Joulukirjoja hankkimaan. vol 1.

                                 

  

On aika katsoa mitä keskiverto-ihminen Suomessa saattoi kynsilaukasta tietää viime vuosisadalla, varsin kauan sitten sen tullessa ensimmäiseen kolmannekseensa. Omistan itse mainion kirja-sarjan 85 vuoden takaa. Kyse on tietenkin Neliosaisesta Emännän tietokirjasta jonka neljäs osa on painettu vuonna 1933. Jokaisessa osassa on hieman yli 1150 sivua. 

Toimittajakunta oli tomerien tätien joukkio. Noiden naisten edessä tasavallan presidenttikin otti hattunsa pois päästä ja oli kovin varautunut. Vai mitä sanotaan näistä naisista: Mandi Hannula, Hedvig Gebhard, Laura Harmaja, Mary Ollonqvist ja Alli Wiherheimo. Kaikki 1800-luvulla syntyneitä ja yhteensä heidän elinvuosiensa määrä oli 414 vuotta. Hannula istui kahdetkymmenet valtiopäivät ja Gebhard kymmenet. Heidän luulisi tietävän jotain kynsilaukasta. Parempi kuitenkin etsiä tietoa hakusanalla ”valkosipuli.” 

Hakusanaa valkosipuli ei löydy, mutta kymmenen riviä kahdelle palstalle ladottuun sivuun kylläkin löytyykin sipuli-hakusanan lopusta. Teksti lukee siellä neljännen osan sivulla 366 näin:

V a l k o s i p u l i  eli  k y n s i l a u k k a (Allium sativum) on valkoinen, kulmikas, sangen kirpeä sipulilaji, jota käytetään etupäässä lääketarkoituksiin, mutta myöskin mausteena. Meidän maassamme on valkosipulin viljely jokseenkin vähäistä. Sitä monistetaan pienistä sivusilmuista, jotka istutetaan kasvupaikoilleen aikaisin keväällä.

Olen lukenut tuon kappaleen hakusanasta aikaisemminkin. Nytpä se avutuu aivan eri tavalla ja pääsemme kurkistamaan mitä Mandi Hannulan ja muiden mamsellien päässä oikein liikkui asiasta nimeltä kynsilaukka. Ensinnäkin kynsilaukka luettiin ihan tavalliseksi sipuliksi. Sitä pidettiin rohtona, mutta maustekäyttökään ei ollut tuntematonta. Varmastikin se oli osa itseään kunnioittavan hyötytarhurin kasvimaata. Sen johtopäätöksen voimme tehdä, että maassamme viljeltiin pääasiassa talvilajikkeita. Nimittäin tuo puhe sivusilmuista viittaa siihen. Ilmeisesti kasvatusprosessi oli monivuotinen. Suurimmat raapit syötiin kokonaan ja ne olivat toisen tai kolmannen kasvukauden tuotteita. Jos itusilmnuja laittaa maahan keväällä niin tuloksena on tietenkin syksyllä pienehköjä sinkkuja joista saadaan sitten vasta seuraavana vuonna kunnon raapeja. 

Mutta kuka onkaan kirjoittanut tuon artikkelin. Emännän tietokirja on aikansa mittapuun mukaan taatusti ensiluokkaisesti toimitettu teossarja jonka ei tarvitse hävetä vastaavien ulkomaalaisten rinnalla. Jokaisen artikkelin lopussa on sen kirjoittajan nimi. Hakusanan ”sipuli” on kirjoittanut puutarhuri Frans Salonen. Salosellekin löytyy hakusana Wikipediasta.

Toisaalta voidaan sanoa, että Salonen ei ollut varmaankaan mikään suuri kynsilaukka-tietäjä. Tai sanotaan, että hän ei sellainen ollut ainakaan vuonna 1933 jolloin ikävuosia miehellä oli 46. Tuon artikkelin kirjoittamisen jälkeen mies eli toki vielä 36 vuotta ja varmasti syvensi tietämystään kynsilaukasta. Oma pieni tutkimuksen aihe olisi varmasti koluta läpi kaikki hänen vuoden 1933 jälkeen ilmestyneet 11 kirjaa. Jätän asian tältä illalta tekemättä koska en omista yhtään niistä. 

Mutta emännän tietokirja on mainiota luettavaa aina silloin tällöin. Noiden neljän osan hakusanajärjestyskin herättää jos suurta mielenkiintoa, vai mitäpä sanotte tästä arvoisa lukijat: 

aamiainen - jäätymäpiste; kaakao - lastensuojelu; lastentarha - pöytätavat; raajarikkoinen - öljylamppu.

Noista sanoistahan kehittelisi vaikkapa dekadenssi-runoutta tällaiseen tyyliin:

aamiainen lähes jäätymispisteessä
kaakaota keitettiin lastensuojelutarkoituksiin
pöytätavat olivat hakusessa lastentarhassa
ullakolla raajarikkoinen öljylamppuineen

Jos Haavikon Pate olisi kirjoittanut tuon niin se olisi ollut varsinaista taiderunoutta kaikki tyynni. Mutta jos haluaa hankkia toisenlaisen joululahjan, 4600 sivua luettavaa, joka kertoo kynsilaukasta kovin vähän niin on sekin hyvin suositeltavaa. Itse asiassa sanottuna se on oiva kuvaus Suomesta joka tiesi hyvin vähän kynsilaukasta. Menneiden ihmisten maailman menoa on hyödyllistä tutkia ja siihen emännän tietokirja antaa oivat mahdollisuudet. Antikvariaatista kirjat voi saada kympillä. Ehkä pääsemme seuraavassa avauksessa kiinni varsinaisiin kynsilaukka-kirjoihin. 

Kirjat ovat aina olleet varsin suosittuja joululahjoja. Kynsilaukan ystävä etsiskelee tietenkin aihepiiriin liittyviä kirjoja, mutta niitä ei heivn löydy suomen kielellä. Oikeastaan niitä on vain yksi, täälläkin ahkerasti kommentoivan Kalevi Tikan ”Valkosipulin viljely” vuodelta 2000. Kynsilaukkahan on ollut aina varsin epämääräinen asia vaikka sillä on aina ollut vankka ja omalla tavallaan valistunut ystäväkuntansa.

Lopuksi kaikkien emäntä-biisien äiti elikkä Tiskarin polkka.

 

Nuutinpäivänä katolisessa messussa MMXIX-vuonna. Monta huomiota.

Tuli se päivä vuodesta jolloin on aika käydä opintomatkalla katolisessa messussa ja paikkana oli tietenkin Ursininkadun kirkko Turussa. Siellähän sitä ennenkin ja miksikäs sitä vaihtamaan. Tällä kertaa kokemuksesta sai paljon enemmän irti ja itsekin pystyi olemaan paljon avoimempi kaikelle. Jotain jäi päällimmäiseksi ja jotain vähän vähemmälle. Jotta pystyisi fokusoimaan havaintoja riittävästi niin tehtäköön roomalaiset.

I Katolisen messun virret lauletaan joka paikassa samalla temmolla joka on oikein hyvä ja ripeä. Ei laahata eikä kanttori tee turhia loppuvenytyksiä. Säkeistöjen välillä ei lorvailla. Puhdas ihmisääni on etusijalla ja urut oikeasti siinä asemassa kuin kuuluu ollakin eli säestyssoitttimena. Jotain kertoo myös se että tänään hankitun Helsingin katolisen hiippakunan laulukirjan nimi on yksinkertaisesti ”CANTEMUS.” Ja sehän tarkoittaa lyhytkäisyydessään ”Laulamme.” Juuri tämä kirja on otsikkokuvassa.

II Kirkkotila on Nuutinpäivänä ja tietenkin sen liepeillä vielä jouluisessa asussaan. Päivän messun aloitusvirtenä oli laulu 43 ”On ruusu Iisain juuren.” Luterilaiset eivät tuota virttä juuri laula joulupäivän jälkeen mikä tietysti suuri ja surkea asia. Mistä he tiesivät että se on sattumalta erään luterlaisen suosikkivirsi jota on harjoiteltu yksikseen ja kissojen kanssa kauan ja hartaasti. Tunsin hyvänsuopia katseita takaa ja sivulta veisatessani sitä seisaaltaan kuten on tapana tuossa tilanteessa kun alkuvirsi on prosessiomusiikkina. Ei nyt ihan Lukkaan kuvaamaalla tavalla ”kai pantoon hoi opthalmoi en tee sunagoogee eesan aterizontes autoo (Luukas 4:20b),” mutta ehkä aavistuksen verran. Kyllä messun toimittaneet papit olivat ainakin laittaneet asian merkille. Kova harjoittelu palkitaan joskus… Mutta mikäs oli laulaa kun tempo oli kerrankin se oikea. Niin siinä kävi että luterilainen sai kutsun tulla mukaan turkulaisten katolisten miesten lauluryhmään jossa harjoitetaan gregoriaanista kirkkolaulua.

III Messu soljuu eteenpäin rauhallisesti ei tunne ole nykivä. Juuriko kyse on luterilaisen messun osien numeroinnista joka tuo touhuun valtavan suorittamisen maun. Tuo numerointi on virsikirjassamme ja siihen tuijotetaan suorastaan luterilaisen derkkumaisella idioottisuudella. Jumalanpalvelus ei solju eteenpäin rauhallisesti vaan se todellakin nykii ja tempoaa. Kun menet katoliseen messuun missä päin maailmaa tahansa voit olla varma että tulet osalliseksi samanlaisesta tuotteesta. On kuin menisi judosalille missä päin maailmaa tahansa; voi olla varma siitä että kaikkialla harjoitetaan samaa lajia. Täällä voi olla ihan eri meno naapurikylien kirkoissa. Tilannetta voitaisiin vähän verrata siihen että kun karaten harastaja menee salille ja luulee tulleensa shootookan-suunnan dojoon niin löytääkin itsensä shoorinji-ryu väen joukosta.

IV Nuutinpäivän messuun joka kylläkin on katolisen kirkon järjestyksessä Herran kasteen juhla kuului vihmonta aivan alkuseremoniana. Toimituksella on hieno nimikin: asperges-riitti. Kaikki juontaa Vanhan testamentin psalmin 51 jakeesta 9 jonka kuuluu Hieronymoksen Vulgata-käännöksen mukaan: ”Asperges me, Domine, hyssopo…” Suomeksi tuo kulkee näin: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla…” Toimitusta varten oma on välineensä jonka nimi on ”aspergillum.” Asperges-riitistä enemmän tässä Wiki-artikkelissa. Nyt herääkin kysymys tuliko paikalle eksyneeseen luterilaiseen kenties osumia? Aspergillum osoitti tehonsa kuin neuvostoliittolainen 23-millin it-kanuuna konsanaan joka tekee taivaalle melkoisen peiton puolentoista kilometrin päähän kahdellakymmenellä pari-laukauksella koska putkien ylä-kiinnitys falskaa ihan tarkoituksella. Seisoin asperges-riitin aikana neljän metrin päässä kirkon keskikäytävältä katsottuna ja todennäköisesti sain 7-8 pisaraosuntaa. Toinen niistä tuntui oikean käden etusormessa ja toinen vasemman käden peukalohangassa. Oikeanpuoleisen osuman vein ihan kuin kokenutkin vanha katolinen tekijä otsalleni johon tein ristin ja toisen osuman vein sydämeni kohdalle. Tuli mieleen jopa sellainen ajatus että kun kaikki kiertää niin ehkä atomi tai kaksi siitä vedestä  jossa Jeesus aikoinaan kastettiin saattoi olla tuossa vedessä. Oikea ympäristö saa hyvin rationaalisen luterilaisenkin etsimään tosiasioiden sijaan symboleja ja merkityksiä.

V Herran rauhan merkki ja rauhantervehdys ovat niin luontevia katolisten keskuudessa. Luterilaista kirkkokansaa saa todella nohitella toivottamaan Herran rauhaa toisilleen messun aikana. Ei puhuta nyt kirkossa pieremisestä koska se on todellakin kulunut ilmaisu kuvaamaan jotain epäsovinnaiseksi koettua toimintaa, mutta sanotaan että toimittajalla on vähän sellainen olo kuin päästäisi Tarzan-huudon helsinkiläisessä täyteen tungektuneessa aamuratikassa. Tulikin mieleen että kyllä Tarzan-huudotkin ovat aivan liturgseen osaan verrattava asia. Eroa on nimittäin paljon oli kyseessä sitten transsilvaanialais-syntyinen Johnny Weissmuller, Gordon Scott taikka terässeipään viimeinen maailmanennätysmies Don Bragg. Weissmullerin huuto on kieltämättä varsin jouluinen.

VI Ja päätettäkööt tähän kuudenteen roomalaiseen; täytyy sanoa että matkailu avartaa. Asiasta voisi tietysti kirjoittaa gonzo-tyylisen kirjoituksen joka olisi tämän kirjoituksen eräänlainen hyvin vetelehtivä largo, yksityiskohdilla mässäilevä ja erikoisia mielleyhtymiä tahallaan etsivä paaruste. Mutta otetaanpas vielä yksi pieni huomio. Messun toimitti Helsingissä toimiva Opus Dei-sääntökunnan pappi Isä Oskari joka osoittautui varsin miellyttäväksi herraksi, kuten kaikki muutkin messun toimittajat joiden kanssa vaihdoin paljon ajatuksia kirkkokahveilla joista puuttui niistäkin kaikki luterilainen virallisuus juomanlaskijoineen. Isä Oskari toimi messun liturgina ja tietenkin piti saarnan joka oli rakenteeltaan ja toteutustavaltaan varsin luterilainen. Siinä oli yksi asia joka tietenkin kiinnitti huomion. Isä Oskari väitti nimittäin että kyllä Jeesus on maininnut Suomenkin nimeltä sanoessaan ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Maailman lopulla Isä Oskari oli tarkoittavinaan Suomea joka on maailman lopussa eli hyvin pohjoisessa. Ruijan suomalaisten jälkeläisenä isän puolelta ja vähän äidinkin voi tietysti sanoa että oikeassahan Isä Oskari todellakin oli. Tällä perusteella Suomi voi ihan hyvin vaatia Finnmarkenin lääniä omakseen. Taitaa olla kansalaisaloitteen paikka. 

Jos lähtisi yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista havainnoista ja asioista jotka jäivät mieleen niin siihen ei tämä ilta taitaisi riittää.

Snowball tales-blogi on taas herännyt henkiin. Kaikissa blogeissani on aina ollut jokin loppumusiikki tai vaikkapa Youtube-pätkä. Tirolilaiset hevoset eivät ainakaan mitään aspergillumeja tarvitse: Asperges me, Domine, hysoppo, et mundabor: lavabis me, et super nivem dealbabor.  Miserere mei, Deus, secundum magnam misericordiam tuam. ("Puhdista minut, oi Herra, iisopilla, ja minä puhdistun; pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Armahda minua, oi Jumala, sinun suuren laupeutesi mukaan."(Ps. 51:9) Hevosilla on omat asperges-riittinsä ja he eivät kyllä aikaile kun tsenssejä siunaantuu.  Kas tässä!

Jakoaika ja kynsilaukka

                                       

Kalenterin mukaankin eletään jo talvea ja edellisestä vuodesta poiketen nyt on varsin kylmääkin. Oikea talvi kaiken puolin. Lunta toki vielä odotellaan lisää. Millainen sitten talvi oikeasti on jää nähtäväksi. Näinä päivinä voi muistella vanhojen suomalaisten elämää ennen sähkövaloa. Menemme kauaksi jopa autonomian ajan taakse aikaan lähes kaikki suomalaiset asuivat muualla kuin kaupungeissa. Ei silloin vietetty Halloweenia. Kirkoissa tietysti kävi enemmän ihmisiä kuin nykyään, mutta silloin ei ollut radiota eikä televisiota internetistä puhumattakaan. 

Elämä silloin ei ollut niin kovaa ja tasapaksua raatamista kuin monesti luulemme. Joka lukee vaikka kerran lävitse Kustaa Vilkunan suurenmoisen teoksen ”Vuotuinen ajantieto” tajuaa sen miten vuosi ja sen kierto arkisine askareineen loivat ihmisen elämään sisällön. Näinä aikoina, MMXVI-vuoden lokakuun jo jäädessä muistojen joukkoon ja kun käsillä on Pyhäinpäivän viikonloppu niin on aika katsoa satoja vuosia taaksepäin ja pohtia sitä mikä ns. ”jakoaika oikein oli. Vanhoilla suomalaisilla uusi vuosi alkoi sadonkorjuun ja syystöiden jälkeen ja siihen liittyvät ns. vuodenalkajaiset. Kalenteri-historia on oma lukunsa ja siihen emme nyt takerrumme. Toteamme vain, että kuukalenterin vuosi eli luurankorakenteena vielä pitkään vanhojen suomalaisten keskuudessa. Aurinkovuosi ja kuuvuosi eivät ole saman pituisia vaan jälkimmäinen oli 11 ja yhden neljäsosa-päivän lyhyempi. Kun kuuvuosi sitten vielä kummitteli niin  vahvasti taustalla niin piti viettää ns. jakoaikaa ja se sijoittui lokakuun lopusta noin marraskuun kymmenenteen. 

Tuohon aikaan liittyi paljon uskomuksia jotka liittyivät säähän. Maailmalla ei kansat viettivät uutta vuotta eri aikoihin ja heidän ”jakoaikoihinsa” liittyy suuri määrä erilaisia uskomuksia kuten meilläkin oli asian laita. Islamilainen maailma ei koskaan omaksunut jakoajan käsitettä.

Jakoajasta vanha kansa ennusteli koko vuoden säätä. Niinä päivinä toivottiin edes pientä auringon pilkahdusta koska se ennusti hyviä ilmoja keskikesällä ja tietenkin hyvää heinävuotta. Nykyään harvempi ennustelee vuodentuloa ja menoa jakoaikana ja yleensä ottaen äärimmäisen vähälukuinen on se joukko joka tuon käsitteen ja sen merkityksen tuntee. Tulevaa kynsilaukkavuotta voisi tietenkin lähteä ennustelemaan ja tunnustelemaan jakoaikana. Tietysti tulevan vuoden sadon takaavat kynnet on saatava maahan jo hyvissä ajoin ja mieluummin ennen Simon-päivää (28.10). Penkit tulee olla myös katettuna näihin aikoihin. 

Sitten on tietysti katsottava mitä juuristolle kuuluu. Jos ei ole juuria kynsissä jakoaikana eli Simosta Marttiin (10.11) niin se tarkoittaa sitten myöhäistä sprouttausta. Juuri muusta ei sitten kannata lähteä puhumaankaan. Viime vuonna iso venäläinen oli tehnyt hyvät juuret jo Martin-päivän tietämillä. Niinpä sprouttaus oli tosiasia jo aivan huhtikuun alussa ja kasvin viherkone valmistui toukokuun viimeisellä viikolla. Mitään taikauskoa jakoaikaan ja juurellisiin kynsiin ei liity. Kaikki on kiinni teitystikin omasta viitseliäisyydestä ja vaivasta. Mitä aikaisemmin on liikkeellä hyvä ja oikein kuivattujen kynsien kanssa niin sitä varmemmin kaikki menee hyvin. Mutta juurien pitää olla valmiina viimeistään jakoaikana, muuten ei tule suurta satoa seuraavana vuonna. Tai sanotaan ilman ehdottomuuden häivää että silloin hyvä sato tulee paljon varmemmin. 

Kun kynnet ovat maassa ja katekin paikallaan niin on aika aloittaa versojen tuottaminen sisätiloissa. Edessä ovat varsin pitkiltä tuntuvat talvikuukaudet. Jos kevät on oikein aikaisessa niin sprouttauksen suuri ihme voi olla käsillä ainakin Vanhan Suomen alueella jo maaliskuun kymmenes päivä. Sinne on aikaa vielä neljä kuukautta ja muutama päivä! Sitä ennen jokainen voi tutkia sprouttauksen ihmettä sisätiloissa kuten otsikkokuva kertoo. Kynnet asettuvat pikku hiljaa levolle hyvin katetuissa penkeissä. Tekisi mieli itsekin mennä nukkumaan johonkin pehmeään paikkaan ja pyytää joku peittelemään paksulla, mutta ilmavalla kerroksella kuivia heiniä. 

Loppumusikiksi pistetään King´s Singersin talvinen serenadi.