Ollaan sitten reilusti ytyvoimavaltio…

Lopetetaan  hurskastelu  kun  kerran  tarpeeksi  moni  ei  suostu  elintasostaan  tinkimään.  Ytyvoimaa  tarvitaan  kun  vanhat  reaktorit  tulevat  käyttöikänsä  päähän.  Metsiä  tarvitaan  puunjalostus-,  ja  kemian-teollisuuden  tarpeisiin.  Maalämpö,  tuulivoima  ja  biokaasu  eivätkä  myöskään  kovassa  huudossa  olevat  puhalluspumput  ratkaise  ongelmaamme  täysin.  Tarvitaan  kolme  uutta  ytyvoimalaa.  On  parempi  tuottaa  ytyvoima-sähkö  itse  kuin  ostaa  se  vaikkapa  Venäjältä.

Ja  tehdään  samalla  Suomesta  johtava  ytyvoiman  kehittelijä,  nimittäin  jalostuneemman  ytyvoiman.  Olkiluoto  kolmonen  valmistuu  ja  se  on  sitten  maailman  suurin  ja  kaunein  ja  varmasti  nykyaikaisinkin.  Ytyvoimala  on  muuten  aika  veikeä  juttu  rauhanomaisessa  käytössään.  Ihminen  on  oppinut  hallitsemaan  maanaliset  voimat  ja  kehitys  kulkee  ettenpäin  vielä  lisää  kunhan  vuosikymmenet  kuluvat.  Rakennattakoon  Suomeen  vielä  pari  voimalaa  lisää  mutta  sen  lisäksi  ryhtykäämme  kehittelemään  jalostuneempaa  ytyvoimaa.

Nimittäin  tulevaisuuden  taikasana  on  torium.  Tällä  hetkellä  toriumin  käyttöä  tutkitaan  lähinnä  Norjassa  ja  Intiassa.  Norjalla  ja  Intialla  on  luonnollisestikin  paljon  toriumia  maaperässään.  Intialla  on  peräti  24%  prosenttia  maailman  tunnetuista  torium-varaoista.  Intia  rakentaa  parhaillaan  seuraavan  sukupolven  ytyvoimalaa  eli  ns.  hyötöreaktoria  jossa  toriumia  voisi  käyttää.  Norjalaisetkin  ovat  luopumassa  nihkeästä  suhtautumisestaan  ydinvoimaan  ja  siellä  tutkitaan  mahdollisuutta  käyttää  toriumia  energian  lähteenä  sillä  maailman  tunnetuista  toriumvarannoista  Norjan  osuus  on  14%.  Toisaalta  norjalaiset  kehittävät  myöskin  ns.  hydroturbo-voimalaa  eli  osmoosivoimalaa. Tästä  linkistä  pääset  lukemaan  pienen  ekskurssin  täsät  hydroturbo-voimalasta  eli  osmoosivoimalasta:  EKSKURSSI  OSMOOSIVOIMALA.

Eniten  toriumia  on  kuitenkin  Australiassa,  jossa  on  neljännes  maailman  toriumista  ja  peräti  28  prosenttia  maailman  uraanista.  Toriumia  on  maaperässä  selvästi  uraania  enemmän  ja  sillä  on  myös  monia  muita  etuja  uraaniin  nähden.  Torium-reaktorissa  syntyy  näet  paljon  vähemmän  pitkäikäisiä  radioaktiivisia  aineita  kuten  plutoniumia.  Tämähän   tarkoittaa  myös  sitä, että  asekelpoista  ydinmateriaalia  ja  pitkäikäistä  jätettä  syntyy  vähemmän  kuin  nykyisistä  ydinvoimaloista.  Torium-voimalan  käytetty  polttoaine  on  “lusikoimiskelpoista”  jo  viidensadan  vuoden  jälkeen.  Toriumin  sulamispiste  on  myös  selvästikin  uraania  korkeampi,  joten  ydinreaktorin  sulamisriski  on  pienempi.

Torium-reaktoria  voidaan  käyttää  myös  aseplutoniumin  tuhoamiseen.  Aseplutoniumia  on  kertynyt  kylmän  sodan  loppumisen  jälkeen  paljon  aseidenriisunnassa.  Toriumin  käyttö  ydinvoimalassa  poikkeaa  uraanin  käytöstä.  Toisin  kuin  uraani,  torium  ei  itsessään  saa  aikaan  tarvittavaa  ketjureaktiota.  Se  voidaan  sijaan  torium-232  voidaan  muuttaa  niin  kutsutussa  nopeassa  reaktorissa  eli  hyötöreaktorissa  uraani-233:ksi,  joka  puolestaan  jakaantuu  perinteisesti  käytetyn  uraani-235:n tavoin.  Ja  loppujen  lopuksihan  on  kyse  vain  isosta  vesipannusta  johon  kytketään  höyryturbiini.

Eli  miten  tässä  voitaisiin  sitten  edetä?  Aivan  aluksi  Teknisen  korkeakoulun  yhteyteen  tulisi  perustaa  aivan  uusi  ydinvoimatutkimuksen  laitos  jonka  henkilökunta  olisi  aluksi  tuollaiset  20.  Rahat  saataisiin  vaikkapa  priosrisoimalla  nykyistä  korkeakoulujärjestelmää.  Poistetaan  vaikka  muutama  turha  ruotsinkielen  professorin  virka  ja  nyppäistään  loppu  vaikka  Åbo  Akademista,  puoluetuestakin  voitaisiin  nypätä  pois  vaikka  10%. Samalla  voisi  tehdä  arvopriorisointia.  Nyt  pitää  satsata  tekniikkaan  ja  innovaatisuuteen.  

Tulevina  vuosikymmeninä  on  sitten  enemmän  taiteen  ja  kulttuurin  aika.  Sitten  vaan  vähän  head-huntingia  ja  nouhauta  vaikka  Intiasta  tutkimus  ja  opetushenkilökunnan  myötä.  Vuodessa  projektiin  voitaisiin  satsata  vaikka  36  miljoonaa  euroa  mikä  mikä  on  nykyisen  puoluetuen  määrä.  Johan  alkaisi  hommat  kiinostamaan!  Koulutusohjelman  nimi  voisi  olla  vaikka  "rauhanomaisen  ydinfysiikan  koulutusohjelma."  Aloituspaikkoja  aluksi  vaikkapa  tuollaiset  40.  Ja  sitten  valtio  voisi  perustaa  oman  ytyvoimateollisuutensa.  Jo  vuonna  2030  Suomi  voisi  viedä  maailmalle  suomalaista  ja  maailman  parasta  ja  turvallisinta  Torium-ytyvoimateknologiaansa.

Toriumin  nimi  tulee  muuten  skandinaavien  ylijumala  Thorista.  Intialaiset  ovat  aika  veikeää  porukkaa  ja  maa  on  aika  ihmeellinen  maa.  Niin  voi  sanoa  vaikka  siellä  ei  ole  käynytkään.  Pelasin  aikoinaan  ainakin  kahden  väitöskirjan  verran  Sid  Meyerin  sivilisaatio-peliä  ja  intialaisista  oli  aina  kova  vastus.  He  pärjäsivät  tekniikan  alalla  loppupelissä  vastustajista  aina  parhaiten  ja  täytyy  sanoa  että  heidän  kanssaan  joutui  aika  usein  jopa  ydinaseilla  käytyyn  sotaan.  Miten  paljon  pitemmällä  Intiakin  olisi  ellei  briti  olisi  orjuuttaneet  ja  ryöstäneet  sitä  satojen  vuosien  ajan.  Isolla  populaatiolla  on  aina  etunsa  ja  maassa  on  kohta  koulutettuja  “professoritason”  IT-asiantuntijoita  ja  ydinfyysikoita  kohtuudella  Suomen  väkiluvun  verran.

Toisaalta  olisi  ehkä  parempi  tehdä  laki  siitä,  että  huoneilman  lämpö  ei  saa  ylittää  viittätoista  astetta.  Kyllä  siinä  pärjää  ja  vastustuskykykin  kasvaa.  Tulee  villapaidoille  kummasti  kysynkiä...

Porinaa maahanmuutosta.

Lienee todistettu,  että  kaikki  planeettamme  asukkaat  polveutuvat  yhdestä  noin  100 000  vuotta  sitten  Afrikassa  eläneestä  naisesta.  Se  on  mitokondrion  mutaatioiden  kertoma  ja  todistama  asia.  Ja  sitä  kautta  meissä  kaikissa  asuu  pieni  HUUAN  KOTTI.  

Ei  tässä  voi  sanoa  kuin  että: Black  is  beautiful  and  BACK  TO  AFRICA!!!  Herkistelläänpäs  tässä  ihan  Andy  Syrjänimen  tavoin.  Hän  kun  lauloi  aikoinaan  mainion  laulun  nimeltään  “Daytonian  apinajuttu!”

“Aijjaijajai  rasisti,  aiaiai  mikä  napina,

siitä  nyt  nousi  kun  tiede  uus  anto ymmärtää,

että  kävi  vain  sellainen  rapina,

että  alussa  me  olimme  afroja,

gasellia  jahdaten,  ääniä  naksaten,

ennen  muinoin  elelimme  vain…"

Sadantuhannen  vuoden  aikana  ihminen  on  sitten  mutantisoitunut  niin  monta  kertaa  että  sen  tuloksena  ovat  kaikki  tänä  päivänä  elävät  ihmiset.  Rotu  käsitteenä  menettää  merkityksensä  aivan  kokonaan.  Niin  veikeää  se  vain  on.  Mitähän  Aatu  olisi  sanonut jos  joku  olisi  väittänyt  että  hänen  Leibstandarttinsa  pojat  ja  Afrikan  pygmit  ovat  ihan  samaa  rotua  ja  samasta  kantaäidistä  lähtöisin.  Tämän  joutuvat  tänäpänä  myöntämään  Ikuisen  Keskustan  Valtakunnan  Han-pojatkin,  vielä  nyt URANTIA-kirjaan  uskovat  rasistit,  ruotsalaiset  viikingit, venäläiset  PUTIN-nuoret,  freudenthalilaiset  erkoopeeläiset,  englantilainen  loordit,  alabamalaiset  punaniskat,  Husein  Muhammed  ja  hänen  kurdistanilaiset  heimoveljensä  ja  Pensseli-setä,  kaikensortin  juutalaiset,  ja  myös  jyhkeän  kyömynenäiset  saudi-arabilaiset,  kaikki  jotka  palleroisemme  tomuja  tallaavat!

Moni  itseään  kunnon  "arjalaisena"  pitävä  tietämtäön  tyyppi  käy  kyllä  pienen  ruskeakenkälankki-käsittelyn  jälkeen  aivan  täydestä  afrosta.  Meidän  ikiomasta  ulkoministeristäkin  eli  Stubbarista  saisi  aika  helpoilla  konsteilla  kelpo  maasai-mieheltä  näyttävän  todella  komean  ilmestyksen.  Että  eikun  keihäs  käteen  ja  lehmiä  paimentamaan!

Mikä  sitten  saa  aikaan  ns.  rasismin  onkin  jo  eri  asia.  Asiaa  kannattaisi  tutkia  aivan  puhtaalta  pöydältä  ilman  kulttuurirelativismin  ja  muiden  haitallisten  lähtökohtien  painolastia.  Rasimin  lähtökohtana  on  varmastikin  jotain  hyvin  yksinkertaista  joka  saa  ilmenemismuotonsa  toisen  ihmisen kohtaamisessa.  Selitys  on  varmasti  lopulta  niin  yksinkertainen,  että  kun  se  varmasti  todennetaan  niin  sitä  on  vaikea  uskoa.

Kehitysapu  ja  maahanmuutto  onkin  sitten  mielenkiintoinen  asia.  Ne  kytkeytyvät  nimittäin  yhteen  tavalla,  jota  emme  niin  usein  tule  ajatelleeksikaan.  Otetaanpa  lähtökohdaksi  jälleen  vaikkapa  Afrikka.  Afrikkaa  on  raastettu  viimeisen  päälle  ja  aina  se  on  joutunut  luovuttamaan  pois  arvokkaimmat  raaka-aineensa,  ja  sieltä  on  aikojen  saatossa  viety  orjiksi  valtaisat  määrät  ihmisiä.  Orjakauppaa  oli  nimittäin  jo  ennen  kuin  Amerikan  mantereet  kolonialisoitiin.  Orjiksi  valittiin  aina  kansojen  parhaimmisto,  kauneimmat,  kookkaimmat  ja  fiksuimmat,  ja  näin  väestö  tietyllä  tavalla  kurjistui.  Kaikilla  ei  ole  sellaisia  asioita  perimässään  joista  voidaan  käyttää  vaikkapa  nimeä  innovaatio-geeni  tai  uskonto-geeni.  Alex  Haley  kuvasi  varmasti  suorastaan  sanainspiraation  keinoin  rohkean  ja  innovatiivisen  esi-isänsä  Kunta  Kinten  tarinaa.

Sen  verran  tässä  on  oltava  rotu-maisteri  ja  näitä  puhuttattava.  Kun  orjuuden  aika  oli  sitten  loppu  ja  siirtomaa-aikakin  väisty,  niin  kuinkas  sitten  kävikään.  Moni  valkoisen  miehen  tavoista  vihiä  saanut  afrikkalainen  halusi  ns.  sivistyksen  pariin  ja  arvata  voidaankin,  että  ketkä  olivat  niitä  muuttajia.  Maahamuuttajiksi  lähtivät  jälleen  kauneimmat,  rohkeimmat  ja  innovatiivisimmat…

Kehitysapua  ei  tulisi  lopettaa  aivan  kokonaan  ja  tylyn  nopeasti.  Ihmisiä  tulisi  auttaa  siellä  missä  heidän  luontainen  asuinsijansa  on.  Elämä  täällä  Pohjolassa  on  kallista  puuhaa  jos  täällä  mielitään  ylläpitää  yli  viisimiljoonaista  populaatiota  korkealla  elintasolla  ja  korkealla  elinajanodotteella.  Siihen  tarvitaan  tuontiruokaa  ja  jytyvoimaa...  Hiilijalanjälki  on  järkyttävän  suuri  ja  sitä  ei  koskaan  kyetä  tästä  juuri  pienentämään  vaikka  kaikki  pääkaupunkiseudun  bobot  kuinka  ryhtyisivät  downshiftaamaan...  Jokainen  uusi  kansalainen  tulee  Suomessa  kalliiksi  oli  hän  sitten  kantaväestön  keskuuteen  syntyvä  tai  maahanmuuttaja.  Ihanteellinen  määrä  asukkaita  Suomenniemellä  olisi  noin  450 000  ja  siihen päästäneen,  mutta  aikaa  menee  ainakin  500-700  vuotta  ellei  jääkausi  yllätä  tai  ns.  tuonpuoleinen  väliintulo  ja  sen  mukainen  olojemme  uudelleen  järjestely.

Paras  hyöty  olisi  viimeisen  viidenkymmenen  vuoden  aikana  saavutettu  siten,  että  me  olisimme  kouluttaneet  täällä   Suomessa  tuhansia  ja  taas  tuhansia  eri  alojen  asiantuntijoita  vähemmän  kehittyneiden  maiden  asiantuntijoiksi  ja  innostajiksi.  Näin  toki  tehtiin  mutta  enemmänkin  olisi  voitu.  Ehkä  meidä  olisi  ollut  tarve  käyttää  vain  10%  siitä  taloudellisesta  satsauksesta  jonka  teimme,  ja  tulos  olisi  ollut  sama  ellei  parempi.  Paljon  rahaa  on  pumpattu  heimo-diktatuurien  budjetteihin  ja  aseostoksiin. Asiassa  on  myös  se  vissi  pointti  että  kun  hyväksymme  ylenpalttisen  maahanmuuton  niin  samalla  riistämme  monen  kansakunnan  omaa  potentiaalia.  Edelleenkin  matkaan  lähtevät  monesti  rohkeimmat  ja  innovatiivisemmat  yksilöt.

Pintaahan  tässä  vain  raapaistiin  mutta  keskustelu  on  vapaata,  kasvetaan  ja kehitytään  yhdessä,  tullaan  yhdessä  rohkeimmiksi  ja  innovatiivisemmiksi  ja  ehkä  kauniimmiksisikin.

Mietteitä eilisestä syntymäpäiväsankarista - porinaa viinakauppa-ajoilta ja muutenkin.

Vähän aikaa sitten täytti vuosia suomalainen instituutio nimeltä ALKO. Vuosia on mittarissa peräti 75. Itselläni on hyvin jaettua yhteistä historiaa tuon lafkan kanssa kymmenen vuotta, ja tarkemmin sanottuna 2002 työpäivää. Ei se ole tavatonta, voisiin luetella pitkän listan kirkkoherroja ja pappeja jotka ovat olleet opiskeluaikoinaan töissä ko. firmassa. 

Itse jatkoin siellä neljä ja puoli vuotta valmistumiseni jälkeenkin, ja vielä papiksi vihkimisenkin jälkeen 8 päivää piispan luvalla kun halusin maksimoida tulojani ennen ensimmäisen virkamääräykseni alkamista. Teologian maisteri Alkossa ei nyt niin kummoinen juttu ole; eräs hyvä työtoverini oli filosofian lisensiaatti. Tapasimmekin sanoa aina silloin tällöin: ”Viina on viisasten juoma ja sitä myyvät nerot.”

Legenda hyväpalkkaisista Alkon myyjistä piti todellakin paikkansa. Kun lähdin talosta kesäkuulla 1999 oli tuntipalkkani tuommoiset 68 markkaa kaikkine ikälisineen. Kun jaksoi tehdä överiä niin pääsi siinä sellaisille palkoille että vasta kolmantena pappeusvuotena pääsiin samoille palkoille. Että kyllä se on aika hyvin myyjältä jos saa 2050 euroa kuussa bruttona, ja ottakaamme huomioon rahanarvon muutos! Vuoden 1999 keskikuukausiansio olisi nyt nykyrahassa varmaan tuollaiset 2300 euroa. Jos olisin vielä töissä ko. firmassa tavallisena myyjänä olisi kuukausipalkka tuollaiset 2600 euroa. Se vaan on surkeaa, että vuoden 1995 jälkeen taloon tulleilla ei ole enää samoja etuja kuin sillä porukalla johon itse kuuluin. Mutta olihan se hurjaa kun samaa työtä tekevillä saattoi palkkahaitari liikkua rajoissa 43-80 markkaa tunnilta. Kauhiata!

Mutta Alko siis kolmen vartin synttäreitään. Vaan mikäpä oli lahja uskollisille asiakkaille? Jokin typerä kysely johon en vaivautunut vastaamaan... Joka asteli putiikkiin mielessään vaikkapa kahden sentin kansantisle-ylläriryyppy erehtyi pahasti. Mutta jos vanhat merkit pitivät paikkansa saivat myyjät muutakin kuin uudet vaatteet... Alkon synttärit noteerattiin kyllä monella taholla ja onpa ilmestynyt jokin kirjakin. Alko meni toiminnassaan todella pahasti hakoteille tultaessa 1990-luvun puoliväliin. Laman aikana firma tahkosi joka vuosi unelmatulosta ja unohti sille kuuluvan tehtävän myös valistaa alkoholikäytön haittavaikutuksista. Elettiin Ilkka Suomisen pääjohtaja-aikaa. Brändi oli silloin kova sana ja firman alempi johtajisto pääsi soveltamaan oppejaan käytännössä. Se oli todella surullista aikaa... Tuuliajo on lievä sana firman missiosta kun puolisen tusinaa kiipistelevää nilkkipomoa pääsi laatimaan suunnitelmia. 

Noihin aikoihin ajoittuu työehtosopimuksen huonontaminenkin. Tärkeintä oli myydä, hyllyt piti virittää myyviksi, eurooppalaisia juomatapoja lanseerattiin ja työt piti myymälöissä tehdä puolella henkilöstöllä siitä mitä vielä vuonna 1989. Ja tuloshan oli se että myynti kasvoi lamasta toipuvassa Suomessa vuosi vuodelta. Eurooppalaiset juomatavat omaksuttiin mutta samalla pidettiin kiinni kansantislepullosta ja sikspäkistä kaljaa ts. kansantisleen ja oluen kyytipojaksi tuli pullo pari vinkkua. HYVÄ SUOMI! Ja kaiken kukkuraksi moni urhea myyjä sortui työuupumukseen ja perinteisiin kotiläksyihin. Tätä ikävää episodia firman ja terveysministeriön historiassa ei ole koskaan puitu asiapohjalta ja tuskin koskaan puidaankaan. Mutta noista eurooppalaisita juomatavoista tullaan maksamaan vielä kova hinta 2010-luvulla.

Kansantisle!

Ai että mikä kansantisle? No se on yksinkertaisesti sanottuna Koskenkorvan viina, tuo suomalaisten perusviinas. Kansantisl on perusväkiviina joka on valmistettu viljasta, perunasta tai selluloosasta. Se luokitellaan vodka-tyyppisiin väkiviinoihin. Maku on neutraali ja litraa kohden sitä on makeutettu kahdella grammalla sokeria. Se on halvimpaan hintaluokkaan kuuluva peruskäyttöön tarkoitettu tuote jonka alkoholipitoisuus on perinteisesti ollut noin 38%. Perinteisen kansantisleen merkki on näihin päiviin asti ollut Koskenkorvan viina joka edelleen on monelle se ainoa ja oikea kansantisle. Kansantisleen vastakohtana on kalliimpi ulkomainen tuontiviina, pääasiassa kypsytetty väriviina. Kansantisleen pääasiallinen käyttö on humala-hakuisessa juomisessa ja sitä myydäänkin eniten juhannuksen alla. Niissä maissa joissa alkoholinkäyttö sublimoituu viineihin ei varsinaista kansantislettä ole. Oma lukunsa on meksikolainen tequila, jonka käyttömuoto puolustaa sen nimittämistä meksikolaisten kansantisleeksi. Samoin ollee laita brasilialaisten carapinhan suhteen, ja tietyissä osissa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja bourbon-viski pitää ehdottomasti luokitella kansantisleen kategoriaan.

Sana kansantisle tulee paremmin ymmärretyksi kun tarkastellaan Alkon 1930-luvun tuotehistoriaa. Ensimmäinen kansantisle oli halpa Karhu-viina jonka tarkoitus oli pistää pirtu-trokarit kuriin. Isojen pomojen päästös oli: Kansa juo ja sille ei mitään voi. Veromarkat tulee kuitenkin saada valtion pussiin, siksi tarvitaan tälle juopolle kansalle kansantisle. Asia on todellakin noin ja sitä ei tarvitse kaunistella kenenkään moralistin pelossa! Sittemmin kansantisleen aseman sai Koskenkorvan viina, tuotenimi jota on hieman vierastettava, koka on olemassa Koskenkorva-nimisiä ihmisiäkin ja nimi viittaa liiaksi Pohjanmaalle, ja koska kansantisle, vaikka viinanjuonti on paha asia ainakin kohtuukäytön ylimenevässä osassa, herättää positiivisen lateraalisia ajatuskulkuja. 

Kyllähän perusväkiviinaa eli kansantislettä tarvitaan. Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki konjakkia ryhtyisivät kiilaamaan; loppuisihan se jo suomalaisten tarpeisiin... Tavallaan ja tahtomattaan otti taannoin kantaa jos päkiääkin kansantisleen puolesta myös entinen tasavaltakuntamme presidentti Mauno Koivisto. Hän kun sanoi, että kyllä humalan ottamiseen riittää halvempikin aine. Hän ilmeisesti nuukana miehenä kritisoi kalliiden ulkomaisten väriviinojen käyttöä. Parempi olisi kuitenkin ollut jos Koivisto olisi ollut lausunnossaan pidättyväisempi; toisaalta voi ajatella tuon talousmiehen järjenjuoksun menneen seuraavaa rataa: "jos on pakko ryypiskellä niin parempi tehdä se taloutta romahduttamatta!" Oli miten oli niin Koiviston lausuntoa on vaikea kääntää parhain päin teki mitä tahansa. Onhan se jonkin sortin kansanviisautta kuitenkin...

Tosiasia on se, että Vanhassa testamentissa ja uudellakin puolella juodaan viiniä eikä se ole kovinkaan paha asia. Raamattu on alkkomahooli-politiikassaan hyvin valistava. Tosiasia on kuitenkin se, että joillekin se ei todellakaan sovi, ja silloin on parempi olla olla nollalinjalla. Suurella ilolla sitä, että gepardia ei saa päästää enää irti ennen aamuyhdeksää. Myyntirajoitus tuli voimaan hauskasti ennen Alkon kolmivartti-synttäreitä, ja on pieni piiru kieltolain suuntaan. Mainontaa tulisi rajoittaa ja kaikenlaista valistusta tulisi lisätä. Hiljaiselle viikolle tulisi myös saada aikaan jälleen huvikielto! Kukapa tietää vaikka vielä joskus konservatii-visemmat tuulet puhaltavat maassamme ja laajemmaltikin maailmassa.

Lisäporinaa Clifford Geertziztä...

Huolimatta  vahvasta,  lähes  vastaansanomattomasta  auktoriteetti-asemasta  amerikkalaisen  antropologian  alalla  Geertziä  toki  arvosteltiinkin  jo hänen  elin-aikanaan.  Kritiikissä  oli  kaksi  juonnetta.  Hänen  käsityksensä  antropologiasta  tieteenä  oli  monien  mielestä  hämmentävä  ja  hänen  uskontotulkinnas-saan  tuntui  olevan  ristiriita  periaatteiden  ja  käytännön  välillä.

Antropologisessa  ohjelmanjulistuksessaan  Geertz  tähdensi  sitä,  että  hän  ei  aio  luopua  uskostaan  antropologiaan  tieteenä (erit.  essee  “Thick  description”).  Toisaalta  väite  “ei  ole  empiiristä  tiedettä  lainalaisuuksien  etsimisen  mielessä,  vaan  merkityksiä  etsivänä  tulkitsevaa”  nostaa  esiin  melkoisen  ristiriidan.  Geertz  tuntui  näin  julistavan  tieteen  loppua,  sillä  teoreettinen  lainalaisuuksien  selvittäminen  juuri  on  tiedettä.  Kritiikki  tuntuisi  enemmän  kuin  oikeutetulta  ellei nähtäisi  Geertzin  pyrkimystä  laajentaa  yleistä  tiedekäsitystä.  Yleinen  rationaalinen  ajattelu  tulkintaprosessissa  ja  menetelmä  olisivat siten  itsessään  tiedettä.  Geertzin  peruslähtökohta  avautuu  hieman  edellisen  huomion  perusteella,  mutta  ajatus  “kahdesta  tieteestä”  hämmentää  edelleen.

Varsinaisessa  Geertzin  uskontotulkintaan  kohdistetussa  kritiikissä  on  usein  lähdetty  liikkeelle  käsityksestä,  jonka  mukaan  uskonto  on  aina  maailmankuvan  ja  eetoksen  välistä  kemiaa  ja  liikuntoa.  Geertziä  on  syytetty  pahemmanlaatuisesta  truismista  (Itsestäänselvyyden  jauhamisesta),  edellämainittu  ajatushan  ei  ole  mitenkään  uusi.  Näistä  kahdesta  elementistä  vain  toinen,  eetos,  saa  läpikotaisen  tutkistelun  osakseen.  Eetoksen  osa-alueet  kuten  käyttäytyminen,  arvot,  asenteet,  estetiikka,  temperamentti  ja  tunteet  saavat  osakseen  paljon  huomiota  Geertzin  raportoinnissa (The  Religion  of  Java  ja  Islam  Observed),  maailmankuvan  analyysi  on  sitä  vastoin  vähäistä.  Geertz  saattaa  kirjoittaa  laajalti  tiettyyn  rituaaliin  liittyvästä  eetoksesta  samalla  kuitenkin  lähes  täysin unohtaen  myytin,  johon  koko  rituaali  tai  riitti-draama  pohjaa.  Myös  hänen  teoreettinen  kiintopiste  “merkitykset”  tuntuu  usein  myös  hukkuvan  pelkän  eetoksen  kuvailun  alle.

Oliko  Geertz  impressionisti?

Kokonaisuutta  tarkasteltaessa  näyttäisi  Geertz  jopa  kaivavan  maata  oman  alansa  alta.  Herääkin  kysymys,  voiko  Geertzin  antropologiaa  todellakaan  enää  pitää  tieteenä,  ja  ovatko  “tulokset”  muuta  kuin  “esteettisiä  kannanottoja”,  eräänlaista  impressionismia.  Olisiko  jopa  aiheellista  arvioida  yhden  henkilön  tekemän  antropologisen  kenttätyön  mielekkyyttä  itsessään.  Subjektiivisuuden,  provosoituvuuden  ja  sepitysherkkyyden  vaara  kasvaa  liiaksi.  Mikäli kaksi  henkilöä  tekisi  kenttätutkimusta  samasta  aiheesta  “samoin  menetelmin”  olisi  todellinen  tieteellinen lähtökohta  parempi.  Silloin  “raportointeja”  voisi  verrata  keskenään.  Se  olisi  enemmänkin  tiedon  järjestelmällistä  ja  kriittistä  tavoittelua.  Tiedekö  siis  tieteenä  ja  taide  taiteena!

Lopuksi  tarkastelemme  Geertziä  hieman  impressionistisen  taidevaatimuksen  valossa.  Impressionistien,  ja  nyt  puhumme  lähinnä  ranskalaisen  maalaustaiteen  impressionismista,  vaatimus  oli  lähteä  ulos  maailmaan  ja  ulkoilmaan  hakemaan  vaikutelmia.  Antropologiassa  Geertz  edustaa  äärimmillään  jotain  samaa  vastakohtanaan  entisajan  lukusaliantropologit.  Monisyisessä  ja  hienostuneessa  eetoksen  kuvailussa  on  jotain  samaa  kuin  ranskalaisen  impressionismin  pyrkimyksessä  ilmaista  välitön,  silmänräpäyksellinen  liike-,  väri-,  ja  valovaikutelma.  Impressionistisella  ilmaisulla  on  kuitenkin  aina  taipumus  olla  yksipuolista.  Maalaustaiteessa  vaikutelma  on  subjektiivinen  (kaksi  impressionistia  tuskin  koskaan  maalaisi  kahta  identtistä  taulua  toisistaan  riippumatta)  ja yksityiskohdat  vähemmän  tarkkoja.  Tulkitseva  antropologia,  ainakin  Geertzin  kohdalla,  sortuu  myös  yksipuolisuuteen  unohtaen  joskus  jopa  lähtöperiaatteensa.

Impressionismi  ja  siihen  rakenteellisesti  verrattavat  traditiot  pyrkivät  usein  aatteelliseen  neutraalisuuteen.  Taidesuuntana  impressionismi  vältti  aina  aatteellisia  kannanottoja. Geertzin  menetelmä  ja  traditio  sanoo  myös  “ei”  tietylle  vaatimukselle  eli  yleistävälle  kannanotolle  ja  universaalille  teorialle.  Siinä  missä  aihe  ei  ollut  impressionisteille  pääasia  vaan  keino  ilmentää  valovaikutelmia  ei  rakenne  ja  merkityskään  ole Geertzille  välttämättä  pääasia  vaan  keino  ilmentää  vahvistetun  mielialan  ja  motivaation  osien  suhteita.