytyyhän  sitä  vähän  pelehtiä  naisten  kanssa  ja  juoda  viinaa  tovereiden  kanssa”.  Ei  ollut  Heinon  tarvinnut  pahemmin  höystää  kun  naisseurassa  alkoi  jo  pirullisen  eroottinen  kihinä.  Ja  mitäpä  sitä  aikomuksiaan  peittelemään.  Kerran  hän  oli  paljastanut  juovuspäissään  seksuaalipoliittisen  ohjelmansa:  ”On  parempi  ottaa  itseään  selvästi  nuorempi  vaimo,  voi  näet  tiukkoa  hehkeän  ja  hyvinsäilyneen  vaimon  kera  vielä  vaari-iälläkin.  Siitä  en  tingi  yhtään.”  Ja  viinakin  maistui  vielä  kohtuullisessa  määrin,  ei  tosin  niin  kuin  nuorempana.  Kohtuullistahan  se  nykyään  olikin.  Kaksi  punakorkkista  pulloa  nouti  Heino  uskollisesti  Vihdin  Alkosta  joka  toinen  viikko.

-Onkohan  se  Teijan  uusi  poikaystävä  kovin  ronkeli  laatuaan.  Ei  sitä  noista  nykyajan  helsinkiläispojista tiedä.  Tiedä  miten  hienosta  kodista?  Pitänee  vissiin  siivota  Jussiksi  vähän  paremmin.  Ja  vielä  filosofian  opiskelija,  tuumaili  muurarin  vaimo.

-Filosohvi  ja  filosohvi,  ärähti  Heino.  Kyllä  me  ollaan  kaikki  samanlaisia  saunan  lauteilla.  Olisihan  sen  pojan  kanssa  kyllä  ollut  kiva  jutella  löylyssä...

-Mitä  sinä  nyt?

-Tuota,  epäilen  löytyykö  meillä  sen  Panun  kanssa  mitään  puheltavaa.

-Parempikin  Ruuneperi,  olet  vain  oma  itsesi!  Koskas  sinulta  olisivat  jutut  kesken  loppuneet?

-Joskus  loppuvat.  Kyllä  sitä  joskus  on  osaamisestaan  tiliä  tehtävä  ja  ennen  kaikkea  tekemättä  jättämisistään.

-No  johan  nyt.  Et  kai  sinä  nyt  sentään  ole  uskoon  hurahtamassa?-No,  enpähän  tuota  ole!

Eivät  maistu  uudet  perunatkaan  niin  hyviltä  kuin  ennen.  Heinon  elämänmyönteinen  vaimo  on  aistivinaan  jotain  poikkeavaa  muutoin  niin  avoimessa  ja  mukavassa  miehessään.  Kello  kuusi  Heino  linnoittautuu  omakotitalon  yläkerrassa  olevaan  harrastehuoneeseen  ja  kävelee  välillä  ympyrää  kuin  rahahuolien  ja  Karhukoplan  pelon  stressaama  Roope  Ankka.  Kello  kahdeksan  mies  avaa  rutinoidusti  punakorkkisen  pullon,  kaataa  Duralex-lasin  puolilleen  ja  kulauttaa  mukavankuivan  ryypyn  sisuksiinsa.  Eipä  tuo  pahemmin  edes  ähkäytä,  eikä  tarvitse  ruisleipäviipalettakaan.  Hän  sulkee  pullon  ja  astelee  alakertaan.  Suloinen  pannukahvin  tuoksu  tulee  vastaan  portaissa.  Ylen  uutisien  aikana  hänen  olemuksessaan  on  jo  jonkinlaista  päättäväisyyttä,  vaikka  pienoinen  mökötys  jatkuukin.  Pian  on  nukkumaanmenon  aika.  Tuossa  talossa  nimittäin  mennään  nukkumaan  aikaisin,  ainakin  arkena.  Vanhat  duunarin  tottumukset  näkyvät  edelleen  muurari-Heinon  rutiineissa.

-Pakko  se  on  myöntää,  että  en  minä  siihen  pysty.  Minä  en  kertakaikkiaan  siihen  pysty.  Juhannukseni  tulee  olemaan  epätäydellinen,  mutta  olen  saanut  rauhan.  Onnettoman  asiantilani  olen  täysin  hyväksynyt  ja  yritän  nyt  elää  sovussa  tosiasioiden  kanssa,  sanoi  Heino  istuessaan  sängynlaidalla.

-Kuules  nyt  Heino.  En  minä  ole  pitkään  aikaan  vaatinut  sinulta  samoja  suorituksia  kuin  silloin  ennen.  Ylpeä  sinun  olla  pitäisi,  jää  siinä  moni  nuorempi  toiseksi.  Ei  sinun  iässäsi  enää  mitään  Immelmanneja  tarvitse  tehdä.

-No,  helevetti;  enhän  minä  tässä  mistään  panohommista  mitään  puhunut!  Totean  tässä  vain  sen,  että  kadun  sitä  päivää  kun  tilasin  itselleni  sen  kirotun  Pääoman.  Suurin  toivein  minä  menin  postiin,  vaan  aina  on  se  kirja  jäänyt  kesken.  Minä  se  vain  kuvittelin  aina,  että  kun  pääsen  eläkkeelle,  niin  sitten  alan  sivistämään  itseäni  oikein  kunnolla.  Vaan  kävi  vähän  samalla  tavalla  kuin  sille  Orwellin  Jysky-hevoiselle.  Kun  osaat  kohtuullisesti  kirjaimet  A,  B  C  ja  D  ja  siirryt  neljään  seuraavan  ja  opit  ne,  niin  kuinka  ollakaan:  olet  unohtanut  neljä  ensimmäistä  alhvabeettiä.  Ja  mitäs  sitä  vanha  kommari  muuta  kuin  Pääomaa.  Olisi  se  ollut  niin  kiva  puhua  sen  Panun  kanssa  juhannussaunassa  marxilais-leninistisestä  dialogiasta  ja  löylyjen  päälle  avata  punakorkkinen.  Mutta  en  minä  siihen  pysty!  Mutta  jos  nyt  ne  viinat  sentään...

Niin  kai  se  on  ollut  aina.  Voisiko  sellaisten  huulilta  kuulla  tavattoman  viisasta  marxilaista  tieteenanalyysia,  jonka  tehtävänä  on  tiilenpäiden  paikoilleenasettaminen  ja  laastikauhan  käyttö.  Heinon  huoli  oli  se  tuleeko  laastia  kauhaan  aina  se  ihanteellisin  määrä,  ja  tuleeko  päivän  urakkakiintiö  täyteen.  Eikä  työn  rasittavuudestaan  päässyt  eroon  vapaa-aikanaan.  Työtovereiden  kanssa  tuli  yleensä  puhuttua  vain  muurarintöistä.  Jotta  Heinosta  olisi  kehittynyt  pätevä  marxilainen  kirjanoppinut,  niin  hänelle  olisi  pitänyt  suoda  soveliasta,  uuvuttavasta  työstä  vapaata  aikaa  kosolti,  eikä  vielä  sittenkään  välttämättä  oltaisi  oltu  varmoja  asiasta.  Mutta  muurari  tekee  arvokasta  työtä  ja  tietämättään  Heino  sai  kyllä  osuuden  lisäarvosta,  ja  saa  edelleen.  Vanhoilla  päivillään  hän  on  nimittäin  mestarillinen  takkamuurari,  haluttu  tilapäistyöntekijä.  Useimmiten  hän  määrittelee  lisäarvonsa  itse,  verottajan  ja  kenenkään  muunkaan  estämättä.

Rippisalaisuus, lastensuojelu, kirkko.

"Kirkkolaissa on säädetty papin rippisalaisuudesta seuraavasti: Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut. Kun pappia kuullaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu. Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan törkeän rikoksen olevan hankkeilla, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen tulematta ilmi suoraan tai välillisesti."

I  Rippisalaisuus  ei  ole  asian  kulmakivi  ja väkipyörä.  Luterilaista  rippiä  ei  käytännössä  ole  vaan  on  kyse  enemmänkin  sielunhoidollisessa  keskustelussa  tapahtuneesta  tunnustuksesta.

II  Enemmänkin  pitäisi  kiinnittää  huomiota  siihen,  siis  kirkossa,  että  pappeja  koskisi  myös  ns.  lastensuojeluilmoitus - velvollisuus.  Kun  käydään  vaikkapa  kastekodissa  niin  voidaan  nähdä  karseita  ilmiöitä.  Papit  ovat  aitio-,  ja  paalupaikalla  monissa  asioissa.

III  Kirkko  voisi  palata  juurilleen  ja  ottaa  Raamatun  ylimmäksi  ohjenuorakseeen.  Jos  kirkolliskokous  työskentelisi  vaikapa  raamattuteologisten  kysymysten  kanssa  eikä  kävisi  loputonta  homo-kysymyksen  Tali-ihantalaansa  niin  kirkkoon  palasi  hengen  palo  ja  uudistus.  Siitä  muslimitkin  tykkäisivät  ja  meidän  arvostuksemme  nousisi.  Ja  loppujen  lopuksi  ei  tarvitsisi  pakottaa  ketään  uskomaan  mihinkään  järjenvastaiseen.

Emme  olisi  enää  kurjia  nosreneja  vaan  ihan  mukiinmeneviä  nosreneja,  ja  se  olisi  kova  arvonnousu  se!  Nosren  tarkoittaa  musulmaanin  kielenkäytössä  nasaretilaisen  kannattajaa.  Musulmaanit  ovat  nimittäin  valmiita  dialogiin  ja  he  kunnioittaisivat  meitä  jos  olisimme  itse  uskollisia  perinteellemme.  Samalla  avautuisi  mahdollisuus  sihen,  että  heidän  keskuudessaan  voisi  alkaa  historiallis-kriittinen  työskentely  Koraanin  kanssa.

Jos ollaan rehellisiä niin joskus käy kateeksi veljiämme muslimeja ja luonnollisesti luterilaisena ja kristittynä pappina käy kateeksi imaamia. Meinaan että pääsisi oikein kunnolla paasaamaan ihmisten huonoista elämäntavoista ja nimenomaan yhteisvastuun puutteesta,  eikä  auottaisi  päätä  ja  rätistäisi  aivan  olemattomista  asioista  uskonnolliselle  auktoriteetille  jonka  kirkon  oppi  vielä väittää  olevan  Jumalan  valitsema  ja  tehtäväänsä  erottama.  Jopa täyttyisi  luterilaisen  imaamin  kolehtilipas ja olisi kanttia sanoa, että ”noilla tuloilla on parempi että nyt vain ihan rehellisesti pistät tähän lippaaseen ainakin 50 euroa tai mieluummin 100 euroa. Kaiken tämän jälkeen sinulle jää vielä enemmän kuin kohtuudella tarvitset. Joten pistähän kahisevaa lippaaseen...”

Ja sitten voisi perjantaisaarnassa kurmottaa häpeissään punastelevaa seurakuntaa kohtuuttomista elämäntavoista,  ja  vaikkapa  pedofiilien  hyysäämisestä  ja  suojelusta,  juopottelusta,  huonosta  aviopuolison  kohtelusta  ja  vaikka  mistä.  Saisi  antaa seurakuntalaisille hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita viikon varrelle oman elämäntavan kohentamiseksi ja lähimmäisten parhaaksi. Kun on oikein asioita miettinyt niin ei enää pidä ihmeenä sitä miksi veljemme muslimit pitävät meitä kristittyjä kelvottomina ja epäuskoisina kun emme yritäkkään noudattaa Jeesuksen opetuksia. Tämän vuoksi olemme vain ”kurjia nosreneja.”