Satraappi

                                    

Suomen keskustasta oli hauska veistellä juttuja. Tai mikä tämä nyt onkaan. No jonkinlainen irrationaali ainakin.

Etymologiselta  alkuperältään  sana  satraappi  juontaa  Persian  antiikinaikaisen  imperiumin  maakuntahallitsijasta,  suurkuninkaan  käskyläisestä  jonka  tehtävä  oli  maakuntahallinnon  järjestäminen,  verojen  kantaminen  ja  sotaväen  organisoiminen  ja  kerääminen.  Satraappi  oli  itesessään  mahtimies  ja  hän  sai  palkkanaan  osan  verotuloista.  Alkuperäiseltä  merkitykseltään  sana  jää  paljolti  hämärään  ja  se  aukenee  vain  historiasta  kiinnostuneelle.  Sana  herättää  kuitenkin  paljon  mielleyhtymiä  ja  sana-asultaan  se  on  varsin  hauska.

Ensimmäisenä  tulee  mieleen,  jos  sanaa  tarkastellaan  pelkästään  sen  äänneasun  perusteella,  vaikkapa  joku  vanha  ja  jo  käytöstä  poistunut  maatalous-käyttöesine.  Kyseessä  on  ilman  muuta  antiikkinen  agraari-tarvekalu  tai  väline.  Ensimmäisenä  ei  tule  mieleen  paimenpojan  työväline,  perinteien  paimensoitin  kuten  vaikkapa  liru  tai  mänkkeri,  mutta  hämmenyskeppi  kylläkin,  jollekin  voi  tulla  myös mielikuva  ns.  kylvökepistä.  Se  voisi  aivan  hyvin  olla  myös  vaikka  maidon  juoksutuksessa  käytetty  apuväline  tai  jotain  muuta  sellaista.  Sana  istuisi  siten  samaan  katergoriaan  kuin  separaattori  tai  makolotti.  Niin,  separaattori,  makolotti  ja  satraappi.  Kyllähän  se  menisi  aivan  täydestä  nykypolville.  Makolotti  on  muuten  maidon  juoksutuksessa  käytetty  väline.  Se  on  hiukkasen  hapantunut  sonninsouro

Kun  sanaa  satraappi  käytetään  Kansallisen  Kepuumuksen  alemmista  pomoista  niin  silloin  sana  istuu  oikein  hyvin  yhteyteensä.  Ja  silloin  siitä  voidaan  johtaa  myös  pieni  sanue.  Satraappi,  satrapismi,  satrapoida,  satraappimainen,  satrapoida,  satrapiaatti…  Perussuomalaisten  puheenjohtaja  Timo  Soini  käytti  sanaa  Seinäjoen  puoluekokouksessa  16.05.2009  poliittisessa  puheessaan  viitaten  juuri  Kansalllisen  Kepuumuksen  joukkoihin  ja  niiden  johtajiin.  Ja  jos  ollaan  rehellisiä  niin  ei  sitä  juuri  muihin  voida  yhdistääkään.  Sana  on  siis  todella  käyttökelpoinen  eikä  sen  kaikkia  käyttömahdollisuuksia  poliittisessa  kielenkäytössämme  ole  edes  oivallettu.  Jos  sana  satraappi  ja  sen  päämerkitys  uudessa  käyttöyhteydessään  suomen  kielellä  pitäisi  ilmaista  tiiviisti  niin  se  olisi  lähinnä  seuraava:

“Satraappi.  Puoluesatraapit  ovat  Kansallisen  Kepuumuksen  piirissä  tunnettuja  puoluevirkailijoita,  piirien  puheenjohtajia  ja  piirisihteereitä ja  paikallisosastojen  johtajia,  jotka  ovat  vastuussa  toiminnastaan  puheenjohtajalle  ja  puoluesihtee-rille.  Satraappi  vastaa  puolueen  piirijärjestön  ja  paikallisosastojen  toiminnasta,  varojen  keräämisestä,  puoluekoneen  toiminnasta,  jäsenhankinnasta  tupailtojen  järjestä-misestä,  erinäisestä  junttaustoiminnasta  ja  maataouselinkeinon  harjoittajien  ja  heidän  lähisukulaistensa  yleisestä  kytkemisestä  Kansallisen  Kepuumuksen  toimintaan.  Kepuumuksen  satraappijärjestelmän  loi  aikoinaan  Arvo  Korsimo  (Korvo  Arsimo) ja  sen  viimeisteli  Jarmo  Korhonen  (Kormo  Jarhonen).”

Tultaessa  kolmanen  vuosituhannen  ensimäisen  vuosisadan  ensimäisen  vuosikymmenen  loppua  kohden  on  Kansallisen  Kepuumuksen  satraappijärjestelmä  joutumassa  suuriin  vaikeuksiin.  Organisaatio  on  kyllä  kattava  mutta  äänestäjäkunta  on  karkaamassa  reservaatin  ulkopuolelle  kasvavin  joukoin.  Samalla  satraappi-järjestelmä  joutuu  varmasti  kasvavan  kritiikin  kohteeksi.

Tässä väläys menneestä maailmasta. Lypsäjän laulu.

Mäkisen kirkon alkutahdit 06.06.2010.

Menin  sitten   minäkin  tänään  Suomen  kansallispyhättöön  jossa  Turku  ja  koko  Suomi  sai  uuden  arkkipiispan.  Palvos  oli  hieno  periaatteessa  kaikkinensa  ja  paikalla  oli  myös  Tasavaltakunnan  presidentti  Halonen,  eduskunnan  puhemies  Sauli  Niinistö  ja  myös  Puolustusvoimien  komentaja  Ari  Puheloinen.  Arkkipiispan  asetti  virkaansa  piispakuntamme  vanhin  piispa  eli  Helsingin  Eero  Huovinen.  

Huovisen  puhe  tässä  Kari  Mäkisen virkaanasettajaismessussa  oli  hyvin  perinteinen  ja  hengellisesti  rakentava.  Huomio  kiinnittyi  kuitenkin  hienon  palveluksen  ohitse  uuden  arkkipiispan eli Kari Mäkisen saarnaan.

Aivan  aluksi  on  kysyttävä  kirkon  opetuksen,  raamatuntulkinnan  ja  saarna-opin  näkökulmasta  sitä,  onnistuiko  Mäkinen  saarnassaan  ja  jos  ei  onnistunut,  niin  mikä  meni  pieleen?  Lieventävänä  asianhaarna  voidaan  sanoa  ennen  kaikkea  se,  että  teksti  ei  ole  kaikkein  helpoimpia  saarnatekstejä.  Vaarana  on  liian  naivi  saarna  tai  sitten  täydellinen aiheen  ja  tekstin  ohitus.  Päivän  saarnateksti  on  luettava  huolellisesti,  muuten  kuulijalla  ja  saarnan  arvioitsijalla  on  taipumus  täydelliseen  väärintulkintaan  ja  ylilyöntiin.  Tähän  on  sortunut  tänään  jo  ainakin  muutoin  niin  hyvän  ja  korrektin  tekstuaali-television  toimittaja  laatiessaan  tätä  kirjoitusta  laadittaessa  näkyvillä  olevan  seuraavan  tekstin  sivulle  109. Laitan  tuon  tekstin  tähän  nyt  kokonaisuudessaan:

”Evankelis-luterilaisen kirkon  arkkipiispa Kari Mäkinen on vihitty  virkaansa Turun tuomiokirkossa. Vihkimisen toimitti Helsingin hiippakunnan väistyvä piispa Eero Huovinen avustajineen. Virkaanasettamissaarnassaan uusi arkkipiispa puhui ihmisarvon puolesta.  Saarna pohjautui Luukkaan evankeliumin  kertomukseen köyhästä Lasaruksesta, jonka rikas mies ajaa oveltaan.  Vihkiminen ja messu alkoivat aamupäivällä ristikulkueella, johon osallistuivat hiippakuntien piispat  sekä tuleva arkkipiispa.”

Tekstissä  ja  Jeesuksen  arvoituksellisissa  sanoissa  rikas  mies  ei  toimi  sillä  tavalla  väärin, että  hän  ajaisi  Lasaruksen  pois  oveltaan.  Hän  vain  on rikas  ja  Lasarus  on  aikansa  osaton  ihminen.  Tetkstuaali-television  toimittajalla  polla  leikkasi  muutenkin  apulantaa  sillä  kysehän  ei  ollut  arkkipiispan  vihkimisestä  sillä  Mäkinenhän  oli  jo  piispa.  Tilaisuus  oli  virallisesti  kuten  ohjelmalehtinenkin  asian  ilmaisee:  ”Messu  ja  arkkipiispan  virkaan  asettaminen  Turun  tuomiokirkossa.”  Oppia  ikä  kaikki  rakkaat  Yleisradion  toimittajat!

Jos  sanotaan  aivan  aluksi  yksi  asia  suoraan  niin  sanotaan  se  ettei  tarvitse  kierrellä  asiaa  ympäri  kuten  egyptiläinen  kirjurinkissa  kiertelee  skarabeusta.  Mäkisen  saarnaa  ei  todellakaan  voida  pitää  kristillisen  kirkon  saarnana,  eikä  varsinkaan  luterilaisen  papin  saarnana.  Se  täyttää  kriteerit  uskonnollisesta  puheesta  jossa  väljästi  puhutaan  Jumalasta,  Jeesuksesta,  Raamatun  sanasta  ja  siitä  mitä  pitäisi  tehdä  noin  ylimalkaan.  Saarnan  eetos  ja  henki  liikkui  pitkälti  yhteiskunnallisten  asioiden  hyvin  niukassa  repostelussa  ja  näykkimisessä.  Luterilainen  saarna  on  toki  vuosisatojen  saatossa  muuttunut,  mutta  jos  tässä  on  kehityksen  tulos,  niin  olemme  uuden  ajan  kynnyksellä  ja  jo  ehkä  syvällä  jossain  josta  voidaan  todellakin  käyttää  nimeä  ”Mäkisen  kirkko.”  Seuraavassa  esitän  seitsemän  indymäistä  (Luoja  ja  kaitselmus  varjelkoon  minut  narsismilta.)  huomiota  arkkipiispa  Mäkisen  saarnasta.

I  huomio.  Saarna  alkaa  koko  Luukkaan  evankeliumin  tulkintahorisontin  ja  tekstin  varsinaisen  tähtäyspisteen  täydellisellä  vesittämisellä.  Mäkinenhän  sanoi:  ”Kertomus asettaa tämän todellisuuden perimmäiseen perspektiiviin, kuolemaa vasten. Mutta sitä ei kerrota, jotta tietäisimme, mitä on kuoleman jälkeen, vaan jotta näkisimme ihmiset ja ihmisten talon järjestyksen paljaana, niin kuin Jumala näkee.”  Päivän  aiheena  on  ”Katoavat  ja  katoamattomat  aarteet”  ja  Mäkinen  ei  viime  kädessä  ota  tätä  lainkaan  huomioon.  Kertomuksen  tila  tuonpuoleisessa  ei  ole  sellainen  helvetti  jollaiseksi  se  voidaan  kuvitella  nykyajan  kristittyjen  ajatusmaailmassa.  Jeesus puhui  juutalaisille  joilla  oli  käsitys  tuonelasta  joka  oli  eräänlainen  heikennetyn  elämänvoiman  todellisuus.  Siellä  ei  kärsitty  tuomiota  vaan  odotettiin  sitä.  Mäkinen  ei  ole  kyennyt  saarnan  tekemisen  kannalta  ns.  eksegeettiseen  analyysiin,  joka  olisi  ollut  aivan  ehdoton  edellytys  varsinaisen  dogmaattisen  analyysin  tekemiseen,  jotta  hän  olisi  voinut  tulkita  asiat  meille  oppimme  valossa.  Tosia-asia  lienee  se,  että  kappale  Luukas  16:19-31  on  enemmän  itse  evankeliumin  kirjoittajan  kynästä  kuin  itsensä  Jeesuksen  suusta.  Kertomushan  esiintyy  vain  Luukkaan  evankeliumissa.  Toisaalta  asian  vaikeus  puoltaa  sitäkin,  että  sanat  ovat  pääasiassa  Jeesuksen  suusta.  Tekstin  tähtäyspiste  on  kuitenkin  siinä,  että  tämän  maailman  elämä  ja  tuonpuoleisessa  tuleva  ovat  riippuvuusuhteessa  keskenään  ja  tämän  Mäkinen  kieltää  täydellisesti.

II  huomio.  Vaikka  Mäkinen  perää  oikeutta  ja  ihmisarvoa  ollen  oikeassa  niin  hän  ei  lopulta  kerro  sitä  miten  se  saavutetaan.  75  prosenttia  hänen  saarnastaan  on  sosiaalipornoa  johon  on  helppo  yhtyä.  Sellaista  puhumalla  on  tietenkin  helppo  miellyttää  suurinta  osaa  nyky-suomalaisia.  Mies  asettaa  kysymyksiä  joihin  hän  itse  voi  joskus  ottaa  kantaakin,  ja  niiden lähtökohdat  hän  on  varmaan  tunnistanutkin,  mutta  arvoituksellisuudessaan  ja  jahkailussaan  hän  menee  jopa  Mauno  Koivistosta  ohitse.

III  huomio.  Mäkisen  puhe  oli  osoitus  siitä  mihin  luterilainen  saarna  on  edennyt.  Hänen  tänäisessä  puheessaan oli  jotain  joka  voidaan  jollain  tavalla  mieltää  miedoksi  lain  saarnaksi:  Jumalan  tahto  ei  toteudu  yhteiskunnassamme.  Mäkinen  ei  kuitenkaan  selitä  sitä,  miksi  se  ei  toteudu,  miksi  yhteiskunnassa  vallitsee  synnin  olotila.  Hän  tyytyy  vain  kuvailemaan  sitä  lavean  leudosti.

IV  huomio.  Mutta  paljastavimmillaan  Mäkisen  puhe  oli  merkki  siitä,  millaisille  raiteille  luterilainen  saarna  on  oikein  joutunut.  Nyt  kun  eletään  vielä  ylioppilaiden  viikonloppua  niin  voidaan  sanoa,  että  kyllä  Mäkisen  saarna  on  ihan  hyvä  laudatur-aine  jos  äidinkielen  kokeessa  olisi  ollut  vaikkapa  seuraava  tehtävän  määritys:  ”Pohdi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden toteutumista  Jeesuksen  vertauksen  ”Rikas  mies  ja  Lasarus  valossa.”  On  sanottu  että  kirkkomme  saarnaamiseen  tuli  aivan  uusi  ulottuvuus  kun  naispappeus  toteutui  pappisvihkimyksineen  vuonna  1988.  On  myös sanottu  että  silloin  saarnat  muuttuivat  todellakin  ns.  laudatur-aineiksi.  Ilkeä  ihminen  sanoisi  tietysti  Mäkisen  saarnasta  naispappien  kansoittamassa  pappikunnassa  että  ”Seura  tekee  kaltaisekseen.”

V  huomio.  Jos  Mäkisen  saarnassa  oli  löyhästi  luterilaiselle  perinteiselle  saarnalle  ominaista  lakia  (Lyhyesti:  Ihminen  on  syntinen  ja  tämän  vuoksi  kykenemätön  hyvään,  ja  myös  kykenemätön  luomaan  yhteiskunnan  jossa  oikeudenmukaisuus  toteutuu)  niin  varsinaista  evankeliumia  saarnassa  ei  ollut  yhden  neutriinon  vertaa.  Evankeliumilla  luterilaisen  saarnan  tarkoitetaan  perinteisesti  sitä,  että  tulee  kertoa  se,  että  Jeesus  Kristus  on  Vapahtaja  ja  ihminen  parantuu  vain  uskomalla  häneen  ja  hänen  sovituskuolemaansa  ja  ylösnousemukseen.  Nyt  riitti  että  sanotiin:  ”Hyvä osa syntyy siitä, että hänet otetaan vastaan kokonaisena ihmisenä ja hän näkee, että juuri hänelle kuuluu talon koko perintö, se mikä ihmiselle Jumalan maailmassa kuuluu.” Tuo  on  varmasti  lauselma  joka  voi  olla  monelle  mieleen,  mutta  evankeliumia  kirkon  perinteisen  määritelmän  mukaan  se  ei  todellakaan  ole.  Jos  Mäkisen  saarnaa  arvioidaan  niillä  kriteereillä  joilla  teologian  opiskelijoiden  harjoitussaarnoja  arvioitiin  vielä  40  vuotta  siten  niin  kiikan  kaakan  olisi  mies  saanut  tekeleensä  lävitse.

VI  huomio.  Mäkisen  saarna  oli  jotain  mikä  ilmenee  nykykirkon  menossa  ns.  ”notkeana  modernina.”  Selitetäänpä  lyhyesti  mitä  tarkoittaa  ns.  ”notkean  moderni  uskonnollisuus.”  Tässä  yhteydessä  on  kuitenkin  muistutettava  siitä,  että  termien  kanssa  pitää  olla  varovainen,  ja  niitä  kohtaan  pitää  olla  myös  hyvin  kriittinen.  Sanoisipa  tässä  melkein  kuitenkin,  että  "notkean  moderni  uskonnollisuus"  on  konsanaan  järkevämpi  kuin  puhe  ns  post-modernista.  Uuden  termin  takana  kun  yleensä  näyttää  olevan  sellainen,  usein  harhainen  käsitys,  että  olisi  tapahtunut  jotain  olennaisen  uutta.  Ihminen  joka  on  notkean  modernin  uskonnollisuuden  taustalla  on  sama  ja  saman  perustapahtuman  äärellä.  Ehkä  havainnoitsijan  katsantokanta  vain  on  muuttunut.  Mitään  yhtenäiskulttuuria  ei  todellakaan  koskaan  ole  ollut.  Tietysti  on  muodikasta  nähdä  notkean  moderni  uskonnollisuus  keskiajan  mystiikan  uudelleenmanifestoitumana.  Tässä  kuitenkin  jotain  koskien  notkean  modernia  uskonnollisuutta  teesein  kuvattuna:

1)  Enää  ei  tarvitse  uskoa,  riittää  että  on  kiinnostunut

2)   Jos  ennen  puhuttiin hengellisyydestä  niin  nyt  puhutaan  henkisyydestä

3)  Jos  ennen  puhuttiin  synnistä  niin  nyt  puhutaan  rikkonaisuudesta

4)  Jeesuksesta  ei  tarvitse  enää  puhua,  riittää  yleislavea  puhe  Jumalasta.

5)  Vaikea  ja  loukkaava  käsite  “sovitus”  voidaan  korvata  jopa  “läsnäololla”

VII  huomio.  Mäkinen  puhui  itsensä  pussiin  pitäessään  tänäistä  saarnaansa.  Ainakin  näin  voidaan  sanoa  jos  mietimme  sitä,  mitä  hän  on  puhunut  aikaisemmin  kerjäläisistä.  Hänhän  on  ollut  sitä  mieltä,  että  kerjäläisille  ei  tule  antaa  killinkiäkään  ja  nyt  hän  on  vaatimassa  oikeudenmukaisuutta  ja  leivänkannikoita  miljardille  ihmiselle.  Olisi  mielenkiintoista  tietää  miten  arkkipiispa  Mäkinen  toteuttaisi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden?  Kaiken  tämän  jälkeen  herää  kysymys:  Eikö  kirkon  pitäisi  julistaa  evankeliumia  ja  vaatia  ihmisiä  parannukseen  jotta  he  sen  jälkeen  toimisivat  oikein.  Mäkinen  tuntuu  vaativan  jotain  sellaista  mikä  on  tavoittamattomissa.  Kirkko  ilman  täysimääräistä  synnin  osoittamista  ei  voi  johtaa  ihmisiä  parannukseen,  kyselemään  Martti Lutherin  tavoin  sitä  ”Onko  minulla  armollinen  Jumala.”  Ja  jos  evankeliumi  puuttuu  tyystin  niin  kyse  ei  ole  enää  Jeesuksen  Kristuksen  kirkosta,  vaan  ihan  ihmisten  kirkosta  pelkästään.  Sellaiselle  kirkolle  käy  nimeksi  vaikkapa  ”Mäkisen  kirkko.”  Se  on  kirkko  jossa  ihmisen  ääni  on  käynyt  yli  Jumalan  tahdon.  Se  on  toki  ihmisläheistä  ja  ehkä  lämminhenkistäkin.  Niin;  kyse  on  notkean  modernista  uskonnollisuudesta.  George  Otsia  mukaellen  voisi  hoilata:  ”Muuttuuko  kirkko,  ja  mihin  suuntaan,  voi  viedä  päivä  huominen...”  Jos  Mäkisen  tarkoitus  oli  pitää  linjapuhe  ja  tässä  oli  todellakin  se,  mitä  hän  haluaa  meille  sanoa,  niin  varmasti  hän  onnistui  tänään  kiitettävästi.

Hyppeliherra.

Siis  HYPPELIHERRA! Hyppeliherrahan  on  sama  asia  kuin  ”hyppivä  herra.”  Mutta  miksi  tietyt  herrat  hyppivät  ja  millaisia  ovat  hyppivät  herrat.  Kaikki  herrat  eivät  nimittäin  hypi,  mutta  kaikki  hyppeliherrat  ovat  herroja.  Hyppeliherraan  liittyy  kieltämättä  jotain  herraskaista  ja  hienostelevaa.  Tätä  käsitettä  ei  suoranaisesti  pidä  sotkea  englantilaiseen  joululauluun  ”The  twelve  days  of  Christmas”  vaikkakin  joitain  mielleyhtymiä  siihenkin  suuntaan  voi  syntyä.  Tuossa  laulussahan  puhutaan  kymmenestä  hyppivästä  herrasta.

Hyppeliherra  on  Suomen  oloissa  ollut  lähinnä  suomenruotsalainen  hieno  herra,  pääasiassa  kuivakka,  iloinen,  hymyilevä  ja  ihan  hyväntahtoinen  mies.  Hyppeliherran  imagoon  liittyy  tietyllä  tavalla  brittiläis-tyyppinen  pukeutuminen  pystyraidallisine  housuineen.  Päässä  hyppeliherralla  on  yleensä  ollut  silinterihattu.  Tänäkin  päivänä  on  vaikea  löytää  suomensuomalaisista  poliitikoista  puhdasveristä  hyppeliherratyyppiä  mutta  erkoopeessä  niitä  on  aina  ollut  ja  nykyään  Stubbarin  myötä  myös  Sekoomuksessa.  Nykyinen  kulttuuri,-  ja  urheiluministeri  Stefan  Wallin  on  periaatteessa  aito  hyppeli-herra  vaikka  ei  taipumustaan  läheskään  täysin  ilmennä. 

Kepuumuksen  riveistä  lähinä  hyppeli-herraa,  yllätys-yllätys,  on  Mauri  Pekkarinen.  Virhereiden  Pekka  Haavisto  on  jonkilainen  hybridi,  joka  aina  välillä  näyttää  hyppeli-herralta,  mutta  tietty  kuivakkuus  häneltä  kuitenkin  puuttuu.  Jos  joku  pitäisi  sitten  nostaa  aivan  protoptyypiksi,  niin  sellainen  olisi  kaikin  puolin  Asko  Sarkola.  Hän  ei  tosin  ole  mikään  oikea  hyppeliherra,  mutta  jos  hän  näyttelisi  hyppeliherraa  niin  hän  loisi  tälle  tyypille  ikuisesti  pätevän  luokituksen. Tuntuu välillä että mies piilottelee ominaisuuksiaan.

Sarkola on  hieno  näyttelijä  ja  teatterimies  jolla  on  silmää  naiskauneudellekin.  Mutta  kun tässä  tarkemmin  miettii  niin  kyllähän  uusi EU-presidentti  on  aivan  täydellinen  hyppeliherra  aivan  viimeistä  piirtoa  ja  manööveriä  myöten.  Hyppeliherraan  liittyy  siis  mielikuva  vallasta,  ja  ehkä  tietysti myös  jotain  pientä  vallattomuuttakin.  Kieltämättä  hyppeliherra-nimitys  on  hieman  leimaava  ja  jopa  pilkallinen.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  ja  hölmöläinen  ovat  synonyymejä.  Hyppeliheralla  on  liioiteltu  käsitys  itsestään  ja  monesti  hänellä  ei  ole  aitoa  kykyä  itsekritiikkiin.  Tietyllä  tavalla  hyppeliherra  on hype. 

Koska  hyppeliherrat  ovat  kuin  luotuja  protokollisteja  ja  heille  on  luontaisesti  jopa  ominaista  hyvin  kuivakka  asiallisuus  niin  heitä  löytää  useimmiten  ja  suorastaan  takuuvarmasti  eri  maiden  ulkoasianhallinon  piiristä.  Toisaalta  esim.  Jenkkilän  nykyistä  Suomen  suurlähettilästä  Bruce  Oreckia  ei  hyvälläkään  tahdollakaan  voi  sanoa  perinteiseksi  hyppeliherraksi  vaikka  reippautta  ja  hurttiutta  miehessä  on  vaikka  muille  jakaa.  Tai  sitten  hän  on  ihan  aito  hyppeliherra  ja  hänen  roteva   ja  perinteiseen  hyppeliherra-luokitukseen  sinänsä  sopimaton  fyysinen  olemus  vain  vahvistaa  poikkeuksena  säännön.  Oreckin  esimies  eli  suuri  afro-amerikkalainen  päällikkkö  eli  ite  Obama  täyttää  hyppeliherran  kriteerit  kirkkaasti.  Hyppeliherroilla  on  usein  hyvin  elitistisiä  harastuksia  ja  Oreck  ei  ekologisuudessaan  myöskään  sovi  hyppeliherraksi,  ei sitten  millään. Mutta esimerkiksi meidän taannoinen kansan-shamaanimme Urho Kekkonen ei millään muotoa ollut hyppeliherra, vaikka hänellä oli SM-kultaa jalon yleisurheilun lajeissa korkeushyppy ja kolmiloikka.

Mutta  meidän  oma  Stubbarimme  on  aivan puhdasverinen hyppeliherra  ja  mies  varmasti  vain  paranee  vuosien  mittaan.  Stubbarin  kohtalona  onkin  antaa  kasvot  nykyaikaiselle  ja  hyvin  kansainväliselle  suomalaiselle  hyppeliherralle.  Ehkä  Stubbari  ei  edusta  suomalaisuutta  siinä  mielessä  kuin  moni  haluaisi  mutta  kun  hänen  työtään  tarkastellaan  tästä  hyppeliherranäkökulmasta  niin  meillä  on  aihetta  ylpeyteen.  Parempaa  miestä  emme  saisi  jalkeille  tässä  mielessä  tuohon  vaativaan  kerhoon  eli  EU:n  ulkoministerien  joukkoon (Lue lady Aston-martin ja kaksikymmentä hyppeliherraa.).

Tämä  riittäköön  näin  alustavaksi  selvitykseksi.  Tehkäämme  lisätutkimuksia  ja  ne  lukijat  jotka  asuvat  Helsingissä  tarkkailkoot  kanssaihmisiä  kaduilla,  busseissa  ja  muissa  joukkoliikenteen  välineissä.  Että  eikun  vain  bongailemaan  niitä  hyppeliherroja.  Helsingissä  niitä  on  valtakuntamme  oloissa  eniten. Saattaapa olla että joku en eksynyt Kemin korkeudellekin.

Yhdessä joululaulussa mainitaa hyppeliherra... korjaan peräti kymenen hyppivää Herraa. Twelve days of Christmas.

Alexander Stubb ja urheilupsykoosi!

Nyt  porisemme  meidän  omasta hyppeliherrastamme eli  Stubbarista,  siis  kyse  on  ulkoministeri  Alexander  Stubbista.  Tarkemmin  sanottuna  otamme  nyt  tarkastelun  aiheeksi  hänen  väitetyn  himokuntoiluharrastuksensa  ja  mietimme  sitä  mistä  siinä  oikein  voi  olla  kyse.  Asiassa  on  tietysti  ainakin  kaksi  puolta  joten  olkaamme  varovaisia. Stubbarin  urheiluharrastus  pitää  nostaa  nyt  lähemmän  tarkastelun  alaiseksi.  Hän  on  julkisessa  virassa  ja  palvelee  maatamme  tärkeässä  tehtävässä. Hän  on  todellakin  maamme  ulkoministeri  ja  EU:n hyppeliherrakerhon  jäsen.  Julkisuuden  henkilön  tulee  olla  valmis  arvostelun  kohteeksi  ja  kansakunnan  etu  vaatii  minua  nyt  julkaisemaan tämän  tekstin!

Ulkoministeri  Alexander  Stubb  on  nyt  41-vuotias.  Hän  ei  koskaan  ole  ollut  huippu-urheilija  eikä  hänestä  enää  sellaista  tule.  Mies  harrastaa  kestävyysurheilua,  ja  on  ikäisekseen  näennäisen  kovakuntoinen  mies.  Stubbin  ruumiinrakenne  ei  luontaisesti  ole  mitenkään  hintelä  vaan  hän  on  kokoonkeitetty  mies,  kiitos  kovan  treenin.  Itse  asiassa  mies  on  aika  romuluinen  kaveri  joka  ei  missään  olosuhteissa  eikä  millään  treenillä  pystyisi  juoksemaan  maratonia  alle  2.30  siis  2 h 30 min.  Lähinnä  Stubbarista  ja  hänen  ruhostaan  tulee  mieleen  Robert  de  Castella,  maratonin  ensimmäinen  maailmanmestari  omissa  kisoissamme  vuonna  1983.

Stubbari  ei  olisi  noussut  huipulle  vaikka  olisi  aloittanut  treenaamisen  pikkupoikana  ja  ollut  parhaimmillaan  kaksikymmentäviisivuotiaana.  Kestävyysurheilijana  Stubbari  on  siis  keskinkertainen  lahjakkuus  ja  hänen  fysikaaliset  ominaisuutensa  ovat  lajiin  nähden  varsin  vaatimattomat.  Jotkut  pääsevät  alle  ajan  2.30.  Siitä  alle  tarvitaan  poikkeuksellisia  fysiologisia  ominaisuuksia  ja  joka  mielii  alle  2.20  pitää  olla  jo  ns  luonnonoikku.  Alle  2.10  köpöttölevä  planeettamme  asukas  onkin  jo  sitten  mutantti.

Kun  puhutaan  huippu-urheilijasta  niin  yleensä  parhaimmillaan  ollaan  noin  25-vuotiaana.  Sen  jälkeen  elimistö  alka  rapautumaan  ja  jotta  pysyisi  nuorempien  tahdissa.  Harjoittelun  on  oltava  sen  jälkeen  kovempaa  ja  laadukkaampaa.  25-vuotias  kestävyysurheilija  harjoittelee  lajista  riippuen  tuommoiset  4 - 8  tuntia  päivässä.  Eniten  treenaavat  uimarit  jotka  ovatkin  melkoisia  hylkeitä.  Juoksijat  nylkyttelevät  päivässä  kolmisen  tuntia  ja  loppuaika  eli  neljäs  tunti  on  lihashuoltoa.  Välillä  syödään,  levätään,  otetaan  päiväunia  ja  odotellaan  seuraavaa  treeninkiä.  Juoksija  tekee  viikossa  12-16  harjoitusta.  Siinä  ei  sitten  muuta  tehdä.  No,  jotkut  ovat  pystyneet  opiskelemaankin  siinä  sivussa  mutta  valmistumisaika  on  yleensä  pitempi,  toki  poikkeuksiakin  on.

Viime  perjantain  ilmestynyt  Suomen  Kuvalehti  väitti  Juhani  Suomen  suulla  että  Stubbari  on  nykypäivän  Yrjö  Keinonen.  Kenraali  Keinosellehan,  puolustusvoimein  komentajalle  vuosina  1965-1969  oli  pahalaatuinen  urheilu-pakkomielle.  Keinonen  lienee  harjoitellut  päivässä  useita  tunteja.  Tavallinen  ihminen  tarvitsee  liikuntaa  viikossa  3-4  kertaa  viikossa  noin  reilut  puolisen  tuntia  viikossa  pysyäkseen  hyvässä  kunnossa.  Se  riittää  jos  ruokatottumukset  ovat  oikeat.  Parempi  olisi  kuitenkin  saada  viikottainen  liikunta-annos  hyötyliikunnan  muodossa.

Jos  Stubbari  harjoittelee  viikossa  10-12  tuntia,  ja  siitä  huomattavan  osan  jopa  työaikana  on  kyse  aika  vakavasta  asiasta.  Toisaalta  ulkoministeri  on sellainen  hemmo,  että  hänellä ei  ole  työaikaa  sanan  varsinaisessa  merkityksessä.  Kohtuullinen  liikunta  piristää  mutta  kun  mennään  tietyn  rajan  ylitse  niin  ollaan  jo vaarallisilla  vesillä.  Himokuntoilijalla  jonka  harjoitusmäärät  eivät  siis  paljoa  juippu-urheilijasta  jää  toimii  elimistö  samallla  tavalla  kuin  huippu-urheilijalla. Se  on  stressin  vallassa  ja  endorfiinipitoisuudet  ovat  valtavat.  Endorfiinihumala  on  aivan  eri  asia  kuin  alkoholista  saatava  humala,  ja  Stubbarin  harjoitusmäärillä  mies  kuin  mies  on  aivan  autuaalisessa  pilvessä.  Mielessä  on  koko  ajan  se  miten  tuota  huumetta  saadaan  lisää.  Millainen  onkaan  tuollaisen  henkilön  työpäivä?

Mutta  miksi  Alexander  Stubb  sitten  urheilee  niin  kauheasti:  Joko  1)  Stubbari  haaveille  huippu-urheilijan  urasta,  2)  miehellä  on  paha  addiktio  tai  psykoosi,  3)  urheilu  on  keino  välttää  tylsää  työntekoa,   4)  miehellä  on  juopon  geenit  ja  hänen  on  todellakin  pakko  urheilla  ettei  elämä  menisi  ryypiskelyn  ja  turmion  puolelle. Stubbarin  työnantaja  on  Suomen  kansa  ja  hänen  välitön  esimiehensä  on  pääministeri  van  Hanen.  Jos  olisi  van  Hanen  niin  passittaisin  miehen  oitis  Mehiläiseen  työterveyslääkärille.  Se  on  kumma  homma  kun  golffari  Tiger  Woods  joutui  vieroitushoitoon  kun  mies  todettiin  seksiaddiktiksi.  Eiköhän  tässä  Stubbarin  urheilu-psykoosissa  ole  kyse  vähän  samasta  asiasta.

Olin  itse  nuorempana  urheilupsykoosin  vallassa,  ja  kuuluin  mielestäni  siihen  kategoriaan  joka  olisi  päässyt  maratonilla alle  2.30,  mutta  tuskin  lujempaa.  Pääsin  kolmen  vuoden  nousujohtoisella  ja  intensiivisellä  treenillä  sellaiseen  kuntoon,  että  juoksin  keväällä  1987  yhden  48  kilometrin  harjoituslenkin  aikaan  3 h 3  min  lumisohjossa  ja  viimeiset  10  km  jalkaterät  ihan  märkinä.  Kesällä  olisin  tavoitellut   maratonilla  alle  2.40  aikaa.  Sitten  poistatin  viisaudenhampaan ja  sain  imusolmuketulehduksen  ja  mystisen  yskän.  Siihen  loppui  treenaus  ja  kärsin  20  vuotta  kroonisesta  akillesjännetulehduksesta,  ja  urheilulääkäri  Tapio  Kallio  määräsi  minut  lopulta juoksukieltoon.  Treeni  loppui ja  opiskelukin  alkoi  sujumaan.  Tuli  paljon  ystäviä  ja  uusia  harrastuksia,  luvalla  sanon  elämää  ja  erotiikkaakin.  Treenatessani  olin  luvalla  sanoen  aikamoisessa  pilvessä…  Kyse  oli  eräänlaisesta  psykoosista  ja  meni  pitkään  ennen  kuin  sain  selvitettyä itselleni  mistä  oikein  olikaan  ollut  kyse!

Oma lukunsa on sitten miten krooninen akillejänntulehdus lopulta hellitti...

Tällä ei ole mitään tekemistä Stubbarin kannsa mutta olkoot nyt. The Beatles ja Run for your Life.

Suomalaisten virsi 499 — Mistä on kyse?

Tänään ryhdymme nyt pitkään ja haasteelliseen rojektiin eli porinoimaan virsistä. Aloitamme tutuksi käyneestä  lastenvirrestä 499 - Jumalan kämmenellä. Siinä on jotain mistä todellakin voidaan käyttää ilmaisua ”Notkea moderni uskonnollisuus.”

Mutta varmaan pitää kerrata se mitä tarkoitetaan  “notkean modernilla uskonnollisuudella.” Aivan aluksi on muistutettava siitä, että termien kanssa pitää olla varovainen, ja niitä kohtaan pitää olla myös hyvin kriittinen. Yhtä kaikki, voisi sanoa, että notkean moderni uskonnollisuus on konsanaan järkevämpi kuin jo raivostuttavalla tavalla kulunut post-moderni.

Monen uudemman termin takana näyttää olevan sellainen, usein harhainen käsitys, että olisi tapahtunut jotain olennaisen uutta. Ihminen joka elää notkean modernin uskonnollisuuden kirkossa on sama kuin ennenkin ja saman perustapahtuman äärellä. Ehkä havainnoitsijan katsantokanta vain on muuttunut. Mitään varsinaista yhtenäiskulttuuria ei todellakaan koskaan ole ollut. Tietysti on jopa muodikasta nähdä notkean moderni uskonnollisuus keskiajan mystiikan uutena tulemisena. Tässä kuitenkin jotain koskien notkean modernia uskonnollisuutta roomalaisilla  kuvattuna:

I Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut

II Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä

III Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta

IV Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

V Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

Paljon muitakin teesejä voitaisiin varmasti keksiä. Lähdemme nyt testaamaan väitteitämme yhden suositun nykyvirren suhteen. “Jumalan kämmenellä” on nykyään niin suosittu virsi, että rivipappi joutuu laulamaan/kuulemaan sen aikakin 40-50 kertaa vuodessa. Se opetellaan seurakuntien päiväkerhoissa ja monesti perhemessuissa se on juuri se laulu jonka lapset laulavat. Melkein kaikissa lapsikasteissa se on toinen virsi. Melkeinpä sen voisi jo printata toimitusten kirjaankin. Toisaalta asiaa ei pidä katsoa puhtaasti hengellisen työn tekijän näkökulmasta. Virsi 499 on aina useimmille siihen osallistuvalla kuulijalle/esittäjälle/laulajalle hyvin ainutkertainen uskonnollinen aktio. Se on syrjäyttänyt tyystin suosituimmuudessaan virren 492 “Ystävä sä lapsien,” ja tietysti vanhemmat pyhäkouluvirret 490 “Mä silmät luon ylös taivaaseen; ja 498 “Nyt kulkee halki korpimaan.” Samalla on tapahtunut puhtaasti ihmisten ajatus-, ja elämysmaailmassa jotain jota on enää vaikeaa saada takaisin.

Aivan ensinnäkin virrestä 499 puuttuu sävelmän suhteen paljon. Koraali on hyvin pateettinen, täysin väärä paikka viljellä larghettoa. Mutta sanat ovat kuitenkin se mihin tulisi kiinnittää huomiota jos pidämme virttä 499 notkean modernin kauneimpana kukkasena. Ei löydy sanoista Jeesusta. Se on korvautunut juuri Jumalalla. No tähänpä voisi tietysti joku sanoa että eihän Isä Meidän rukouksessakaan puhuta mitään Jeesuksesta. Tuota, tuota… Sieltä kuitenkin löytyy sellaiset sanat kuin: pyhitetty, tahtosi, äläkä saata meitä kiusaukseen, päästä meidät pahasta  jne.. Juuri noiden sanojen avulla voimme porautua aika hyvin kristinuskon olemukseen todellakaan sen ydinajatusta hämärtämättä.

Jos verrataan neljäysiysiä virsiin 490 ja 498 havaitsemme kyllä väitteen notkean modernista uskonnollisuudesta pitävän hyvinkin paikkansa. Toisaalta 490 on paljon latteampi kuin 498, mutta on siinä kuitenkin mukana rukoilu-näkökulma. 498 avaa kuitenkin ikkunan pelastushistoriaan ja siihen niin kiusalliseen sovitukseen.

Virttä 499 voidaan verrata talon jossa ei ole kattoa, ei seiniä, eikä juuri mitään muutakaan. Siinä on onnistuttu hyvin maailmaa syleilevällä tavalla vesittämään klassisen kristinuskon vaatimukset. Se manifestoi myös “Kaikki pääsevät / joutuvat taivaaseen- ideologiaa.

Tietysti virsi on hyvin ekumeeninen, jopa niin ekumeeninen, että sen voisi aivan hyvin laulaa koulujen kevätjuhlissa suvivirren sijaan jos tällaiseen on joskus pakko suostua. En usko että tiukkapipoisinkaan imaami sitä suoralta kädeltä hylkäisi… Voimmekin kysyä nyt vastaavasti miten notkean moderneissa sieluissamme suhtaudumme musulmaanien pyhän kirjan eli Koraanin aloittavaan suuraan, siinä on näet todella paljon potkua:

Jumalan, laupiaan Armahtajan, nimeen.

Ylistys Jumalalle, maailmojen Valtiaalle,

armolahjojen Antajalle, laupiaalle Ohjaajalle ja Siunaajalle,

jonka hallussa yksin on Tilinteon päivä.

Sinua ainoata palvelemme, Sinua huudamme avuksi.

Ohjaa meidät oikeata tietä,

niiden tietä,  joiden osana on Sinun mielisuosiosi ei niiden tietä, 

jotka ovat Sinun vihasi alaisia, eikä niiden, jotka harhaan eksyvät.

Tällaista Geneven psalttarissa. Psalmi NO: 1.

Metayhteisö. J. Harvey Coxin ajatuksia.

1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox pohti ihmisenä olemisen ongelmaa ja päätyi tällaiseen ajatuksenjuoksuun: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten taiteellinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, estää sen että ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen."

Cox käyttää uudesta järjestyksestä ja uudella tavalla oivaltavasta ihmisten joukosta hieman vaikeaa nimeä ”Metayhteisö.” Käsite on vaikea ja yritämme nyt tulla toimeen ilman sitä. Johonkin sanaan ei tarvitse aina takertua ja lähteä pohtimaan asioita liian puhki. Se on jokaisen käsitettävissä jo ymmärrämme yhden lähtökohdan. Se on ihmisten joukko jossa kaikki mahdollinen inhimillisen ilmentymät voivat toimia toinen toisiaan tukien ja rikastuttaen. Niin sanotusti hyvin mystisen ihmisen ja äärimmäisen toiminnallisen ja jopa sotilaallisesti toimivan henkilön osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa voimaa tuottavaa jännitettä. Tämä yhteisö on joustava yhteisö, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti niin sanotun poliittisen maailman kanssa.

Sen on oltava kiinteä ja vakiintunut yhteisöä joka muistuttaa mitä tahansa yhteisöä, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä ei maailmojen välillä ollen "valtio valtiossa. Tämä joukko vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta voimaa toimintaa tuottava jännite säilyisi. Tämä joukko tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita. Tietysti voimme kysyä kuinka kuvien raastaja ja auktoriteetteja vastustava henkilö ja tiukka perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa, tai edes joukossa? Siihen tarvitaan jotain. Se voi onnistua jos nämä ihmiset ovat löytäneet oman itsensä ja kun kaikki naamiot on riisuttu.

Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin tiukasti johdetussa laumassa. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisestä huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eikä ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitettä. Mutta edelleenkin voimme kysyä yhtä asiaa ja sen kuluu ”kuinka.”

Ihmiskunta on kokoelma yksinäisiä ihmisiä tai indoktrinoituja olentoja. Tässä the Beatlesin laulussa asia on ilmaistu hyvin. Eleanor Rigby.