Kyse on Lutherin kirkkopostillassa toisesta Kolminaisuudenpäivän jälkeisestä sunnuntaista, nykäänhän Kolminaisuudenpäivä on itse asiassa ensimmäinen shelli. Martin saarnakokoelma on massiivinen juttu, ja äsken lukemani kaksi saarnaa ovat tuommoiset 15 aanelosta. Välillä Martin saarnoja jaksaa lukea, välillä ei. Kuitenkin ne olisivat pakollinen lähtökohta saarnanvalmistuksessa. Koetetaan tehdä parannus.
On sikäli kiitollinen juttu, että Martin aikan oli vain yksi vuosikerta, siis joka vuosi saarnattiin yhdestä ja samasta tekstistä. Tosin tuolloin oli ns. epistolasaarna vielä korkeassa kurssiissaan ja kirkkopostilla sisältääkin sellaisen lähes jokaiselle pyhälle. Eri asia sitten, ovatko Martin saarnat yhdistelmiä useammasta eri saarnasta. Näin ollee ainakin pisimpien suhteen...
No vot! Mitäpä se Martti sitten haasteli. Ensiksikin on sanottava kaksi asiaa:
I) Saarnat sisälsivät kiihotusta uskonnollista yhteisöä kohtaan. Jos tänään puhuisi samalla tavalla juutalaisista niin kylläpäs siitä mekkala nousisi. Toki Martin kovankin kritiikin voi pukea hienompaankin asuun.
II) Paavi ja katoliset saavat kuulla kunniansa. Viha Rooman kirkkoa kohtaan on lauhtumaan päin ja meikäkin lukee Ratzingerin eli Benedictus kuudennentoista puheita ja saarnoja aika ajoin varsin innokkaasti. Toisaalta joku on tästäkin sanonut: onhan ihmisen ja simpanssinkin dna melkein täydellisesti sama!
Martti pohti paljon ehtoollisen merkitystä ja tulkinta oli augustiinolaisen vertauskuvallinen. Äskeinen lukukokemus aloitti ensi Pyhän, siis kolmannen shellin, saarnavalmistelun. Seuraavaksi aioin pitkästä aikaa lukea tulevan pyhän evankeliumin alkukielellä eli kreikaksi ja sitten tavailla selitysteosta. Sitten voi vielä ottaa esiin latinakielisen raamatun eli Vulgatan ja lopuksi, ilmavuutta etsiessä on myös hyvä lukea teksti vielä soinnukkaalla italian kielellä. Joskus voi yksi sana tällaisessa käsittelyssä lähteä soimaan päässä ja sen ympärille alkaa sitten rakentua jotain... Saarnaa valmisteltaessa on oltava nöyrä. Luterilaisessa kirkossakin samaa tekstiä on käytetty jo kohta 500 vuotta ja sen asema on sama suurin piirtein koko kristikunnassa. Jos joku luulee löytävänsä jotain uutta niin taatusti erehtyy; silti pitäisi luoda uusi kokonaisuus.
Tässä ensi pyhän evankeliumi:
Luuk. 14: 16–24
Jeesus kertoi:
»Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’ Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’»
Otetaanpas sitten edellä lukemamme evankeliumin viimeinen jae tähän vaikka italiaksi:
“Perché io vi dico che nessuno di quegli uomini che erano stati invitati, assaggerà la mia cena.”
Well, well. Sanat "mia cena" kuulostavat perin herkulliselta. Nykyäänhän Italiassa tuo cena tarkoittaa lähinnä myöhäisempää illallista, melkeinpä yösyöminkejä. Kyse on siis kunnon ilta-atriasta... Pitäisiköhän joskus rippikoulussakin järjestää kunnon cena muutoinkin kuin pomoston iltaisen pylli-atrian muodossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti