Talviturstin arvoitus ratkeaa

                                

Nopeasti kiristynyt pakkanen ja talven alku marras-kuussa 2023 tuo mieleen taas yhden kirjan. Kysehän on Veikko Huovisen teoksesta Talvituristi. Teos sisältää kaksi novellia, siis novellia lähinnä siinä mittakaavassa jossa Mika Waltari sen määrittää. 

Valmismatka on noin reilut 120 sivua pitkä kertomus, hyvin erikoinen kertomus. Valoa teoksen sisältöön ei löydy juuri kirjailijan omista lausumista. Hän taitaa, Huovinen ite, vain tyytyä sanomaan että Talvituristi ei todellakaan ole mikään hauska kirja. Valmismatka-novelli on varsin karmea kuvaus. Joskus on tullut mieleen sellainenkin asia että piruileeko siinä kainuulaiskirjailija vain 1960-luvulla päätänsä nostavalle etelänmatkailulle vai mille? Ehkä vain löysän viitekehyksen verran. Kirja alkaa irrallisilla kuvauksilla muutamista henkilöistä ja heidän "matkavalmisteluistaan." Aika pian päästään liikkeelle... 

Porukka on matkalla hirvittävän pakkasen ilmanalassa jonnekin kauas pohjoiseen. Autoja on kolonnassa useita ja porukan vahvuus on noin kolmisenkymmentä. Pakkasta autojen sisällä on vain hieman vähemmän kuin ulkona. Matkalaiset ovat alistuneita ja matkanjohtaja Marin ei tunnu oikein itsekään tietävän mitä on tekeillä.  Kuvaus on mustaakin mustempaa eikä sitä voi oikein mitenkään luokitella. Tietysti tulee mieleen Franz Kafka, ja aivan oikeutetusti tuleekin. Väitteeni, yksi niistä, onkin se että kirjan ymmärtämiselle tekee hallaa se että se yhdistetään kirjailijaan joka mielletään humoristiksi. Nimittäin Talvituristilla olisi paljonkin sanottavaa...

Kirjoittajan elämäntilanne ja viitteet siihen kirjassa...

Niin… Millainen olikaan kirjailijan elämäntilanne 1960-luvulla ja Talvituristia edeltäneenä vuosina. Suoraan sanottuna Huovinen oli kotirouva, varsin harvi-naista miehelle tuon ajan yhteikunnassamme. Kun mestariteos Rauhanpiippu oli julkaistu vuonna 1956 jäihe mies virkavapaalle jolla olikin sitten eläke-ikään saakka. Vaimo teki niinä vuosina joina Talviruristi kypsyi miehen päässä pitkää päivää Sotkamon kunnanhammaslääkärinä. Tästä on Huovinen itsekin puhunut. Mies hoiti kotia ja pieniä lapsia ja sai siinä lomassa kirjoitettua paljonkin ja seurattua mailman menoa. 

Väittäisin Huovisen ollee noina vuosina naistenlehtien suurkuluttaja ja hänen lyhyiden kertomustensa piruilu-aspekti avautuukin varmasti pitkälti noiden lehtien maailmankuvan pohjalta. Talvituristissa on paljonkin viitteitä kotirouvan ahdistukseen ja masennukseen, tai puhutaan nyt vain raskaasta arjesta. Joka lukee kirjan, toivon kaikkien lukijoideni harkitsevan vakavasti asiaa, näkee Walleniuksen perheen aamutoimien läpi jotain myös kirjailijan kotiin. Samoin on laita kertomuksessa Pietarista ja Tarjasta. Kukapa ei uupuisi kotona puolison tehdessä tuplapäivää ja kaipiasi vain sitä että pääsisi nukkumaan.

Talvituristi on monellalkin tapaa kirjoitettu erään kotirouvan itseterapiana. Mutta on siinä muitakin aspekteja. Koko tarinan aluksi järjettömältä tuntuva asetelma avatuu kuolema-näkökulmaan. Asia on nimittäin niin, että meissä on kaksi voimakasta viettiä. Toinen on elämänvietti ja toinen on kuolemanvietti. Jotkut alkavat mietiä kuolemaansa “elämäsä keskitiessä”, ja niin näyttää olevan Huovisenkin laita. Talvituristin synnystä on kulunut reilut neljäkymmentä vuotta ja kirjan ilmestymishetkellä Huovinen oli 38 vuotias. Kirja katsoo muutaman henkilön pään sisään vähän tarkemmin: Wallenius, metsässä kävelijä, mummo ja Tarja ja Pietari; masentuneita ja kuolemaa kohti katsovia ihmisiä kaikki. Walleniuksen päähän 

Huovisen kuolemanfilosofia

Huovinen laittanee paljon myös omia ajatuksiaan lyhyessä kuoleman-filosofiassaan. No mitä tällä porinalla sitten halutaan sanoa. Tietystikin niin, että hyvä kirja kestää montakin lukukertaa ja mestariteos vaatii ponnistelua auetakseen. 

Mitä Mauno Kovisto sanoi kansantisleestä?

                                    

Kansantisle
 on yksinkertaisesti sanottuna Koskenkorvan viina tai siihen verrattava ylipäänsä mikä tahansa halvoista perusraaka-aineista valmistettu väkiviina, suomalaisten perusviinas. Kansantisle on siis perusväkiviinaa joka on valmistettu viljasta, perunasta tai selluloosasta. Kansainvälisesti ottaen ja enemmän slaavilaisella kuin ranskalaisella periaatteella se luokitellaan vodka-tyyppisiin väkiviinoihin. Maku on neutraali ja litraa kohden sitä on usein makeutettu vähintään kahdella grammalla sokeria. Se on halvimpaan hintaluokkaan kuuluva peruskäyttöön tarkoitettu tuote jonka alkoholipitoisuus on perinteisesti ollut noin 38%. Perinteisen kansantisleen merkki Suomessa on näihin päiviin asti ollut Koskenkorvan viina, joka edelleen on monelle se ainoa ja oikea kansantisle.  

Kansantisleen vastakohtana on kalliimpi ulkomainen tuontiviina, pääasiassa kypsytetty väriviina. Kansantisleen pääasiallinen käyttö on humalahakuisessa juomisessa ja sitä onkin myyty eniten juhannuksen alla. Niissä maissa joissa alkoholinkäyttö sublimoituu viineihin ei varsinaista kansantislettä ole. Oma lukunsa on meksikolainen tequila, jonka käyttömuoto puolustaa sen nimittämistä meksikolaisten kansantisleeksi. Samoin ollee laita brasilialaisten carapinhan suhteen, ja tietyissä osissa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja bourbon-viski pitää ehdottomasti luokitella kansantisleen kategoriaan.

Sana kansantisle tulee paremmin ymmärretyksi kun tarkastellaan Alkon 1930-luvun tuotehistoriaa. Ensimmäinen kansantisle oli halpa Karhu-viina jonka tarkoitus oli pistää pirtu-trokarit kuriin. Isojen pomojen päästös oli: Kansa juo ja sille ei mitään voi. Veromarkat tulee kuitenkin saada valtion pussiin, siksi tarvitaan tälle juopolle kansalle kansantisle. Asia on todellakin noin ja sitä ei tarvitse kaunistella kenenkään moralistin pelossa! Sittemmin kansantisleen aseman sai Koskenkorvan viina, tuotenimi jota on hieman vierastettava, koka on olemassa Koskenkorva-nimisiä ihmisiäkin ja nimi viittaa liiaksi Pohjanmaalle.

Vaikka viinanjuonti on paha asia ainakin kohtuukäytön ylimenevässä osassa, se herättää jossain määrin positiivisen lateraalisia ajatuskulkuja. Kyllähän perusväkiviinaa eli kansantislettä tarvitaan. Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki konjakkia ryhtyisivät kiilaamaan; loppuisihan se jo suomalaisten tarpeisiin... 
Tavallaan ja tahtomattaan otti taannoin kantaa jos päkiääkin kansantisleen puolesta myös entinen Suomen tasavaltakunnan presidentti Mauno Koivisto. Hän kun sanoi, että kyllä humalan ottamiseen riittää halvempikin aine. Hän ilmeisesti nuukana miehenä kritisoi kalliiden ulkomaisten väriviinojen käyttöä. 

Parempi olisi kuitenkin ollut jos Koivisto olisi ollut lausunnossaan pidättyväisempi. Toisaalta voi ajatella tuon talousmiehen järjenjuoksun menneen seuraavaa rataa: "Jos on pakko ryypiskellä niin parempi tehdä se taloutta romahduttamatta!" Oli miten oli niin Koiviston lausuntoa on vaikea kääntää parhain päin teki mitä tahansa. Onhan se kuitenkin jonkin sortin kansanviisautta kuitenkin.

Näinä päivinä odotellaan marraskuun viisikolmatta päivää jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen yhdeksännen presidentin syntymästä. Koivisto fundeerasi paljon ja myös lausui paljon ja monesta asiasta. Yksi hänen lausunnoistaan on vertaansa vailla mitä tulee ytimekkyyteen ja niinpä se vaatii pitkän johdannon. Otetaan se tähän. Kyse on jo kovin vanhasta kirjoituksesta nimeltä "Kansantisle."

Tanka. Karheuden päivä.

                                         

                               Tanka. Karheuden päivä.

karheuden päivä

rauhan ja leivän tae

kuuset kuiskivat

hänen kallis maailma

onnellinen nukkuja

Börje

                              

Viaplay esittää nyt sarjaa Börje. I tuotantokausi on menossa ja julkimoituna kaksi jaksoa. Kyse on tietenkin saamelaisesta jääkiekko-soturista josta tuli yksi NHL-liigan modernin ajan ikoneista. Stanley Cup jäi häneltä saavuttamatta mutta hän raivasi tietä kaikille eurooppalaisille pelaajille armottoman kovassa maailmassa. Toki eräs toinen ruotsalainen, Thommie Bergman pelasi täyden kauden Detroit Red Wingsissä Salmingin rookie-kautta edeltäneenä kautena 1972-1973.

Salming sai kokea ulkopuolisuutta ja syrjintää lapsuudessaan, mutta varmasti kaikki tuo kasvatti hänestä yhden kaikkien aikojen parhaista jääkiekkoilijoista. Ensimmäiset jaksot luotaavat kuvaa myös toisesta ruotsikiekkoilun suuresta nimestä, Inge Hammarströmistä. Inge teki parhaimmillaan 24 maalia kaudessa aikana jolloin eurooppalaisen oli vaikea lunastaa paikka mistä tahansa NHL-joukkueesta. Inge olisi päässyt oikeuksiinsa vasta nykyajan NHL-liigassa. Tänään hän olisi yksi parhaista.

Börje tuo mieleen tietenkin kevään 1973 ja maailmanmestaruuskisat Moskovassa. Kaudella 1972-73 Salming edusti Gävleläistä Brynäs IF-joukkuetta. Kauden saldo oli 26 peliä tehoin 5 maalia ja 4 syöttöä. Mutta Moskovassa alkoi sitten tapahtua. Ruotsi vei MM-hopeaa ja kisojen paras puolustaja oli tietenkin Börje Salming tehoin 4+6=10. Syksy 1973 vei sitten Salmingin ja Hammarströmin Pohjois-Amerikkaan.

Ruotsalaiset oli paljon edellä suomalaisia kiekkoilijoita 1970-luvun alussa. He kamppailivat varsin tasapäisesti Tsekkoslovakiaa vastaan ja pistivät Neuvostoliitonkin lujille. Juhani Tammisen pelaajaura ei ottanut kulkeakseen Pohjois-Amerikassa vaikka hän joskus antaa ymmärtää asian vähän toisin. Ruotsalaisilla oli itseluottamusta tietenkin parempi kielitaito. 

Kevään 1973 MM-kisat olivat varsin erikoinen näytelmä. Suomi tuli neljänneksi ollen eräänlainen välisarjalainen. Veli neukkunen voitti Suomen kahdesti numeroin 8-2 ja 9-1. Ruotsi selvisi numeroin 1-6 ja 4-6. Tsekkoslovakia hävisi mestarijoukkueelle vain 2-3 ja 2-4. Ruotsi vei Tsekkoslovakialta kolme pistettä koska osasi pelata heitä vastaan. Ja pitää tietenkin muistaa että Tsekkoslovakia oli vuoden 1972 maailmanmestari. Länsi-Saksa ja Puola ottivat rumasti köniinsä isäntäjoukkueelta. Saksa hävisi punakoneelle ottelunsa lukemin 1-17 ja 2-18 ja Puola numeroin 3-9 ja 0-20. Tsekkoslovakiaa ja Ruotsia vastaa Neuvostoliiton maaliero oli 19-9 ja Suomea, Puolaa ja Länsi-Saksaa vastaan 81-9. 

Neuvostoliitto vei maailmanmestaruuden näytöstyylillä mutta Ruotsi ja Tsekkoslovakia pelasivat kunniakkaasti. Marginaalit olivat selvät mutta eivät mahdottoman rumat. Neljän ottelun keskimääräinen tulos hopea-, pronssijoukkueita vastaan oli 4,75-2,25. Tulevina vuosina Ruotsi oli tuottava kymmeniä pelaajia Pohjois-Amerikan ammattilaisliigoihin. Tsekit ja Slovakit olivat rautaesiripun takana 1980-luvun alkuun saakka ja neuvostopelaajien tuska jatkui vielä monta vuotta. Kun ensimmäiset neuvostoliittolaiset tulivat NHL-liigaan oli Börje Salming pelannut siellä jo 15 vuotta.

Luterilaisuuden tuntemattomapi puoli: ZEN.

                                   

Katkelma valvomisen sunnuntain saarnasta, sen lopusta:

Oikea odottaminen on vähän sama asia kuin mitä päivän evankeliumissa kolmannen vuosikerran mukaan sanotaan lyhyesti, ja mitä sanotaan ikiaikaisessa ensimmäisen vuosikerran mukaisessa suuren näyn kertomuksenpalasessa kymmenestä morsiusneidosta. Jeesuksen lähimmät seuraajat eivät saanet kokea hän toista, fyysistä tulemistaan, joten sen on näkevä ja kokeva joku toinen sukupolvi tai sitten pysymme enemmän Johanneksen evankeliumin avaamassa todellisuudessa jossa Jeesus on jo läsnä tässä ja nyt.

Luterilaisille asia on tehty helpommaksi kuin uskommekaan; saamme tulla ikään kuin valmiiseen pöytään. Avain löytyy Ison Katekismuksen kolmannen käskyn selityksestä.

Hartauden harjoittaminen ja jumalanpalvelus on loppujen lopuksi sama asia kuin valvominen. “Huomaa siis: tämän käskyn pääpaino ei ole lepäämisessä, vaan pyhittämisessä: tälle päivälle kuuluu erikoinen pyhä harjoitus. Muita tekoja ja toimia ei näet tarkkaan ottaen sanota pyhiksi harjoituksiksi, ellei ihminen sitä ennen ole pyhä. Mutta tässä on tapahtuva teko, jonka avulla itse ihminen tulee pyhäksi, ja se tapahtuu, niin kuin kuulimme, yksinomaan Jumalan sanan välityksellä; sitä vartenhan on määrätty ja järjestetty paikkoja, tilaisuuksia, henkilöitä ja koko ulkonainen jumalanpalvelus, että tämä kaikki julkisestikin pysyisi voimassa.”

   

Yhtä kaikki. On valvomisen sunnuntai ja valvomisen voi aloittaa miettimällä perusasioita, etsimällä yksinketaisinta tapaa ymmärtää tämäkin asia. Kun pääsemme siitä perille niin sen mukana saamme kaiken muunkin. Emme siis odota vaan vaion olemme. Liikaa odottaessamme kaikki elämän todellisuus ja kauneus kulkee ohitsemme, kaikki ihmiset ja kaikki mitä voimme heidän hyväkseen tehdä. Oikea odotus on loppujen lopuksi olemista jossa ei liikaa yritetä eikä olla. Siinä on oltava ripaus ja kasvava ripaus sitä Pyhää huolettomuutta josta Nasaretin mies meille kertoi:

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”  (Matteus 6:33-34)

5 tuntia ilman puhelinta

                                    

Tänään lähdin kotoa tekemään yhden työtehtävän varsin aikaisin. Aamu meni hyvin ja matkaankin pääsin. Olen yrittänyt rauhoittaa aamuja; tehdään vain olennainen ja työmatkalla nautitaan vaikkapa aamun rauhasta ja yritetään keskittyä sellaisiinkin asioihin kuin taloudelliseen ja ennakoivaan ajotyyliin.

Kun oli saapunut työtehtävään huomasin että puhelinta ei löytynytkään. Se oli jäänyt kotiin lataukseen. Mikäpä sitten avuksi? Tehtävää oli varsin paljon ja kaupoissakin oli käytävä. Lopulta olin kotosalla noin klo 13 ja ihan hengissä, auto ehjänä ja mielikin varsin toimintakykyisenä. Miten se oli mahdollista? Aiheesta saisi kirjoitettua tajunnanvirtaromaanin ja todellakin; mitä tapahtuisi jos hukkaisi puhelimen ja löytäisi maailman, ja oikean elämän. On aika ottaa kehiin roomalaiset ja lentäkööt ajatus. Mutta vain viiden roomalaisen verran.

I Ei siinä ole mitää ihmeellistä. Näin on eletty ennenkin ja ja varsin pitkään. Nenskut eli neanderthalilaiset pärjäsivät ilman puhelinta  500 000 vuotta eikä heidät syrjäyttäneillä Afrikasta karanneilla tuholaisilla eli sapientiahomoilla ollut heilläkään älypuhelinta. Nenskujen syrjäyttäminen oli varsin suuri saavutus, mutta ikävä sellainen.

II Onkohan Google ja tekoäly hermostunut kun siltä puuttuu 5 tuntia dataa niinkin merkityksellisen ihmisen elämästä kuin meikä, ihan tavallinen Santperi.

III Kunhan kerkeän niin simuloin varsin vanhanaikaisella autollani tänäisen kokemukseni uudelleen ja varaan käteistä kauppareissulleni ja olen ihan ingognito. 

S-ryhmän bonukset toki menetän, mutta voihan reissun tehdä ilman käyntiä S-kaupassa. No valvontakamerat ovat tietenkin oma luku sinänsä ja kaikki massadatahan menee kitaneille eli keskustan valtakunnan kiinalaisille. No Guy Fawkes-maskihan on keksitty… Rekkarikin toki paljastaa mutta ehkä kaukovarjostimia ei ole vielä joka nurkassa. Poliisikaan ei kaiketi sakota jos tuota saatanan puluähellintä ei ole mukana.

IV Matka ilman puhelinta on suuri seikkailu.

V Kun pääsin kotiin niin energiaa oli vaikka muille jakaa. Klo 21:30 menin kuumaan suihkuun. Oli kovan päivän ilta mutta kovin virkeä olo. Olisin voinut tehdä toisen kahdeksan tunnin farmityö-session. Tuli mieleen jopa lapsuuden joulut.

Poronaa poroista

Antero Järvinen, Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman entinen johtaja asuu nykyään Espoossa ja on eläkkeellä. Hänen mielipidekirjoituksensa Helsingin Sanomien yleisönosastossa on tiivis ja suorastaan mestarillinen tiivistelmä asiasta josta on vaiettu pitkään. Omalla tavallaan se on kokeneen biologin hätähuuto. Syksy näyttää miten keskustelu jatkuu. Kuvakaappaus jutusta on otsikkokuvassa.

Järvinen viittaa Helsingin Sanomissa 02.09.olleeseen artikkeliin jossa puhuttiin jäkälän tuhosta poronhoitoalueella. Sekin oli hyvä kirjoitus vaikkakin kirjoitettu sekä käsijarru että sordiino päällä. Asiaan liittyy kiinteästi saamelaiskysymys. Tarvittaisiin varmasti eräänlainen totuuskomissio selvittämään asiaa mutta sellaista tuskin näemme. Viimeisenä kärsii luonto. 

Olen tässä kysymyksessä itsekin ollut liikkeellä. 18.12.2013 kirjoitin Uuden Suomeen Puheenvuoroon viljalti kommentoidun kirjoituksen ”Totuus suomalaisesta poronhoidosta.” Ajan hammas on hieman syönyt juttua mutta laitetaan se tähän nyt. Olihan siinä moni sekarvinnonsyöjä ihmeissään. Kaikki ennen aikaa jolloin keräilijä-metsästäjään liittyvä romantiikka nousi suuressa määrin puheenaiheeksi.  Kas tässähän se:

”Pääväitteeni on siinä, että Suomessa harjoitettu poronhoito on Euroopan eniten ekosysteemiä rasittava, kuormittava ja lopulta tuhoava elinkeino. Ne porot joita Suomessa herkkuna syödään ovat pohjois-norjalaisista ja pohjois-ruotsalaisista vetoporokannoista villiintyneiden laumojen jälkeläisiä. Tunturipeura oli alkuperäinen laji joka Suomessa syötiin lähinnä sukupuuttoon. Jos meillä vielä oli tunturipeuroja, niin paliskuntien alueen luonnonmukainen peurakanta olisi maksimissaan noin 30 000 yksilöä jos ihminen ei asuisi Oulun yläpuolella. 

Poronhoitoalueella on pidetty yllä kymmenkertaista määrää poroja laidunten luonnonmukaiseen kantokykyyn nähden viimeisten 40 vuoden aikana. Lisäksi olen aina epäillyt sitä, että onko poroelon määrä todellisuudessa se mitä on ilmoitettu! 

Nyt on kuitenkin paikat jytystelty ja kaluttu eroosioon asti. Vuonna 1992, Barcelonan olympiakesänä, tein paljon havaintoja vaellellessani Ylä-Inarissa.  Tunturi-maasto oli jo silloin pahasti eroosion runtelema. Olin tehnyt jo lukiolaisena, vuosina 1978-1981 “laskelmia” siitä, että tämä ei hyvin pääty. Vuoden 1992 jälkeen ryhdyin valistamaan helsinkiläisiä asiasta. Harva kuitenkin otti asian vakavasti. Tosin vappuna 1994 Vanhan kuppilassa itse Pertti Virtanen kuunteli noin 20-minuuttia kestäneen “esitelmäni” minua keskeyttämättä. Virtanen vaikutti järkyttyneeltä, ja lupasi edistää tuona päivänä ideoimaani “perinne-poromiehen ideaa." Tosin en ole tuon jälkeen kuullut Virtaselta kannanottoa asiasta. 

Ja mitäpäs tässä sitten pitäisi tehdä? Poronhoito on elinkeino ja tietysti kun tällaisia kirjoitellaan herää moniakin kysymyksiä. Asiasta täytyy kuitenkin keskustella. Mutta kyllähän asiassa jokin mättää. YLE:n uutisointi oli varsin asiallista, mutta kukapa tänään enää asiaa muistaa. Poronhoito on kuitenkin kallis ja yhteiskunnan varoilla ylläpidetty elinkeino. Puheenaihe voi olla varsin kuuma ja arkaluontoinen koska kyse on myös monen arktisella alueella asuvan alkuperäisasukkaan elinkeino. 

Joskus 2000 luvun alussa mainostettin MäcRonalds-tuotteita sanoin: “Syökää jouluna kanaa.” Mainoksessa oli pari possua epätoivoisena vikisemässä kadunkulmassa. Joku varmaan muistaa asian. Itse sanon kuitenkin tänä jouluna: Syökää mitä tahansa tänä jouluna: kasviksia, juureksia, kalliilla rahalla etelän mailta tuotettuja hetelmiä, possuva, lehemää, eteläisellä hemisfäärillä kasvatettua lammasta, pettuleipää ja koivunvihtasalaattia, ja vaikka dioksiinin kyllästämää silakkata, ette te siihen kuole, tai ihan mitä muuta vaan kunhan ette pistä lähimmäisiänne kylmäksi, mutta miettikää kahdesti syöttekö poronlihaa. Näin voitte antaa viestin jolla on vaikutusta. Kaikkihan puhuu Talvivaarasta, mutta Lapin laitumet on jytystelty pilalle. Tarttis tehä jotakin.”

Tämä pieni aamuhämärässä sepustettu stoori jää keskeneräiseksi ajatukseksi. Se on yksi pieni keskeneräinen reunahuomatus asiaan.

Mutta jospa kuunneltaisiin vähän Queenia ja Prophets song.

Judomaailmassa tapahtuu: Martti Puumalainen.

                                     

Missähän lajissa tänä päivänä, siis yleensä ottaen nykyään, suomalainen urheilija voittaa loppuottelussa kaksinkertaisen maailmanmestarin ja olympiahopea-
mitalistin? Tänään olemme tällaisen ihmetyksen nähneet. Kyse ei ole perinteistä suomalaislajeista joista on tullut kultamitaleita ja maailmanmestaruuksia jo yli sadan vuoden ajan. Kyse on yhdestä maailman eniten harrastetuimmasta lajista, judosta. Kaiken lisäksi Martti Puumalainen teki melkoisen tempun ylimmässä painoluokassa.

Kun arvioidaan vuoden parasta suomalaista urheilijaa pitäisi valinta antaa todellisille asiantuntijoille eikä kirjavalle laumalle urheilutoimittajia. Kriteerinä tulisi olla teko sellaisessa urheilulajissa joka koko maailman mittakaavassa on laajalti harrastettu. Hiihto ei ole sellainen laji eikä tietenkään takavuosien menestyslajimme keskipakopyllistys joka myös tunnetaan mäenlaskuna.

Judo on ehkä maailman universaalein laji ja omalla tavallaan kaikista vähiten välineurheilua. Siinä huipentuu kaikissa suhteissa japanilainen ajattelu ja kulttuuri. Judo on univeraalinen laji. Säännöt ovat kaikkialla samat oltiin sitten lajin synnyinmaassa eli Japanissa tai missä tahansa muualla. Samoin samanlaista on judosalin olemus ja se miten siellä on soveliasta käyttäytyä. Universaalinen lähtökohta tässä yhteydessä ei voisi olla parempi vertauskohta. Sillähän halutaan tässä viitata Sir Icaac Newtonin luomaan universaaliseen gravitaatioteoriaan; se on vakio kaikkialla maailmankaikkeudessa. Yksinkertaisemmin ja ihmiskeskeisimmin sanottuna niin maamme päällä kuin muuallakin maailmankaikkeudessa.

Judo on kamppailulaji mutta sen luonteeseen kuuluu tekniikka ja hillitty esteettisyys. Kärsivällinen ottelija palkitaan joskus aivan ottelun viime sekunneilla kuten kävi tänään Puumalaisen ja Georgialaisen Guram Tushisvilin kamppailussa. Ranska joka isännöi vuoden 2024 XXXIII kisoja Pariisissa on yksi Judon suurvalloista. Muuttunut maailma ja aika näkyvät jokaisessa suuremmassa taajamassa. Voidaan jopa karrikoidusti sanoa että jokaisessa ranskalaisessa kylässä on kirkko, moskeija ja judo-sali. Musulmaanit eivät tule kirkkoon eivätkä cretiennet mene moskeijaan, mutta kylän yhteisenä nimittäjänä on judosali. Siellä voidaan kohdata veljellisessä hengessä ja niin sanokaamme universaalisessa hengessä. Omalla tavallaan judon voittokulun ymmärtää Ranskassa, maassa jonka suuren, vuoden 1789 vallankumouksen henki huutaa täyttymystä ”veljeys, vapaus ja tasa-arvo.” 

Judosalilla ei metelöidä kuten esimerkiksi suomalaisessa kirkossa tehdään; luterilaiset ovat pahimmista pahimpia mölyapinoita. Universaalinen koodi judon tiessä kuuluu: salilla, ja harjoituksen aikana, voidaan keskustella lajiin ja lajin tekniikkaan liittyvistä asioista hiljaisella puheäänellä. Mitä se tarkoittaa: Kyse on noin 30 desibelin äänitasosta ja rauhallisetta toonista. Ja nyt on todella kyse universaalista ilmiöstä. Mikä pätee judosaliin pätisi myös suuren stadioniin. Jos isolla, 80 000 katsojaa vetävällä stadionilla, noudatettaisiin judosalin koodia ja 30 desibelin rajoitusta ja kiihtymätöntä toonia kuulisivat kaikki vieressä istuvan äänen.