Konservatiivi ja arvonihilisti - ikuinen ja tarpeellinen taistelu.

1960-luvulla  ilmestyneessä  kirjassaan  ”The  Feasts  of  Fools”  amerikkalainen  J.Harvey  Cox  kirjoitti ilmiöstä joka antaa mahdollisuuden arvioida myös  elinvoimaisen ja ideologisesti vireän yhteisön toimintaan liittyviä  asioista.  

Cox  kirjoitti  uskonnollisessa  viitekehyksessä,  mutta  tästä  voidaan  ottaa  näkökulmaa  mihin  tahansa  ihmisperäiseen  ilmiömaailman  osaan.  Coxin  oivallus  ja  ehkä  paras  analyysi on seuraavassa:  "Ihmisen  ongelma  on  pitkälti  se,  että  hän  yrittää  olla  Jumala.  Hän  löytää  itsensä  alati  muuttuvasta  maailmasta  aina  uudelleen,  mutta  yrittää  järjestellä  sitä  ja  hallita  sitä  jottei  hänen  tarvitsisi  muuttua.  Hän  ei  halua  elää  kuten  kiertelevä  pyhiinvaeltaja.  Hän  haluaa  suljetun  systeemin  suomaa  turvallisuutta.  Mutta  hänellä  ei  koskaan  ole  pysyvää  kaupunkia.  Jumala  tulee  aina  ihmisen  luo  häiritsemään  häntä  eikä  salli  hänen  asettua  aloilleen.

Unohdamme  nyt  Jumalan  ja  uskonnon  ja  tarkastelemme  Coxin  väitettä  yhteiskunnallisessa  kontekstissa.  Mikä  tahansa  kokemus  on  periaatteessa  epäjärjestyksen  kokemus  johon  hän  viittaa.  Toisaalta  se  osoittaa  toiseen  järjestykseen,  tulevaan  kaupunkiin,  joka,  vaikka  sitä  ei  koskaan  saavuteta,  ehkäisee  sen  että  ihminen  ei  koskaan  ole  tyytyväinen  nykyiseen."  Ratkaisu  voi  olla  yhteisössä  joka  on  osa  tätä  yhteiskuntaa,  mutta  se  on  kuitenkin  oma  erillinen  saarekkeensa.  Kyse  on  vanhasta  ilmiöstä  ja  tavallaan  ikuisesta  taistelusta.  Ratkaisu  voi  kuitenkin  löytyä  joukosta  jota  Cox  kutsuu  metayhteisöksi.

Metayhteisö  on  yhteisö,  jossa  on  tapahtunut  perinpohjainen  synteesi.  Mystikon  ja  militantin  osat  ovat  sekoittuneet  sen  yksilöissä  tai  ainakin  molempia  on  mukana  luomassa  dynaamista  jännitettä.  Metayhteisö  tarkoittaisi  tässä  joustavaa  yhteisöä,  jonka  tarkoitus  on  elää  ja  vaikuttaa  luovasti  maailman  kanssa.  Sen  on  oltava  instituutio,  jolla  on  tavallisen  instituution  muoto,  mutta  se  eroaa  siitä  siksi,  että  se  ole  olemassa  sen  itsensä  vuoksi   vaan  sen  tarkoitus  on  toimia  linkkinä  faktisen  ja  fantasian  maailman  välillä  ollen  "valtio  valtiossa."  Metainstituutio  vaatii  sekä  menneen  että  tulevan  yhteisön  arvoja,  jotta  dynaaminen  jännite  säilyisi.  Metayhteisö  tarvitsee  sisälleen  uneksijoita  ja  näkijöitä,  työmyyriä  ja  palvelijoita  sekä  hovinarreja  ja  pilailijoita.

Mutta  mitä  tämä  sitten  käytännössä  olisi?  Kuinka  arvonihilisti  ja  perinteen  vaalija  voivat  kestävällä  tavalla  toimia  samassa  yhteisössä?

I  Molempia  kuitenkin  tarvitaan  jotta  maailma  ei  jäisi  pysähtyneisyyden  tilaan.

II  Perinteen  vaalija  ei  ymmärrä  omaa  arvokasta  asiaansa  ellei  sitä  joku  aseta  sitä  kyseenalaiseksi.

III  Arvonihilistejä  tarvitaan  jotta  epäkohdat  ja  sairaat  vinoumat  jotka  uhkaavat  mitä  tahansa  yhteiskuntaa  ja  ideologiaa  tulevat  esille.

Puolueet  ovat  puolueita  ja  kun  niistä  tulee  edunvalvojia  ja  laitostuneita  järjestöjä  niin  silloin  häviää  myös  aina  jotain.  Kaiken  perustan  tulisi  olla  kestävässä  yhteiskuntafilosofiassa  johon  järjestö  tai  puolue  on  sitoutunut.

Muuan kauhuporina

Aivan aluksi pitää todeta että kyllä tässä suru maailman tilan puolesta kasvaa päivä päivältä. Kaikista kauheinta on se, että kysymys siitä onko mitään todella tehtävissä nousee mieleen jatkuvasti. Muutoksen nopeutta voi enää vain arvailla ja sitä mitä se tuo tullessaan.

Sapuskan hinta tässä vain ihmetyttää ja huolestuttaa. Suomessa taisi olla viime vuona varsin hyvä sato mutta leivän hinta vain kallistuu. Kukas näitä loppujen lopuksi ymmärtää. Ruisleipäkin tehdään muualla kasvatetusta rukiista. Riisin hinta maailmalla on noussut räjähdysmäisesti. Ei tietystikään pitäisi etsiä syyllisiä mitään päin maailmaa, mutta kyllähän tosiasia on siinä että länsimainen elintapa on kaikkeen syyllinen. Riisi on ollut aikojen alusta idän leipä mutta nyt Kiinassa kaikki haluavat vehnää, vehnää ja vielä kerran vehnää. Halutaan myös syödä enemmän lihaa, juoda olutta ja peräti myös konjakkia.

Lihankasvatus vaatii rehuvarantoja ja hirveät määrät puhdasta vettä. Mitenhän tämän asian nyt oikein sanoisi. Saatamme nähdä vielä melkoisen ruokakapinan. Mutta sanotaan tämä vielä yhden kerran: jos on eturistiriita maailman janoisten polttomoottorien ja kahden miljardin ihmisen kesken niin voiton vievät aina polttomoottorit.

YK, tuo merkillinen järjestö, on ottanut kantaa ruuan hintatilanteeseen. Pääsihteeri Ban Ki Moon vaatii kansainväliseltä yhteisöltä nopeita toimia ruoan hinnannousun hillitsemiseksi; ruoan hinnoista on jo tullut maailmanlaajuinen kriisi. Ja jos ollaan rehellisiä niin nyt ei todellakaan tekisi pahaa pienoinen ja vähän isompikin kapinointi. Tulemme aivan varmasti näkemään lisää protesteja aivan lähiaikoina.

Amerikkalaisten rälläyskausi lähestyy ja meilläkin bensan hinta asettunee euroon ja viiteenkymmeneen. Isoilla autoilla siellä lähdetään pitkille matkoille. Tällaisten mietteiden tunkiessa tajuntaan ei siellä kovin helposti enää soi Louis Armstrongin biisi ihanasta maailmasta. 

Mutta miten ottaa asiaan kantaa kotoinen kirkkomme? Jäävätkö huolenilmaukset vain tällaisten yksittäisten kirkonmiesten horinoiksi. Vai onko tilanne niin ettei kirkolla ole loppujen lopuksi tähän enää mitään sanottavaa? Muistan hyvin päivän jolloin Pentti Linkola oli esitelmöimässä Kotkan kirjaston auditoriossa syksyllä 2000. Kysyin mieheltä mielipidettään siihen miten kirkon tulisi asioihin suhtautua. Sitä hän moitti että “painopistealue” on väärässä paikassa. Kirkko kun keskittyy tuonpuoleisiin asioihin liiaksi. Tehtävää täällä maailmassa olisi oltava enemmän. Myönsipä hän sen itsekin että eihän mikään voi korvata kirkon tarjoamia palveluita vaikkapa kuoleman ja surun hetkellä. Ja se oli häneltä paljon sanottu. Linkolan opetukset ovat vain vähän niin kuin on laita Jeesuksen opetuksilla. Kyllähän ne pintapuolisesti tunnetaan mutta harvapa yrittääkään elää niiden mukaan.