Juhannusta kauhulla odotellessa.

Se on taas se aika vuodesta kun kansalaiset villiintyvät. Kaunista ilmaa on juhannukseksi odotettu ja ilmoja on pidellyt hyvinä jo kesäkuun alussa. Monelle on jäänyt ryystämisvaihde päälle oikein kunnolla. Tänään katselin kauhulla Liedon Lidlissä kun erästä lajia gepardia myydään aivan uloskantohinnalla. En ymmärrä ko. saksalaisen kauppaketjun politiikkaa jos pulloa kohden tehdään peräsnettoa 30 senttiä. Lieko kyse aidosta, mutta kyseenalaisesta hyvänteke-väisyydestä? Vaiko on perätikin jopa toimeenpantu viimeinkin Lapin sodan sotakorvaukset? 

Tässä yhteydessä on paikallaan sana ns. lasiapostoleista ja vanhanajan raittiusseuroista, J.V.Snellman oli näet viimeisen päälle raittiusmies. Hänen suuri huolensa oli kova kansantisleen käyttö aikansa Suomessa. Hän halusi pehmeäm-piä vaihtoehtoja ja äityi nimittämään olutpulloja ”lasiapostoleiksi.” Oikealla oluenkäytöllä kun näet pystyttäisiin hillitsemään raa’an viinan kulutusta. Aivan totta: Snellman todellakin nimitti olutpulloja lasiapostoleiksi joilla Turmiolan Tommit saataisiin kuriin! Innostipa Snellman jopa raittiusseurojen perusta-miseen. Nuo raittiusseurat olivat kuitenkin eräänlaisia herrasmiesjuoppojen sääntökuntia. Tarkasti määriteltiin näet säännöissä kuinka paljon sai viunaa ottaa esimerkiksi herätysryypyksi. Moisilla ohjeilla oltaisiin varsin helposti kahden ja puolen promillen humalassa jo puolilta päivin!

Se on todellakin juuri se aika vuodesta jolloin moni astelee viinakaupasta ulos melkoinen kansantisle,- viini,- ja olutlatinki kassissaan. Vaan eipäs viina kiroista enää niin paljon valisteta. Täysi kunnia täytyy antaa, ja tämä ei todellakaan ole puoluepoliittinen kannanotto, pääministeri Vanhaselle joka pysyy kokis,- ja juissi-linjalla. Kirkon piiristä ei väkijuomapoliittisia kannanottoja juuri kuule. 

Oma mielenkiintoinen asia on ”papit ja alkkomahooli.” Nykyään on papin luvallista käydä jopa paikkakuntansa alkoholiliikkeessä. Tiedän tapauksia, että jotkut papit ja kirkkoherrat ovat tehneet sadankin kilometrin viinakauppa-reissuja vielä 1990-luvulla. Kohtuukäyttökin sallitaan papeille nykyään tutkitun yleisen mielipiteen mukaisesti. 

Raittius on hyvä asia ja pappiin pätee sama kuin muihinkin talleroisiin: Jos ei käyttö pysy aisoissa ja örveltämistaipumusta on, niin silloin täysraittius ainoa hyvä vaihtoehto. Elämään on silloin vain saatava hyviä kiinnekohtia ja vertaistukiryhmä. Mutta jos alkkomahoolia on pakko käyttää niin seuraavia periaateita on hyvä koettaa noudattaa:

1) Vältä kansantislettä ja muita väkeviä. Käytä vain pötsi,- ja pumppuvaivojen hoitoon. Kolestroolareille pieni kansantisleryyppy illalla ja aamulla voi olla jopa lääkkeitä parempi vaihtoehto.

2) Jos olet oluenhimoinen, niin nykyisissä ykkösoluissa on hyviä vaihtoehtoja. Huolella valmistettu kotikaljakin ajaa saman asian ja ruispohjainen juomahan on todella terveellistä.

3) Jos käytät viiniä niin sekoita se veteen kuten antiikin aikana tehtiin. Valkoviinin hyvä sekoitussuhde on yksi mittaa viiniä ja kaksi ja puoli mittaa vettä. Ja siinä ollaankin jo melkein gebardin luokassa. Punaviinille hyvä sekoitussuhde on yksi mitta viiniä ja kolme mittaa vettä. Kaikki alle sadan euron punkut voi vallan hyvin sekoittaa veden kanssa kun on ensin otettu puoli lasia ihan aistinvaraisen arvostelun vuoksi.

4) Ylipäänsä on hyvä nauttia aina runsaasti vettä alkkomahoolin kanssa.

Näin juhannuksen aikana esirukouksen ja sanattoman huokailun kohteena olkoon kansamme raittiuskysymys. Suomalaisessa vuoden 1701 virsikirjassa oli yksi virsi otsikolla ”Juopumusta vastaan.” Peräti on virressä neljätoista säkeistöä todella ilmeikästä runoa, ja ennen kaikkea hengellistä ja perin raamatullista. Tässä näytteeksi säkeistöt 10 ja 14.

10. Vesitaudit, ruumiin tuskat, / rinnan ahdistus, pään pakko, / Pahat puuskat, häijyt yskät, / Posken rypyt ja jako, / Kätten väristys, kasvoin kohistus, / Hengen myös häijy haju, / Silmäin puna, paha pullistus, / Näin ylönjuomisest’ hajoo.

14. O Jesu Christ’, / meidän Herram’! / Auta meitä Henkes avull’ / käyttämään meidän elokertam’ / Raittiist’ ratki kaikell’ halull’: / Ann’ pahat tapam’ katua, / Elää aina tahtos jälkeen, / Anna juopumutt’ karttaa kauhiat’: Sitt’ me sen pahuudest’ selkeem’.

No voi mahotonta! Kauhiata suorastaan... Tekisi mieli peräti sanoa ja sanonkin, että pannaanpas nyt hyvän sään aikana kansantislepullot sun muut lekkerit piilommas... Ettei peräti sielunvihollinen niiden kautta yritä autuuttamme nakertaa.

Porinaa saarnasta

Väitetään suomalaisen saarnan olevan huonoissa kantimissa! Mitenhän lienee Saarnahan on ollut meillä Suomen kirkossa tavattoman keskeisessä asemassa. Nykyään kaikki papit eivät saarnaa joka sunnuntai, seikka mikä toisaalta antaa mahdollisuuden paneutua asioihin paremmin. Sanotaan että saarnat ovat puhe-teknisesti huonoja, mutta onko saarnan tarkoitus ollakaan hieno puhe? Eikö pitäisi enemmänkin elää kirkkovuoden suuressa näytelmässä, dramassa!

Draaman mahdollisuuksia kirkon elämässä ei ole käytetty hyödyksi juuri ollenkaan, tai jos onkin niin vain suppean joukon piirissä. Tarkastellaanpa vaikka kirkon suurinta juhlaa pääsiäistä. Luterilainen pääsiäinen on edelleen, kaikesta ekumeenisesta hapatuksesta huolimatta, varsin pitkäperjantai-keskeinen. Tähän seikkaan kiinnitti Kuopion piispa Wille Riekkinen huomiota ja viime vuosituhannen lopulla.

Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin luulisi. Miksi toisaalta pitäisi olla draamaa? Jos niin suuri hanke kuin jumalanpalvelusuudistus on jäänyt niin pahasti kesken kuin näyttää niin jumalanpalveluksen toimittajilta vaaditaan melkoisia dramaturgin taitoja jotta draamaa saataisiin todellakin aikaan. Huo-noista saarnoista saavat toisaalta seurakuntalaisetkin syyttää itseään! Jumalan-palveluksen toimittaminen olisi tietysti helpompaa jos seurakunnassa olisi paljon vaikkapa raamattupiirejä eli yksinkertaisesti raamattua luettaisiin enemmän. Vaikka joku saattaisi kirkkoon eksyäkin niin varsin pihalla ollaan jos sanoma ei mene perille sen vuoksi että pelkästään saarna-tekstit ovat niin vieraita. Miten saarna oikeastaan pitäisi tehdä?. Mikä on lähtökohta? Ei voida olettaa sen kuulijoiksi ahkeria tai edes välttävän innokkaita raamatunlukijoita. 

Jotenkin olen kuitenkin pitänyt ainakin itse lähtökohtana sitä, että saarnan tulisi olla ymmärrettävä ns. keskiverto-ihmiselle. Olen myös paininut viimeisen vuoden aikana varsin useasti Luther-rompun kanssa. Vaikeita ovat Martinkin saarnat. Hänhän vaati muilta yksinkertaisuutta ja selkeyttä! Että pitäisi olla puheen ymmärrettävää jokaiselle lypsäjätytöllekin! Ilmeisesti oli uskonpuh-distus nopea ja tehokas ja kaikki saksalaiset osasivat raamatun ulkoa ja muutenkin draamallisia olivat, niin hyvin Martti sitä itsellään tuntuu selittävän ja itsellään siteeraavan..

Kaiken lähtökohta on kuitenkin se, että pappien tulisi elää liturgisessa mail-massa sen sisäistäneenä. Jos näin ei ole niin kuka näyttäisi sitten esimerkkiä? Jokainen pyhä on ainutlaatuinen ja tuo esiin yhden osan suuresta kokonaisuu-desta, vaikka isot pyhät olisivatkin sen draaman kannalta helpompia. Ja pitäisi kaiketi muistaa, että vaikka joku vaatimattomalta tuntuva ”Shel-pyhä” olisikin köykäisen tuntuinen niin jokaiseen pyhään kuluu kuitenkin ehtoollisen vietto.

Joku suomalainen pappi on sanonut että hyvään saarnaan tai saarnaan yleensäkin sisältyy jotain vanhaa, jotain uutta, jotain varastettua ja jotain vihreää tai sinistä. Seurakuntalainen näkee tai saa lukea vain yleensä jäävuoren huipun eli sen mitä pappi on käsikirjoitukseen kirjoittanut. Jos on. Saarnojen kirjoittaminenhan on meillä ollut perinne hamasta Agricolan ajasta. Kerrotaanpa eräästä nuoresta papista joka oli tunnettu siitä, että hän ei koskaan kirjoittanut saarnoja valmiiksi. Kun sitten tuli jumalanpalvelus jossa piispa oli mukana kävikin niin, että kun nuori mies käveli itsevarmana saarnastuoliin niin piispapa käveli sakastiin ja sitä kautta ulos kirkosta.... 

Tarinassa saattaa olla enemmänkin nyansseja mutta en nyt muista. Olen kuullut sen lähes 20 vuotta sitten yliopistolla ja en muista kenen suusta.
Viime aikoina olen miettinyt paljon Martin Nicolin kirjan ”Saarnan taito - Dramaturginen homiletiikka” sisältöä ja ajatuksia. Vaikutus näkyy ainakin saarnakäsikirjoituk-sissani kun olen merkinnyt sinne kohtauksien numerot. Nicol rinnastaa saarnan pitkälti elokuvan muotoon joka sisältää eri kohtauksia jotka ovat juonellisessa ketjussa. Ajatus on hyvä ja se ei poista vanhaa vaatimusta hyvästä jäsennyksestä. Nicolin uusi saarnaoppi ei onkin sitten paljon monisyisempi juttu. 

Otamme nyt esimerkiksi tämän pyhän, seitsemännen sunnuntain helluntaista saarnan, ja sen kuinka se valmistui. Prosessi ei poikennut tavanomaisesti paljonkaan. Suunnilleen kolme neljästä saarnastani on syntynyt tällä tavalla. Aluksi tietysti luetaan vanhoja toisten kirjoittamia saarnoja. Tätä varten luin kuusi vanhaa suomalaista tähän pyhään liittyvää saarnaa ja tietysti viimevuotisen omani joka tosin oli eri tekstistä. Hyvänä apuna tässä on kolmiosainen Suomalainen saarnakirja 1960-luvun alusta ja uudempi Suuri Suomalainen saarnakirja 2000-luvun alkuvuosilta. Sekin on kolmiosainen. Niistä ei nyt ollut paljoa apua, toisaalta Suomalaisen saarnakirjan kaksi saarnaa antoivat aineksia tuleviin saarnoihin. 

Mutta päivän otsikko ”Rakkauden laki” alkoi kyllä aueta...

Saarnan alkujutun löytäminen tai keksiminen on aina vaikeaa. Varastossa on pidettävä muutamaa ässä-juttua tulevillekin vuosille. Hyvänä apuna tässä ovat vanhat hartauskirjat. Varsinaiseksi aarreaitaksi on osoittautunut pieni kirjanen nimeltä ”Soihtuviesti - sanan valoa pojille ja nuorukaisille.” Kirjanen on ilmestynyt vuonna 1957 ja sen tekijä on Sakari Salovuori. Kirjasessa on parisensataa hartauspuhetta ja jokaisessa on mielenkiintoinen tarinanpoikanen. Niitä voi käyttää vähän muunnellen tai paljon muunnellen. Apu löytyi jälleen ja saarnan 23.07.2006 aloituksessa oleva Hus-juttu on siitä. Tekstiä on kylläkin aika lailla muokattu. Siinäpä olikin sitten valmiina I kohtaus. 

Seuraavaksi ryhdyin miettimään lopetusta ja siihen löysin muutaman kappaleen viime vuoden saarnasta jota en ole internetissä julkaissut. Ongelma oli vain miten alun Hus-jutun voi niveltää siihen. Ei kun selain vain päälle ja hakusanaksi Johan Hus. Pääsin varsin pian tanskankieliselle sivulle josta sain loppuun sijoittamani Johan Husin moton eli tunnuslauseen. Teksti oli helppo kääntääkin. Sitten menikin vähän aikaa miettiessä. 

Viime aikoina on puhuttu ylen ykkösen aamuhartauksien rappiotilasta. En ole kuunnellut mutta Kotimaa-lehdestä eikä juuri pappisliitonkaan lehdestä ole paljoa apuja saanut. Viime vuonna muistin edesmenneen pappikollegani Kymin ajoilta Lasse Luotosen vinkin. Hän kun vanhan Åbo Akademin miehenä kehui Kyrkpressen-lehden palstaa jossa käsitellään tulevan pyhän evankeliumitekstiä. Nuo analyysit ovat olleet lukemisen arvoisia ja voinkin sanoa että kolmannen kohtauksen, sen osan jossa selitän päivän evankeliumia hengellisessä mielessä rakensin pitkälle Maalahden kappalaisen Kristian Norrbackin oivalluksille. 

Kyrkpressen on muutenkin ollut mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Kotimaa jo pitemmän aikaa. Kotimaan voi selailla viidessä minuutissa saaden siitä kaiken olennaisen.

Toisen kohtauksen rakentamiseen menikin sitten aikaa. Piti lukea Luukkaan kommentaariakin. Ajattelin pitkästä aikaa sekoittaa saarnaan kohtuul-lisessa määrin raamatunselitystä ja tulkintaakin. Luinpa vielä Aimo T. Nikolaisen mainiota kirjaa ”Tämän päivän evankeliumi” ja taisipa sieltä eksyä mukaan muutama lause modifoituna.

Saarna alkoi sitten olla kasassa. Otsikon kanssakaan ei pitkään mennyt. Se löytyi lopussa olleesta Husin tunnuslauseesta. Kohtauksien lomaan kun sitten laittoi muutamia viittauksia totuudesta ja perimmäisestä totuudesta niin se olikin siinä. 

Saarnan luomiseen meni muutama päivä. Perjantaina ja lauantaina se syntyi muutamassa lyhyessä sessiossa. Lukuhommat aloitin jo alkuviikosta. Kovasti joutui kyllä ajattelemaan. Jaa että oliko tuossa saarnassa vanhaa, uutta, varastettua ja vihreätä. Vihreätä oli ehkä vähemmän. Ellei lopun Hus-tunnuslauseessa sitä ole, vaatimusta kasvuun ja kehitykseen. Uutta, vanhaa ja varastettua ja kenties vihreätäkin. Paljon päänvaivaa ja kyllä rukoustakin aina tarvitaan...

Kun avasimme seurakunnassamme uudet kotisivumme ja ryhdyin julkaisemaan vanhoja ja uusia saarnoja tuumasi eräs tuntemani teologian ylioppilas että ”Hullukos olet kun noita julkaiset! Nyt et enää voi käyttää niitä uudelleen.” Totta puhui ystäväiseni...

Rannalla erämaajärven - muistoja Pielpajärven rippikoulusta 1977

Saatuani vihdoin luetuksi Aurelius Augustinuksen saarnat, toki vain pienen Kirjapajan julkaiseman valikoiman, ryhdyin lukemaan saman hepun kirjaa ”Tunnustuksia.” En ole vielä ehtinyt niihin lukuihin jossa hän kertoilee omasta rippikoulustaan, siis ajasta kasteoppilaana. Toista Augustinusta ei tule, eikä toista Paavalia, eikä myöskään toista Lutheria, mutta ehkä pienen seurakunnan maalaispappikin voi kirjoittaa joitain pienempiä tunnustuksia vaikkapa omasta rippikouluajastaan. Tapahtuihan tuolla leirillä yhtä sun toista, kaikkea ei vielä voi kertoa. 

Leiripaikkana oli Inarin seurakunnan vanhan kirkon, Pielpajärven erämaakirkon maasto. Siellä oli Inarinmaan kansa käynyt kirkossa 1600-luvulta alkaen. Siellä olivat kappalaisetkin asuneet, Inari kun oli pitkään Utsjoen kappelina! Kivisiltä niityiltä he olivat heinää korjanneet. Paikalla oli ollut satojen vuosien ajan lukuisia kirkkotupia joissa perheet ja suvut olivat yöpyneet pitkillä kirkko- ja markkinamatkoillaan. Monet Marianpäivän markkinat tuona saamelaisten suurena juhlapyhänä siellä oli vietetty. 1970-luvulle tultaessa kirkko oli pahoin rapistunut mutta vuoteen 1977 mennessä korjattu entiseen asuunsa. 

Kirkon maastossa kasvoi paljon katajaa ja monen inarilaisen, myös meidän pihaan, oli Pielpajärveltä käyty Lapin kansalliskukkaa Kulleroa (Trollius Europaeus).

Leiri oli lähes kahden viikon pituinen. Meitä oli nelisenkymmentä kaikkiaan. Erämaajärven rannalle käveltiin 7 kilometrin pituinen matka Inarin saamelaisten kristilliseltä opistolta. Sinne oli tietysti täytynyt kävellä kotoa ensi 4,5 kilometriä. Pojat nukkuivat puolijoukkueteltassa ja tytöt uudemmissa kirkkotuvissa. 

Oli kesäkuun alku. Tuolloin olisi ollut mahdollista käydä rippikoulu myös jo 15 vuotta täytettyään, niin kuin osa ikäisistäni tekikin. Niinpä meidänkin joukossa oli myös vuonna 1961 syntyneitä. Minulla tärkein syy rippikoulu-vuoden valintaan oli se että odotin kovasti vuoden 1978 jalkapallon MM-kisoja jotka pidettiin Argentiinassa. Niistä muistan paljon enemmän. Otetaanpa vaikka esimerkiksi Argentiina - Unkari- ottelun maalikuviot alkusarjassa ja niistä vaikkapa Szabon ja Leopold Luquen maalit. 

Oman rippi-isäni saarnasta konfirmaatiopäivänä en muista yhtikäs mitään. Onkohan Tapiolla saarnakäsi-kirjoitusta tallella? Rohkenisiko lähestyä vaikkapa emalilla? Ruokakin oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Vesitasokoneella toi Jaakkola täydennystä pariinkin otteeseen. Muistan ikuisesti punaiset maitokorit joita hilattiin koneesta laiturille. Ei ollut Tacoja ja Pizzaa ruokalistalla kuten nykyisin. Häpeäksi tunnustan että söin Mailis Sarren haukimuhennosta. Lappilainenhan ei haukea juuri syö... Mutta kokkimmehan oli kotoisin Satakunnasta! Noiden päivien jälkeen olen tainnut syödä haukea yhden kerran joskus keväällä 2003. Kaduttaa mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi!

Jossain Inarin kotini ullakolla saattaa olla pari suttuista muistiinpanopaperia tuolta leiriltä. Varsinaisista oppitunneista ei paljoa muista. Joskus tulee mieleen että pitäisikö mennä hypnotisoijalle jotta saisi edes jotain fläsbäkkiä. Jotain muistan mitä Timo ja Irene, oman aikansa kesäteologit, puhuivat sukupuolisuu-desta Jumalan lahjana eräällä oppitunnilla. Yhdellä Jeesus-tunnilla teimme ns. ”Jerusalem Post-etusivun jutun” pääsiäisen tapahtumista. Tietysti minä jouduin omassa ryhmässäni, isosia meillä ei leirillä muuten ollut, tekemään ja kirjoittamaan tuon jutun. Juttu oli julistava kun sitä arvosteltiin ja arvioitiin. Jotkut tytöt olivat laatineet varsin dekkarimaisen jutun joka minua kovasti korpesi... 

Vierailupäiväkin oli ja kotona kävin kerran, mitäs tuo 23 kilometriä yhdessä illassa nyt tuntuu... Jälleen yhden kerran ryöhälsin tuota matkaa kesällä 1992 sijaiskanttoria metsästäessäni. Aikaa oli kulunut 15 vuotta omasta rippikolulustani kun olin vanhassa kotiseurakunnassani kesäteologina. Silloin ei enää Pielpalla rippikouluja pidetty. Pielpajärvellä oppaana ja kirkon esittelijänä oli muuan nuori naisimmeinen joka osasi urkujen soiton jalon taidon ja ääntäkin lähti. Eihän tuo voinut kieltäytyä kun puolilta öin järvelle ilmaannuin ja nöyrästi kuin entisaikojen kosiomies suorastaan jalkojensa juuressa matelin ja kanttoriksi kyselin. Heltyihän tuo ja peräti pussiteet ja korput tarjosi.