Tasavallasta ja presidenteistä.

Mikä sitten on tasavalta? Tällaista tulee väkisteenkin mieleen kun eilen oli Uudenvuodenpäivä ja tasavaltakunnan presidenttikin puhui. Hänen varsinaisesta puheestaan viis, on tärkeämpää pohtia tasavallan olemusta ja sitä onko meillä enää tasavaltaa tavalla jonka aiemmat sukupolvet ovat kokeneet ja eläneet. 

Kun tasavallasta puhutaan niin silloin puhutaan vain ja ainoastaan K.J. Stålberghin luomasta suomalaisesta tasavallasta. Nimittäin maa ja kansa on edelleenkin sama kuin 1920-luvun alussa, mutta tasavalta ja perustuslaki on eri.

Itse Stålberg oli vanhojen roomalaisten hyveiden kyllästämä mies. Että näin voidaan sanoa käy siitäkin ilmi, että hän ei halunnut toiselle kaudelle presidentiksi heti perään koska mielestään niin mahtavaa virkaa ei kukaan saisi pitää hallussaan kahta kautta peräkkäin. Stålbergh oli viisas mies ja ymmärsi sen, miten pitkä aika 12 vuotta on muutenkin kuin ihmisen elämässä. Suomen ensimmäisen tasavallan, jos käytämme tätä nimeä ja puhumme ajanjaksosta 1919-1948, presidentti oli vahva henkilö ja vallanjako toimi oivallisesti. Hallitukset istuivat lyhyitä kausia, seikka mikä ei välttämättä ole niinkään huono aisa. Voidaanpa puhua tuon ajan hallituksista jopa eräänlaisina projekti-ministeriöinä. Nuori tasavalta oli vakiintumaton kaikessa elinvoimassaan, ja juuri tämän takia piti olla valmius tarvittaessa nopeisiinkin muutoksiin. Varsinkin sota-aika todisti sen, että kokonaisuus toimi hyvin ja valta ei ollut yhden instanssin käsissä.

Kun puhutaan tasavallasta niin puhe siitä, että valtaa on jaettu useamman tahon välille on aivan olennainen asia. Ihanteelliseen Rooman valtakunnan tasavallan aikaan emme enää pääse, mutta ihanteena se voi olla. Heillä oli kaksi toimeenpanijaa eli konsulia ja he vuorottelivat kuukausittain siitä, kumpi oli ylikonsuli ja kumpi alikonsuli. Alikonsulia ei noin vain viety eikä hän vikissyt vaan hänellä oli aina ylikonsulin päätöksen suhteen VETO-oikeus. Tarvittiin siis yksimielisyyttä asioissa elikkä oikeaa roomalaista konsensusta. Älkää ihmetelkö miksi Euroopan Unioninkin päätöksenteossa on haluttu näihin aikoihin saakka pitää kiinni yksimielisyyden vaatimuksesta. Kun nyt meillä pääministerin asemaa on haluttu korostaa ja nostattaa niin perusteluina on ollut parlamentarismi.

Parlamentarismin nousun myötä presidentin valta on pienentynyt ja hänelle on jopa haluttu etsiä uusia tehtäviä ja ns. arvojohtaja on yksi näistä. Parlamentarismi haiskahtaa komealta termiltä ja asialta, mutta aivan hyvin voisi kysyä sitä onko Suomi liian pieni maa parlamentarismille. Sitten on paljon muitakin kysymyksiä joita tällaisen lyhyen aanelos-pohdinnan seurauksena voi hyvin nousta. Merkit ovat jo loppumaan päin joten on aika tiivistää ja pistää ns. roomalaiset kehiin:

I 200 kansanedustajaa on aivan liian suuri määrä, sata riittäisi hyvin ja vaalipiirijako pitäisi olla erilainen.

II Suomeenkin tarvittaisiin senaatti ja senaattoreja. Siis tulisi kyseeseen ylähuone.

III Ministereistä tuntemallamme tavalla voitaisiin luopua, ministeriöistä pitäisi pitää kiinni.

IV Kenellekään ei saisi antaa liikaa valtaa. Konsuli-järjestelmä olisi harkinnan arvoinen asia.

V Tasavalta oli hyvä ratkaisu Suomen oloihin ja sen ensimmäiset presidentit hyvä lääke meidän kruununpääpuutos-oireyhtymäämme.

VII Suomi sai kuninkaansa kun se aika koitti.

VIII Suomen presidenteillä kaikilla on ollut hyviä ominaisuuksia ja heille voitaisiin harkita jopa virallisia lisänimiä. Seuraavassa yksi subjunktiivinen nimilista:

Kaarlo Viisas. Tasavallan Isä.
Lauri. Lähtöruudu mies.
Per Evind. Oikeamielinen.
Kyösti. Talonpoikien Talonpoika.
Risto. Suomen Kärsivä Palvelija.
Mannerheim. Mauri.
Juho-Kusti. Suunnannäyttäjä.
Urho. Suuri.
Mauno. Sheriffi.
Martti. Näkyjen tekijä.
Tarja. Talkkari.

Halosen lisänimi on vielä alustava. Siinä kulminoituu kehityksen tulos kaikessa lopullisuudessaan. Halosen aikana presidentti kävi lautaskiistaa ja hänen valtaoikeuksiansa riisuttiin. Arvojohtajaksikaan Halosesta ei liene ollut. Tavallaan hänen aikanaan tasavaltakunnan instituutiosta tuli suppeiden valtaoikeuksien talonmies, kahden asunnon, Presidentinlinnan ja Mäntynimen loukussa oleva kodinturvaaja. Mutta hommansa hänkin on hoitanut. Ajan hengessä, kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

obscurum per obscurius

Wallin-päivä

Kohta on taas aika kaivaa kirjahyllyn uumenista opus nimeltää  ”Matkoilla musulmaaninen mailla.” Kirja inspiroi aina vuoden vähävaloisampaan aikaan. No kirja nimi on oikeasti ”Tutkimusmatkoilla arabien parissa.” Haave täydellisestä Wallin-päivästä elää.

Kerran toteutin osan haaveistani Wallin-päivän suhteen. Aloitin saunan lämmityksen jo hieman aamukuuden jälkeen. Ulkosaunassa oli todella tunnelmaa kun ulkona oli vielä täysipimeä ja täydenkuun rippeitä. Sauna olikin kylykunnossa jo puolilta päivin. Wallinin matkakuvauksen ruoka-, ruokailukohtaukset inspiroivat aina kun niitä vain hiukankin silmäilee. Ja kuinka pienellä vaivalla voikaan loihtia piiriinsä Orientin ja beduiinien elämän. Kokeilkaapas itse: taatelia, lapinrieskaa, kirnuvoita, appelsiineja ja minttuteetä ehkä tummaa kahviakin. 

Jos saunassasi on vielä kylpyamme niin sitä parempi. Näin saa helposti vaikutelman itämaisesta kuumuudesta ja virvoittavan veden voimasta. Ja uskokaapas tai älkäätte niin lumi tuo aivan uuden elementin tähänkin. Sitä paitsi aavikko on yöllä varsin kurja paikka, etenkin aamuyöstä. Saharassakin voi usein olla jopa -8 selssiusta. Siellä onkin syytä kaivautua aivan hiekkaan. Wallin kuvaa sitä millaista on aavikon kaste; vaatteet ovat aivan litskut ja olo lähinnä toimintakyvytön.

Mutta nämä olosuhteet luovat aivan loistavan pohjan viettää muutama tunti orienttilaisessa, hyvin rentouttavassa joutilaisuudessa. Suomalaisista leivistä Lapin rieska vastaa parhaiten Wallinin matkoillaan syömää leipää. Voi saa aivan uuden ulottuvuuden kun sen sulattaa kattilassa ja kun rieskanpaloja kastelee voisulassa. Taatelit ja minttutee kruunaavat vaikutelman. En kuitenkaan sortunut Wallinin kuvaaman beduiinin mieliteon uhriksi juomalla neljänneskilon voisulaa noin vain yhdessä hutakassa. Tuleville vuosille jäi vielä paljon tekemistä. Voisi joskus pystyttää ”beduuniteltankin” ja kutsua ystäviä mukaan. Kamelit voisivat kyllä olla vähän vaikeampia järjestää...

Kamelista Wallin muuten herkeää puhumaan näinkin runollisesti: ”Se on samalla kohtuullisin ja ehkä myös kohtuuttomin eläin maailmassa ja siinä suhteessa, niin kuin monessa muussakin, herransa, beduiinin kaltainen. Sillä kevätlaitumien aikana – jolloin sen herra makaa liikkumattomana teltassaan ja kaiket päivät vain juo maitoa ja voita ja teurastaa lampaitaan vierailleen – kameli usein käy yksin ilman paimenta erämaassa vain syöden ja laiduntaen sekä päivin että öin. Sen sijaan kesällä ja alkutalvesta, jolloin erämaa on lakastunut, beduiini lähtee kaupunkiin etsimään rahtauksia ja saa siellä useimmiten päivät pitkät vain tyytyä laipäpalaseen ja vähiin taateleihin. Silloin kameli saa kuluttaa kyttyräänsä.” Mutta näinhän se on.

Työ työnä ja lepo lepona. Paljon olisi meillä opittavaa beduiineilta. Wallinin kirja on tässä suhteessa korvaamaton kuvaus.

Pietismus - II osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus”.

Kukapa ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirjahan on varsin tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hurskaita toiveitaan. 

Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle... Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Sellaista pietismin muotoa joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?

Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään? 

Mutta asiaan: ehdottomuus on viehättävä voima ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään uutta liikettä joka voisi vastata niin monen toiveisiin ja vaatimuksiin. Raamattu on käännetty uudelleen, uusi virsikirja on ollut jo käytössä 20 vuotta, jumalanpalvelus on uudistettu, rippikoulua on uudistettu ja toimitukset on uudistettu. Vaan onko näillä uudistuksilla tavoitettu juuri mitään? Otsikoissa on tätäkin kirjoitettaessa ja luettaessa vain kirkon kiihtyvä jäsenpako. Mutta ettemme vain syyllistyisi uuspietistien tapaan kirkon johtajien arvosteluun on todettava juuri se, että Suomen kirkko on kuin todellakin virren 165 sanoja mukaillen ”suuri ihme”. Ja sen johtajat ovat tehneet ihmeitä pitäessään natisevan rakennelman edes joten kuten kasassa. 

Muodolliset uudistukset, joihin kaikki edellä mainitut kuuluvat, eivät ole tuoneet uutta eloa kirkon elämään siinä määrin kuin toivottiin. Missäpä on vaikkapa se kirkkoherra joka voisi sanoa: ”Meidän seurakunnassa jumalanpalvelukseen osallistuminen on noussut viime vuonna noin 20 prosenttia. Joku sanoo: ”Onhan meillä Tuomasmessu!” Tuomasmessu on kuitenkin pitkälti city-ihmisten tunnelmointitilaisuus.

Missä on pappi joka voi sanoa saaneensa edes yhden seurakuntalaisen lukemaan raamatun läpi yhden vuoden aikana? Jos rippikoulu on menestystarina niin miksi vaikkapa joulukirkosta ja pääsiäisaamun palveluksesta puuttuu lähes tyystin ikävuosien 17-30 edustajat?

Jumala ei ole kuollut, eikä kai vielä kirkkokaan. Tapa puhua Jumalasta on vain suurelta osin kuollut. Mikään vanha ei voi tuoda uudistusta eikä muodinmukainen uudistus. Tarvitaan jotain uutta. Käyttäkäämme siitä vaikkapa nimeä METAPIETISMI.

Mitähän tuo metapietismi sitten pitäisi sisällään? Ehkä voimme lähestyä vaatimusta aluksi siitä mitä se ei voi pitää sisällään, mutta mitä sen kuitenkin täytyy pitää sisällään. 

I Se ei voi ensinnäkään pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä. 

II Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset.

III Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily.

IV Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja.

V Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima.

VI Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön

VII Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta. 

Etsimmekö mahdollisesti jotain tutun kuuloista sanaa? Taidamme etsiä! Kyseessähän olisi todellinen paradoksien paradoksi, todellinen metaparadoksi. Mutta eikös se olisikin todella luterilainen juttu, jopa metaluterilainen?

Toisaalta voimme lähestyä metapietismiä myös toisesta näkökulmasta. Mitkäpä olisivat metapietismin opilliset korostukset tai jopa erityispiirteet?

I Raamattu jälkeen kriittisen tutkimuksen olisi tietysti kaiken lähtökohta. Äärimmillään tämä tarkoittaisi vaikkapa piispan puhuttelussa olleen modernin eksegeetin ja jonkun uuspietistisen arkkityypin henkis-hengellistä risteytystä.

II Opillisesti herätys olisi tiukka tai varsin väljä. Ehkä kuitenkin paradoksit loisivat siihen väljyyttä, mutta juuri käsittämättömässä mahdottomuudessaan ne olisivat kaiken käsityskyvyn ulkopuolella ja siksi tiukkoja.

III Ehdottomuus näkyisi vihertävänä vaatimuksena, myös vaatimuksena yksinkertaisempaan elämäntapaan, mikä paradoksaalista kyllä vaatisi ihmiseltä enemmän ponnistelua arkipäivän tarpeiden hankkimiseksi.

IV Metapietismi olisi verkottunut järjestelmä. Verkottuminen juuri estäisi pysähtymisen ja siksipä kaikilla olisi mahdollista tuoda siihen jotain.

V Metapietismissä olisi jatkuvan vallankumouksen vaatimus. Se olisi enemmän ja pohjimmiltaan trotstkilainen kuin stalinistinen. Sen johtajat olisivat enemmän lumipalloja kuin napoleon-tyyppejä.

Kolmanneksi on todettava se, että metapietismin ohjelma on vain 

reunahuomautuksia Spenerin läpyskän viimeiseen neljännekseen. Spenerhän peräänkuuluttaa muutamia perusasioita joita esimerkiksi ovat:

I Raamatun aseman korostaminen ja sen lukemisen ja tutkistelun tärkeys. Jokaisen papin tulee lukea raamattu läpi joka vuosi ja patistella seurakuntalaisiaan samaan...

II Saarnaviran ja yleisen pappeuden tärkeä yhteys. Hyväkin pappi epäonnistuu jos ei saa tukea seurakunnaltaan.

III Papiston koulutus ja saarnataito. Suuri suomalainen saarnakirja oli todellinen floppi.

IV Teologian opettajien spiritualiteetti kasvattavana esimerkkinä. Kaipaamaan jää Timo Veijola-vainaata. Hän se otti ja ripitti leipäpapit Saarnaaja-luentojensa aluksi, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle mitään vastaan.

Spenerin Pia desideria on kuitenkin vaarallinen kirja. Jälleen yksi paradoksi, hyödyllinen ja vaarallinen. Siinä on iduillansa kaikki se uuspietistinen louskutus jota tänäänkin saadaan kuulla. Siinä on todellakin kaiken suvaitsemattomuuden siemen. Se ei ole myöskään kristillistä kasvua tukeva ja siihen rohkaiseva jyrkässä pyhyysvaatimuksessaan. Tästä esimerkkinä ne kaikki vaatimukset jotka se asettaa teologian opiskelijoille. Miten voi joku aidosti nuhdella syntistä ihmistä ellei ole itse tehnyt syntiä? Juopolle on turha puhua raitistumisen vaatimuksesta kotikalja-kokemuksella. Kannon nokassa istuvalle ja itsemurhaa hautovalle metsurille on turha mennä heittelemään sitaatteja vaikkapa roomalaiskirjeestä. Parempi on lähteä liikkeelle vaikkapa petteröössi-röyhyistä kunnon karvaperse-mentaliteetilla. Mutta koska Pia desideria on itsessään paradoksi sopii se myös metapietismin yhdeksi lähtökohdaksi.

Viimeiseksi voimme lähestyä metapietismin ohjelmaa kahden huonon ja formalistisen aforismin kautta.

Leipäpappi on olosuhteitten ja aina oman aikakautensa säälittävä umpikuja. Jälkiuunileipäpappi on edellisen vastakohta.

Lukemattomat kirjat ovat hyödyllisiä lukemattomille ihmisille juuri lukemattomuudessaan.

Kirkon ja teologisen tiedekunnan suhde on määriteltävä uudelleen ja tohtoritehtailu on välittömästi lopetettava. Tätä mieltähän on itse Marttikin Isossa katekismuk-sessaan. Teologian tohtoriksi ei saisi edes havitella jos ei ole ollut viittä vuotta rehellisissä papintöissä tai vyön alla 12 rippikoulua konfirmoivana pappina. Mitä kirkkomme on hyötynyt ”viikonlopputohtoreistaan” jotka saavat paistatella yhden viikon Kotimaa-lehden palstoilla, mutta ovat sen jälkeen kuin nurkkaan heitetty rätti, tai kuin Marja Shemeikan talossa kun ”uusi vaimo” taloon tuli. 

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin virsi Geneven psalttarista. Psaume 42.

Maalaisliitto — Keskustapuolue — Suomen keskusta — ???

Olen lueskellut päivän mittaan kirjaa jossa kuvaillaan  Johanne Virolaista poliitikkona. Kirja  on  jo yli 20 vuotta vanha mutta se ei menoa haittaa.  Onpahan ilmassa ainakin nostalgiaa.  Ei ollut Vironperän Jussilla mitenkään helppoa kun Vennamo painoi päälle minkä kerkesi eikä omatkaan joukot olleet aina mitenkään suosiollisia. 

Virolaisen aikana ja hänen päättäväisen toimintansa tuloksena puolue muutti nimensä Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi. Nyttemminhän puolueen nimi on Suomen Keskusta jota voidaan hyvällä syyllä nimittää nyt ja vielä varsin pitkäänkin Kansalliseksi Kepuumukseksi. Nimittäin on juuri Kansallisen Kepuumuksen ansiota että poliittinen järjestelmämme on ajautunut syvään kriisiin.

Mutta asiaan! On sanottu että ei nimi miestä pahenna. Maalaisliitto etsi kuitenkin uutta nimeä aikoinaan suuren rakennemuutoksen jo ollessa käynnissä. Että Kepuumus on halunnut kaupunkeihin ei ole uusi ilmiö. Kun puolue oli vielä nimeltään Maalaisliitto niin sillä oli 53 kansanedustajaa ja kun vuoden 1970 shokkivaaleissa uusi uljas Keskustapuolue oli aallonpohjassa 36:lla edustajallaan. Kaikki tämä tapahtui Virolaisen otettua puolueen puheenjohtajan tehtävät ja puolueen vaihdettua nimensä. Keskustaa odottaa vuoden 2011 akselivaaleissa suuri romahdus ja on aivan mahdollista että sen kannatus on samoissa lukemissa kuin vuonna 1970. Olisiko paikallaan kasvojen kohotus ja nimenmuutos?

Niin, on sanottu että nimi ei miestä pahenna… Mutta nimi on kyllä parantaa miehen asemia. Kun nykyinen Kansallinen Kepuumus vaihtoi kunniakkaan Maalaisliitto-nimensä Keskustapuolueeksi niin se tavoitteli puolueen kannatus-pohjan laajentamista ja myös uudenlaista ideologista profiloitumista. Virolaisen oppi oli ns. kolmas tie eli jotain mikä ei olisi täyttä vasemmistolaisuutta, mutta ei myöskään puhdasveristä kapitalismia. Hänen projektinsa oli kunnianhimoinen ja huolimatta kovasta ryöpytyksestä minkä hän osaksensa sai niin on aivan mahdollista että puolue säilytti asemansa juuri uuden ideologian ansiosta. Tosin työ kantoi hedelmää vasta vuodesta 1991 lähtien. Sen jälkeen kannatus ei ole ollut huonompi kuin 19.85 prosenttia, ja viisissä viimeissä eduskuntavaaleissa se on ollut neljä kertaa yli kahdenkymmenen.

Maailma on aivan erilainen nyt kuin 1960-luvun puolivälissä. Perinteisten vasemmistopuolueiden yhteinen kannatus on romahtanut.  Toisaalta jos siihen lisätään vihreiden lukemat niin ollaan jokseenkin samassa vaihteluvälissä. Keskustalla on kuitenkin paljon hankalampaa pitää kannatuslukemansa korkealla kun takavuosikymmeninä. Voi olla että kiinnostavuutta ja kasvua ei enää saada pelkästään nimenmuutoksella. Ehkäpä mitään varteenotettavaa uutta nimeä ei olisi olemassakaan… On piirejä joissa haikallaan takaisin aikaan jolloin puolue oli sivistysliike. Puolueen oppimestarin Santeri Alkion aikaan on kovakin kaipuu mutta jos puolue muuttaisi nimensä vaikkapa muotoon ALKIOLAINEN KANSAN-PUOLUE, niin tuskinpa se kovinkaan suuria intohimoja herättäisi.

Tietyllä tavalla Kansalliselle Kepuumukselle on nostettava hattua kohteliaasti sillä on harvinaista että tuollainen agraaripuolue on missään päin maailmaa säilyttänyt asemansa muuttuvina aikoina. Mutta olisihan toki muitakin vaihtoehtoja kuin tuo komea “Alkiolainen kansanpuolue.” Päästetäänpä hieman hanoja auki: Suomen Jyvä & City; Agraari-Veikot ja Kumppanit; Suomen Tulevaisuus, ja niin etiäppäin...