Ja lopussa oli sana - Kalle Päätalon muistolle

Länsimaiselle ihmiselle, ja nykyään yhä enenevämmässä määrin melkein kaikille ihmisille, on ominaista on eräs merkillinen vimma. Koska kaikennäköisten testamenttien myötä raamatullista kieltä viljellään paikassa kuin paikassa, niin siteerataanpa tässä erään noin vuonna 300 e.a.a eläneen jerusalemilaisen "liikemiehen," Vanhan testamentin Saarnaajan, mietteliästä varoitusta: "Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua." 

Radikaalimpi suhtautuminen kuin Saarnaajalla kirjoitettuihin ajatuksiin oli intialaisella Mahatma Gandhilla. Hänpäs sanoi: "Minun kirjoitukseni pitäisi polttaa ruumiini keralla. Se mitä olen tehnyt, tulee kestämään, eikä se, mitä minä olen sanonut ja kirjoittanut”. Kaunis testamentti tuokin, mutta tuollaisten ajatusten ja testamenttien toimeenpano taitaa olla mahdotonta. 

On sanottu, että länsimaista ihmistä vaivaa eräänlainen kuningas Midaksen kirous. Kaikki asiat joihin hänen ajattelunsa vain keveästi koskettaakaan muuttuvat sanoiksi ja lopulta kirjaimiksi. Mutta ovatko kaikki sanat kultaa? 

Joku tietysti puhuisi hienostelevaan sävyyn kalevalalaisesta perinnöstämme vastauksena väitteeseen: "Suomi on kirjojen tekemisen luvattu maa!" Hiski Salomaan nerokasta kuplettia "Laulu nykyajan taiteilijoista" mukaillen voikin veistellä: "Tämä laulu on nykyajan kirjaltajista, olettekos nähäneet ennen moista, niitä nyt syntyy kuin satteella sieniä, joukoss on suuria, joukoss on pieniä" Ja vähän myöhemmin: "Sama ohjelma heillä on kaikilla, niin Maijalla kuin myös Maikilla. Joka nyt runoja vain muutaman laitaa, kirjoittaa hoksaa, maksaa ja painaa...” 

Mikrotietokone oli 1980-luvun lopulla kirjapainomaailmassa varsinainen leskentekijä. Uuden tappajasovellutuksen myötä yksi henkilö saattoi tehdä saman kuin kymmenen muuta aikaisemmin. Nuo yhdeksän toimetonta kirjantekijää eivät ehkä sentään ryhtyneet kirjoittamaan, vaikka joskus kustantajien ja kirjakauppojen tarjontaa silmäillessä siltä tuntuisikin. Mutta helpon tekstinkäsittelyn ja illuusion jokamies-kirjailijasta mikrotietokoneet ovat kyllä mahdollistaneet. Kaikissa kotitietokoneen omistajissa näet asuu todellakin pieni Midas, ja paperia kuluu tuhottomia määriä. Kaukana ovat egyptiläisen kirjurin ihanteet, ei kukaan enää ylistä yksinkertaisia työtapoja. Missä ovat vahakantiset muistivihot ja sinipunakynän siunaus. Egyptiläistyyppisen kirjurin matkavarusteet, muistivihko ja penali, ovat vaihtuneet kannettavaan mikroon. 

Kaikilla on toki oikeus kirjoittaa, ja myös saattaa tuotteensa julkisuuteen. Samalla voi kuitenkin hyvän kirjallisuuden raja hämärtyä. Nautimme nykyään ehkä jo neljännen potenssin luku- ja kirjoitustaidon, myös kirjapainotaidon, kerrannaisvaikutuksista. Omakustanteet ja kirjailija-osuuskunnat ovat lisänneet julkaistun kirjallisuuden määrää dramaattisesti. Huonoa kustannustoimittamista esiintyy myös yhä enemmän. On kustannustaloja joissa toimitaan "romppu käteen periaatteella." Kirjaltaja huolehtii itse jopa sivuntaitosta. Seurauksena on”lukukelvottomilla” fonteilla (Esim. päänsärkyä aiheuttava Arial MT Condensend Light.) painettuja kirjoja, ja hämmentäviä asia-, ja nyanssivirheitä. Virheitä joista olisi päästy eroon vaikkapa yksinkertaisella ”ateljee-kritiikillä”.

Kirjoitusvimman taustalla on usein puhdas narsismi. Pahimmassa tapauksessa kirjailija ei osaa lopettaa ajoissa, ei tajua sitä, että paradigma (Tässä yhteydessä lähinnä kirjailijatyön aihe ja sen perustelu.) voi joskus ehtyä. Paradigmanvenyttäjien mestari ja kruunaamaton narsisti oli selkosten Proust, Kalle Päätalo-niminen mies. Joku on sanonut, että hänen tuotantonsa punaisena lankana ja pakkomielteenä on todistaa, "Kuinka fiksu mies hän todella on, kuinka kova työmies hän oli, ja kuinka kova naistenmies hän kerran oli." Onpa jopa pidetty Päätalon vastaisia palopuheita, joissa todistettiin hänen kirjailu tuhoisia seurauksia metsillemme. 

Kallen kirjoihin kun käytettiin, ja käytetään edelleen, hienopaperia. Yhteen mottiin (Puhutaan nyt vain Kallen kunniaksi mieluummin motista kuin kuutiosta.) tarvitaan noin 700 kiloa puuta. Siitä puolet on vettä. Jäljelle jääneestä 350 kilosta saadaan sellunkeiton ja paperikoneen (Hienopaperin valmistus edellyttää aina sellunkeiton hajuhaittoineen) jälkeen vain 175 kiloa hienopaperia. Tonniin hienopaperia tarvitaan siis noin kuusi mottia raaka-ainetta. Keskimäärin mottia varten pitää kaataa kaksi noin sadan vuoden ikään ehtinyttä Pinus Silvestris- yksilöä eli mäntyä. Hakkuukypsässä mäntymetsässähän on yleensä noin 500-700 runkoa hehtaarilla. 

Yksi Kallen tiiliskivi painaa keskimäärin 850 grammaa. Siitä on paperia noin 700 grammaa. Sadantuhannen painokseen yltävän Päätalon kirjan painamiseen tarvittiin noin 1200 rungon selluloosa, käytännössä kaikki mitä kasvaa kahden hehtaarin alueella. Metsätöistä ei Kalle todellakaan päässyt eroon, ja mottimestari on siis mottimestari vielä haudassaankin! Kauheatako? 

Onneksi asia ei nyt aivan näin yksinkertainen ole. Ei edes Kallen takia metsää ole pantu sileeksi noin vain. Selluloosan raaka-aineena on paljolti harvennushakkuiden noin viisimetriseksi kasvanut puu, tukkipuiden latva-osa, ja sahateollisuudessa syntyvä hake. 

Levätköön Kalle rauhassa. Enemmän kuin lieventävä asianhaara on varmaan se, että hänen tuotannollaan on ollut lukemattomille ihmisille suuri, korvaamaton sielunhoidollinen arvo. Mutta vielä jotain Kallesta. Tulee mieleen eräs takavuosien aprillipila-yritys, silloin kauan sitten kun Apple ja PC olivat nuoria. Joku väitti Iltiksen lööpissä lukeneen: "Tamperelaiskirjailija kirjoitti kovalevyn täyteen! Kauhistunut Kalle avoimena: "En voinut sille mitään, sitä tekstiä vain tuli ja tuli." Ei muuten pitänyt paikkaansa! 

Mutta vielä yksi repliikki Kallesta ihan kiellon päälle; Gandhin testamenttia hän tuskin olisi halunnut omalla kohdallaan toimeenpantavaksi...

Otsikkokuva tehty vuona 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Ja vain yksi laulu sopii tähän. Vielä niitä honkia humisee.

Kirjeitä Gräddesbergille. Ajatusten lukeminen.

 

Oi rakas Johan!

Jatkamme nyt näiden psi-asioiden parissa, tai miten näistä ihan normaaleista asioista sitten pitäisi puhua. Loppujen lopuksi on kyse aivan tavallisista ilmiöistä, niin arkipäiväisistä ettei arkipäiväisempää saa. Mitä on arkipäiväisempi asia kuin ihminen. Enpä usko, että tätä kukaan pystynee kiittämään. Sanotaanko näin että mitä useampia ihmisiä elämänsä aikana tuntee niin sitä paremmaksi ihmistuntemus voi kasvaa. Ja tässä on aivan ehdottomasti paino sillä, että ihmistuntemus voi kasvaa.

Lähdemme liikkeelle siitä että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja nämä samanlaiset ihmiset voidaan jakaa karkeasti ottaen noin kahteenkymmeneen tyyppiin ja näistä voidaan laatia selkeä tyyppikohtainen luettelo. Jokaiselle tyypille on ominaista tietty suhtautuminen ja lähestymistapa niin todellisuuteen kuin toisiin ihmisiinkin. Ihmiset voidaan myös luokitella sen perusteella, miten he pystyvät käsittelemään tietoa ja onko heillä millainen tapa assosioida. 

Karkeasti ottaen suurin osa naisista assosioi paljon enemmän kuin se osa miehistä joka assosioi enemmän. Kun olet tehnyt selväksi kaiken tämän niin tiedät miten suurin osa ihmisistä toimii ja ajattelee. Loppu onkin sitten ihmisen ulkoista lukemista. Jotta päästään likiarvoon siitä mitä kunkin päässä liikkuu, ja likiarvo on tässä noin 95%, niin tarvitaan vielä jonkin verran sivistynyttä arvausta tai sitten jotain joka liikkuu ihmisten mielimatriisien rajapinnoissa. Mutta varsinaista sellaista joka voitaisiin luokitella psi-ilmiöiksi on muutaman prosentin luokkaa. Eikö kuulostakin varsin terveelliseltä?

Tietystikään ei ole mitenkään vaarallista jos joku tuntee tällaisen tekniikan ja jos jonkun ajatukset ikään kuin näytetään hänelle. Vaarallisille poluille mennään silloin jos tätä kykyä ryhdytään käyttämään väärin ja sillä pyritään kiusaamaan ja alistamaan toista ihmistä. Siihen en pysty vastaamaan onko joillakin luontainen kysy nähdä toisten pään sisälle. Mielen tiet ovat tutkimattomat ja varmaankin tutkimattomiksi jäävät. Tämän enempää en asiasta aivan yksinkertaisesti osaa sanoa.

Mutta sittenhän on sellainen asia että jos joku käyttääkin näitä taitojaan positiivisessa mielessä. Taidosta lukea ajatuksia on hyötyä jos sinulla on luontaisia taipumuksia tehdä hyvää. Asiassa ei siis sinänsä ole mitään pahaa eikä edes yliluonnollista. Ajatuksenlukijaksi päätyminen on meidän jokaisen etuoikeus ja asiassa ei todellakaan ole mitään yliluonnollista. Ja kaiken edellytys on siinä, että aivan ensimmäiseksi tunnet itsesi. Herääkin siis kysymys siitä onko kukaan siinä määrin itsensä tuntija että voisi toimia menestyksekkäästi ajatusten lukijana. Sietääpä miettiä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia kun niihin ryhtyy ihmislapsi. 

Yksinkertaisen asian ympärillä voidaan pähkäillä todella pitkään. Pähkäily on vielä ihan terveellinen ilmiö, mutta jos assosiaatio-kierteestä ei päästä eroon niin silloin ollaan tuhon tiellä. Ehkä lopetamme nämä pohdinnat tähän ja menemme ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa vaikkapa seuraamaan todella älykästä ja nopeaa ja tietenkin eleganttia urheilua eli lentopalloa. Ja sen teemme ”absoluuttisemmalla” tavalla. Ja tietenkin annamme pelaajien hoitaa homman aivan itse.