Kuu pimenee ja säkeistöt vähenee.

Sanonpa notta nytten olisivat taas nenskut ihmeissään kun on kuunpimennys. Olen tässä illan mittaan alkaen kymmenstä eteenpäin kirjoitellut saarnaa ja valmiiksi sen myös saanutkin. Illalla havahduin täysikuun lumoon ja kun tämä työhuoneen ikkuna ampuu suoraan etelään niin mikästässä on ollut katsellessa. Jossain vaiheessa huomasin kuun vähenevän ja tarkistin sitten netistä mistä oikein oli kyse kun en muistanut eikä päivän lehteäkään ole tarpeeksi hyvin tullut tavatuksi töiden tuoksinassa. Siis täydellinen kuunpimennys. Olisi tässä nenskuilla ihmettelemistä taas kerrakseen.

Ai mitäs ne nenskut sitten ovat? Nenskujahan ei enää ole, ainakaan virallisesti. Nensku on diminutiivimuoto neanderthalilaiselle. Nenskuthan hävisivät maapal-lolta viimeistään 25 000 vuotta sitten. Joskus kyllä tuntuu siltä, että nenskulaisuutta on täällä edelleen ja oikein roppakaupalla. Ja asiahan on niin, että jos meitä vertaa niinkin jaloon ja funktionaaliseen olentoon kuin nensku niin etittämättä se ei tee nenskulle oikeutta. Toisaalta tullee aika jolloin joku löytänee meistä ns. nensku-tekijän...

Nenskut elivät ankarissa oloissa eikä heillä ollut tietoa esim. kuunpimennyksen oikeasta luonteesta. Tuntui varmaan kauhealta kun kuu alkoi vähetä ja muuttui lopulta oranssinruskeaksi. Eikun pakoon luolaan ja kauhistelemaan! Mitähän rituaaleja heillä lieneekään mutta kauhea kokemus sen on täytynyt olla, siis kuunpimennyksen.

Mutta joskus keskuudessamme tapaa todellakin nenskulaisuutta. Kukapa meistä ei olisi ollut pöydän ääressä väärään aikaan kun porukka pistää oikein nenskuiksi ja juttua ei saa irti sitten millään, on kuin sonnia lypsäisi. Siinä sitä ollaan kuin nenskut kuunpimennyksellä...  Että nenskutarallaa ja joo...

Miksi nenskuista on kuitenkin tärkeää porista? Asia on pelkästään akateemisen mielenkiintoinen ja se tulee olemaan jälleen esilä, edellinen “nensku-buumihan oli vuonna 2002.” Parhaillaan todellakin nenskujen dna-rakennetta selvitetään ja tuloksia on luvassa jossakin vaiheessa. Lisäksi nensku-tutkimus on ihmissuvun arvoituksen selvittämisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Ja  yksi tärkeä näkökulma on puhtaasti se, että ns. nenskutekijän löytyminen voi johtaa monella tavalla epäkorrekteihin ilmiöihin. Jos perimässämme todella on nenskua niin on myös selvää että joissakin sitä on 0.1% mutta joissakin sitä voi olla joa 5%. “Vive le difference”, sanoisi fransmanni… Asiaan tulee suhtautua kuitenkin kauhulla. Jokunen viikonloppu tästä päivästä sitten oli viikonlopun iltapäivälehdessä testi “Testaa onko pomosi psykopaatti.” Vaan entäpäs jos kohta löytyykin netistä testi vaikkapa otsikolla: “Testaa onko työtoverisi nensku?” Asia on myös niin, että nenskulaisuus ei välttämättä ole mitenkään paha asia!

Niin. Jos nenskulaisuus ei olisikaan pahasta. Oletetaanpa seuravaa: eräällä Jokinen nimisellä miehellä oli Mähönen niminen naapuri. Eivät he mitenkään hyviä kavereita koskaan olleet ja olipas joskus, aika useikin Jokinen manannut mielessään että: “Mähönen, se saatanan nensku!” Tällainen ajattelu osoittaa nykyihmisen perusluonteen ja on tietysti myös osoitus jonkinasteisesta suomalaisesta kateudestakin. Mutta jos Jokinen ottaisi hyvän jenkkiläläisen asen-teen niin hänen ajatuksenjuoksunsa menisi suurin piirtein näin: “Kappas Mähös-tä! Että oikein 2 prosenttia nensku-tekijää. Onhan se aina pitänyt itseään muita parempana ihmisenä… Mitenhän mina pistäisin nytten paremmaksi!?” Loppujen lopuksi amerkkalaisempi Jokinen on hyvin luterilainen tässä suhtautumisessaan. Meidän luterilaistenhan tulisi selittää kaikki lähimmäistemme asiat, ja nimenomaan huonommatkin teot ja asianhaarat, aina parhain päin. Well, well. Kristityksi kastetaan mutta luterilaiseksi kasvetaan. Kasvetaan ja antakoon siihen Pyhä Jumala meille armonsa! Ei se sen kummempaa ole eikä pidä olettaa liikoja; olkoon tässäkin yskinkertaisin mahdollisuus se todennäköisin.

Tosiasia on se, että tullee olemaan kahdenlaisia nensku-testejä, siis positiivisia ja negatiivisia. Loppujen lopuksi emme paljoa nenskuista tiedä… Käsitys on loppujen lopuksi hyvin monotypinen. Heihin milletää alkukantaisuutta, raakaa viettiä ja brutaalisuutta. Kuva nenskuista on muuttunut viimeisen viidenkym-menen vuoden aikana paljonkin. Yksi syy tähän on ollut kulttuurirelativismin kasvava vaikutus. Mutta mennänpäs siihten nenskutestiin! Luonnollisestikin nensku-testi olisi paljon sen tekijänsä näköinen. Se siis kuvaisi enemmän tekijän asenteita kuin sitä mitä nenskuus loppujen lopuksi oikein on. Jos halutaan nähdä nenskut negatiivisessa valossa on sen tekijä mitä suurimmalla todennäköisyydellä misantrooppi ja joka tekee nesku-testin etsien hyviä vaikuttimia on varmasti hyvin ihmisrakas henkilö. Jäämme siis odottelemaan ensimmäistä nenskutestiä

Kunnian päivien vuosipäivä

Kunnian  päivistä  on  aikaa  nyt  vuotta  ja  nyt  voimme  tarkastella  asioita  aika  tavalla  pitkän  perspektiivin  takaa.  Tietysti  näkökulmia  on  niin  monia  kuin  on  niiden  laatijoitakin  ja  historiankirjoitus  voi  olla  aivan  toista  vaikkapa  vuonna  2039  jolloin  tulee  kuluneeksi  100  vuotta  talvisodan  alkamisesta.  Yksi  asia  on  lienee  varma  sillin;  kaikki  talvisodan  veteraanit  ovat  silloin  kuolleet  ja  jatkosodan  veteraanejakaan  on  tuskin  enää  elossa.  Eräs  näkökulma  on  pitää  talvisotaa  varsinaisena  kansakuntamme  syntymänä.

Ja  millainen  oli  maamme  silloin  kun  talvisota  syttyi.  Olimme  ainakin  olleet  urheilevan  maailman  keskipisteenä  sillä  maasamme  piti  järjestettämän  XII  olympiadin  kisat  vuonna  1940.  Olimme  olleet  itsenäinen  kansakunta  kaksi  vuosikymmentä  ja  eläneet  kaikenlaisen  kasvun  aikaa.  Suurin  osa  suomalaisista  suurmiehistä  oli  elossa  ja  tulevat  vaikuttajat  elivät  kisällinvuosiaan.  Suomen  kirjallisuuden  käänteentekevä  mestarikirjailijamme  Aleksis  Kivi  oli  elänyt  varsin  läheisessä  menneisyydessä;  vuoden  1939  suomalaisilla  hänen  aikansa  oli  yhtä  paljon  matkaa  kuin  meillä  on  nyt  talvisodan  aikaan.

Raastavasta  kansalaissodasta  oli  aikaa  20  vuotta  ja  haavat  olivat  syvät.  Suomi  oli  urheilun  suurvalta  ja  monien  muisotissa  eli  Pariisin  vuoden  1924  kisojen muisto  kun  Suomi  oli  kisojen  toiseksi  menestynein  maa  itsensä  Pohjois-Amerikan  Yhdysvaltojen  jälkeen!  Suomi  oli  saanut  Jenkkilästä  resursseihimme  nähden  suuria  lainoja  jotka  se  oli  maksanut  aikanaan  ja  säntillisesti.  Noilla  rahoilla  oli  rakennettu  nuoren  valtion  infrastrukruutia  viisaasti  ja  harkiten.  Tämän  asian  amerikkalaiset  muistivat  pitkään…

Mutta  miten  niin  voidaan  sanoa  että  kansakunta  syntyi  talvisodan  aikana.  Sitenpä  niin,  että  kansalaissodan  luomat  haavat  paranivat  tai  ainakin  arpeutumista  tapahtui.  Kansakunta  oli  yhtenäinen  ja  kun  katsoo  kokonaisuutena  sodan  vuosia  1939-1945  näemme  sen,  että  sotaa  käyneistä  ja  sen  hävinneistä  maista  Suomi  on  erityistapaus.  Kokonaisuutena  vuodet  1939-1945  ovat  kunnian  vuosia,  mutta  aivan  erityisesti  talvisota  nousee  aivan  erityiseen  arvoonsa.  Ruotsalaisilla  ei  ole  mitään  siihen  verrattavaa  historiassaan.  Saksa  on  ikuisiksi  ajoiksi  tahrannut  historiansa  Kolmannen  valtakunnan  ja  Hitlerin  myötä.  Italialaisia  on  vaikea  sijoittaa mihinkään  kategoriaan  ja  Mussolini  toilailuineen  on  vain  yksi  hölmö  keisari  jatkumossa  “Ab  Urbe  Condita”  eli  historiassa  joka  alkaa  Rooman  perustamisesta.  Talvisodan  kunnia  nostaa  Suomen  suurten  kansankuntien  joukkoon,  ja  sillä  on  sama  merkitys  kuin  Yhdysvaltalaisilla  on  heidän  kansalaissodallaan.  Heille  kansalaissota  on  nimen  omaan  kansakunnan  synty.

Yhdestä  asiasta  pitää  kuitenkin  olla  huolissaan  ja  se  on  nimenomaan  siinä,  säilyykö  talvisodan  kunnia  ja  muisto  tulevissa  sukupolvissa.  Jääkö  se  vain  kuriositeetiksi  sotahistoriassa  vai  elääkö  sen  muisto  aivan  oikeasti?  Vastauksen  löydämme  ns.  Itsenäisyyspäivästä.  Sen  viettäminen  on aivan  erikoislaatuinen  asia  kaikki  mittapuut  huomioon  ottaen.  Se  ei  ole  sama  asia  kuin  amerikkalaisten,  siis  Barack  Obaman  kansan, yhteiskuntausko.

Suomalaisena  itsenäisyyspäivänä  julistamme  ihan  oikeasti  sitä,  että  kansamme on  ollut  aivan  erityisen  varjelun  alaisena.  Näin  on  ja  se  pitää  sanoa  rohkeasti  ääneen.  Joka  väittää  vastaan  niin  katsokoon  vaikka  virsikirjaamme  ja  vaikkapa  virsien  “Siunaa  ja  varjele  meitä”  ja  “Suomalainen  rukous.” 

Porinaa salaattivirsistä.

                                

Nykyinen virsikirjamme on ollut käytössä jo 20 vuotta. Se sisältää monia yleviä, jopa taivaallisiakin virsiä. Joukossa on kuitenkin muutamia varsin naiveja, jos kohta kauheitakin tekeleitä. Yksi hyvin pateettinen ja kyseenalainen virsi on numero 473, tuo atriavirsien osastossa oleva “salaattivirsi.”

Mutta eikös se ole suosittukin!? Onhan se, ja mitä isompi viskaali on paikalla ja mitä tärkeämpi kirkon tilaisuus oiin saletimpaa on, että tuo kaikkien salaattivirsien äiti kyllä silloin lauletaan. Porukka on vakava ja pateettis-koomisen näköinen, aivan kuten natsipomot oopperaassa jos hieman ilkeästi sanoo.


Tänään kokonnuutaan hiippakunnittain teeman “Yksi, yhteinen paimenvirka 20 vuotta” merkeissä. Turussa päivän aloittaa palvos kansallispyhätössä. Sitten mennään Turun kristilliselle syödään ja jos ruokavirsi lauletaan niin se ollee juuri 473. Lunssin jälkeen alkaa sitten puhekyllästeinen ohjelma, mm. Turun piispa Kari Mäkinen puhuu pappeuden syvimmästä olemuksesta. Raportoin päivän tapahtumista lähipäinä.  
Vanha virsikirja vuodelta 1701 sisälsi yhden virren otsikon “Terveydestä” alla. Sen kuudes säkeistö on puhutteleva vielä ja erityisesti tänäpänäkin:
Ei ole patettista jorinaa. Tuon kun loikaset niin menee alas vaikka rasvainen villisika tyyliin Obelix gallialainen…

Tämän porinan tarkoituksena ei ole ollut suinkaan pilkata salaatin ystäviä, jääköön pieneksi kiukunpurkaukseksi. Mutta mikä tekee tuosta virrestä niin pateettisen. Onhan sanat peräti psalttarista mukaillut? Ja eihän psalmissa 145 periaatteessa ole mitään vikaa. Ongelma on ensinnäkin siinä, että se on tuollainen lyhyt tokaisu joka on otettu keskeltä psalmia ja teetetty tilaustyönä Niilo Rauhalalla. Yleensäkin nämä virsikirjakomitean tilaustyövirret ovat aika pateettisia. Oma lukunsa näiden pateettisten tilausvirsien suhteen on numero 525, mutta sitä ruodimme joskus tulevina vuosikymmeninä… Mutta nyt psalmiin 145 ja jakeisiin 15-16.

Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.

Yksi tärkeä asia siitä myös puuttuu; siinä ei mainita Jeesuksen nimeä. Siinä puhutaan toki vanhatestamentillisesta Jumalasta mutta…. Rauhala on käyttänyt tilaustyönsä pohjana jakeita 143:15-16. Kyseinen psalmi jatkuu muuten näin:

Herra on kaikessa oikeamielinen,

Kontrasti vanhaan ja oikeampaan ruokavirteen on myös sävelmän tasolla. Louis Bourgeoisin sävelmä 472b, tuo Geneven psalttarin helmi, ei todellakaan ole mikään pateettinen tekele.

Neljäseitenkolmosessa on paljon teennäistä manööveriä ja onpa perusteltua sanoa siitä tulleen kirkkomme “pakkojatsia.” Niin teennäinen se on, että joskus on ollut melkein pakko sanoa, että “otetaansas 472 pursuaalla päälle jotta pääruokaankin voi käydä käsiksi.” Ja sitten syödään ja valitellaan ruuansulatusvaivoja…

Virteen 472 on olemassa muuten toisenlaisetkin sanat, mutta ei pidä antaa moralisteille liikaa kauhistelemisen aihetta. Puhutaan niistäkin joskus tulevina vuosikymmeninä. Sanotaan niiden olevan hieman “rabelaismaisen naturalistiset.”

Valitettavasti en pysty osallistumaan juhlapäivälliselle illalla… Meinaan siellä ne parhaa jutut yleensä, jos ei ole tunnelmaa aivan väärälä ruokavirrellä pilattu.

Paremp’ leivän palainen / Terveydes’ ompi, / Kuin kaikk’ kulta yltäinen, / Koska tauti syöpi; / Koskan taidan tarpeeksen’ / Syödä paitsi kivun, / Niin mä herkun halpaisen / Annan hillit’ himon.