Vallan mainio aurinkojuuri.

On vallan veikeä kasvi tuo maa-artisokka. Sain tänään istutettua maahan noin kaksi kiloa tuota kyseistä kasvia, siis sen mukuloita. Luvassa on syksyllä satoa ainakin nelinkertainen määrä. Maa-artisokallahan (Helianthus tuberosus) ei ole mitään tekemistä artisokan (Cynara cardunculus) kanssa. Varsinainen artisokka on kotoisin Välimeren alueelta. Kasvin tieteellinen nimihän viittaa auringonkukkaan ja sen lähisukulainenhan se onkin. Eikä mikään aivan tavallinen lähisukulainen: sanotaan ihmis-analogioin että serkun luokkaa on tämä sukulaisuussuhde. Ja tässä tapauksessa pitää sanoa että mitä serkumpi niin se herkumpi.

Kasvi on ravinteikas mutta varsin vaikea valmistaa ja kanssa on moni hieno rouva on sen kanssa erehtynyt, tai suorastaan narahtanut. Vuonna 1621 kirjoitti englantilainen John Goodyear kasvista tähän tyyliin: Miten tahansa sen valmistaakin, niin tuloksena on saastainen paha ilma, joka kiertää vatsassa aiheuttaen kipua ja tuskaa. Siksi se onkin soveliaampi sian ruuaksi kuin ihmisravinnoksi. Ilmavaivat saa aikaan kasvin sisältämä inuliini, jota inehmon ruuansulatus ei pysty hajottamaan.

Kiltti ihminen ei tarjoa maa-artisokkakeittoa henkilölle joka ei ymmärrä sen flatus-indeksiä. Ilkimys sen sijaan valmistaa Dauphinoise-gratiinin eli valkosipuliperunat, ja laittaa reseptin perunakiintiöön vain puolet perunaa ja puolet maa-artisokkaa. Sitten vain illalliset pystyyn komeissa puitteissa ja kahden tunnin kuluttua voit päästää sosiologisen tarkkailijasi irti. Jos ja kun illallisia seuraa illanistujaiset niin jossain vaiheessa kerro tarinaa vaikka entisestä Seurasaaren saunaseuran löylymestarista jolle lääkäri oli antanut luvan pierrä. Alati klassinen on sananlasku ”Joka pieruja päästää se vaivoja säästää,” ja siitä pääset tekemään jopa ohjelmanumeron.

Leikkokukkana maa-artisokka on hieno ja melkein kaikki erehtyvät luulemaan sitä auringonkukaksi. Sen nimi vain ei sitten tee sille lainkaan oikeutta. Siitä tulee mainiota ruokaa ja kaikki eivät siitä joudu niin hirveästi kärsimäänkään. Itse syön sitä hirveän pärinän uhasta huolimatta yhden kerran vuodessa. Maa-artisokkakeitto on keittojen keitto. Kasvia voisi aivan hyvin kutsua nimellä “auringonjuuri” sillä se tuo Provencen elokuun kotiin kuin kotiin pimeän kaamoksen/keskitalven aikana Nuorgamista napapiirille ja Hankoon saakka.

Mutta vielä muutama sana herkuttelusta vähän myös ns. ns. serkku-herkkuudesta. Joka vuosi pitää tehdä yhden kerran maa-artisokkakeittoa. Reseptejä löytyy kyllä netistä ja ilman reseptiä apteekista myös Cuplaton-nimistä lääkettä. Se on hyvin tehokas lääke vähentämään kaasunmuodostusta mikä liittyy maa-artisokkakeiton nauttimiseen. Annostus täytyy vaan mitoittaa oikein ja tässä tapauksessa sopiva ”sekoitussuhde on 10 tablettia” normaalia keittolautasellista” kohden. Jos ruokaseurue on joviaali, niin kerrot ennen herkullisen keiton valmistamista että nautittavalla keitolla on yksi riemullinen tai kiusallinen seuraus; miten sen vain haluaa asian oivaltaa. 

Jos seurue on joviaali niin se varmasti nauttii Cuplatonit mukisematta. Jos joukossa on nyysijöitä niin yksi ovela konsti auttaa aina. Keiton kanssa voi tarjoilla kynsilaukkapuristetta, mieluummin sellaista jossa on tuorepuristettua kynsilaukkaa ja myös soteerattua. Sitten valmiiseen ja notkeaan kynsilaukkavoihin sekoitetaan murskattuja Cuplaton-tabuja tarpeellinen määrä. Ja että kaikki saavat tarvittavan määrän Cuplatonia varmistuu siten että keitto tarjoillaan vaikkapa itse valmistetun siemennäkkileivän kera, jotka on voideltu kynsilaukkavoilla jonka resepti äsken pääpiirteissään kerrottiin. Siis siemennäkkärin palat on ennakolta voideltu. Tokko löytyy sellaista vierasta joka ei niin houkuttelevaa tarjoilua kelpuuttaisi. Huomaavainen isäntä toimii vain ja ainoastaan tällä tavalla.

Cuplatonin nimi on oiva ja tarkka. Lääke on kansainvälisessä jakelussa samalla nimellä ja se on siis läpäissyt ”semanttisen tarkastuskierroksen.” Niin ei ollut aikoinaan laita viime vuosituhannen lopun viimeisinä vuosikymmeninä kun eräs yhdysvaltalainen lääketehdas oli tuomassa ”varhaisten aikojen onnellisuuspilleriä” eurooppalaisille markkinoille. Lääkkeen nimeksi olis tullut Suomessa vähän kiusallinen nimike ja se olisi ollut ”Vitutin.”

Radikalismus - I osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus — pietismus — politrukismus”.

Monen vanhan rovastin kirjahyllyssä pölyttyvä Suomalainen saarnakirja, kolmiosainen jättiläinen, sisältää monta kuolematonta saarnaa ja kappaletta jotka ajanmukaistettuna sopivat hyvin tähänkin päivään. Eräs saarna  otsikolla ”Väärät profeetat” lukee seuraavan, ehkä varttuneemmalle kirkkokansalle tutunkin lyhyen kertomuksen.

Joskus 1800-luvun lopulla, Pohjanmaan suurten herätysaikojen loppuvaiheilla kaksi pappia intoutuivat puhumaan vakavia. Toinen heistä oli siirtymässä uuteen seurakuntaan kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Nuo kaksi sopivat siitä, että se joka ensimmäisenä heistä siirtyy tästä ajasta pois koettaisi tulla sanomaan ystävälleen miten kävi. Vuodet vierivät. Ystävykset olivat kirjeenvaihdossa, mutta pitkienkin matkojen takia eivät päässeet toistensa luona käymään. Eräänä päivänä, kun Pohjanmaalle jäänyt pappi oli käynyt päivälevolle, hän sai unenhorroksessa ollessaan nähdä vanhan ystävänsä tulevan luokseen. Ja hän kuuli tämän puhuvan: ”Minä olen nyt sitten kuollut. Olen saanut tuomionkin. Se oli kadotustuomio. En ole saanut sitä sen takia että olisin julistanut väärää oppia. Kyllä minä oli koettanut pitäytyä Jumalan puhtaaseen sanaan. Enkä saanut sitä sen takia, että olisin ollut laiska Herran palvelija. Liikuin ahkerasti seurakunnassani ja valmistin saarnani tunnollisesti. Enkä saanut kadotustuomiota sen takia, että elämässäni olisi ollut tahallisia syntejä. Kyllä minä koetin niitä vastaan taistella ja pitää lihani kurissa. Mutta sain kadotustuomion sen takia, että kaikki mitä olin tehnyt Jumalan valtakunnan viinitarhassa, olin tehnyt omaksi kunniakseni.

Autuaimmille löylymaillehan siitä tuli papille lähtö, kuinkas muuten. Muunnetaanpas tarina vastaamaan kahta 1960-luvulla opiskellutta radikaalia teologia. Niin, kaksi 1960-luvulla opiskellutta kaverusta pitivät yhteyttä kaikki ne vuodet. Eläkkeelle jäätiin 1990-luvun lopussa ikäluokalle ominaiselle varhennetulle. Hyvissä viroissa oli oltu, toinen oli ylitarkastajan ministeriössä, toinen oli ollut kirkkoherrana keskisuuressa seurakunnassa. He tapasivat opiskelutoverinsa hautajaisissa, ja mieleen tuli, sairasteltuakin kun oli tullut, että sieltä toiselta puolelta voisi yrittää ottaa yhteyttä, jos siellä mitään olisi. Meni muutama vuosi ja toinen sai lukea toverinsa kuolinilmoituksen ja nekrologin Kotimaa-lehdestä. Yhteiskunnallisesti aktiiviseksi siinä kovasti kehuttiin, olipa tullut oltua Lions-velikin. Solidaarisuusmatkojakin oli tehty kolmanteen maailmaan. Kului muutama päivä. Elossa ollut kaveri oli päiväunilla kun hän unenhorroksessa sai nähdä vanhan opiskelutoverinsa. Ja tämä puhui: Johanneslainen eskatologia on sittenkin pitävä ja oikea oppi”. Minä sain tuomioni ja olin sitä kärsinyt jo kaikki ne vuosikymmenet, mutta sitä en koskaan edes voinut kuvitellakaan, että on olemassa design-kadotus. Seuraavat tuhat vuotta saan pitää rippikoulua pikkupirulaisille, ja kaikki tämä sen vuoksi että olin ollut tyly kaikkein pienimmille ja varmistellut ja maksimoinut eläkepottiani. Ja ne tuhat vuotta ovat aivan eri kuin ne tuhat vuotta joihin me totuimme.

Mitenhän tuossa noin pääsi käymään? Oletteko koskaan miettineet millainen on radikaali henkilö tai millaista on radikaali toiminta? Radikaaliksi on käsitetty aina uudistaja, repijä ja arvojen polkija, joitain ominaisuuksia vai mainitaksemme. Tällainen kuva useimmilla radikalismista on.

1960-luvusta on jo tovi aikaa, mutta vanhemmat muistavat tuon ajan. Tuntuu näin jälkeenpäin, että aika olisi käynyt nopeammilla kierroksilla. Se oi yliopistomellakoiden aikaa, Yhdysvalloissa kyti ja melkein leimahti sodanvastainen kapina.. Tehtiin paljon uudistuksia, vanhoja arvohuonekaluja korvattiin muovilla, vanhoille opettajille sanottiin päin naamaa mitä sattuu, ja kaikkea siltä väliltä. Kiinan kulttuurivallankumous tästä kaikkein rajuimpana osoituksena.

Mistä oli loppujen lopuksi kyse? On sanottu, että kyse oli loppujen lopuksi sodan käyneen sukupolven lasten kapinasta. Oli paljon uudistusvaatimuksia, tapahtuiko liian paljon ja liian nopeasti? On puhuttu myös ns. lyhyestä vuosisadasta; 1914-1992. Ajatus lyhyestä vuosisadasta on pohtimisen arvoinen. Se radikaali liikehdintä, joka oli ominaista juuri 1960-luvulle, ei ollut pelkästään länsimaiden ilmiö. Miten jo niin merkittävä globalisaation aikakausi kuin I ja II maailmansota ja niiden välivuosikymmenet vaikuttivat tulevaan. Maailma koki paljon tultaessa 1960-luvun alkuun. Valtava teknologinen kehitys ja tieteen harppausmaiset askeleet olivat ominaisia tuolle ajalle. Vanhat imperiumit sortuivat ja monarkian aikakausi koki loppunsa. Kuka enää osaa ajatellakaan suurten monarkioiden viimeistä kukoistusaikaa 1800 luvulla ja 1900-luvun alkuun tultaessa. Seurasi, jo 1800-luvulta alkaen, lukuisia ideologioiden nousuja. 1900-luvun totalitääriset valtiot olivat vain kauhunomainen jatke vanhoille valtioille. Kristinusko menetti otteensa ja sekularisaatio oli tosiasia. Onko koskaan mikään uusi sukupolvi joutunut astumaan samanlaiseen arvotyhjiöön ja sekasorron tuntemattomaan maaperään kuin 1960-luvun radikaaliksi tuomittu sukupolvi. Ehkä puhe x-sukupolvesta onkin oikeutettua.

Olisi helppoa, liian helppoa, selittää tämän päivän ongelmat 1960-luvun radikaalien toiminnalla... Syytelista olisi pitkä: ongelmat koululaitoksen sisällä, huono talouspolitiikka, epäonnistunut kriminaalipolitiikka, kansan jo horjunut luottamus oikeuslaitokseen ja kaiken huippuna tietysti pienet kävijämäärät evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa.

Kun puhutaan radikalismista ollaan aina kielellisen paradoksin äärellä: Juuri radikaalihan tarkoittaa juurevaa...

Mistä tässä kaikessa on kyse? Radikalismissa on aina kyse puolitiehen kulkemisesta. Tämä tulee ilmi kun tarkastellaan 1960-luvun radikaaleja. Aatteestaanhan he luopuivat, yksi toisensa jälkeen. Jotkut tekivät niin sanotusti parannuksen; palasivat perinteisempiin arvoihin, joistakin tuli äärikonservatiiveja. Mutta lopulta moni istui korkeilla paikoilla yhteiskunnassamme: kuka korkeana virkamiehenä, kuka tuomarina, kuka tarkastajan kouluhallituksessa, ketkä piispoina ja kirkkoherroina.

Mihin oli jäänyt uudistusmieli ja ihanteet. Valtakunnan salaisuus, radikalismin valtakunnan salaisuus, oli jäänyt syrjään. Virren 55 sanat: ”se heille salatuksi jää, vain valta heitä viehättää,” oli käynyt toteen. Työtä he tekivät tunnollisesti vailla suurta hengen paloa ja intoa, ja omaisuutta kertyi.

Se, että etsitään turvaa perinteestä, oli kyse vanhan ajan yhteiskuntahyveistä tai meillä kirkossa vaikkapa, ja juuri sanan selittämisestä, ei se tarkoita että olisimme vanhanaikaisia. Aina välillä on tehtävä terveellinen puhdistus jotta olennainen voitaisiin nähdä. Oikealla tavalla radikaali katsoo aina juuriinsa, väärällä tavalla radikaali ei mihinkään.

Mutta ihmisen keskeneräisyys, ihmiselle niin luontaisena asiana, ei suinkaan ole radikalismia, jos aina tämän muistamme. Se, että tunnumme jäävän puolitiehen on ainoa sallittu väärän radikalismin muoto.

Ehkä kuitenkin lopulta ymmärrämme jotain syvällisempää radikalismista muutaman väitelauseen avulla.

I Mikä tahansa huonosti perusteltu toiminta on radikaalia.

II Hyvin perusteltu on yleensä yksinkertaisin ja perinteisin tapa.

III Useimmat, lähes kaikki ihmiset ovat radikaaleja. Ihminen ei ole leikkivä ihminen, eikä viisas ihminen vaan radikaali ihminen.

IV Tietyssä tilanteessa on konservatismi suurinta radikalismia.

V Konservatiivista ei voi tulla radikaalia, mutta radikaalista voi tulla konservatiivi. 

Keskeneräistä työtä ei pitäisi koskaan arvostella. 1960-luvun radikalismi vaikka sen vaikutukset näkyvät vielä pitkään, on varsin lyhyt aikakausi kirkkomme 850-vuotisessa historiassa. ”Kun vallat vaipuu, kirkko yhä elää ja kohti täyttä päivää vaeltaa”. Te olette kuulleet sanottavan: ”Kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa.” Mutta minä sanon teille: ”Kaikki mikä ravistaa, se kasvattaa.” Mutta voi juuretonta radikaalia. He tulivat, rikkoivat ja repivät. Juuret kasvoivat kohti taivasta, kukat syvällä mullassa. 

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 3/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Olisikohan tässä tarpeeksi radikaali laulu.

Erään varhaisen vihakuvan lyhyt analyysi

Siitä kannattaa kirjoittaa mikä on ajankohtaista. Toisaalta keskustelu siitä rehustella vai sekaravinneerata köy aina kiivaana.Niinpä otamme tänään analyseerattavaksi erään varhaisen vihaa käsittelevän kuvan. Sen saa luonnollisesti suuremmaksi klikkaamalla sitä. Kuvahan on syntynyt I Mooseksen kirjan 4:1-16 kertomuksen innoittamana ja se on joskus ollut jonkin raamattulaitoksen kuvituksena. Onko e aito Doré, sitä en voi nyt hieman poikkeuksellisissa oloissa tarkistaa. 

Kyse on siis eräästä kristittyjen raamatun ns. alkukertomusten erään varsin keskeisen kappaleen pohjalta syntyneestä luomuksesta. Suurta taidetta se ei välttämättä ole, mutta kuvan vaikutushistoria on elänyt omaa elämäänsä. Monelle kyseisen raamatun-kohdan sisältö on tullut tunnetuksi juuri tämän kuvan pohjalta. Kuva on paljossa uskollinen raamatun tekstille. Ainoa asia joka herättää huomion on Jumalan kuvaaminen patriarkaaliseksi ja vanhahtavaksi mieshahmoksi.

Kuva sisältää paljon polariteetteja. Niitä ovat ainakin seuraavat asiat ja yhteydet:

a) Maan ja taivaan vastakkaisuus

b) Maanviljelyn ja karjanhoidon vastakkaisuus

c) Mielenhallinta ja viha

d) Kiitollisuus ja tyytymättömyys

e) Sivistys ja barbarismi

f) Lihapainotteinen ruokavalio vs. hiilihydraattipitoinen ruokavalio

Mutta miten sitten tulkita tätä kuvaa? Kiinnostavuuden kannalta tärkeää on luonnollisesti se, onko siitä käsin johdettavissa mitään yhtymäkohtia tämän päivän ihmisen elämään? Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on se miten maanviljelyä harjoittaneen Kainin kasvot on kuvattu. Kieltämättä Kainin hahmo tuo mieleen erään italialaisen elokuvan ja kuvan jossa joukko pokia on kuvattu tummakulmaisina ja synkän näköisinä. Kuvassa Abel on kaikkien hurskausihanteiden mukainen yksilö, suorataan kirkasotsainen jeesustelija. Kain nähdään sitä vastoin epämääräisenä tuhertajana, joka ei saa edes nuotiotaan palamaan.

Mutta ehkä kaikista ajankohtaisin yhtymäkohta on kuitenkin se vastakkainasettelu joka löytyy em. listauksen kohdasta f. Kuva on siis hyvin ajankohtainen. Kaiken lisäksi kuva ja sen takana oleva teksti antaisi olettaa sen, että lihapainotteisen ruokavalion kannattajat olisivat oikeassa. Kaiken lisäksi kuvassa kyseiselle toiminalle saadaan suoranainen siunaus yläilmoista. Tulkinta on kuitenkin ristiriitainen monellakin tavalla. Nykyisen sivilisaation pohjana on tehomaatalous ja peltokasvien tuotannon varaan rakentuva intensiivinen ruuantuotanto.

Joka etsii kuvasta tukea sille, että kristittyjen Jumalaa on edelleen piirteitä aavikon Jumalasta löytää perusteluja. Aavikon Jumala on ehkä liian kroisisti sanottu. Se maisema jota Raamattua kirjoittaneet ihmiset ihailivat ja tavoittelivat oli enemmänkin kuiva tai puolikuiva aro. Israelin uskonnonhistoriassa paimentolaisaika oli eräänlainen hyvä aikakausi ja maanviljely kulttuurimaassa oli uutta ja jollain tavalla pahaa.