Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 3

Ja kun oli kerran päästy opintoryhmän toimintaan mukaan niin olihan se sitten vallan mukaisaa. Myöhemmin olin itse perustava uuden opintoryhmän joka kokoontui Rickhardinkadun kirjaston ryhmätyö-huoneessa. Aikaa siihen vain menisi tuosta hetkestä 10 vuotta. Sama ryhmä taitaa olla toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Olo oli siis vallan mahtava tuona syksyisenä päivänä vuonna 1985. Siitä on jo todellakin kohta aikaa 24 vuotta joten laulu “Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta” soi yhä lujempaa päässäni ja yhä useammin.

Opintoryhmä muodosti suuren sisällön elämääni ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, kokoontuihan se joka toinen lauantai vaiko peräti joka lauantai. Sittä on jo niin pitkä aika ettei ihan kaikkea jaksa muistaa. Joka tapauksessa kävi niin että olin sieltä aika harvoin poissa. Kaikista suurin anti asiassa oli se, että pääsin käsiksi vanhoihin käännöksiin joita Suomen kielelle oli tehty. Vihdoin koko homman laajuus alkoi valkenemaan minulle. Samalla kertaa opinnot jäivät yhä enemmän syrjään. Ensimmäisen syksyn saldo oli aika vaatimaton. Onneksi silloin Valtion opintotukikeskus oli vielä varsin vapaamielinen instanssi. Elettiin Mauno Koiviston ensimmäisen presidenttikauden puoltaväliä ja maailmantaivaan kiintotähdeksi oli noussut veli Gorba.

Tapanani ei ole koskaan ollut ujostella missään asiassa eikä missään yhteydessä, siis mihin olen mennytkin niin olen tehnyt sen aika tavalla täysillä. Yhtäällä tuona ensimmäisenä opiskeluvuonna oli hirveä vimma vihdoinkin lukea läpi koko massivinen opus, toisaalta tunsin melkoisen alemmuuskompleksin oireita vanhempiin lukijoihin nähden. Sain joukossa kyllä todella hyvän vastaanoton, porukoissa ei todellakaan ollut kovinkaan monta alle kolmikymppistä. Ja kun olin vielä teologian opiskelija niin johan minuun jopa aletttiin asettaa melkoisia odotuksia tulevana URANTIA-pappina. Tänään ei pidä katua mitään mitä joskus on tapahtunut mutta sen voin sanoa että moista kaksoiselämän painolastia en kyllä haluaisi kenenkään päälle. Mutta jos asiaa tarkastelee näin neljännesvuosisadan jälkeen niin kyllähän ilmassa oli todella suuren seikkailun tuntua…

Ja miten mielenkiintoista porukkaa siellä tapasikaan. Oli eräskin mies joka yritti kovasti sovittaa yhteen URANTIA-kirjan ja Paavalin ajatusmaailmaa. Ensimmäisen vuoden mittaan perehdyin kyllä teologiaan vaikka en niin kovin paljon suorituksia aikaan saanutkaan. Tuolla tässä nimeltä mainitsemattomalla kaverilla eivät riittäneet rahkeet tuossa projektissa vaan hän vaipui lopullisesti syvän masennuksen kautta pysyvään työkyvyttömyyteen. Moni tuon opintoryhmän vanhemmista henkilöistä on kuollut vanhuuteen ja luonnollisella tavalla. Pari heistä on kuollut traagisesti. Toisen elämäntarinaa valotan jossakin vaiheessa enemmän ihan inhimillisessä mielessä varoittavana esimerkkinä. Asiaa on vaikea pukea sanoiksi mutta koetan parhaani. Toinen kuoli immuunikatoon jo viitisentoista vuotta sitten. Molemmat kaverit olisivat tänään reilut viisikymppisiä. Elettiin aikaa jolloin AIDS oli nuori. 

Ravintoloissakin liikuin oppiakseni tuntemaan ihmistä ja ihmisluontoa. Kerran tapasin erään naisen joka oli noin reilut kolmivitonen. Hän oli vahvasti meikattu ja puuteroitu ja arvelin hänellä olevan jonkinsortin bändäritaustan. Hän jopa puhui nyttemmin edesmenneestä Kirka Babitsinista. Hän itki ja näytti minulle tuoretta sairaseläkepäätöstään. Juotuaan muutaman drinkin hän kehui kovasti nuorta ja jäntevää juoksijan olomuotoani, halusi kosketella kiharoitani, ja sanoi että meillä voisi olla ihan kivaa yhdessä ja tekisi mielellään minulle “Hyöritä, pyöritä pellavapäät…” Sanoin että sydämeni on jossain lahden takana ja että olen uskovainen mies…” Ymmärsin nimittäin varsin hyvin minkä takia hän oli tuon sairaseläkepäätöksensä saanut. Mutta puhuimme monista asioista oikein pitkään…

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiksi.

Kirjeitä Gräddesbergille. Johdanto ja suomalaisten ja kreikkalaisten kohtalontoveruus.

Politiikasta puhuminen sinänsä on tietenkin tarpeel-lista ja voi olla jopa sinänsä hyvä asia. Se ei enää toimituksena onalta kohdaltani tunnu mitenkään luontevalta, tai sitten aikansa kutakin ja ehkä nyt eletään vain aikaa jolloin sen aika ei ole. 

Eduskuntavaaleista alkaa olla jo kohta vuosi aikaa ja vähitellen asian myöntää ja hyväksyy. Nimittäin joka aamu kun allekirjoittanut herää, niin hän ei todellakaan herää kansanedustajana vaan aivan tavallisena kansalaisena. Asialle ei luonnollisestikaan enää mitään voi. Kauhistuksesta on selvitty ja mikä on ihmislapselle hyväksi; sen tietää vasta ajan kuluttua. Tiedä sitten olisiko tuo asia tuonut onnea, ja olisiko silloin jäänyt tekemättä jotain sellaista mitä nyt tekee. Loppujen lopuksi tavallinen arki on paljon kiehtovampaa. Kohtalosta ei pidä puhua vaan olkoon kyse sitten kaitselmuksesta. Kohtalo on nimittäin aina niin lopulliseen vivahtava ilmiö, kaitselmuksessa on jopa vaihtoehtoja ja ilmauksena se on paljon lempeämpi. Jos minut olisi valittu kansanedustajaksi, niin silloin minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia enää jatkaa siinä määrin vapaata tutkimustyötä eikä kirjoittaa sinulle näitä pitkään hautumassa olleita kirjeitä oi rakas Gräddesberg.

Näin olen asian nyt järkeillyt otettuani hansselon asiasta tarkkojen tutkimusten ja keveän itsekritiikin jälkeen. Elämä olisi voinut olla asiantilojen niin vallitessa vähän erikoista. Ja kuka tietää olisiko puolue ollut sittenkään se oikea mahdollinen? Missä ja minkä suhteen ovat Perussuomalaiset olleet oikeassa ja vain oivaltavia? Kysynpä vaan. Kreikka-tukia on vastustettu ja rahanlappoamista meitä muualle. Sehän on järjetöntä, mutta ei sen hoksaamiseen tarvita niin suurta luovuutta, rohkeutta, viisaudesta nyt puhumattakaan. Asian myöntää kuka tahansa joka on vailla vastuuta ja valjaita. Otetaanpas nyt vaikka esimerkiksi vaikkapa tuo Paavo Väyrynen. Nimittäin nyt pitäisi puhua jostain muusta ja mittaa otetaan ikävien puheiden puhujasta. Joku Jyrki Katainen luulee olevansa Valtakunnan-Job kertosessaan meille ikäviä, mutta ah niin välttämättömiä asioita. Katainen on kääpiö, mutta sellainen kääpiö jonka tarvitsemme. Tämänkin olet nyt saanut selville oi rakas Gräddesberg, ja yritän senkin sinulle selvittää jotta olisit vakuuttunut siitä että jotain tarttis tehä. Olisi jo pitänyt kauan sitten tehä.

Kreikkalaiset eivät ole tehneet loppujen lopuksi mitään sen pahempaa porukkaa kuin suomalaisetkaan. Loppujen lopuksi heidän peruselämänmuotonsa on paljon terveemmällä pohjalla kuin meidän täällä Suomessa. Väestöä heillä on vain reilut tuplat meihin verrattuna pinta-alan ollessa kolmasosa meidän vastaavasta. Heillä kasvaa vilja vikkelästi, ja maa on enemmän jumalten valinta kuin Suomi. Nimittäin jos puhutaan jumalista jotka mielellään kulkevat vähissä vaatteissa ja ovat ihmisten kaltaisia. Heillä on viiniköynnös, korintit, rusinat, appelsiinit, puuvilla ja virginialainen. Meillä on luonnonmarjat, sienet, ja kessu. Sapuska ei heiltä lopu vähällä kesken ja sitä on omasta takaa jos suolivyö pannaan tiukalle. Meillä kasvaa vilja kituliaasti kovan kangeeraamisen jälkeen, ja paljon tarvitaan väkilannoitetta ja vilja on paljon myrkyllisempää kiitos pohjoisten lajikkeiden suuren varasto-proteiinien määrän. Toivomme olisi siis perunassa, nauriissa, lantussa ja läskiloorassa. Meidän jumalillamme on turkki päällä suurimman osan vuodesta ja helteilläkin liivit. Turisteja on meilläkin, mutta vain rippeet siitä mitä kreikkalaisilla.

Heidän maansa voi elättää viisi miljoonaa ihmistä ominensa. Meidän kestokykymme on kymmenesosa tuosta. Tämänkin surkean asian kuka tahansa järkevä ihminen voi myöntää jos sitä edes kerran elämässään pysähtyy yhdeksi päiväksi miettimään. Mutta mitäpäs sitten tarttis tehä? Yksittäinen ihminen ei paljoa voi tehdä ja kahdenkaan ihmisen roomalainen klubi ei paljoa asioita edistä. Kaiken keskellä ihmisille ja varsinkin lapsille pitäisi jakaa toivoa. Missä on puolue joka ottaa ohjelmaansa ensimmäiseksi klausuulikseen sen, että suomalaisten väkiluku pitäisi saada vähenemään hieman alle kymmenesosaan nykyisestä seuraavan kahdensadan vuoden aikana. Sitten tulee nauris, peruna, kanttu ja läskiloora ja tietenkin suolivyö.

Kaiken lisäksi osaavat kreikkalaiset pelata jalkapalloa. Tämänkin olen saanut selville oi rakas Gräddesberg asiaa tarkasti tutkittuani. Heidän oloissaan voidaan palloa pompotella vähissä vaatteissa joulupyhinäkin. Heillä jalkapalloilu on suosituin joukkueurheilulaji, ja sitä ei presidentiksi mielivän tarvitse edistää. Jalkapallomaajoukkue on päässyt maailmanmestaruuskisojen lopputurnaukseen kahdesti, vaikka jonkun mielestä se on ”vain.” Kyllä se on kymmenmiljoonaiselle kansakunnalle aika hyvin. Eihän se kyllä ruotsalaisten saavutusten rinnalla paljoa ole, mutta EM-kultaa Kreikka voitti vuonna 2004. Tälläkin hetkellä eli täsmälleen juuri nyt on Kreikka Kansainvälisen jalkapalloliiton rankingissa sijalla 14. Suomen löydämme sijalta 79. Mene ja tiedä. Jos Suomella olisi asiat niin sanotusti yhtä kurjasti kuin Kreikalla niin ehkä meillä olisi mahdollisuus päästä, ja ihan hyväkin mahdollisuus, päästä mukaan vuoden 2014 jalkapallon kokomaailman lopputurnaukseen tropiikin jättiläisen maille eli Brasiliaan. Mene ja tiedä, vielä ehtii velkaantua jos sitä haluamme. Mutta vaikka kuinka velkaannumme ja huijaamme ylempiä instansseja eli Euroopan unionia ja siinä sivussa lisää itseämmekin niin asiantila ei muuksi muutu. Tämäkin on surkea tila ja valitettava asia oi rakas Gräddesberg. Loppujen lopuksi ikävät asiat ovat iloisia kerrottavaksi ja useimmiten tuon toimituksen jälkeen on hyvä olla. Ei tarvitse valehdella eikä edes yrittää kaunistella asioita.

Samalla kun katsomme kreikkalaisten asioita ymmärrämme myös paremmin itseämme eli meitä suomalaisia. Onhan toki mahdollista, että suomalaisilla ja kreikkalaisilla on jopa hyvin syvä kohtalontoveruus kansakuntatasolla. Ja kohtalontoveruudella tarkoitamme tässä erinäisiä riippuvuussuhteita. Jos en ole vielä tätä kohtalontoveruus-näkökulmaa aiemmin ymmärrettävästi pystynyt selittämään, niin nyt on sen aika. Lähden liikkeelle yksilötasolta.

Nimittäin voi asia olla niin, että kahden ihmisen välillä vallitsee kohtalontoveruus. Kyse voi olla, ja näin ilmeisesti on melkein aina, siitä että kaksi ihmistä tavallaan jakaa samoja resursseja. Kyseessä on voi olla aineellinen tai henkinen hyvinvointi ja kaikista olennaisimmillaan tämä voi ilmetä toisen ylipainona ja tosien onnistuneena painonhallintana. Kaiken taustalla on aineen katoamattomuuden laki ja kaitselmus on kaikessa viisaudessaan päättänyt jakaa sen osittamalla sitä kahden tai joskus kolmenkin ihmisen kesken. Näillä kohtalontovereilla on kiinteä määrä eri ominaisuuksia, hyveitä hyvinvointia ja kaikkea mahdollista jota jakaa.

Oletetaanpa esimerkiksi sellainen asia että allekirjoittanut ja joku muu olisivat painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen kohtalontovereita. Meidän kahden ei tarvitse olla millään muulla tavalla kohtalontovereita kuin painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen. Tällaiseen kohtalontoveruuteen liittyy sitten myös irvokkaalla tavalla tietty vastakohtaisuus, ja määräävänä tekijänä on aineen katoamattomuuden laki. Kohtalontovereista ei molemmat pysty olemaan samaan aikaan laihoja, eikä vastaavasta voi tulla sellaista tilannetta, että molemmat olisivat niin sanotusti lihavia. Jos toinen painaa vaikkapa 105 kiloa ja toinen 70 kiloa niin silloin ylipainosta kärsivä ei voi laihtua ellei toinen vastaavasti ”suostu” ottamaan toiselta liikoja kiloja. Tietysti näiden kahden ihmisen pinonhallinta-tapahtuma voi mennä onnellisestikin. Toinen, se laihempi, päättää alkaa bodaamaan ja hankkii itselleen lihasmassa kymmenen kiloa. Tällöin ylipainoinen henkilö vain menettää painoaan sen kymmenen kiloa ja ihmettelee moista ellei sitten ole päättänyt aktiivisesti laihduttaa. Samat mekanismit toimivat sitten muillakin osa-alueilla.

Samoin voi olla myös kansakuntien suhteen. Meillä täällä pohjolassa olisi kiehtovaa selittää monia asia siten, että Suomi ja Ruotsi olisivat näitä kohtalaontovereita kansakunta-tasolla. Tähän on vaikea uskoa sillä molemmat ovat olleet pohjoismaisia hyvinvointivaltioita jo pitkään. Suomi ja Ruotsi ovat paremminkin luovassa kilpailusuhteessa elävä pariskunta, jotka ovat olleet eriarvoisessa asemassa aivan eri syistä. Taustalla on heillä erilaiset lähtökohdat. Jos suomalaiset ja kreikkalaiset ovat kohtalontovereita niin tämä asiantila luotiin jo kauan sitten. Kohtalontoveruus ei ole missään mielessä kauhistuttava ja fataalinen asia. Kun kohtalontoveruus löydetään ja se myös tiedostetaan, ja jopa ratifioidaan kansakuntien välisillä sopimuksilla, niin silloin avautuu hedelmällisiä ja toimivia mahdollisuuksia kaikkinaiseen kansojen vuorovaikutukseen, kulttuurinvaihtoon ja jopa huomattaviin keskinäisiin populaationsiirtoihin maasta toiseen. Tällaisen populaationsiirron ei välttämättä tarvitse tapahtua 1:1-suhteessa. Tässäkin on kyse aineen katoamattomuuden laista noin laajassa merkityksessä. Totuus on taruakin ihmeellisempi asia oi rakas Gräddesberg, sen olen lyhyellä maallisella vaelluksellani minäkin oppinut. Kaiken tämän olen yrittänyt parhaan mukaan todistella jotta ymmärtäisit, että todisteluketjuni takana voi olla myös jotain jota totuudeksi nimitetään. Kaiken lisäksi pitää todeta, että kohtalontoverin etsiminen yksilötasolla on yksi elämän suurimmista löytöretkistä. Ja millaisia näköaloja kansainväliseen kanssakäymiseen saammekaan jo valtiot etsivät kohtalontovereita.

Lopuksi tervehdys jaloille kissaelämillesi parahin Johan Gräddesberg. Mutta miksi juttelisin keskenäsi vain sähköitse ja biteillä. Toivonpa pian että voimme ihan oikeasta suullisesti puhella. Silloin on ilomme moninkertaisen täydellinen.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 2

Vuodet 1983 – 1985 menivät monenlaisten muiden harharetkien ja seikkailujen merkeissä aina kevääseen 1985 saakka. Kirja kulki mukana mutta siihen perehtyminen oli sitten vähän niin ja näin. Kyllä siitä monelle tuli puhuttua vaikka sisältöä ei juuri sen kummemmin tuntenutkaan. 

Tuollaiseen kokemukseen törmäsin myöhemmin keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Mutta näinhän on asian laita yleensä minkä tahansa innostuksen kanssa. Jälleen on sanottava: “Se joka puhuu ei tiedä ja se joka tietään ei puhu!” Se on toki myönnettävä että kieli oli tavattoman hankalaa kaikkine merkillisine termeineen. Vuonna 1984 Israelissa ollessani kirjoitin sitten URANTIA-säätiön Chigacon toimistoon ja kysyin olisiko Suomessa joku pitempiaikainen lukija jonka puoleen voisin kääntyä. Ja sellainenhan löytyikin…

Syksyllä 1985 oli sitten edessä siirtyminen Helsinkiin. Teologiaahan sinne peri-aatteesa oltiin menossa opiskelemaan mutta mielessä oli moni muu asia. Noina vuosina tuli juostua aika tavalla ja parhain viikko keväällä 1987 tuotti 160 kilometriä. Ja kun kaiken lisäksi tuli vielä luettua URANTIA-kirjaakin oikein urakalla niin jotenkin teologian opiskelu jäi enemmän kuin lapsipuolen asemaan. 

Helsingissä odotteli ihan mukava porukka pitkän linjan urantisteja joista rohkenen mainita jo ajasta iäisyyteen siirtyneen Aili Nurmiahon ja Joel Rehnströmin. Molemmat olivat olleet jo 1960-luvulla mukana Suomen interplanetistit-nimisessä yhdistyksessä. Muistan hyvin Joelin ruskeakantisen URANTIA-kirjan, sen ensimmäisen painoksen. Kyseiseen mieheen otin yhteyttä keväällä 1985 Israelista palattuani ja valmistautuessani teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Tarkoitus oli sitten syksyllä tulla mukaan opintoryhmätoimintaan ja niin tapahtui.

Niinpä tein sitten eräänä lauantaina rantautumisoperaation Mechelininkadun opintopiirin joka kokoontui Pauligin huvilalla. Se oli tuossa vaiheessa kokoontunut kyseisessä paikassa jo viitisentoista vuotta, ehkä muutaman vuoden pitempääkin. Kaikkea en muista. Opintoryhmä kokoontui perinteisesti tuon kyseisen paikan toisessa kerroksessa. Olin jo myöhässä ilmoitetusta kokoontumisajasta, suunnistuskielellä tein ns. pummin ja aika pahan teinkin. Näin paikan tietämillä haahuilemassa erään naishenkilön jolta menin tiedustelemaan missä se Pauligin huvila oikein oli. Sattumalta kyseinen immeinen oli menossa juuri samaan tilaisuuteen. Että eikun matkaan. 

Pauligin huvila löytyi ja menimme ovesta sisään. Lähdimme käymään portaita ylös ja eräästä huvilan yläkerran kuului kasvavalla voimalla erään naishenkilön ääni, ääni joka oli käyvä minulle hyvin tutuksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Opintoryhmässä luettiin tietenkin erästä kirjan lukua ja menossa oli neljäs osa “Jeesuksen elämä opetukset.” Muistaakseni luimme lukua joka käsitteli ns. Toista saarnamatkaa. Olin tilanteessa jossa näin ilmielävä ensimmäisen kerran URANTIA-kirjan lukijoita ja luonnollisesti olin innostunut ja onnellinen. Ja kysyttävää oli todella paljon.

Nyt on kyllä Väinämöisen laulun paikka.