Keisari Augustus - kaikkien aikojen mahtavin mies ja poliitikko.

Ison sisarkirkkomme (Puhun asiasta luterilaisessa maassa jossa vallitsee pääsääntöisesti jälkiluterilainen kulttuuri.), roomalaiskatolisen kirkon, jouluyön messussa on yksi asia joka voi saada luterilaisen hyvin kateelliseksi. 

No ehkä siinä on toinenkin asia. Se toinen asia on vuoropsalmi ja sen sanat ja sävelmä. Mutta se ensimmäinen ja tärkeämpi. No sehän on jouluyön julistus. Siinä mainitaan keisari Augustus, totta kai! Ja näin siinä sanotaan: Anno imperii Octaviani Augusti quadragesimo secundo: toto orbe in pace composito (Keisari Augustuksen neljäntenäkymmenentenä toisena hallitusvuonna: rauhan vallitessa maanpiirissä)… Niin, rauha vallitsi kaikkialla, mitä nyt pieniä rajakahakoita lukuunottamatta.

Rooman toinen keisari, jouluevankeliumin Augustus oli mahtava mies. Mutta kuinka mahtava? Mutta aailman mahtavin mies oli kuitenkin myös hyvin onneton mies. Mailman rikkainkin mies hän oli vaikka hän oli hyvin vaatimaatomin Rooman kansalaisista. Jos joku purnasi siitä että viinin hinta on taas noussut saattoi hän sanoa että olen rakennuttanut uusia vesijohtoja ja puhdasta vettä saa ilmaiseksi rajattomia määriä, juo vettä!

Augustuksen vaatimattomuus oli hämmästelyn aihe satojen vuosienkin päästä kun Roomassa kävi matkailijoita. Jotka vain näkivätkin hänen kotinsa, siis suoraan sanottuna kotimuseon, ihmettelivät ylen suuresti. “Ai tämäkö muka on suuren ja mahtavan Augustuksen koti, tuossako hän muka nukkui ja tuossako hänen tuolinsa muka on…” Hyvänä päivänä hän saattoi lahjoittaa loistohuvilan Caprin saarelta kenelle halusi. Kuitenkaan hän ei ollut mikään saituri-luonne, päinvastoin.

Mutta yhtä häneltä puuttui ja se oli perhe-onni. Näin hän antoi elävän esimerkin, parhaan esimerkin siitä, että mahtava asema ja rikkaus ei taka onnea henkilökohtaisessa elämässä. Ja kun hänen hallitsija-sukunsa jatkui niin näytti siltä että keisaria seuraa aina vain hullumpi mies; alkoivat varsinaiset hulluusolympialaiset. Augustuksen valta oli perustettu väkivallalla ja roomalainen sotamiekka, kaksiteräinen gladus oli juonut tavattoman monen kansalaisen, viattomankin verta, ystäviänsäkin hän oli tapattanut. Tuntui kuin karmea kirous olisi asunut hänen ja hänen perheensä päällä noiden asioiden vuoksi…

Mutta oliko keisari Augustus niin mahtava mies että hänen valtakunnassaan “jokainen hiuskarvakin oli laskettu.” Eräällä tavalla näin oli! Ja tapa jolla hän hallitsi oli varsin erikoiselta kuullostava. Kun hän oli perustanut valtansa hyvin veristen vaiheiden jälkeen näytti siltä, että hän oli luopunut vallasta kokonaan. Tosiasia oli kuitenkin että mitään Rooman valtakunnassa ei tapahtunut ellei Augustus olisi niin halunnut; ainakin polittiisessa mielessä näin voidaan sanoa. Tässä mielessä jokainen hiuskarva oli todellakin laskettu…

Tänään vastaava tarkoittaisi vaikkapa sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentti voisi hallita maailmaa omalta kotimaatilaltaan tekemättä näennäisesti mitään, hänen poliittinen etujoukkonsa vain toimisi niin kuin oletetaan isännän haluavan ja tekevän, eikä mitään tehtäisi vastoin hänen tahtoansa. Vaikka usein näyttäisin siltä että tehtäsiin aivan järjettömiä päätöksiä, ja näyttäisi siltäkin että nyt on menetelty ensimmäisen kansalaisen tahdon ja edun vastaisesti, niin lopulta olisi kaikki kuitenkin hyvin, kaikilla pääsääntöisesti asiat kohdallaan ja maassa ja maanpiirissäkin rauha. Ja tietystikin; keisarin tahto oli toteutunut ihan noin sattumalta ja ikään kuin bonuksena kaiken muun hyvä ja hyödyllisen lisäksi.

Keisari Augustus on kaikki asiat suhteellistaen maailmanhistorian mahtavine yksittäinen hallitsija ja poliitikko. Merkillinen mies jonka persoonassa yhdistyi hirmuinen julmuus taitavaan ja ovelaan reaalipolitiikkoon.

On asioita jotka ovat aitoja ja vähemmän aitoja. Yksi niistä on ruisleipä. Ollessani töissä alkuseurakunnassa viime vuosituhannella (1999-2000) söin luonnollisestikin paljon Pekka Heikkisen puu-uuniruisleipää. 

Muutettuani Kotkan seudulle ja siellä onnellisten yhteensattumien jälkeen Sunilan pappilaan ryhdyin luonnollisestikin valmistamaan ruisleipää kun kerta talossa oli aivan ideaali leivinuuni. Taikinajuuren valmistin Pekka Heikisen leivästä jota toin ensimmäisellä hiihtolomarippikoulu-reissullani Kajaanista. Asioinnista Pekka Heikkisen myymälä-kahvilassa olisi paljonkin kerrottavaa.  

Mutta kerrotaan nyt jotain. Itse Pekka Heikinen suostui näyttämään kuuluisat puu-uuninsa ja muutenkin antamaan ekskurssin leipomostaan. Mukaani otin silloisen vs. kirkkoherran joka piti vierailu-kokemusta vertaansa vailla olevana elämyksenä. Ekskurssi tapahtui aivan vähän poistumistani minulle niin rakkaasta alkuseurakunnasta, jossa sain opetella papinhommia monen niin ihastuttavan kolleegan kanssa….

Paistelin leipää muutaman vuoden ajan ja hankin aina jauhot Hurukselalaiselta hovihankkijalta. Monta säkillistä siitä kertyi parin vuoden mittaan. Nuo ihanat immeiset pitivät myös pienen perheenalkuni potaasissa; norjan punaista ja siikliä ostin heiltä myös säkkikaupalla. Ja kun tuttavuus oli sitten sillä asteella että luottamusta on niin kysyinpä että olisiko heillä vanhoja juuttisäkkejä. Hepä antoivat minulle ihan joululahjaksi pari kappaletta vuonna 2003. Ja nepäs ovat sitten toimittaneetkin joululahjasäkkien virkaa siitä lähtien.
Mutta ruisleipään... Tullessamme Auraan jouduimme luonnollisesti luopumaan leivintuvasta. 

Nykyisessä residenssisäkin on toki leivinuuni mutta sen käyttö on niin iso operaatio, että siihen ei nykyisessä elämäntilanteessa todellakaan ole mitään mahdollisuuksia. Siispä on ollut ruislevän suhteen vähän huonompi saanti. Ja olen asian aika monelle suoraan sanonutkin: “Ette te Varsinais-Suomalaiset ruisleipää osaa tehdä. Ja jos joku osaakin niin se on kyllä varmaan karjalalainen siirtolainen.” No kyllä muutamalta kotileipurilta on hyvää leipää saanut, sen myönnän. Mutta kaupoista en tähän päivään mennessä ole saanut sellaista leipää joka olisi lähelläkään Kainuun kuulua Heikkistä. Lisäksi kun asia on niin että hyvän leivän perään on taloudessani myös joku muu kuin mina…

Monta vuotta tässä on tuntenut itsensä kadonneen ruisleivän metsästäjäksi. Ja kun ei viitsi olla mankumassa keneltäkään kotileipojalta leipää niin olo on ollut välillä vähän toivoton. Välillä on jo katsellut kohti isoa leivinuunia… Toissapänä sitten välähti: “Jos ei Turun kauppahallista rukihista, niin ei sitten kuuna kullanvalakiana tästä maakunnasta sataprosenttista ruislimppua löydy."

Perjantaina 25 marraskuuta kuluvaa vuotta oli asiaa vanhaan pääkaupunkiin ja päätinkin käydä Turkuin (Ei ole painovirhe. Voin käyttää oikeat Turku-nimeä kunhan ensin nimeävät joenpuoliskot korrektilla tavalla.) kauppahallissa. Ensimmäinen vierailu oli laatuansa ja tapahtui siis näinä päivinä Anno Domini MMVIII. Suuret oli odotukset, todella suuret. Ensimmäinen kauppias väitti että paikalliset haluaa ruisleipään kuminaa… Ei siis oikeaa Itä-Suomalaista… Hääp sano että vain yksi tuhannesta täällä kaipaa kuminatonta leipää. Pieni masennuksenpuuska hiipi puseroon… 

Kävelin kauppahallin ovaalin kunnes tulin yhden looshin äärelle. Osoitin limppuhyllyä ja kysyin että ei kai tuossa vain ole kuminata? Ei kuulemma ollut. Suuren skepsiksen vallassa tein kaupat ja otinpa vielä kuvankin…  

Jostain kumman syystä uskoin kahden naismyyjän stoorin ja lupasin tulla uudelleen semminkin kun he väittivät että tiistaisin heiltä saa aitoa Itä-Suomalaista. Tulin sitten kotiin ja leipää maistettiin… Ei se kyllä Pekka Heikkisen leivälle pärjää mutta ylittää aidon ruisleivän aitousvaatimukset kirkaasti. Ja kuinkas asia muuten olikaan… Tuote on pienen raumalaisen leipomon tuote. Käsittääkseni Rauma on ylpeä pieni kaupunki Satakunnassa…

Mutta kadonneen ruisleivän metsästäjä päättää nyt ristiretkensä. Energiaa vapautuu nyt aivan eri tavalla moneen muuhun asiaan… Jumalalle kiitos kedon ruohoista ja ruis-nimisestä rikkaruohosta. Asia oli näet niin, että kun nykyihminen käynnisteli intensiivistä ruuantuotantoaan hedelmällisen puolikuun alueella aikana jolloin nykyinen interglasiaali, eli HOLOSEENI alkoi pidettiin ruista rikkakasvina joka esiintyi vehnän joukossa. 

Rukiin voittokulku alkoi vasta alppien pohoispuolella, vaikka Rooman viimeinen etruski-kuningas Tarqinius Superbus kerran kylvikin rukiita Mars-kentälle. Ennakkoluuloton mies mutta teko taisi johtaa siihen että roomalaiset saivat hänestä tarpeeksi ja karkoittivat hänet kaupungista ikiajoiksi.

Hitler — Teräväkatseinen sosiologiko?

Olen nyt edennyt lukemattomien kirjojen rästilistalla ja päässyt mm Adolf Hitlerin "Taisteluni-kirjassa" sivulle 79; on luettu 2 lukua ja paljon on jo kerrottavaa. On syytä tehdä joitakikin huomioita.

Ensiksikin; kirja on melkoinen tabu ja sellaisena se tulee pysymään. Sitä on kuitenkin voitava tarkastella ihan "akateemisesta näkökulmasta" jotta voimme ymmärtää Hitlerin ajattelua ja yhtä kappaletta maailmanhistoriaa. Eikä se ole mikään kappale vaan tuon miehen toiminta on läsnä keskuudessamme joka päivä.

Toiseksikin; Hitleriä ei millään keinolla voida enää rehabilitoida, eikä se näissäkään kirjoituksissa ole tarkoitus. Se olisi mahdollista vain jos ihmisyyden perusteita ja ihmisoikeuksien perusteluja radikaalisti muutettaisiin.

Yritin lukea kirjan lukiovuosinani ja miten pitkälle pääsinkään niin sitä en muista. Toinen yritys kesällä 1998 kariutui myös. Pääsin noin siuvlle 200. En ole pitänyt kirjaa koskaan tylsänä mutta "äänivalli" ei ole vain koskaan mennyt rikki. Nyt tuntuu siltä että projekti voisi onniustua ja onnistuuhan se koska asia on tullut julkisesti luvattua.

Että Hitlerkö terävä sosiologi? Näin voidaan sanoa. Niitä taitoja tarvittiin kun noustiin kansakunnan johtoon ja saatiin koko maailmanhistoria sekaisin. Mutta asiaa... Kirjan toinen luku kertoo Hitlerin Wienin vuosista hänen omin sanoin. Hän eli nuo vuodet suuressa jos vähän pienemmässäkin ahdingossa. Opiskelu-ura kariutui puuttuviin perusopintoihin, ei tullut Hitleristä arkkitehtia. Elantonsa Wienissä hän ansaitsi aputyömiehenä rakennuksilla ja lopulta myyden halvalla piirustelmiaan ja vesivärimaalauksiaan, joista on viime päivinä maksettu huutokaupoissa melkoisia summia.

Vapaa-aikansa Hitler käytti omien sanojensa mukaan, eikä asiaa pidä lainkaan epäillä, lukemiseen. Ja se näkyy hänen yhteiskunta-analyysistään kirjan ensimmäisen osan luvussa kaksi. Hän on myös tutustunut lukuisiin ihmisiin ja nähnyt läheltä sen yhteiskuntaluokan elämää jossa hän eli. Kyseinen luku sisältää kaksi hyvin osuvaa ja tunteikkaasti kirjoitettua kuvausta. Ensimmäinen kuvaus koskee sitä millaisen nuoren miehen voi Wienin aputyömiesköyhälistön koti tuottaa. Se tuottaa katkeran ja kognitiivisessa dissonanssissa olevan nuorukaisen jolla ei ole mitään muuta elämänmuotoa valittavanaan kuin isänsä ahdas ja vaikea elämä tai rikollinen ura. 

Toinen kuvaus puhuu siitä epätoivosta jossa pienessä ja kurjassa asunnossa elävä perhe kokee isän ongelmien ja epätoivon seurauksena. Se on kuvaus kurjistumisesta ja täydellisestä toivon näköalattomuudesta. Kuvauksia on pidettävä enemmän kuin fiktiona, kaikkea muuta kuin fiktiona. Hitler ei ammena noiden kohtausten kokemuksia omasta lapsuudestaa. Ne ovat tarkkanäköisen havainnoitsijan puhetta.
Kirjoittaessaan kirjan Mein Kampf, joka pelkästään teki Hitleristä monimiljonäärin, hän oli 34 vuotias. Hän oli jo poliittisella uralla menestynyt mies ja tunnettu puhuja. Menestyäkseen puhujana ja vaikuttajana, ja tämä koskee ketä tahansa, tarvitaan elämänkokemusta ja integroitunutta tietoa. 

Nuo kaksi kuvausta joihin viittasin ovat juuri tällaista materiaalia. Suullisesti esitettynä ne ovat vedonneet laajoihin joukkoihin. Ne ovat oikeistopopulistin puhetta. Ei ole mikään ihme että hän menestyi.  Ainakin muutama johtopäätös voidaan tehdä Aatun Wienin-vuosista (Ns. diminutiivimuoto tässä yhteydessä on vain tekninen termi, koko Adolf nimi on näet ikuisiksi ajoiksi pilattu Hitlerin vuoksi. On aivan sama käytetäänkö muotoa Aadolf vai Aatu. Aatu antaa pikemminkin surkuhupaisan ja pilkallisen vivahteen. Toisaalta jos käyttäisimme vakavissamme hänestä nimeä Adowolf, siis Adolf-nimen kantamuotoa, niin asia olisi aivan toisen sävyinen. Silloin puhuisimme miehestä palvovaan sävyyn. Adowolf nimittäin tarkoittaa lähinnä susilauman johtavaa urosta!)  

1) Noina vuosina hän hankki varsinaisen henkisen pääomasa ja se vaati kovaa työtä vaikeissa olosuhteissa.  

2) Minkä tahansa päämäärän saavuttaminen, hyvän tai pahan, vaatii aina kovaa työtä. Hitlerillä oli varmaan selkeä ymmärys siitä, että haän tavoittelee vain ja ainoastaan hyvää.

Tässä vaiheessa on hyvä esittää yksi kysymys tuleville pohdinnoillemme: Tarvitsiko maailmahistoria Hitlerin johtaakseen tilanteen tänän päivään ja tähän tilanteeseen, vai tarvitsiko Hitler maailmaa johtaakseen sen siihen tilanteeseen jossa se nyt on? Ehkä emme saa tyydyttävää vastausta mutta yritämme silti!