Porinaa saarnasta

Väitetään suomalaisen saarnan olevan huonoissa kantimissa! Mitenhän lienee Saarnahan on ollut meillä Suomen kirkossa tavattoman keskeisessä asemassa. Nykyään kaikki papit eivät saarnaa joka sunnuntai, seikka mikä toisaalta antaa mahdollisuuden paneutua asioihin paremmin. Sanotaan että saarnat ovat puhe-teknisesti huonoja, mutta onko saarnan tarkoitus ollakaan hieno puhe? Eikö pitäisi enemmänkin elää kirkkovuoden suuressa näytelmässä, dramassa!

Draaman mahdollisuuksia kirkon elämässä ei ole käytetty hyödyksi juuri ollenkaan, tai jos onkin niin vain suppean joukon piirissä. Tarkastellaanpa vaikka kirkon suurinta juhlaa pääsiäistä. Luterilainen pääsiäinen on edelleen, kaikesta ekumeenisesta hapatuksesta huolimatta, varsin pitkäperjantai-keskeinen. Tähän seikkaan kiinnitti Kuopion piispa Wille Riekkinen huomiota ja viime vuosituhannen lopulla.

Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin luulisi. Miksi toisaalta pitäisi olla draamaa? Jos niin suuri hanke kuin jumalanpalvelusuudistus on jäänyt niin pahasti kesken kuin näyttää niin jumalanpalveluksen toimittajilta vaaditaan melkoisia dramaturgin taitoja jotta draamaa saataisiin todellakin aikaan. Huo-noista saarnoista saavat toisaalta seurakuntalaisetkin syyttää itseään! Jumalan-palveluksen toimittaminen olisi tietysti helpompaa jos seurakunnassa olisi paljon vaikkapa raamattupiirejä eli yksinkertaisesti raamattua luettaisiin enemmän. Vaikka joku saattaisi kirkkoon eksyäkin niin varsin pihalla ollaan jos sanoma ei mene perille sen vuoksi että pelkästään saarna-tekstit ovat niin vieraita. Miten saarna oikeastaan pitäisi tehdä?. Mikä on lähtökohta? Ei voida olettaa sen kuulijoiksi ahkeria tai edes välttävän innokkaita raamatunlukijoita. 

Jotenkin olen kuitenkin pitänyt ainakin itse lähtökohtana sitä, että saarnan tulisi olla ymmärrettävä ns. keskiverto-ihmiselle. Olen myös paininut viimeisen vuoden aikana varsin useasti Luther-rompun kanssa. Vaikeita ovat Martinkin saarnat. Hänhän vaati muilta yksinkertaisuutta ja selkeyttä! Että pitäisi olla puheen ymmärrettävää jokaiselle lypsäjätytöllekin! Ilmeisesti oli uskonpuh-distus nopea ja tehokas ja kaikki saksalaiset osasivat raamatun ulkoa ja muutenkin draamallisia olivat, niin hyvin Martti sitä itsellään tuntuu selittävän ja itsellään siteeraavan..

Kaiken lähtökohta on kuitenkin se, että pappien tulisi elää liturgisessa mail-massa sen sisäistäneenä. Jos näin ei ole niin kuka näyttäisi sitten esimerkkiä? Jokainen pyhä on ainutlaatuinen ja tuo esiin yhden osan suuresta kokonaisuu-desta, vaikka isot pyhät olisivatkin sen draaman kannalta helpompia. Ja pitäisi kaiketi muistaa, että vaikka joku vaatimattomalta tuntuva ”Shel-pyhä” olisikin köykäisen tuntuinen niin jokaiseen pyhään kuluu kuitenkin ehtoollisen vietto.

Joku suomalainen pappi on sanonut että hyvään saarnaan tai saarnaan yleensäkin sisältyy jotain vanhaa, jotain uutta, jotain varastettua ja jotain vihreää tai sinistä. Seurakuntalainen näkee tai saa lukea vain yleensä jäävuoren huipun eli sen mitä pappi on käsikirjoitukseen kirjoittanut. Jos on. Saarnojen kirjoittaminenhan on meillä ollut perinne hamasta Agricolan ajasta. Kerrotaanpa eräästä nuoresta papista joka oli tunnettu siitä, että hän ei koskaan kirjoittanut saarnoja valmiiksi. Kun sitten tuli jumalanpalvelus jossa piispa oli mukana kävikin niin, että kun nuori mies käveli itsevarmana saarnastuoliin niin piispapa käveli sakastiin ja sitä kautta ulos kirkosta.... 

Tarinassa saattaa olla enemmänkin nyansseja mutta en nyt muista. Olen kuullut sen lähes 20 vuotta sitten yliopistolla ja en muista kenen suusta.
Viime aikoina olen miettinyt paljon Martin Nicolin kirjan ”Saarnan taito - Dramaturginen homiletiikka” sisältöä ja ajatuksia. Vaikutus näkyy ainakin saarnakäsikirjoituk-sissani kun olen merkinnyt sinne kohtauksien numerot. Nicol rinnastaa saarnan pitkälti elokuvan muotoon joka sisältää eri kohtauksia jotka ovat juonellisessa ketjussa. Ajatus on hyvä ja se ei poista vanhaa vaatimusta hyvästä jäsennyksestä. Nicolin uusi saarnaoppi ei onkin sitten paljon monisyisempi juttu. 

Otamme nyt esimerkiksi tämän pyhän, seitsemännen sunnuntain helluntaista saarnan, ja sen kuinka se valmistui. Prosessi ei poikennut tavanomaisesti paljonkaan. Suunnilleen kolme neljästä saarnastani on syntynyt tällä tavalla. Aluksi tietysti luetaan vanhoja toisten kirjoittamia saarnoja. Tätä varten luin kuusi vanhaa suomalaista tähän pyhään liittyvää saarnaa ja tietysti viimevuotisen omani joka tosin oli eri tekstistä. Hyvänä apuna tässä on kolmiosainen Suomalainen saarnakirja 1960-luvun alusta ja uudempi Suuri Suomalainen saarnakirja 2000-luvun alkuvuosilta. Sekin on kolmiosainen. Niistä ei nyt ollut paljoa apua, toisaalta Suomalaisen saarnakirjan kaksi saarnaa antoivat aineksia tuleviin saarnoihin. 

Mutta päivän otsikko ”Rakkauden laki” alkoi kyllä aueta...

Saarnan alkujutun löytäminen tai keksiminen on aina vaikeaa. Varastossa on pidettävä muutamaa ässä-juttua tulevillekin vuosille. Hyvänä apuna tässä ovat vanhat hartauskirjat. Varsinaiseksi aarreaitaksi on osoittautunut pieni kirjanen nimeltä ”Soihtuviesti - sanan valoa pojille ja nuorukaisille.” Kirjanen on ilmestynyt vuonna 1957 ja sen tekijä on Sakari Salovuori. Kirjasessa on parisensataa hartauspuhetta ja jokaisessa on mielenkiintoinen tarinanpoikanen. Niitä voi käyttää vähän muunnellen tai paljon muunnellen. Apu löytyi jälleen ja saarnan 23.07.2006 aloituksessa oleva Hus-juttu on siitä. Tekstiä on kylläkin aika lailla muokattu. Siinäpä olikin sitten valmiina I kohtaus. 

Seuraavaksi ryhdyin miettimään lopetusta ja siihen löysin muutaman kappaleen viime vuoden saarnasta jota en ole internetissä julkaissut. Ongelma oli vain miten alun Hus-jutun voi niveltää siihen. Ei kun selain vain päälle ja hakusanaksi Johan Hus. Pääsin varsin pian tanskankieliselle sivulle josta sain loppuun sijoittamani Johan Husin moton eli tunnuslauseen. Teksti oli helppo kääntääkin. Sitten menikin vähän aikaa miettiessä. 

Viime aikoina on puhuttu ylen ykkösen aamuhartauksien rappiotilasta. En ole kuunnellut mutta Kotimaa-lehdestä eikä juuri pappisliitonkaan lehdestä ole paljoa apuja saanut. Viime vuonna muistin edesmenneen pappikollegani Kymin ajoilta Lasse Luotosen vinkin. Hän kun vanhan Åbo Akademin miehenä kehui Kyrkpressen-lehden palstaa jossa käsitellään tulevan pyhän evankeliumitekstiä. Nuo analyysit ovat olleet lukemisen arvoisia ja voinkin sanoa että kolmannen kohtauksen, sen osan jossa selitän päivän evankeliumia hengellisessä mielessä rakensin pitkälle Maalahden kappalaisen Kristian Norrbackin oivalluksille. 

Kyrkpressen on muutenkin ollut mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Kotimaa jo pitemmän aikaa. Kotimaan voi selailla viidessä minuutissa saaden siitä kaiken olennaisen.

Toisen kohtauksen rakentamiseen menikin sitten aikaa. Piti lukea Luukkaan kommentaariakin. Ajattelin pitkästä aikaa sekoittaa saarnaan kohtuul-lisessa määrin raamatunselitystä ja tulkintaakin. Luinpa vielä Aimo T. Nikolaisen mainiota kirjaa ”Tämän päivän evankeliumi” ja taisipa sieltä eksyä mukaan muutama lause modifoituna.

Saarna alkoi sitten olla kasassa. Otsikon kanssakaan ei pitkään mennyt. Se löytyi lopussa olleesta Husin tunnuslauseesta. Kohtauksien lomaan kun sitten laittoi muutamia viittauksia totuudesta ja perimmäisestä totuudesta niin se olikin siinä. 

Saarnan luomiseen meni muutama päivä. Perjantaina ja lauantaina se syntyi muutamassa lyhyessä sessiossa. Lukuhommat aloitin jo alkuviikosta. Kovasti joutui kyllä ajattelemaan. Jaa että oliko tuossa saarnassa vanhaa, uutta, varastettua ja vihreätä. Vihreätä oli ehkä vähemmän. Ellei lopun Hus-tunnuslauseessa sitä ole, vaatimusta kasvuun ja kehitykseen. Uutta, vanhaa ja varastettua ja kenties vihreätäkin. Paljon päänvaivaa ja kyllä rukoustakin aina tarvitaan...

Kun avasimme seurakunnassamme uudet kotisivumme ja ryhdyin julkaisemaan vanhoja ja uusia saarnoja tuumasi eräs tuntemani teologian ylioppilas että ”Hullukos olet kun noita julkaiset! Nyt et enää voi käyttää niitä uudelleen.” Totta puhui ystäväiseni...