Mietteitä Zinnemanin Sheriffin äärellä — pelko, pahuus ja politrukismi.

Yleismaailmalliset tapahtumat ja rintamaton sota aivan kirvoittavat miettimään pelon ja pahuuden monisäikeistä maailmaa. Joskus ongelmat voi ratkaista psykoanalyytikko, joskus juristi, ehkä jopa filosofi tai pappikin. Sheriffi tuntuu olevan taas muodissa. Sheriffejä on kylläkin monenlaisia, mutta suurin heistä on: Will Kane!

Frank Zinnemanin elokuva Sheriffi on hienoimpia tutkielmia pelosta ja pahuuden juurista. Se on myös klassinen politrukkikuvaus. Elokuvalla on uskollisia kannattajia kaikkialla. Joka ei vielä ole nähnyt Zinnemanin elokuvaa realisoikoon tarvittaessa omaisuuttaan ja hankkikoon itselleen oman kappaleen kotielokuva-arkistoonsa. 

Dokumentaarinen luonne paistaa läpi klassikon jokaisesta kohtauksesta. Se on myös harvoja lähes reaali-ajassa tapahtuvia elokuvia - 80-minuuttia tiivistä murhenäy-telmää. Tapahtumat alkavat klo 10.40 ja päättyvät karvan verran puolen päivän jälkeen (Alkuaan elokuvan nimi on “High Noon”). Se on tarina Will Kanesta, Amysta ja Frank Milleristä. “Mua älä hylkää oma armain, hääpäivämme nyt on...

Puoli vuosikymmentä ennen High Noonia, tuota dramaattista puoltapäivää, puhdisti sheriffi Will Kane kaupungin. Frank Miller oli tullut tiensä päähän. Miller joutui pyttyyn pitkäksi aikaa, tai ainakin piti joutuman. Miller oli terrorisoinut kaupunkia vuositolkulla. Kunniallinen nainen ei voinut edes käydä ostoksilla tuossa kaupungissa. Lapsia ei ollut siellä turvallista kasvattaa. Rohkea Will Kane muutti tilanteen; kaikki oli hyvin. Kaupunki oli pian kukoistuksensa partaalla. Pohjoisen rikkaat tahot suunnittelivat sijoittavansa kaupungin hyväksi vinon pinon taalereita. In God we trust! Vaan olivatko kaikki sittenkään kiitollisia sheriffi Kanelle.

High Noonin päivänä vietti Will Kane hääpäiväänsä nuoren kveekari-vaimonsa Amyn kanssa. Ennen lähtöänsä luovuttaisi Kane sheriffin-tähtensä. Jonnekin vissin matkan päähän perustaisivat he sekatavarakaupan. Häät oli pidetty varttia vaille yksitoista. Rautatievirkailija on juuri saanut sähkeen – kuvernöörin-kehno on juuri armahtanut Frank Millerin. Aamupäivällä Millerin veli ja kaksi muuta konnaa on nähty aseman liepeillä junaa odottelemassa. Onpa eräs heistä käynyt ostamassa peräti viski-pullon. Hätääntynyt rautatievirkailija ottaa jalat allensa ja ryntää rauhantuomarin toimistoon, jossa häät ovat jo loppumaisillaan. —Sheriffi Kane...

Nyt keskeytämmekin kuvauksen hetkeksi ja pohdimme analogian rakenteen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuvauksen kaupunki on mikä tahansa keskisuuri sosiaalinen, usean mikroryhmän sidos, verkosto. Frank Miller on suurehko politrukki tai poliittinen komissaari. Hänen apulaisensa ovat tahdottomia, politrukismista leipänsä saavia hännystelijöitä. Will Kane on peloton, suoraselkäinen ja suorapuheinen humanisti tai jopa kristitty. Kaupungin eri ryhmät kuvaavat eri mentaliteettityyppejä. Pohdimme niiden olemusta kuvauksen mennessä eteenpäin.

Will Kane luonnollisestikin tutustui sähkeen sisältöön. Sheriffiys on jo kuitenkin ohitse. On aika poistua Amyn kanssa. He ehtivätkin jonkin matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kane pysäyttää hevos-vaununsa päättäväinen ilme kasvoillaan. Palattava on, vaikka Amy vastustelee. “Mua älä hylkää oma armain, hääpäivämme nyt on...” Niin on, ja kello on jo 11.00. 

Kaupungissa on hyvin hiljaista. Amy ilmaisee kantansa. “Ei saisi tappaa ja tapattaa itseänsä.” Tyynikatseinen Amy jättää miehensä Willin ja aikoo poistua kaupungista puolenpäivän junalla. Yksin on nyt Will. Ja sheriffin tähti on jälleen Will Kanen. Millerin nitistämiseen tarvittaisiin kyllä muutama muukin. Kane oli loistava ampuja nuorempana (Analogisesti peloton ja osuvasanainen asiantuntija), mutta yksin on vaarallista käydä Millerin ja hänen apulaistensa kimppuun. Josko sentään jostain apulaisia saisi?

Kovin arkoja ovat ihmiset kaupungissa. Saluunassa nousuhumallutaan jo ennen puoltapäivää. Ohimennen Kane pistää saluunanomistajaa kuonoon. Uusi sheriffi-kandidaatti, nuori mies ja täysin munaton Kaneen verrattuna, on pierussa kuin Leinon Eikka Kalevalaseuran 75-vuotisjuhlassa (Katso klassinen valokuva L. Onervan kirjassa.) vaikka kello ei ole edes kuutta. Kovin ivallista suhtautumista saa muutenkin osaksensa Will Kane. Taitaa suuri osa Saluunan kantaporukasta sittenkin odottaa Frank Millerin paluuta (Analogisesti Saluunan porukka ilmentäköön mentaalisesti velttoja ja politrukkeja tarvitsevia lauma-ihmisiä).

Jospa uskovaisilta saisi apua? Menossa ovat sunnuntai-palvos. Alkuvirttä viritellään kun kirkkoon astelee Will Kane. Palvoksen johtaja on nuhtelevinaan Kanea. “Miksei vihkipaikaksi kelvannut kirkko. Et muutenkaan ole täällä liian usein käynyt! Kane vastaa: “Muuten OK, mutta vaimoni Amy on kveekari!” Eipä apua löydy uskovaistenkaan joukosta vaikka eräs nainen asettuu Kanea puolustamaan. Pyssynpaukuttelu ei kuulemma sovi. Ihmistä ei saa ampua (Siis politrukkiakin pitäisi rakastaa ja positiivisilla ajatuksilla vastustaa!) Analogisesti nämä uskovaiset voisivat tarkoittaa yleishumaaneihin periaatteisiin vetoavaa keski-ikäisten ja näennäistä sosiaalis-henkistä valtaa pitävien joukkoa. Riski ja vääryys kyllä tiedostetaan. Kukaan muistakaan yksityisistä kansalaisista, kuka mihinkin vedoten, ei ole valmis asettumaan Milleriä vastaan. Vain yksi 14-vuotias nuori poika kärttää mukaan. Vähän ennen Noonia vetäytyy Kane toimistoonsa tekemään testamenttia.

Kaikista suurimmat reaali-poliitikot ovat olleet kuitenkin kaupungin hautausurakoitsija-parturi apumiehineen. Klo 10.50 hän näet antoi miehilleen käskyn: “Nyt lautoja höyläämään ja kirstuja nikkaroimaan”. Ja tiedusteltaessa sitä, montako kirstua tekaistaan, vastaa hän: ”Neljä”.         

Miksi juuri neljä? Pelko väräjää kaupungin yllä, ja on ihailtavaa kuinka Zinneman on osannut taltioida sen. Amy on toisaalla tavannut, juna odotellessaan, erään Helena Ramirez-nimisen naisen. Hänpä on sanonut: “Jos olisin Kanen vaimo, en ikinä päästäisi häntä lähtemään.” Helena Ramirez on Kanen ja Millerin ex-tyttöystävä. “Mua älä hylkää oma armain, hääpäivämme nyt on...”. 

Noonin hetkellä hän astuu ulos toimistostaan. Seuraavien minuuttien aikana loistava kuvaus- ja leikkaustyö loihtii käsin kosketeltavat hetket valkokankaalle ja ruutuun. Pian on jäljellä vain Kane, Miller ja Pierce. Tullaan jälleen valtakadulle. Kane on jäämässä loukkoon, Pierce voisi hänet ampua. Ikkunalasi helähtää, Pierce kaatuu, Amy huokaisee syvään ja painaa sievät kasvonsa alas. Amy on siis ampunut Pierceä selkään lasin läpi sheriffin toimistosta. Sinne ryntää nyt Miller. Hän nappaa Amyn kainaloonsa, ja tätä pistoolilla uhaten vaatii Kanea tulemaan näkösille. Niin Kane tekeekin ja on jo pudottamaisillaan aseensa. Amy osoittaa poikatyttömäisiä, tai sanotaanko reipasotteisen naisen taipumuksia saaden hetkeksi Millerin otteen herpaannuttamaan otteensa tötäisemällä häntä arkaan paikkaan kaulan seutuville. Millerin suojaus pettää. Kanen COLT 45 puhuu kahdesti käheän-räjähtävää kieltää. 

Ei pyssyjen maailma Amylle niin vieras ollutkaan! Hänen veljensä näet olivat jonkin sortin revolverisankareita. Tuomio on nyt käynyt yli kaupungin... Väkeä virtaa kadulle. Hevoskärryt tuodaan Kanelle ja Amylle. Kirstujakin kannetaan kadulle. Sheriffintähden Kane pudottaa kadun pölyyn. Ehkä enimmät ihmiset olivat kuitenkin tyyten ja onnellisia!

Vaan mikäpä on Zinnemanin Sheriffin opetus. Tietenkin se, että vaatii todella paljon rohkeutta nousta taisteluun pelkoa ja politrukismia vastaan. Yleensä tarvitaan, kuten Kanen tapauksessa, lähes profeetallista intoa. Oliko Kanen motiivi, Sheriffi muuten perustuu tositapahtumiin, ns. Ramirez-kiista ja henkilökohtainen viha Milleriä kohtaan? Vai oliko Kane todella hyveellinen lähimmäisenrakastaja, myös roomalaisten hyveiden ruumiillistuma. Tänään kaupungissa, jos se todella oli olemassa, tuskin vietetään “Will Kane Memorial Day-juhlaa”. Ei patsasta, jonka jalustassa lukisi: “Tämä armoitettu mies ampui Frank Millerin”. Tuskinpa he kauaa Kanea muistelivat. Tulee mieleen Saarnaajan sanat hänen pohtiessaan maailman menoa (Saar. 9:14-15): 

Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti suuria piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.

Turhapa luottaa yleiseen mielipiteeseen! Joskus on vain toimittava. Amy ja Will saivat siis ikimuistettavan hääpäivän. Kenties kuuluisa High Noon-päivä oli kaupungin kukoistuksen alkulaukaus. Jossain syrjemmällä, anteeksi kliseinen ilmaus, lykkäsi koiranputkea myös Frank Miller!

ENTÄS SITTEN SE SHERIFFIN PERIMMÄINEN OPETUS? Aidon edistyksellisen toiminnan vaatimus herättää ainakin seuraavat kysymykset ja johtopäätökset, jos kohta irrationaaliset huomautukset: 

I Voiko ajattelun perusteiden vallankumous sittenkään olla kytköksissä henkiseen edistykseen aikakautisena tapahtumana? 

II Jos ikuinen vitsaus, politrukismi, pohjautuu eläimellisyyteen kaikkine pelko- ja tabu-kytkentöineen, niin kumman on tapahduttava ennen, älyllisen vapautumisen vai henkiseen valveutumisen? Sulkevatko edellä mainitut muutokset pois toisensa? 

III Politrukismin arvostelu ja raaka teoretisointi voi olla jopa loukkaavaa. Edistettäessä älyllistä vapautumista joudutaan pakostakin toimimaan politrukismia vastaan, ikävänä ja välttämättömänä sivutuotteena tulee mahdolliseksi myös aidon henkisen ihmisen loukkaaminen. Edistys vaatii kuitenkin aina uhrinsa. 

IV Henkinen edistys ja älyllinen vapautuminen eivät poista pelkoa ja pahuutta.

V Politrukismin vastustaminen, kuten pelon ja pahuuden yleensäkin, vaatii profeetallista intoa.

VI Politrukismi itsessään on oman saapasnahkatornisaarnan aihe!

VII Alle 20 minuutin saarnat pitäisi ekskommunikaation uhalla kieltää!

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Ai että mitäpä musiikkia. No tietenkin Tex Ritter ja High Noon.

Vielä kerran viime pyhän evankeliumitekstistä ja mietteitä Martin saarnan (4. Sunn. lopp.) äärellä.

Meikä on hankkinut käyttöönsä Martti Luther cd-rompun. Kiekko sisältää mm. Kolmiosaisen kirkkopostillan. Vielä en ole hyödyntänyt sitä siinä määrin kuin voisin, mutta tänään elikkä äsken repäisin ja luin Martin saarnan viime pyhän tekstistä, ja oikein etsimällä hain jotain hauskaa oivallusta. 

Sattumalta tuo saarna olikin inhimillisen pituinen, vain kahdeksan sivua. Toki se olisi pienimmällä rivivälillä, mutta silti. Jos en olisin viime pyhänä kirkossa lukenut olisi se vienyt parisen tuntia. Ja täytyyhän kohtuuden nimissä sanoa, että onhan se suurim-maksi osaksi puisevaa kuultavaa, hyvistä oivalluksista huolimatta. Vähän ennen saarnan puoliväliä, tai paremminkin saarnauskoosteen puoliväliä, kyse on varmaan useamman saarnan yhdistelmästä, on mielenkiintoisin kohta. Sen ajatuksenjuoksu on hyvin marttimainen ja tutun kuuloinen, vaikkei sitä itse aina keksikään. Hänen ajatuksenjuoksunsa on se, että eihän kenelläkään olekaan ongelmia ennen kuin Kristus tulee hänen veneeseensä! Lainaan tähän kokonansa yhdennetoista kapittelin:

 

11. Huomatkaamme, että järvi ja tuuli ovat alallaan siihen asti, kun Kristus opetuslapsinensa astuu venheeseen; myrsky nousee heti kun Kristus opetuslapsineen tulee venheeseen, niin kuin hän itse sanoo Matteuksen Evankeliumin 10. luvussa (Matt. 10:34. jakeessa): »Minä en ole tullut tuomaan maan päälle rauhaa, vaan miekkaa». Jos siis Kristus jättäisi maailman rauhaan, nuhtelematta sen tekoja, se pysyisi varmasti hiljaa. Mutta kun hän julistaa viisaat houkiksi, pyhät syntisiksi ja rikkaat kadotetuiksi, he raivostuvat kuin mielipuolet. Nykyäänkin eräiden viisastelijoiden mielestä olisi mainiota, jos saarnattaisiin vain evankeliumia semmoi-senaan ja annettaisiin hengellisen säädyn pysyä menossaan. Eivät hengelliset sitä pahakseen panisi. Mutta jos tätä kaikkea ruvetaan nuhtelemaan ja se tehdään arvottomaksi, silloin heidän mielestään saarnataan rauhattomuutta ja kapinaa eikä kristillistä oppia.

 

Suuri kirkkoisämme on puhunut. Kyse on enää vain siitä, että tuo saadaan kerrottua omin sanoin ja tilanteeseen ja aikaan sopivasti. Martin tulkinta asettuukin liian paljon hoettua ajatusta ”Jeesus auttaa hädässä” vastaan. Kyllä näin tapahtuu Lutherinkin saarnan mukaan, mutta vasta kovan itkemisen ja parkumisen jälkeen.

 

Viime viikon hartauskirjoituksessa lähdin rakentamaan aivan erilaista näkökulmaa tekstiin. Lainaanpa sieltä vähän tähänkin yhteyteen: ”Mutta mitä voimme oppia tulevan pyhän evankeliumista? Ensimmäisenä ei aina välttämättä tule mieleen, kiitos yhteen tulkintaan kangistavan otsikon ”Jeesus auttaa hädässä,” Jeesuksen asennoituminen arkipäivän asioihin. Evankeliumi-kertomuksen Jeesus on itse se lapsi, jonka kaltaiseksi hän kehottaa meitä kaikkia tulemaan. Hän menee veneeseen ja on kaiketi väsynyt, silmät lupsahtelevat ja uni tulee muitta mutkitta. Ja muutenkin lujat hermot tuntuu miehellä olevan. Nukuttava on silloin kun on mahdollista. Luotettavat miehet ohjaavat venettä, mikäs siinä on köllähtää. Varsinaisen hyvää poromies-ainesta tämä Jeesus onkin. Hänen sanojensa sanoma on myös tässä: ”Galilean miehet, eläkää tet hättäilkö.” Poromiehen yhdestoista käskyhän on juuri se että ei pidä hättäillä. Teksti voidaankin siis nähdä paljolti uudella tavalla.

 

Lupaus siitä että Jeesus auttaa hädässä on nimittäin erinomaisen ongelmallinen. Jeesus ei aina auta hädässä, ei ainakaan heti! Sitä mitä usko pohjimmiltaan on, sitäkin voidaan lähestyä myrskyssä nukkuvan Jeesuksen asenteesta käsin. Jeesus näyttää elävän kuten hän on opettanutkin, mutta vielä syvällisemmän tuntuisesti. Jokaiselle päivälle riittää oma murheen-sa, mutta niin näyttää olevan laita myös jokaisen hetken suhteen. Ja turha hätäily ja liian aikaiset johtopäätökset kannattaa unohtaa. On sitä ennenkin myrskynnyt ja ollut sulia talvia. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, niin siitä vain että miksi vakavien ja turhantärkeiden ihmisten joukkokunta vain kasvaa koko ajan. Niitä taisi olla evankeliumi-katkelmankin kuvaamassa veneessä aika monta...”

 

Siitä olen Martin kanssa samaa mieltä että kaiken takana on pahuuden voimat. Ja sitä minä niin paljon ihmettelen mihin lapsen kaltaisuus lopulta häviää. Maailma ei ole turvallinen paikka niin kauan kuin se on ”aikuisten ihmisten” hallitsema. 

 

Myrskystä tulikin mieleen syksy 1982 ja suuret sotaharjoitukset Lapissa. Oli ryöhälletty kohta parisen viikkoa Kittilän korvissa. Teltta oli saatu pystyyn ja hermot olivat pinnassa. Sanoin kavereille notta nyt minä menen nukkumaan. Menin sissitelttaan ja vetelin sikeitä tunnin verran. Tulin ulos virkistäytyneenä ja ihmettelin mitä oli oikein tapahtunut. Paljon puita oli kaatunut metsässä. Kyse oli vuosisadan pahimmasta myrskystä Lapissa. Se oli pyyhältänyt leiripaikkam-mekin ohi kaataen puita silmänkantamattomiin. Myöhemmin tuo myrsky tunnettiin ”Mauri-myskynä.” Olisihan tuo ollut karsea kohtalo jäädä puun alle teltassa... Kotimetsässä Inarissa tuli jonkun verran tuulenkaatoja joita sitten seuraavan vuoden helmikuulla mätkin halki metrisiksi noin parisataa mottia mukavilla talvipakkasilla. Lavat olivat vähän arat sen jälkeen, mutta kun pääsiäinen koitti oli jousipyssyn käsittely yhtä juhlaa. 

 

Talvipakkaset tuovat mieleen paljon muistoja pohjoisen metsistä, jos kohta Kainuunkin vaaroilta. Nyt olisi kiva olla Kainuussa talvirippikoulun kanssa, katsella vaaroja ja maisemia, ehkä todeta ja lauluksi luikauttaa: ”Ilmapieru paukahtaa, koira jossain haukahtaa, sellaista on elämä Suomen sydänsaloilla.” Mutta vain metsässä ja lapsen-omaisesti. Laullappa tuo aikuisten ilmoilla niin johan juttu taas kiertää että hullu mies se on. Toisaalta oopperalaulaja tai vähän parempi laulaja saa moisen kyllä tehdä ja kauhean kärsivällä ilmeelläkin. Ja kas kummaa, silloin se on kyldyyriä... Joopa joo... Jaa, ja mikä se ilmapieru sitten on. No sehän on pakkasilman paukahdus jäisen puun kyljessä... Äänistä ihanimpia...