Lisäporinaa Joosef-kertomuksesta

                                      

Mutta pitäisi puhua vielä Joosef-novellista. Rakentavinta olisi puhua sukulais-dynamiikasta sillä tuo kertomus sisältää paljon sielunhoidollista potentiaalia jota ei osata hyödyntää. Mutta jospa kuitenkin puhuisimme taloudellisista tekijöistä ja niistä seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta. Kertomus on aina kertomus ja Joosef-novellissa on aina fiktiivistä materiaalia mukana, mutta on siinä paljon muutakin. Aivan aluksi on mentävä taustoihin ja muihin tekijöihin.

Kun Egyptissä eli, vaikutti ja hallitsi varsinainen pyramidinpystyttäjien dynastia oli Rooman kaupungin perustamiseen vielä matkaa 1900 vuotta ja maa oli maailmanmahti ja sivistysvaltio. Kyseessä oli neljäs dynastia vuosian 2613-2494 e.a.a. Sen faaraoita olivat Sneferu, Khufu, Djedefra, Khafra, Menkaura, Shepsefkaf ja Djedetptah. Yhtä kaikki oli Egypti kuten kreikkalainen historioitsija Herodotos sanoo Niilin lahja. Egypti eli Niilin lahja eli kaikki mitä maassa tapahtui oli mahdollista vain Niilin ansioista. Niili tulvi vuosittain ja lannoitti kaikki pellot hedelmällisellä lietteellä. Niilin tulvat eivät olleet joka vuosi samanlaisia joten saattoi olla katovuosiakin. Tuossa maassa saatiin aina kaksi satoa viljaa ja joskus ehkä kolmaskin. Että voisi olla useampi tuottoisa vuosi ja jopa seitsemän tuottoisaa vuotta peräkkäin on ihan mahdollista. Kysehän on siitä, että maapallon säätila riippuu niin useasta tekijästä. 

Jos Niilin lähteillä on kuivaa niin vettä ei jokeen riitä. Pitää myös ottaa huomioon se, että kyseinen joki on suurjoeksi varsin kapea, ja esimerkiksi Amazonin vesimäärä on 40 kertaa Niiliä suurempi. Vaihtelua on aina ollut ja on mahdollista että useampaa hyvää vuotta on seurannut useampi huono vuosi. Seitsemän on vain niin mukavaja symbolinen luku entisaikojen kirjoittajille että sitä on ollut mieluisaa käyttää. Kaiken lisäksi pitää muistaa että Toora eli se mitä käsitämme viideksi Mooseksen kirjaksi on juutalaisten kansalliseepos ja myös sankarieepos. Eeposten tapana on liioitella ja paisutella monia asioita

Viljan varastoiminen on ollut kautta aikojen tärkeä osa kulttuurien kehittymistä. Se ei ole menettänyt merkitystään ja tärkeyttään vieläkään. Mitään viljavarastoja ei tänä päivänä ole olemassakaan ja jos nyt tulisi kato koko maailmaan niin olisimme todella suuressa pulassa. Maassamme pitäisi säilöä viljaa vaikka se vahingollista ruokaa onkin huomattavammassa määrin kuin nyt tehdään. Ainakin pitäisi olla kolmen vuoden varastot. Tällaisia varastoja ei tarvitsisi tehdä keskusjohtoisesti vaan hyvä ratkaisu olisi varastoida viljaa siellä missä sitä tuotetaankin eli maatiloilla. Hajautettu ratkaisu on aina paras ratkaisu ja tulee myös halvimmaksi ratkaisuksi. Ja yksinkertaisuus olisi tässäkin hyvästä. Puurakentaminen kannattaa oloissamme ja kyllä kissat pitävät pienjyrsijät loitolla jos viljamakasiineihin laitetaan sopivat käyntikolot… Joosef-novellilla on meille paljon opetettavaa jos vain haluamme sen meitä opettavan. Mitä vanhempaa opetus on, niin sitä luotettavampaa se myös on, eikä ilman muuta ja pääsääntöisesti, vaan aivan varmasti. 

Mutta oliko Joosef kissojen ystävä? Siitä emme tietystikään saa mitään viitteitä itsestään Joosef-novellista. Mutta kyllä viisaat miehet ovat aina kissoista pitäneet ja Egyptissä ei kissan vihaaja voinut yksinkertaisesti päästä niin merkittävään asemaan kuin Joosef pääsi. Myöhemmin ovat juutalaiset katsoneet kissoja vähän karseasti ja se johtuu heidän myöhemmistä kokemuksista tai luulotelluista kokemuksista Egyptinmaassa. Nyky-israelilaisten suhtautuminen kissoihin on aika tavalla kontroverssi, sillä kissaan liittyy liian paljon arabialaisia mielikuvia. Tämän voin sanoa kokemuksistani jotka sain matkalla Juuttaanmaalla vuosina 1984-85. Tietysti kokemukseni voi olla varsin subjektiivinen, niin kuin se varmasti osaltaan onkin…

Aina kiehtova Joosef-kertomus

                                     

Kun Vanhan testamenti ns. Joosef-kertomusta ryhtyy lukemaan niin se on sitten sellaista menoa että juttua ei todellakaan voi jättää kesken. Aivan varmasti jutulla on historian kaukaisessa hämärässä jokin todellisuuspohja, mutta siihen on sitten lisätty paljon erilaista ennen kuin ensimmäinen Mooseksen kirja on jähmettynyt nykyiseen muotoonsa. Pohjana on ollut varmasti ihan kertomuksellinen kertomus yhdestä suvun ja heimon kanta-isästä.

Ensimmäisen kerran Joosef tuli minulle tutuksi alaluokilla uskonnonhistorian kirjassa. Nuo kertomukset jotka tuossa kirjassa kerrottiin olivat aika tarkkaa lapsille suunnattua epigoniaa. Lapsia kertomus puhuttelee jännittävällä ominaismaullaan ja aikuisille siinä on monia puhuttelevia motiiveja jotka menevät niin syvälle tajunnan alimpiin kerrostumiin kuin vain mahdollista. Yksi näistä motiiveista on veljesviha. Toinen yhtä vaikuttava asia on anteeksiantamus. Sitten on vielä jotain elämääkin suurempaa.

Joosefilla on tässä kertomuksessa karismaa ja todella paljon ns. pomotusominaisuuk-sia. Joosef on vielä kaiken lisäksi unienselittäjä, eräänlainen tietäjä. Moni kirkasot-sainen raamatunlukija ei tiedosta sitä millainen viritelmä Jaakobin poikien kokoonpano oikein on. Jaakobhan oli joutunut hankkimaan lapsia naisen, Laabanin vanhemman tyttären Lean kanssa jota hän ei oikeasti rakastanut. Jaakobin suuri rakkaus oli Raakel. Jaabobin kaksitoista poikaa syntyvät neljästä naisesta. Ruuben, Simeon, Leevi ja Juuda ensimmäisestä hedelmällisyykaudesta ja Isaskar ja Sebulon toisesta. Lean orjattaren lapsia, Jaakobin siitältämiä ovat sitten Gad ja Asser. Dan ja Naftali ovat Raakelin orjattaren Bilhan synnyttämiä. 

Viimeiseksi tulee Raakelkin raskaaksi ja synnyttää ensin Joosefin ja sitten vielä Benjaminin. Raakel tosin kuolee Benjaminin synnytykseen. Ei nyt ihan mikään Abdul-Aziz ibn Saud tämä meidän Jaakob sentään ole, mutta ihan kunnioitettava saavutus 12 poikaa on. Kaiken lisäksi noilla pojilla on kuvauksen lisäksi ainakin yksi sisar. Heprealainen ja itämainen kerronta ei yleensä noteeraa tyttöjä ollenkaan.

Joosef on vanhan Jaakobin lellikki ja tämän muut 10 veljestä sitten huomaavat. Varmasti Joosef on ärsyttävä ja jos joku saa haaveilla ja miettiä uniaan päivät päästäkseen niin eihän siitä hyvää seuraa. Nykyäänkin sisarusparvissa on monenlaista dynamiikkaa ja moni löytää itsensä Joosefin asemasta. Ja moni löytää itsensä myös vanhempien sisarusten asemasta. Patriarkkakertomukset, joihin Joosef-novellikin kuuluu, kertovat yhden suvun historiasta hyvin uskonnollisesti motivoituneella sävyllä. Toimitustyötä on tehty paljon ja moneen otteeseen. Suurin piirtein lopulliseen muotoonsa teksti on jämähtänyt joskus 400 e.a.a. Vaikka teksti on uskonnollisesti motivoitunutta, niin taustalla näkyy todella elämänmakuisia aiheita. 

Luvalla sanoen patriarkkakertomuksissa ja Joosef-novellissa on todella paljon elämää ja erotiikkaa. Ajatellaanpas nyt Potifarin vaimoa ja Joosefia. Potifarin nainenhan on mitä ilmeisimmin ns. entisaikojen Puuma-nainen. Potifar oli faaraon hoviherra ja henkivartijain päällikkö, hyvin mahtava mies siis. Potifarin vaimo yritti puumata nuoren ja kauniin Joosefin keinolla millä hyvänsä, mutta Joosef ei heltynyt. Kuvaus on niin intohimoiselta tuoksuva, että voi uskoa Potifarin vaimon seisoneen päällään ja matkineen pikkulintuja.

Retro: 18.12.2007. Porinaa eläinten oikeuksista ja muuan muisto vankilasaarelta.

                                  

Nyt mennäänkin sitten vuoteen 1987 jolloin oli tarkoitukseni käydä kuussa mutta kun rahat ja suhteet eivät riittäneet niin päädyin sitten Australian-matkaan. Jälkeenpäin on harmittanut kun en suunnannut Kanadaan ja Pohjois-Ameriikkaan... Mutta tarkoituksensa kaikella.

Liikuin pääasiassa Sydneyssä ja sen ympäristössä sekä Melbournessa. Vietin aikaa myös parilla maatilalla. Sellainenkin paikka tuli käytyä kuin Hunter Valley ja sehän on yksi Australian parhaista viinialueista mutta mitäs sitä tuolloin vielä viineistä ymmärsi.

Eräs keskikokoinen lammasfarmi olikin sitten varsin mielenkiintoinen kokemus. Sitä piti eräs lapseton pariskunta ja heidän luonaan oli aina kymmenpäinen ihmisjoukko joka oli kotoisin ympäri mannerta ja maailmaa. Mitä keskikokoinen lammasfarmi sitten tarkoittaakaan niin se onkin sitten aivan toinen juttu? No jos täydennämme yhtälön niin sen mukaan lammasfarmeja olisi Australiassa noin 30 000! Mutta olihan siellä Merinoja aivan riitämiin. 

Kaikkea pientä me siellä teimme aivan ylöspitimiksi. Joskus keräsimme päiväkaudet myrkyllistä kasvia laitumilta joka aiheutti maksavaurioita lampaille jne. Maatilalla oli myös puolikesy Arttu-kenguru; vallan mielenkiintoinen otus kerrassaan.

Mutta se miten Aussi kohtelee vaurautensa lähdettä eli merinolammasta onkin aivan oma juttunsa ja siinä kalpenee Animalian raportit tykkänääns. Merinot tuottavat parhaimmillaan jopa yli 15 kiloa villaa vuodessa ja se elää noin 10 vuotta. Koko ikänsä se kaluaa New South Walesin ja Victorian osavaltioiden ja myös Etelä-Australian laihahkoja laitumia. Kerran vuodessa se keritään aivan paljaaksi ja villat myydään. Lähestyessään kymmenen vuoden ikää sen hampaat alkavat olla leukaluuta myöten ja viimeisessä kerinnässä kylkeen lyödään punainen leima ja sitten ne laitetaan viimeiseen karsinaan. Nämä lampaat ovat myös melkein sokeita koska Australian auringonpaiste on sitä mitä se on..

Merinolampaan lihakin on tullut viime aikoina arvostetummaksi kun villan hinta on tippunut mutta näin ei ehkä vielä ollut vuonna 1987. Näin hyvin mielenkiitoisen näytelmän eräänä päivänä. Farmin alueelle ajoi iso rekantapainen ja pian alkoihin lampaiden ahtaus kahteen jättiläismäistä häkkiä muistuttavaan kuljetusvaunuun. Ensin alin kerros vieri viereen ja sitten toinen kerros päälle. Lampaat siis seisoivat toistensa päällä. Yhteen vaunuun mahtui noin 400 lammasta. Voi sitä pölinää ja määkettä! Farmin lammaskoirat tekivät todella hyvää työtä. Farmilta poistettiin noin kymmenesosa sen lammasvahvuudesta, siis tuottamattomat ja raihnaiset yksilöt... Ja mikä olikaan määränpää? Kyllähän ne käytettiin visusti hyväksi. Tulihan niistä jonkin sortin paistia, lamppurkeria ja elukkeenruokaa. Varmasti niiden aivotkin otettiin talteen ja jonkun jatkeeksi vain ja loput lannoitteeksi... Tokkopa jäi merino-vanhuksesta paljoa käyttämäti.

Mies joka ajoi kuljetusvaunua oli melkoinen näky. Pulska ja komea mieshän se oli. Siis vallan ylen sankia priha joten käytämme hänestä siis nimeä Vanhala. Vanhala oli karvainen mies joka puhui viimeisen päälle aussia, siis nopeasti ja sanoja yhteen liittäen. Kun pölyinen urakka oli ohitse ja merinot tiukasti ojennuksenssa niin sitten vain suihkuun ja syömään. Muistan niin elävästi kuinka miehen paksunruskeat ja kymmentuumaiset rintakarvat pursusivat flanellipaidan sisuksista. Ja mitäs mies muusta olisi puhutkaan kuin lampaista, lampaista ja vielä kerran lampaista. Jos niitä tuolla mantereella noin 170 miljoonaa on niin ehkä joku ottaakin asian vakaissaan. Vanhala lähti ja rohkenin kysyä homman tarkoitusta isännältäni. Kertoi tehneensä hyvät kaupat kun pääsi ”vanhuksista” eroon. Kokonaista kaksi taalaa (Tuon ajan suomenrahhoo noin kuusi markkaa.) päältä ei siis noin 1600 dollaria koko kuormalta! Niin pieni arvo on täysinpalvelleella merinolla...

Miksi tämän jutun kerroin! Well! Aussihan ei juuri lampaanlihaa syö vaan hän lähettää sen pakastettuna vaikkapa pohjolan kristittyjen pääsiäispöytään. Älkää siis enää ihmetelkö kuinka Eteläisen pallonpuoliskon lampaanliha on hinnaltaan niin kilpailukykyistä.

Ja kun alkaa yö ja päättyy työ niin ihminen on sitä mitä hän syö. Jouluna porsnaakelia ja kalkkunaa, pääsiäisenä lammasta... Mutta hyvällä omallatunnolla vain sekaravintoa ja muistakaa harjata hampaanne!