Voihan kukkanen sentään

Aluksi täytyy kertoa tarina edellisestä elämästäni, vaiko peräti sitä edellisestä? Joka tapauksessa mennään 1980-luvun loppuun jolloin vanha kunnan Neukkula oli vielä voimissaan. Hyvä ystäväni oli tuonut sieltä reissultaan paketin kahvikorviketta ja kun sitä tavattiin niin selvisi että sen valmistukseen oli käytetty voikukan juuria. Ja kun työpaikoilla kahvia juodaan niin eikun toimeksi! 

Keitin siten tovereille ja toveriinoille korvikkeet tuosta oranssisesta paketista. Harmi että kyseinen paketti taisi ajat sitten eräässä muutossa hävitä! No onneksi Neuvostoliiton ajoilta on minullakin ainakin vielä tallella seuraava neukku-ryönä: ilmapuntari, kaasunaamari joka soveltuu vaikka malatosiini-myrkytyksen tekemiseen, kiiltonahkasaappaat, okulääri, reppu. Saksalaisperäinen, mutta Neuvostoliitosta hankittu aito rautaristi hävisi jossain maakunta-kierroksella. Mutta muistoja kahdeltakymmeneltä neuvostoliitto-vuorokaudelta riittää sitäkin enemmän...

Kahvinkorvike tuli sitten valmiiksi ja metelihän siitä nousi, ei tarvinnut tihutyöntekijää kauaa etsiskellä. Itse join kuppini tunnollisesti. Muut sadattelivat ja pärskivät, etteikö eräällä tullut nenänkin kautta arvojuomaa ulos! Pian oli kuitenkin keitetty uusi pannullinen oikeaa kahvia ja rauha oli maassa. Voikukastahan on moneksi! Itse kun en päässyt ajelemaan ruohikkoa reiluun viikkoon ruohonleikkurin huollon vuoksi aloin katselemaan voikukkia hieman eri silmin. En toki ole ollut niiden vannoutunut vihollinen koskaan, elleivät nyt mansikkapenkeihin ja hyötykasvimaille ole tunkemassa. Keltainenhan on todella kaunis väri vihreällä pohjalla. 

Voikukkahan on jopa Kristuksen vertauskuva siksi, että se on juuri keltaisen värinsä vuoksi aurinkosymboli ja aurinko on raamatullinen Jumalan ja Jeesuksen vertauskuva. Lisäksi keskiajan kirkkomaalari liittivät voikukan Neitsyt Mariaan. Nähdäänpä se jopa niinä katkerina yrtteinä, joita israelilaiset söivät Egyptin orjuudessa ennen lähtöä kohti kuvattua maata (2 Moos 12:8). Tästä johtuen voikukasta on tullut kärsimyksen, eritoten sen katkeruuden vertauskuva. Tämä taas selittää, miksi keskiajan taiteilijat maalasivat Kristuksen ristiinnaulitsemis-kuviin usein voikukkia! Mielenkiintoista! Mutta nytpä suljenkin Pentti Lempiäisen, tuon mainion pappismiehen, teoksen ”Sano se kukkasin - kukat vertauskuvia” ja jatkan itsekseni.

Niin! Onko siis kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka vihaavat voikukkia ja niitä jotka eivät niitä vihaa!? Voikukan hävittämiseksi on nähty, ja edelleenkin nähdään, paljon vaivaa ja poltetaan fossiilisia polttoaineita. Olisi ehkä aika tehdä rauha voikukan kanssa ja varata pihalle kuin pihalle pläntti tuolle hyötykasville. Eläköön Taraxacun vulgarés!!! Sehän on lääkekasvi! Muistankin nyt kun Pasilassa aikoinaan asuin, siis Helsingissä, että yhden tuttavani solussa oli kesäasukas Virosta joka oli tehnyt voikukkajuomaa ja kovasti kehui sen ominaisuuksia. Mitähän Hedylle nykyään mahtaakaan kuulua! Muutakin siitä voi tehdä, tarvittaisiin vain pula-aika!

Tarkemmin kun ajattelee niin kahvihan on pahaa ja on peräti järjetöntä tuottaa sitä kaukomailta tänne asti juotavaksi. Voikukka-juoma on yhtä pahaa ellei vähän pahempaa. Saattaisipa jopa olla että Suomen voikukkavarannolla hyvinkin selvittäisiin talven yli. Että eikun vain juuria keräilemään ja kuivamaan kun kerran ne voikukkakepitkin on tullut hankittua. Ja sitten vain rännärit takanreunalta käyttöön. Samalla voi mietiskellä sen vertauskuvallisia arvoja. Hyvät ystävä; tämä ei voi olla sattumaa... Voih, voih voikukkajuoma. Siinäpä olisi mainio paastonajan juoma, todella kristillinen juomahan se olisi. Mielestäni kaikkien pappien tulisi ryhtyä edistämään voikukan asiaa. Paljonkohan ehtii kerätä päivässä? Ämpärillinen riittää aluksi, juuria meinaan...

Varsinainen henkimaailman juttu

Helluntain aikaan passaa miettiä Henkeä, Hengen olemusta, hengellisyyttä, henkistymistä, ja tietysti myösniitä henkimaailman juttuja. Englantilainen ihmisvihan apostoli Sydney Fowler Wright (1874-1965) julkaisi vuonna 1927 romaanin nimeltä ”Tulva” (Deluge) Se oli harvinainen bestseller. Sitä myytiin Yhdysvalloissakin 70 000 kappaletta jo julkaisupäivänä. Kirja aiheutti kaikkien aikojen oudoimman tekijänoikeuskiistan, todellakin Tulvan jälkimainingin. Nyt eivät kylläkään olleet asialla myöhempien aikojen käräjämestarit, amerikka-laiset, vaan itse englantilaiset.

Delugen ilmestyttyä Sherlock Holmesin luoja Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti Fowler Wrightille erikoisen kirjeen. Doyle väitti jo pitkään suunnitelleensa samantyyppisen kirjan julkaisemista. Hänen mukaansa Fowler Wright oli saanut kirjan idean, ja kaiketi sisällönkin, hengen välityksellä. Ja tässä oli Doylen mukaan kyse ns. spiritistisestä välittäjähengestä. Fowler Wright ei juuri noteerannut moista hölynpölyä. Hänen poikansa (Fowler Wright näet julkaisi esikoisromaaninsa vasta 51-vuotiaana) kuitenkin pääsi Doylen kirjeen sisällyksestä selville vieden asian lehtien palstoille. Kunnianarvoisa Doyle raivostui tästä uhaten haastaa Fowler Wrightin oikeuteen ”tekijänoikeuksien” rikkomisesta, ellei hänelle esitettäisi julkista anteeksipyyntöä. Fowler Wright ei kuitenkaan edelleenkään taipunut. Juttu käsiteltiin oikeudessa ja hänet tuomittiin maksamaan korvauksia. Ja kaikki tapahtui Englannissa noin 75 vuotta sitten.

Testataanpa Sheldraken ajatuksia sanomalehden lukemiseen. Ketkä tekevätkään siis arvokkainta työtä; yöllä unettomuudesta kärsivät tuumailijat vai aamuvirkutko? Joku on varmaankin joskus ottanut paineita vaikkapa Helsingin Sanomien pyhänumeron lukemisesta, tai varmaankin enenemän lukematta jättämisestä. Eikö pari päivää vanha sanomalehti, isokin sellainen, todella tunnu aikansa eläneeltä. Toisaalta, kuka pystyy enää referoimaan sujuvasti edes viikon vanhan lehden kahta tai kolmea juttua. Näin se vain on ja tuloksena ei ole mittän muuta kuin hillittömät määrät jätepaperia, mutta ehkä jopa pelkällä sanomalehden tilaamisella voi olla jokin hyötytase.
Entäpäs sitten vaikkapa Viivi ja Wagner-tyyppinen sarjakuva? Muotoresonanssin perusteella se ei välttämättä olisi illalla enää yhtä oivaltava. Tässäkin suhteessa on syntymässä kaksi koulukuntaa, vai onko ilta poikkeuk-setta pessimistisempi? Toisaalta voi kysyä sitä, miksi julkaista provinssi-kaupungin lehdessä samoja kolmiruutuja kuin valtakunnan ykköslehdessä vuotta aikaisemmin? Vai pitääkö resonoitavan sitten todella tietää enemmän kuin vain alitajuisesti syntyvästä muotokentästä? Valtakunnan ykköslehti ei siis välttämättä olisi muotoresonanssin suhteen mikään valtakunnan-verkko, tai tässä tapauksessa muotokenttien alustaja. 

Maurice Ravellin ja Uuno Klamin tapaus ei koskaan poikinut oikeusjuttua. Ravellin Boleroa ja Klamin 3 bf-sävellystä on näet pidettävä enemmän kuin sisarteoksina. Kysymys noiden kahden sävellyksen synnystä jäänee ratkaise-mattomaksi. Kyse tuskin lopulta on kuitenkaan plagiaatista. Lienee varmaa, että Ravelli ja Klami tapasivat toisensa Pariisissa useammankin kerran, mutta muuta ei juuri tiedetä. Joskus säveltäjät ovat kuitenkin käyneet Doylen ja Fowler Wrightin kaltaisia kiistoja. Tällaisen tilanteen syntyä on selitetty sillä, että kaksi säveltäjää on tavallaan hengittänyt samaa ilmaa samassa kaupungissa ja samoissa salongeissa. Yksi tapa on etsiä selitystä on puhua sukulaissielui-suudesta. Sellaisiahan Klami ja Ravelli toki olivat, mutta Doyle ja Fowler Wright eivät taatusti olleet. 

Mutta eikö saman perusratkaisun pohdiskelu lopulta voi tuottaa samanlaisen taideteoksen? Entäs sitten Einojuhani Rautavaaran mystiseltä kuulostava puhe sävellyksestä yleensä? Sävellyshän on hänen mukaansa jo valmiina jossain transsendenssissa, ja säveltäjän tehtävä on vain saada se esiin sieltä, toimia kätilönä.

Englantilainen biologi Rupert Sheldrake on herättänyt paljon ihastusta ja ihmettelyä varsinkin ns. muotoresonanssi-teoriallaan. Lyhyesti on kyse siitä, että hän väittää yhteisen kollektiivisen alitajunnan, joka esiintyy myös eläinkunnassa, synnyttävän resonanssikenttiä tietyn ongelman ja yleensäkin tilanteiden ympä-rille. Esimerkkinä tästä ovat vaikkapa hollantilaiset sinitiaiset kermanjuonti-kikkoineen. Meilläkin takavuosina esitetyssä ohjelmassa Sheldrake esitti asiansa kansantajuisimmalla tavallaan käyttäen sanaristikkoesimerkkiään. Erityisen vaikea sanaristikkohan todella ratkeaa ennemmin tai myöhemmin. Kun yksi henkilö pystyy ratkaisemaan sanaristikon, on se sen jälkeen helpompi muillekin. Mistähän loppujen lopuksi on kysymys, todellako kollektiivisesta alitajunnasta? Ja kaiken tämän jälkeen Sheldrake on edelleenkin arvostettu ja ihailtu. 

Jotkut leipovat hänestä jopa uutta Albert Einsteinia. Kyseessä olisi sitten fiksuin mies, jonka 2100-luku tulisi muistamaan.

Sanomalehden lukemisen taiteesta on toki pakinoitu ennenkin, kirjoitettu jopa hienostuneita esseitä. Kaikki edellyttävät lukutaktiikkaansa kuitenkin poikkeuk-setta sen, että työstön kohteena oleva lehti pitää silmäillä mahdollisimman aikaisin, mieluummin jo aamulla! Helpointa olisi siis silmäillä Hesari, pistää se reppuun, ja lähteä aamukävelylle. Antaa siis muiden hoitaa rasittava ja monta tuntia vaativa lukutyö. Toisaalta on kausia jolloin lehden lukeminen tuntuu oikein motivoidulta. Jakaako se ”kollektiivinen alitajunta” siis myös lukuvuoroja?

Entäs sitten vaikkapa Teksti-TV:n sivun 235 tiedonantojen tarkistaminen, tuo monen suomalaismiehen talvikauden ensimmäinen aamurutiini aikana ennen internetin todellista läpilyöntiä vuoden 2004 jälkeen? Ehkäpä sitten tieto suosikkijoukkueen tappiosta, tai vaikkapa Saku Koivun loukkaantumisesta, ollut helpompi ottaa vastaan illalla. Rapakon takana on siinä vaiheessa tehty surutyötä jo kerran kellon ympäri. Eikö sekin ole arkipäivän muotoresonanssia? Sitten voi kysyä sitä, perustuuko menestyksekäs propagandan harjoittaminen, oli kyseessä vaikka politrukistiset imperatiivit tai pyyteetön ja filantrooppinen valistustyö, pakkoresonointiin? 

Ehkä on kuitenkin yksi asia, jota muoto-resonanssikaan ei voi murtaa tai muuttaa? Sitä ilmiötä on totuttu kutsumaan huumorintajuttomuudeksi. Ja muotoresonanssi, edes eräässä kuviteltavissa olevassa ja hieman kaksimielisessä sivumerkityksessään, ei paranna eikä tee enemmän oikeutetuiksi tietyntyyppisiä tyhmiä tendenssivitsejä.

Sattuuhan tuota, mutta enemmän sattuu jos satuttaa!

Rippikoulu on yksi elämän kohokohdista, jos sen oikein oivaltaa. Monelle on oma rippikoulu kuin eilistä päivää, kaikki on hvyin muistissa. Tunneista ja opetuksesta ei niin paljoa muista, mutta muusta kylläkin. Kirkkokäyntejäkin oli aika monta. Kerran olimme urkuparvella ja saimme aikaan melkoisen mylläkän. Kanttori nyt ei ollut moksiskaan, mutta alhaalta saimme murhaavia katseita. Jotkut seurakuntalaiset kommentoivat: ”Mukiloida pitäisi.” No eihän urkuparvi mikään painisali toisaalta olekaan.

Nyt sitä on kasvettu nujakoivista pojista yhden seurakunnan kirkkoherraksi ja tietysti jumalanpalveluksen johtajaksi. Onhan noista rippikoululaisista tullut kokemusta. Kerran Kymissä ollessani eväsin yhden jumalapalveluksen jälkeen merkinnän peräti kahdeltakymmeneltä rippikoululaiselta huonon käyttäytymisen vuoksi. Yksi puhelinsoitto tuli kylläkin eräältä vanhemmalta.

Joskus näkee ja kokee sellaista, että kirkkoon ei haluttaisi tulla jos siellä on rippikoululaisia. He kun muka häiritsevätja muutenkin... Olen kuitenkin luopu-nut tavasta laittaa lehteen ennalta tiedon, että kyseessä on sen ja sen rippikoulunpakollinen kirkossakäyntipyhä. Minusta sellainen menettely olisi lähinnä apartheid-politiikkaa ja sukupolvien välisen kuilun vahvistamista. Kuinkahan moni nykyään niin vakava aikuinen itse oli villi tai villikko rippikoululainen?

 
"Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
”Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.

Mitähän Jeesus tekisi kirkossa jos siellä olisi ahdistuneitaja vähän mellastavia rippikoululaisia. Tokkopa hän heitä ulos heittäisi. Menisi varmaan istumaan pahimman viereen. Sanoisiko” Mikä sua vaivaa!”. Tuskinpa! Eihän kannon nokassa istuvalleja itsemurhaa hautovalle metsurillekaan mennä pauhaamaan ja hokemaan roomalaiskirjeen sitaatteja. On lähdettävä kunnon jätkämentaliteetista ja aivan aluksi kääritään petteröössit!!!

Häiriköivä nuori ei tarvitse muuta kuin jonkun joka on aidosti kiinnostunut hänestä, ei hänen ongelmistaan vaan hänestä. Siihen ongelmaan luulisi olevan monella vanhemmalla seurakuntalaisella lääkkeitä ja iän tuomaa rauhallisuutta. Mene vain penkkiin rippikoululaisen viereen kuten Jeesuskin tekisi. Mutta jospa se iän mukanaan tuoma karisma ei autakaan. Joskus luulee todella hyvää palautetta työstään: ”Ei ihme että pärjäät rippikoululaisten kanssa kun olet itse jäänyt 15-vuotiaan tasolle!” Mene ja tiedä, pituuskasvuni loppui 14-vuotiana kun aloin painoharjoittelun, tapahtuiko samalla jotain muuta? 

Ainahan rippikoululaisten joukkoon toki saattaa mahtua Maxeja ja Mooritzeja. Mutta mistä kukaa enää löytäisi armoa ellei kirkosta ja seurakunnasta. Lasten huonoon käyttäytymiseen on syynsä. Sanotaan, että nerous tai virtuositeetti on 10 prosenttia lahjoja ja 90 prosenttiaraakaa työtä. Mutta voidaan sanoa myös, että nuorten huonoon käyttäytymiseen on syynä 10 prosenttia nuorten oma mahdottomuus, loput 90 prosenttia huonosta käyttäytymisestä johtuu kotioloista ja siellä saaduista traumoista. Koulumaailma lisää entisestään lasten tuskaa ja ahdistusta. 

Jeesus oli lasten ystävä, mutta varmasti myös nuorten galilealaisten murkkujen, vaikka evankeliumit eivät tällaisia tapauksia tunnekaan.

Mutta mitä tehdä kun rippikoululaisen tasolle jääminenkään ei oikein riitä... Tuntuuko seuraava tutulta: ”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse."

Kierrätystä helatorstaina

Välillä tulee tehtyä töitä niin paljon että kotiasiat unohtuvat tyystin, samoin pienen poikani toiveet. Noh! Sellaista elämä on. Kerrotaanpa alkuun juttu eräästä pienestä amerikkalaisesta pojasta. Kerron sen niin hyvin kuin muistan. Näin sen joskus kauan sitten Steven Spielbergin ”lyhyissä erikoisissa.” niin, oli kerran eräs pieni poika joka ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Jonkin sortin tonttu ilmestyi hänelle ja kehotti häntä: ”Älä koskaan heitä mitään pois.” 

Poika otti onkeensa ja alkoi keräilemään tavaroita. Ja niitähän kertyi. Hankki elantonsa miten sattui ja kerkesi. Keräili vain tavaroitansa ja ajeli autonrämällään ympäri Amerikkaa. Hän oli aloittanut tavaroiden keräilyn joskus 1920-luvulla ja viimein tultiin nykyaikaan. Hänen autonsa pysähtyi ja jotain tippui kuormasta. Joku huomasi sen ja antiikintuntija kun sattui olemaan teki tarjouksen tuosta jostain vanhasta taloustavarapurkista. Hinta oli jotain tuhannen taalan paikkeilla. Kaupat tuli. Kaupanteko alkoi ja kuorma tyhjeni ja viimein ei olut jäljellä kuin hänen autonsa, sekin tavattoman arvokas keräilykappale.

Lopulta paljastui että tuon vanhukseksi varttuneen pienen pojan autokuorma, ja tietysti auto itsessään oli monen miljoonien arvoinen. Hänpä sitten realisoi kuormansa, siistiytyi ja alkoi viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Tarina opetus oli siis: ”Älä heitä mitään pois.”

Mutta miten on meidän laitamme. Takavuosina jotkut amerikkalaiset joutuivat lähes paniikkiin kun joku vakavissaan todisteli, että Pohjois-Amerikan manner painuu alaspäin koska talojen kellareissa ja ullakoilla on suunnattomat määrät National Geographic-lehden vanhoja vuosikertoja. Niitähän ei tosiaan kukaan raaski eikä uskalla heittää pois. Tuleehan tuota kaikkea keräiltyä. Tulee tässä mieleen kahden vuoden takaiset asiat Sunilan pappilassa Kymissä. Muuttokuorman valmistelu kesti kaksi kuukautta ja 20 päivää siitä kun kirkkoherran vaalin ratkettua pakkasin symbolisen ensimmäisen kirjalaatikon. Kaikkea emme mukaamme ottaneet. Paljon jäi taloon, paljon meni roskiin, paljon sai naapurikin. 

Kävin kovaa kamppailua mielessäni siitä mitä tehdä vanhoille futon-patjoille. Ajattelin niille kyllä jotain käyttöä löytyvän. Sen verran määrätietoinen olin että toisen päätin ottaa mukaan Varsiais-Suomeen. Vakuuttelin itsellenieni: ”Kyllä sitä vielä tarvitaan.” Sen sijoituspaikaksi tuli lopulta Auran pappilan halkoliiterin nurkka. Siellä se sitten oli vuoden 2006 helatorstaihin asti...

Pientä poikaani olivat kovasti kiinnostanut jousipyssy-asiat helatorstaita edeltävinä viikkoina. Aina on tullut luvattua: ”Kyllä isi sitten näyttää oikean jousipyssyn kun aikaa on!” 

Tänään sitten jumalanpalveluksen, seitenkymppisten kimppasynttäreiden ja kotikasteen jälkeen hänen määrätietoisuutensa oli kasvanut niin suureksi, että paha isähän sitä olisi jos ei vanhaa jousipyssyä näyttäisi ja kasaisi. Tuli mieleen viime pyhän, rukoussunnuntain, evankeliumin sanat: Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa?

Ja kun hän lopulta, äitinsä avustuksella, alkoi isille oikein maalitaulua tekemään niin täytyihän sitä... 

Poika oli muutamaan otteeseen katsonut vuonna 1996 nauhoittamani kuva-nauhan Atlantan kesäkisojen jousiammunnan finaalipäivästä. Katsoihan sitä itsekin katkerana kun Turkin naiset Elif Eksi, Natalia Nasaridze, Elif Altinkainak, ottivat ja hävisivät puolalaisille pronssiottelun. Suuri vääryys!!! Mallia maalitaululle oli kuitenkin saatu.

Ja ampuakin pitäisi. Ampuminen vaan ei niin yksinkertainen juttu olekaan; tarvitaan ampumatausta. No eiköhän jotain keksitä. Mieleeni tuli Ruususen unta nukkuva futon- patja markiisi-kangas päällyksineen. Poika alkoi jo käymään kuumana ja isi sai todistella: ”Nyt ei hättäillä, tämä ei ole heikkohermoisen hommaa.” Patja ulos ja pölyt pois. 

Mutta miten saisi parhaalla tavalla tuon patjan ampumataustaksi. Paljon kun kokeilee niin onnistuuhan se: pitkittäin poikki ja nippuun niin että poikkipinta-ala on neljännen patjan alkuperäisestä peitto-pinnasta. Sitten pätkä narua ja pinkan ympäri. ”Taas uusi kikka industriuksen niksikirjaan. ”Onneksi sopivista oksanhaaroista ja puidenväleistä ei ole pappilan pihalla puutetta. Isosta potimyyntifirman pahvilaatikon kannesta tehty maalitaulukin sopi futon-nipun päähän kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Turvasektoria on noin 500 metriä vaikka ohi roikaisikin. Sittenpä vaan virittelemään vanhaa, mutta edelleen maailmanennätyskelpoista ”säätölapahoittia”. 23-vuotias jousi kaikkine varus-teineen kesti kunnialla, samoin vanha ja vammainen oikea olkapäänikin. Maalitaulussa 4 reikää kahvikupin pohjan kokoisella alueella kuuden laukauksen jälkeen viidentoista metrin matkalta, ei huteja. 

Olisipa se ollutkin varsin hankalaa lähteä jousiammuntataustaa etsikelemään, ja vielä helatorstaina. Vanha futoni kesti vielä pitkään ammuntataustana.

Niin, kaikkea ei siis kannata heittää pois. On tietysti asioita joita ei voi unohtaa vaikka haluaisikin. Niistäkin on kuitenkin hyötyä kun sen oikein oivaltaa. Miettiköön jokainen että minkähän vanhan esineen sitä laittaisi hyötykäyttöön seuraavaksi...

Koordinatoorinen manifesti.

                                       

Helmikuun ensimmäisessä vuonna 2005 Kotimaa-lehdessä oli pienehkö juttu otsikolla ”Jyväskylään kaavaillaan hiippakuntarovastia.” Sinänsä asiallinen juttu, ei siinä mitään. Vastakkainasettelu ”Nottalandia-Jyväshyvä” on jättänyt Keski-Suomen enemmän kuin paitsioon. Ei varmaan jyväskyläläisiä hirveästi lämmitä se, että Laukaan oma poika Simo Peura on Lapualla piispana. Jutun varsinainen anti ja helmi oli kuitenkin seuraava visio: ”Hiippakuntarovasti koordinoisi alueellisia tehtäviä Keski-Suomessa ja edistäisi hiippakuntatyötä ja koulutusta.” Niinpä niin, ja kaiken lisäksi muodikasta.

Koordinaattorista on nimittäin tullut huomaamatta varsinainen muotisana. Se voi hyvinkin myös olla globalisaation ajan muotiammatti. Kordinaattoreita tarvitaan näet joka alalla ja lopulta jokaisessa kulttuurissa. Koordinaattoreiden ajan alkuun kuuluu myös monentyyppiset ”kato-tilat.” Yksi niistä on yhteisten puheenaiheiden kato.

Varmasti kaikki vuonna 1978 ylä-astetta käyneet pojat, ja tietysti myös tytöt, muistanevat Alex Haleyn romaanin pohjalta toteutetun tv-sarja ”Juuret.” Ja erityisesti juuri sen jakson, jossa Kunta Kinte kävi eräänlaista rippikouluun verrattavaa initaatio-leiriä. Kunta tovereineen perehdytettiin heimon vanhaan viisauteen, ja kuuluipa opetustavoitteisiin myös painitaidon alkeet. Leirin huipensi ympärileikkaus. Eräänä talvipäivänä 1978 alkuvuodesta Kuntan ja kumppaneiden initaattorin sanat: ”Fotot esiin” olivat melkein kaikkien suomalaisten poikien huulilla. Tytöt punastelivat, kunnes typertyivät. Opettajien pinna oli katkeamispisteessä, jälki-istuntojakin jaettiin aina Hangosta Tunturi-Lappiin. Vastaavaa antropologista tieto-iskua saa hakemalla hakea. Nykyään tarvitaan noin 9,5 ricterin maanjäristys yhteisen puheenaiheen aikaansaamiseksi tai kaikkien koordinaattorien äiti.

Yhteisten puheenaiheiden kato olisi tietysti helppo laittaa sen paljon puhutun post-modernin vaikutuksen piikkiin: lyhyesti siis ohjelmallisen, lähes käsin kosketeltavan radikaalin moninaisuuden. Post-moderni itsessään kokenee vääjäämättä myös sen, mitä se itse teoreetikkojensa suulla väittää ilmentävän. Lopulta sekin tulee tiensä päätökseen. Lopulta vastaan tulee tietyssä mielessä ideologia-kato; kaikki vanha ja uudempi ovat läsnä. Historia on tietyssä mielessä tullut matkansa päähän, jos sitä koskaan olikaan. Tässäkin tarvittaisiin eri ideologioiden välistä koordninaatiota. Yhteistyö ja suvaitsevaisuus ovat tulleet tiensä päähän.

Post-modernista, joka siten jääkin anarkistiseksi siirtymäkaudeksi, siirrytään seuraavaan, totaalisen immanenssin kauteen. Kauteen, jossa kaikki mahdollinen on läsnä, mutta enää harva voi luoda mielekkään maailmankatsomuksen. Silloin maailmanhistoria kaikkine kuolleiksi luultuine ideologioineen ja oppisuuntineen elää pirstaleina ajassamme. Viimeistään silloin kukaan ei enää hallitse kaikkea. Tarvittaisiin telomeeri-terapiaa, joka mahdollistaisi ihmisille ainakin kahdensadan vuoden toiminnallisen jakson. Ja tietysti miljoonittain hyper-koordinaattoreita.

Ulospääsytie totaalisesta immanenssista on itsessään uusi paradoksi ja mahdottomuus. Miten sitten laajentaa ihmisen kokemusta maailmallisempaan ja arkipäiväisempään suuntaan? Kiistelty palestiinalaissyntyinen teoreetikko ja kirjallisuudentutkija Edward Said on puhunut eräänlaisesta amatööriydestä, erilaisen ja vastakkaisenkin tiedon laaja-alaisesta ja monipuolisesta hallinasta spesialistien ja eksperttien kapean, vaikkakin usein syvän erityistietämyksen sijaan. Ainoastaan hyvin koordinoitu koordinaatiotyö voi pelasta ihmiskunnan.

Edellinen analyysi herättää kysymyksen totalitarismista. Post-modernia seuraava totaalinen immanenssi vaatii verkon, puitteet, joilla se pystyy hallitsemaan. Internet ja televisio-keskeinen media ovat se väline, jolla totalitarismin uusi muoto hallitsee ihmiskuntaa. Eipä tiennyt varsinaisen televisio-toiminnan isä Paul Nipkow mitä laite tuo tullessaan. Ironista muuten; ensimmäinen televisio-laitos, natsi-tv, palveli vuosina 1935-1944 juuri totalitääristä järjestelmää. Kolmannen valtakunnan tuhosta ei pidä kiittää mitään muuta kuin natsien huonoa koordinaatio-kykyä.

Totalitääriset järjestelmät ovat arvoituksellisia. Kukaan ei toisaalta synnytä niitä, eikä niitä viime kädessä kukaan johda. Edes Hitler ja Stalin eivät luoneet ja johtaneet järjestelmiänsä. Molemmat järjestelmät olivat vääjäämättömän kehityksen tuloksia. Jos ihmiskunnan ihanteena olisi tietynlainen terveys (Ja millainenhan tuo tila sitten olisi?), niin totalitarismi eri muotoineen on ihmiskunnan syöpä tai alati muuntautuva virus. Totalitarismiin kuuluu aina itseohjautuva koordinaatio. Siinä juuri totalitaaristen järjestelmien menestyksen salaisuus.

Ja kuka lopulta tietää, ovatko ihmiset pohjimmiltaan huonommassa tilassa kuin he olivat yhteisten puheenaiheiden aikaan tai radiota kuunnellessaan. Mutta puhe digi-ajasta mobilisoi ihmiset. Se ei ainoastaan saa valtaansa. Lopulta, vaikka sen teoreetikot toista väittäisivätkin, se sitoo ja tuhoaa yksilöllisyyden. Se muokkaa ihmisistä helposti muovailtavan kokonaisuuden. Digi-ajalla on myös myyttinsä; perusteleva puhe ja väite: Ihmisen pitäisi saada tehdä sitä, mistä hän on kiinnostunut, ja muka ”kiinnostua” yleensä hänelle sopivista asioista. Varsin vakuuttava myytti. Välikonkluusiona on todettava seuraavaa.

I Totalitarismi on ihmisille ominainen, ehkä jopa useimmille tarpeellinen ja mielekäs olotila.

II Totalitarismi edellyttää puheenaiheiden ja ajattelun hallintaa. Uusimmassa muodossaan se hallitsee viemällä edellytykset yhteisiin puheenaiheisiin.

III Mikään yksittäinen asia ei sinänsä ole sisältö, vaan se syntyy aina vuorovaikutuksesta useamman asian välillä tai useammasta mielipiteestä yhden asian suhteen.

IV Maailmanhistoriaa on mahdotonta ohjata, sitä eivät tee diktaattorit, mediakeisarit tai älymystö. 

V Digi-aika ja Internet eivät sinänsä ole pahoja suureita, ainoastaan ne käyttönsä saava totalitarismin uusin muoto, totaalinen immanenssi, tekee niistä kyseenalaisia.

VI Koordinatiolla, jos sitä ohjaa korkea hyveellisyys, voidaan luoda ihmiskunnalle vähintään siedettävä olotila. Koordinaation koordinaatio voi ainoastaan pelastaa meidät kielteiseltä totaali-immanenssilta.

Hyvänen aika; koordinaattorithan voivat olla lääke kaikkiin vaivoihin... Niinpä siis näyttää siltä, että koordinaattorit ovat tulevaisuuden toiveammatti. Tarvitaan tohtori-tason koordinaattoreita, koordinaattori-maistereita, ja tietysti myös opisto-tason koordinaattoreita. On oleva myös itseoppineita koordinaattoreita. Ja tietysti jotkut ovat synnynnäisiä koordinaattoreita. Radiossa tulee olla ympärivuorokauden kaikkea mahdollista koordinoiva kanava, samoin televisiossa. Ja tietysti myös internet on valjastettava koordinoimaan, jos ei muuta niin sitten itseään.

Lähitulevaisuudessa tulemme näkemään siis aivan uudenlaisen ihmistyypin. Heitä on jo ikään kuin airuina monissa organisaatioissa. Tunnusmerkkinä on se, jokainen voi tutkia, että missä vain on tehtäväänsä nähden liian suuri organisaatio niin sieltä löytää paljon koordinaattori-nimikkeellä varustettuja työntekijöitä. Mutta heitähän tullaan tarvitsemaan kaikkialla: kouluissa, kaikissa oppilaitoksissa, hädässä ja yltäkylläisyydessä (Muistakaa, että jo raamatussa on kaikkien koordinaattorien arkkityyppi Joosef.), onnessa ja murheessa, sodassa ja rauhassa, avustustyössä ja negatiivisessa Robin Hood-työssä, ylipäätänsä kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Kotonakin tarvitaan tulevaisuudessa koordinaatiota. Katsokaa yhteiskuntahyönteisiä. Ei heillä ole pääomaa, ei mekaanisia laitteita, eivät he talleta rahaa eivätkä optioi, mutta heillä on kaikkea, ja ennen kaikkea tehtäväänsä ja olemukseensa nähden koordinaation koordinaatio. Mitä pienet edellä, sitä isotkin perässä. Suuret tulevat pieniksi ja pienet suuriksi.

Kulttuurin loi aikoinaan se, että ihmisillä oli joutoaikaa. Elintarvikkeita voitiin varastoida, ja oli varaa pitää yllä erikoistuneita kulttuurintuottajia. Tekniikka on nykyään vapauttanut enemmän ihmisiä rasittavasta työstä kuin mikään muu koskaan aiemmin. On tullut koordinaattoreiden maailmanaika, paluuta ei enää ole. Ja kyllähän niin suuri ihmiskunnan palvelija kuin koordinaattori leipänsä on ansainnut. He ovat uuden maailmankauden aatelia, ja heillä tulee olemaan monia etuoikeuksia. Voidaan sitten olla eri mieltä tarpeellisesta koordinaattori-määrästä. Ehkä on liioiteltua sanoa, missä kaksi tai kolme on koolla siellä tarvitaan koordinaattoria. Luontevaa olisi ehkä sellainen taajuus jossa olisi yksi koordinaattori kuuttatoista normaalia ihmistä kohden. Löytöretkien ajan Espanjassa oli sama suhdeluku aatelisia. Yhtälö osoittautui lopulta mahdottomaksi, mutta nythän eletään konsanaan tuottavampia aikoja.

Veikko Vennamo oli sittenkin oikeassa. Suomi oli, ja on edelleen täynnä tekemätöntä työtä. Olisipa hän saanut valtuudet koordinoida asioita myös muissa kuin asutusasioissa. Konsultit ovat menneen maailman toimijoita. Kaikki maailman koordinaattorit yhtykää!

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 1/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän passaa hyvin Kansainvälinen.