Mietteitä kirjan ”Nuori Luther äärellä” Vol 3

Paholaisista  ja  taikauskosta.   

Niinpä niin! Mitä sitten on taikausko? Jos aitoluterilaiseen tapaan hylkäämme opin pyhimyksistä ja Neitsyt Marian palvonnasta niin silloin suuri osa kristikunnasta on taikauskon vallassa. Näinköhän tuo sitten olisi? Martti oli nuorempana, aikansa tapaan taipuvainen pyhimysten palvontaan ja myöhemmällä iällään hän kirjoitti myös kirjan nimeltä ”Magnificant” eli Marian ylistyslaulu. Martti väitti seurustelevansa päivittäin paholaisen kanssa ja onpa hänellä epäilty, ja hyvin vankoin perustein vieläpä, olleen hallusinaatioita.

Martti oli oman aikansa lapsi. Martin kotiseudulla Eislebenissä monet uskoivat noitiin ja poltergeist-ilmiöihin. Talonpojat ja kyläläiset hakivat turvaa kirkosta niin yliluonnollisia ilmiöitä kuin luonnonvaarojakin vastaan. Tarinat mustasta surmasta, joka oli tappanut kolmanneksen Euroopan väestöstä, pitivät myöhemmät sukupolvet tietoisina elämän epävarmuudesta ja saivat heidät kauhistumaan jokaista leviävää kulkutautia. Talonpoikaiselämässä ja Martin isän harjoittamassa kaivostoiminnassa oli paljon riskejä. Pelossa elävät ihmiset rukoilivat pyhimyksiltä kaikkea mahdollista apua. Kaivostyöläiset rukoilivat suojelijaansa Pyhää Annaa, Neitsyt Marian äitiä. Hurskaat pelkäsivät tuomitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa ja toivoivat pyhimysten suojelevan heitä. Paholaisen torjumiseksi myös vastasyntynyt Martti kastettiin muutama tunti syntymänsä jälkeen.

Ennen kaikkea tuon ajan ihmiset pelkäsivät paljon pahaa ja äkillistä kuolemaa. Suuri kauhun aihe oli se, että kuolemaan ei oltaisi valmiita. Ihmiset ymmärsivät tuolloin kuoleman katolisen uskon pohjalta: se oli portti tuomioistuimen eteen. Kuolemaan olisi siksi valmistauduttava huolellisesti, äkillinen kuolema veisi ihmisen Kristuksen eteen valmistautumattoma. Tuomiota ajatellessa menettivät kaikki maalliset asiat merkityksensä. Iankaikkisen elämän vuoksi oli siksi tarvittaessa uhrattava ajallinen elämä ja vaikkapa noustava vastustamaan mahtavia.

Mutta mikä selittää sitten Martin paholaisennäöt? Skitsofreniako? Joka onkaan nähnyt John F. Nash Juniorista kertovan elokuvan ”Kaunis mieli” tietää mitä tässä ajetaan takaa. Kyllä ihminen varmasti harhoja näkee jos niitä oikein haluaa, ei siinä mitään. Itse en ole koskaan saanut mitään näkyä tai ilmestystä. On toki sattunut jotain asioita joita ei oikein voi selittää sattumaksi tai juuri muuksikaan, mutta niihin ei ole liittynyt mitään paranormaalia. Kyse on vain ollut liian pienistä todennäköisyyksistä. Itsenäisyyspäivän saarnassani vuonna 2005 käsittelin tällaista asiaa. Tänäänkään en usko pelkkään sattumaan tuon asian suhteen.

Mutta Marttipa paholaiseen usko ja sen näkikin. Ei kai hän muuten olisi väittänyt että paholaisen saa toimintakyvyttömäksi jos sitä pieraisee sieraimeen.

Että mikäs sitten on hävittänyt paholaisen? Päästikö Martti viimeisinä päivinään senkaltaisen rähikäis-turakaisen että viimeiset noin 450 vuotta on saatu elää suhteellisen rauhassa?

No asia on varmaankin niin että ihminen todella näkee sellaista mitä hän haluaa. Ja Martti saattoi hyvinkin olla hallusinaatioherkkä mies, ehkä näkyjä näkevä skitsofreenikkokin. Hän on kaukana siitä hahmosta jona monet kirkasotsaiset uskovaiset häntä pitävät. Olen sanonut sen ennekin ja sanon vielä uudelleen: jos Martti tulisi kylään tai vaikkapa seuroihin niin aivan ensiksi jouduttaisiin lähtemään varsin kiusalliselle ostosreissulle lähimpään kauppaan.

Eri asia sitten onkin se onko sitä paholaista olemassa ja miten hän tänään oikein toimii. Ja vaikka paholaisia ei enää näkyisikään niin kyllä ihminen on loihtinut esiin aivan uusia demoneja ja taikausko on saanut aivan uusia ilmenemismuotoja.

Lopettelen nyt nämä porinat Erik Homsburger Erikssonin kirjasta Nuori Luther toistaiseksi.

Mietteitä kirjan ”Nuori Luther äärellä” Vol 2

Mennään uudelleen Erikssonin kirjan herättämiin ajatuskulkuihin.

Tuodaanpa esiin ainakin muutama ajatus: 

1) Tuleeko uusi uskonpuhdistus? 

2) Missä vaiheessa tarvitaan uudistusta? 

Luther laittoi liikkeelle vallankumouksen jota hän ei enää voinut hallita. Lopulta papit saavat syyttää itseään kun opettivat kansan lukemaan. Sen jälkeen minkään yhtenäiskulttuurin haaveelle ei enää ollut sijaa. Tietysti voidaan puhua ns. luterilaisuuden puhdasoppisuuden ajasta, mutta kansalla oli oma elämä ja opetuksensa kirkkokurista huolimatta. Jo varhainen uskonpuhdistuksen pääuomien muotoutuminen todistaa väitteen oikeaksi; jos raamattu oli ohjeellinen lähtökohta niin sitä voitiin tulkinta miten vain. 

Murheellista oli että ensimmäisen sukupolven aikana riitaannuttiin niin tärkeästä asiasta kuin ehtoollisesta. Luther ja Zwingli todellakin puhuivat eri kieltä. Itse Martti riitaantui lähes kaikkien kanssa ja taisipa Philip Melanchton olla ainoa joka oikeasti ymmärsi ja sieti Martin vaikeaa luonetta. Omistan vanhan koulutaulun jonka olen restauroittanut ja kehystyttänyt jossa Luther soittaa luuttua ja lapset laulavat. Vaimo istuu ja neuloo ja takana pöydän ääressä istuu Melanktooni kädessään kolpakko jossa on hiukkasen epäilyttävän näköistä kuahajuomaa. Pitäisi muistaa myös se asia, että kirkkomme päätunnustuskirjan, Augsburgin tunnustuksen, kirjoitti juuri Melanktooni. Toki Martti sen hyväksyi. CA eli Confessio Augustana liikkuu kyllä yleisillä linjoilla, ei siis ihme. 

Lopulta herääkin siis kysymys mikä olikaan varsinainen uskonpuhdistus, oliko toista uskonpuhdistusta, ja tuleeko kolmatta? Kiiltokuvamainen ajatus uskonpuhdistuksesta on siinä että Martti löysi vanhan perustotuuden, ”yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden.” Luther ei itse katsonut eronneensa katolisesta kirkosta ja hän oli, seikka jonka hänen seuraajansa ovat usein halunneet hämärtää, tulinen maailmalopun saarnaaja. Luther on todellakin liian monipäinen ja todella vaarallinen henkilö vielä tänäänkin.

Ja mikäs se toinen reformaatio, toinen uskonpuhdistus sitten olikaan? No sillä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa. Osa Melanktoonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. Nämä ns. filippistit pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin olisi muka luotu hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle, todella kristilliselle elämälle. Tämän tutkimuksessakin ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka.

Mutta entäs se kolmas uskonpuhdistus sitten? Pietismi ei sitä ollut eivätkä suomalaiset herätysliikkeet. Ehkä se on aina korkeammassa kädessä. Ja jos luterilaisia olemme niin saamme ajatella että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin haluaa. Ja toisaalta aina missä saarna- ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta. Ja uudistusta tarvitaan aina.

Tämä välijuonne oli tarpeen käsitellä ennen kuin paneudumme enämpi nuoreen Lutheriin... Noin syko-sosiaalisesti meinaan…

Mietteitä kirjan ”Nuori Luther äärellä” Vol 1

Nyt tuli sitten luettua oikein perusteellisesti Erik Homsburger Erikssonin kirja Nuori Luther. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo melkein yhdeksän vuotta. Enkä tainnut silloin päästä edes aivan loppuun. Kirjahan on paneutuu Lutherin sisäiseen maailmaan aina noin vuoteen 1526 saakka. 

Eriksson lähtee liikkeelle pääteoriansa pohjalta, ja sehän on tunnettu ns. psykososiaalisten kriisien teoriana. Eriksson myöntää auliisti Lutherin olevan poikkeuksellinen persoona, suurmies, joka kulki omia teitänsä. Jotenkin kuikin jää kaiken jälkeen varsin epämääräinen olo; voiko asiaa sittenkään selittää näin. Jotain lisävaloa Lutherin persoonan arvoitukseen Erikssonin klassikko joka tapauksessa tuo. Luther oli hyvin vahvasti, siitä huolimatta että hän on uuden eurooppalaisen ihmisen edelläkävijä, keskiajan lapsi.

Perusajatus

Ja mikähän se sitten olisi? Kirjan uudempi lukeminen vahvisti sitä vakaata päätelmää että luterilaisuus ja Luther tulee erottaa toisistaan. Mutta siihen perusajatukseen sitten... Perusajatus on luonnollisesti se, että Luther ei selvinnyt mistään kriisistä kunnolla. Toisaalta Eriksson arvostaa sitä että Luther pystyi vielä ”vanhalla iällä” solmimaan avioliiton ja tulemaan isäksi. Olen itsekin, kuten Luther, tullut isäksi 40-vuotiaana. En kylläkään pitänyt itseäni vanhana miehenä, mutta mitta-asteikko oli ehkä erilainen noin 500 vuotta sitten. Sitä paitsi Martti oli kokenut ja tehnyt aika tavalla enemmän kuin meikäläinen, ei meistä voida puhua samana päivänäkään. Luther kirjoitti pääteoksensa ennen vuotta 1526 ja kaikki mitä hän tuotti sen jälkeen ei yllä samalle tasolle... Siis hänen luomisvoimansa ehtyi perheen perustamiseen ja sairastumiseen. Luther kärsi masennuksesta. Eriksson päättää arviointinsa jokseenkin vuoteen 1526. Mielestäni hän ei aivan sano ääneen yhtä asiaa: kun Luther aloitti normaalin sukupuolielämän hävisi tällöin myös paras terä hänen luovuudestaan! Jos Luther olisikin avioitunut jo vuonna 1524 ei meillä siis oli luterilaisuuden ”pääteosta” nimeltä SIDOTTU RATKAISUVALTA. Ja silloin meillä ei olisi ehkä ns. luterilaista umpikujaa joka voidaan määritellä vaikkapa näin:

Luterilainen umpikuja ja J-15

Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman äärellä:

Room. 10: 12-18

Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.), äärellä. Kyse on siitä, kuinka löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis mallivastauskin annetaan. 

Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan tiivistää viiteenntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.” 

Tuon lauseen ympärille piti selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos ei tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä J-15. Nuo viisitoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla päästään ulos luterilaisesta umpikujasta.

Uskonpuhdistusko vain yhden miehen oikkujen tulosta?

Niin! Tällaiselta ajatukselta emme voi välttyä. Mutta jos se olikin Jumalan suuri suunnitelma niin entäs sitten? Mutta yksi asia joka tuli mieleen niin monta kertaa Erikssonin klassikkoa tavatessa on juuri tämä: ”Luterilaisuus ja Luther” ovat kaksi aivan eri asiaa. Tämän tuo myös esiin Eriksson vaikka ei kaikkia ajatuskulkuja loppuun kehittelekään. Tarvitaan lisäporinoita ja lisää luettavaa. 1960-luvulla teologiaa opiskelleet varmasti tuntevat Erikssonin kirja vaikkeivat ole sitä lukeneet. Nyt lähes 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen (Young Man Luther. A Study in Psychoanalysis and History. 1958) kirja olisi hyvin ajankohtainen ja siitä pitäisi saada uusi pianos jos kerran sitä ei löydy kissojen, koirien eikä netin kautta. Mutta niinhän se on aina ollut suurten aarteiden kanssa. Moni niistä puhuu mutta harvalla se on! Tässä suhteessa olen ainakin onnekas…

Wallin-päivä

Kohta on taas aika kaivaa kirjahyllyn uumenista opus nimeltää  ”Matkoilla musulmaaninen mailla.” Kirja inspiroi aina vuoden vähävaloisampaan aikaan. No kirja nimi on oikeasti ”Tutkimusmatkoilla arabien parissa.” Haave täydellisestä Wallin-päivästä elää.

Kerran toteutin osan haaveistani Wallin-päivän suhteen. Aloitin saunan lämmityksen jo hieman aamukuuden jälkeen. Ulkosaunassa oli todella tunnelmaa kun ulkona oli vielä täysipimeä ja täydenkuun rippeitä. Sauna olikin kylykunnossa jo puolilta päivin. Wallinin matkakuvauksen ruoka-, ruokailukohtaukset inspiroivat aina kun niitä vain hiukankin silmäilee. Ja kuinka pienellä vaivalla voikaan loihtia piiriinsä Orientin ja beduiinien elämän. Kokeilkaapas itse: taatelia, lapinrieskaa, kirnuvoita, appelsiineja ja minttuteetä ehkä tummaa kahviakin. 

Jos saunassasi on vielä kylpyamme niin sitä parempi. Näin saa helposti vaikutelman itämaisesta kuumuudesta ja virvoittavan veden voimasta. Ja uskokaapas tai älkäätte niin lumi tuo aivan uuden elementin tähänkin. Sitä paitsi aavikko on yöllä varsin kurja paikka, etenkin aamuyöstä. Saharassakin voi usein olla jopa -8 selssiusta. Siellä onkin syytä kaivautua aivan hiekkaan. Wallin kuvaa sitä millaista on aavikon kaste; vaatteet ovat aivan litskut ja olo lähinnä toimintakyvytön.

Mutta nämä olosuhteet luovat aivan loistavan pohjan viettää muutama tunti orienttilaisessa, hyvin rentouttavassa joutilaisuudessa. Suomalaisista leivistä Lapin rieska vastaa parhaiten Wallinin matkoillaan syömää leipää. Voi saa aivan uuden ulottuvuuden kun sen sulattaa kattilassa ja kun rieskanpaloja kastelee voisulassa. Taatelit ja minttutee kruunaavat vaikutelman. En kuitenkaan sortunut Wallinin kuvaaman beduiinin mieliteon uhriksi juomalla neljänneskilon voisulaa noin vain yhdessä hutakassa. Tuleville vuosille jäi vielä paljon tekemistä. Voisi joskus pystyttää ”beduuniteltankin” ja kutsua ystäviä mukaan. Kamelit voisivat kyllä olla vähän vaikeampia järjestää...

Kamelista Wallin muuten herkeää puhumaan näinkin runollisesti: ”Se on samalla kohtuullisin ja ehkä myös kohtuuttomin eläin maailmassa ja siinä suhteessa, niin kuin monessa muussakin, herransa, beduiinin kaltainen. Sillä kevätlaitumien aikana – jolloin sen herra makaa liikkumattomana teltassaan ja kaiket päivät vain juo maitoa ja voita ja teurastaa lampaitaan vierailleen – kameli usein käy yksin ilman paimenta erämaassa vain syöden ja laiduntaen sekä päivin että öin. Sen sijaan kesällä ja alkutalvesta, jolloin erämaa on lakastunut, beduiini lähtee kaupunkiin etsimään rahtauksia ja saa siellä useimmiten päivät pitkät vain tyytyä laipäpalaseen ja vähiin taateleihin. Silloin kameli saa kuluttaa kyttyräänsä.” Mutta näinhän se on.

Työ työnä ja lepo lepona. Paljon olisi meillä opittavaa beduiineilta. Wallinin kirja on tässä suhteessa korvaamaton kuvaus.

Pietismus - II osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus”.

Kukapa ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirjahan on varsin tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hurskaita toiveitaan. 

Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle... Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Sellaista pietismin muotoa joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?

Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään? 

Mutta asiaan: ehdottomuus on viehättävä voima ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään uutta liikettä joka voisi vastata niin monen toiveisiin ja vaatimuksiin. Raamattu on käännetty uudelleen, uusi virsikirja on ollut jo käytössä 20 vuotta, jumalanpalvelus on uudistettu, rippikoulua on uudistettu ja toimitukset on uudistettu. Vaan onko näillä uudistuksilla tavoitettu juuri mitään? Otsikoissa on tätäkin kirjoitettaessa ja luettaessa vain kirkon kiihtyvä jäsenpako. Mutta ettemme vain syyllistyisi uuspietistien tapaan kirkon johtajien arvosteluun on todettava juuri se, että Suomen kirkko on kuin todellakin virren 165 sanoja mukaillen ”suuri ihme”. Ja sen johtajat ovat tehneet ihmeitä pitäessään natisevan rakennelman edes joten kuten kasassa. 

Muodolliset uudistukset, joihin kaikki edellä mainitut kuuluvat, eivät ole tuoneet uutta eloa kirkon elämään siinä määrin kuin toivottiin. Missäpä on vaikkapa se kirkkoherra joka voisi sanoa: ”Meidän seurakunnassa jumalanpalvelukseen osallistuminen on noussut viime vuonna noin 20 prosenttia. Joku sanoo: ”Onhan meillä Tuomasmessu!” Tuomasmessu on kuitenkin pitkälti city-ihmisten tunnelmointitilaisuus.

Missä on pappi joka voi sanoa saaneensa edes yhden seurakuntalaisen lukemaan raamatun läpi yhden vuoden aikana? Jos rippikoulu on menestystarina niin miksi vaikkapa joulukirkosta ja pääsiäisaamun palveluksesta puuttuu lähes tyystin ikävuosien 17-30 edustajat?

Jumala ei ole kuollut, eikä kai vielä kirkkokaan. Tapa puhua Jumalasta on vain suurelta osin kuollut. Mikään vanha ei voi tuoda uudistusta eikä muodinmukainen uudistus. Tarvitaan jotain uutta. Käyttäkäämme siitä vaikkapa nimeä METAPIETISMI.

Mitähän tuo metapietismi sitten pitäisi sisällään? Ehkä voimme lähestyä vaatimusta aluksi siitä mitä se ei voi pitää sisällään, mutta mitä sen kuitenkin täytyy pitää sisällään. 

I Se ei voi ensinnäkään pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä. 

II Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset.

III Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily.

IV Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja.

V Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima.

VI Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön

VII Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta. 

Etsimmekö mahdollisesti jotain tutun kuuloista sanaa? Taidamme etsiä! Kyseessähän olisi todellinen paradoksien paradoksi, todellinen metaparadoksi. Mutta eikös se olisikin todella luterilainen juttu, jopa metaluterilainen?

Toisaalta voimme lähestyä metapietismiä myös toisesta näkökulmasta. Mitkäpä olisivat metapietismin opilliset korostukset tai jopa erityispiirteet?

I Raamattu jälkeen kriittisen tutkimuksen olisi tietysti kaiken lähtökohta. Äärimmillään tämä tarkoittaisi vaikkapa piispan puhuttelussa olleen modernin eksegeetin ja jonkun uuspietistisen arkkityypin henkis-hengellistä risteytystä.

II Opillisesti herätys olisi tiukka tai varsin väljä. Ehkä kuitenkin paradoksit loisivat siihen väljyyttä, mutta juuri käsittämättömässä mahdottomuudessaan ne olisivat kaiken käsityskyvyn ulkopuolella ja siksi tiukkoja.

III Ehdottomuus näkyisi vihertävänä vaatimuksena, myös vaatimuksena yksinkertaisempaan elämäntapaan, mikä paradoksaalista kyllä vaatisi ihmiseltä enemmän ponnistelua arkipäivän tarpeiden hankkimiseksi.

IV Metapietismi olisi verkottunut järjestelmä. Verkottuminen juuri estäisi pysähtymisen ja siksipä kaikilla olisi mahdollista tuoda siihen jotain.

V Metapietismissä olisi jatkuvan vallankumouksen vaatimus. Se olisi enemmän ja pohjimmiltaan trotstkilainen kuin stalinistinen. Sen johtajat olisivat enemmän lumipalloja kuin napoleon-tyyppejä.

Kolmanneksi on todettava se, että metapietismin ohjelma on vain 

reunahuomautuksia Spenerin läpyskän viimeiseen neljännekseen. Spenerhän peräänkuuluttaa muutamia perusasioita joita esimerkiksi ovat:

I Raamatun aseman korostaminen ja sen lukemisen ja tutkistelun tärkeys. Jokaisen papin tulee lukea raamattu läpi joka vuosi ja patistella seurakuntalaisiaan samaan...

II Saarnaviran ja yleisen pappeuden tärkeä yhteys. Hyväkin pappi epäonnistuu jos ei saa tukea seurakunnaltaan.

III Papiston koulutus ja saarnataito. Suuri suomalainen saarnakirja oli todellinen floppi.

IV Teologian opettajien spiritualiteetti kasvattavana esimerkkinä. Kaipaamaan jää Timo Veijola-vainaata. Hän se otti ja ripitti leipäpapit Saarnaaja-luentojensa aluksi, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle mitään vastaan.

Spenerin Pia desideria on kuitenkin vaarallinen kirja. Jälleen yksi paradoksi, hyödyllinen ja vaarallinen. Siinä on iduillansa kaikki se uuspietistinen louskutus jota tänäänkin saadaan kuulla. Siinä on todellakin kaiken suvaitsemattomuuden siemen. Se ei ole myöskään kristillistä kasvua tukeva ja siihen rohkaiseva jyrkässä pyhyysvaatimuksessaan. Tästä esimerkkinä ne kaikki vaatimukset jotka se asettaa teologian opiskelijoille. Miten voi joku aidosti nuhdella syntistä ihmistä ellei ole itse tehnyt syntiä? Juopolle on turha puhua raitistumisen vaatimuksesta kotikalja-kokemuksella. Kannon nokassa istuvalle ja itsemurhaa hautovalle metsurille on turha mennä heittelemään sitaatteja vaikkapa roomalaiskirjeestä. Parempi on lähteä liikkeelle vaikkapa petteröössi-röyhyistä kunnon karvaperse-mentaliteetilla. Mutta koska Pia desideria on itsessään paradoksi sopii se myös metapietismin yhdeksi lähtökohdaksi.

Viimeiseksi voimme lähestyä metapietismin ohjelmaa kahden huonon ja formalistisen aforismin kautta.

Leipäpappi on olosuhteitten ja aina oman aikakautensa säälittävä umpikuja. Jälkiuunileipäpappi on edellisen vastakohta.

Lukemattomat kirjat ovat hyödyllisiä lukemattomille ihmisille juuri lukemattomuudessaan.

Kirkon ja teologisen tiedekunnan suhde on määriteltävä uudelleen ja tohtoritehtailu on välittömästi lopetettava. Tätä mieltähän on itse Marttikin Isossa katekismuk-sessaan. Teologian tohtoriksi ei saisi edes havitella jos ei ole ollut viittä vuotta rehellisissä papintöissä tai vyön alla 12 rippikoulua konfirmoivana pappina. Mitä kirkkomme on hyötynyt ”viikonlopputohtoreistaan” jotka saavat paistatella yhden viikon Kotimaa-lehden palstoilla, mutta ovat sen jälkeen kuin nurkkaan heitetty rätti, tai kuin Marja Shemeikan talossa kun ”uusi vaimo” taloon tuli. 

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin virsi Geneven psalttarista. Psaume 42.