Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 3

Ja kun oli kerran päästy opintoryhmän toimintaan mukaan niin olihan se sitten vallan mukaisaa. Myöhemmin olin itse perustava uuden opintoryhmän joka kokoontui Rickhardinkadun kirjaston ryhmätyö-huoneessa. Aikaa siihen vain menisi tuosta hetkestä 10 vuotta. Sama ryhmä taitaa olla toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Olo oli siis vallan mahtava tuona syksyisenä päivänä vuonna 1985. Siitä on jo todellakin kohta aikaa 24 vuotta joten laulu “Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta” soi yhä lujempaa päässäni ja yhä useammin.

Opintoryhmä muodosti suuren sisällön elämääni ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, kokoontuihan se joka toinen lauantai vaiko peräti joka lauantai. Sittä on jo niin pitkä aika ettei ihan kaikkea jaksa muistaa. Joka tapauksessa kävi niin että olin sieltä aika harvoin poissa. Kaikista suurin anti asiassa oli se, että pääsin käsiksi vanhoihin käännöksiin joita Suomen kielelle oli tehty. Vihdoin koko homman laajuus alkoi valkenemaan minulle. Samalla kertaa opinnot jäivät yhä enemmän syrjään. Ensimmäisen syksyn saldo oli aika vaatimaton. Onneksi silloin Valtion opintotukikeskus oli vielä varsin vapaamielinen instanssi. Elettiin Mauno Koiviston ensimmäisen presidenttikauden puoltaväliä ja maailmantaivaan kiintotähdeksi oli noussut veli Gorba.

Tapanani ei ole koskaan ollut ujostella missään asiassa eikä missään yhteydessä, siis mihin olen mennytkin niin olen tehnyt sen aika tavalla täysillä. Yhtäällä tuona ensimmäisenä opiskeluvuonna oli hirveä vimma vihdoinkin lukea läpi koko massivinen opus, toisaalta tunsin melkoisen alemmuuskompleksin oireita vanhempiin lukijoihin nähden. Sain joukossa kyllä todella hyvän vastaanoton, porukoissa ei todellakaan ollut kovinkaan monta alle kolmikymppistä. Ja kun olin vielä teologian opiskelija niin johan minuun jopa aletttiin asettaa melkoisia odotuksia tulevana URANTIA-pappina. Tänään ei pidä katua mitään mitä joskus on tapahtunut mutta sen voin sanoa että moista kaksoiselämän painolastia en kyllä haluaisi kenenkään päälle. Mutta jos asiaa tarkastelee näin neljännesvuosisadan jälkeen niin kyllähän ilmassa oli todella suuren seikkailun tuntua…

Ja miten mielenkiintoista porukkaa siellä tapasikaan. Oli eräskin mies joka yritti kovasti sovittaa yhteen URANTIA-kirjan ja Paavalin ajatusmaailmaa. Ensimmäisen vuoden mittaan perehdyin kyllä teologiaan vaikka en niin kovin paljon suorituksia aikaan saanutkaan. Tuolla tässä nimeltä mainitsemattomalla kaverilla eivät riittäneet rahkeet tuossa projektissa vaan hän vaipui lopullisesti syvän masennuksen kautta pysyvään työkyvyttömyyteen. Moni tuon opintoryhmän vanhemmista henkilöistä on kuollut vanhuuteen ja luonnollisella tavalla. Pari heistä on kuollut traagisesti. Toisen elämäntarinaa valotan jossakin vaiheessa enemmän ihan inhimillisessä mielessä varoittavana esimerkkinä. Asiaa on vaikea pukea sanoiksi mutta koetan parhaani. Toinen kuoli immuunikatoon jo viitisentoista vuotta sitten. Molemmat kaverit olisivat tänään reilut viisikymppisiä. Elettiin aikaa jolloin AIDS oli nuori. 

Ravintoloissakin liikuin oppiakseni tuntemaan ihmistä ja ihmisluontoa. Kerran tapasin erään naisen joka oli noin reilut kolmivitonen. Hän oli vahvasti meikattu ja puuteroitu ja arvelin hänellä olevan jonkinsortin bändäritaustan. Hän jopa puhui nyttemmin edesmenneestä Kirka Babitsinista. Hän itki ja näytti minulle tuoretta sairaseläkepäätöstään. Juotuaan muutaman drinkin hän kehui kovasti nuorta ja jäntevää juoksijan olomuotoani, halusi kosketella kiharoitani, ja sanoi että meillä voisi olla ihan kivaa yhdessä ja tekisi mielellään minulle “Hyöritä, pyöritä pellavapäät…” Sanoin että sydämeni on jossain lahden takana ja että olen uskovainen mies…” Ymmärsin nimittäin varsin hyvin minkä takia hän oli tuon sairaseläkepäätöksensä saanut. Mutta puhuimme monista asioista oikein pitkään…

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiksi.

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 2

Vuodet 1983 – 1985 menivät monenlaisten muiden harharetkien ja seikkailujen merkeissä aina kevääseen 1985 saakka. Kirja kulki mukana mutta siihen perehtyminen oli sitten vähän niin ja näin. Kyllä siitä monelle tuli puhuttua vaikka sisältöä ei juuri sen kummemmin tuntenutkaan. 

Tuollaiseen kokemukseen törmäsin myöhemmin keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Mutta näinhän on asian laita yleensä minkä tahansa innostuksen kanssa. Jälleen on sanottava: “Se joka puhuu ei tiedä ja se joka tietään ei puhu!” Se on toki myönnettävä että kieli oli tavattoman hankalaa kaikkine merkillisine termeineen. Vuonna 1984 Israelissa ollessani kirjoitin sitten URANTIA-säätiön Chigacon toimistoon ja kysyin olisiko Suomessa joku pitempiaikainen lukija jonka puoleen voisin kääntyä. Ja sellainenhan löytyikin…

Syksyllä 1985 oli sitten edessä siirtyminen Helsinkiin. Teologiaahan sinne peri-aatteesa oltiin menossa opiskelemaan mutta mielessä oli moni muu asia. Noina vuosina tuli juostua aika tavalla ja parhain viikko keväällä 1987 tuotti 160 kilometriä. Ja kun kaiken lisäksi tuli vielä luettua URANTIA-kirjaakin oikein urakalla niin jotenkin teologian opiskelu jäi enemmän kuin lapsipuolen asemaan. 

Helsingissä odotteli ihan mukava porukka pitkän linjan urantisteja joista rohkenen mainita jo ajasta iäisyyteen siirtyneen Aili Nurmiahon ja Joel Rehnströmin. Molemmat olivat olleet jo 1960-luvulla mukana Suomen interplanetistit-nimisessä yhdistyksessä. Muistan hyvin Joelin ruskeakantisen URANTIA-kirjan, sen ensimmäisen painoksen. Kyseiseen mieheen otin yhteyttä keväällä 1985 Israelista palattuani ja valmistautuessani teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Tarkoitus oli sitten syksyllä tulla mukaan opintoryhmätoimintaan ja niin tapahtui.

Niinpä tein sitten eräänä lauantaina rantautumisoperaation Mechelininkadun opintopiirin joka kokoontui Pauligin huvilalla. Se oli tuossa vaiheessa kokoontunut kyseisessä paikassa jo viitisentoista vuotta, ehkä muutaman vuoden pitempääkin. Kaikkea en muista. Opintoryhmä kokoontui perinteisesti tuon kyseisen paikan toisessa kerroksessa. Olin jo myöhässä ilmoitetusta kokoontumisajasta, suunnistuskielellä tein ns. pummin ja aika pahan teinkin. Näin paikan tietämillä haahuilemassa erään naishenkilön jolta menin tiedustelemaan missä se Pauligin huvila oikein oli. Sattumalta kyseinen immeinen oli menossa juuri samaan tilaisuuteen. Että eikun matkaan. 

Pauligin huvila löytyi ja menimme ovesta sisään. Lähdimme käymään portaita ylös ja eräästä huvilan yläkerran kuului kasvavalla voimalla erään naishenkilön ääni, ääni joka oli käyvä minulle hyvin tutuksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Opintoryhmässä luettiin tietenkin erästä kirjan lukua ja menossa oli neljäs osa “Jeesuksen elämä opetukset.” Muistaakseni luimme lukua joka käsitteli ns. Toista saarnamatkaa. Olin tilanteessa jossa näin ilmielävä ensimmäisen kerran URANTIA-kirjan lukijoita ja luonnollisesti olin innostunut ja onnellinen. Ja kysyttävää oli todella paljon.

Nyt on kyllä Väinämöisen laulun paikka.