Tasavaltakunnan hallitus sopi sitten Veikkaus-kiistansa ja kulttuuri-, ja liikuntaväki sai pitää rahansa. Näin meille kerrotaan tänään ja nyt voitaisiin sitten elää rauhassa ainakin vuosi. Tulee uusi viikko ja tärkeämmät uutiset nousevat otsikoihin. Ehkäpä Marinin hallitus kokee taas uuden kriisin jonkin toiseen asian tiimoilta.
Joskus voidaan todeta että ”yksi kirja kaiken muuttaa voi.” Nyt on todellakin eletty yhden kirjan jälkimainningeissa. Kyse on Senja Larsenin hellittämättömän työn tuloksesta joka kantaa nimeä ”VEIKKAUSKRATIA: Kuinka Suomesta tuli riippuvainen peliriippuvaisista.” Larsenin teos kuvaa lahjomattomasti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellisen vääristymän tarinan, jossa lähes miljoona ihmistä läheiset mukaanlukien kärsii pelihaitoista.
Edellisessä kappaleessa sanottu on jo jokaiselle yhteiskunnan asioita seuraavalle jokseenkin selvä asia. Larsen puhuu myös toisesta ”suomalaista sivilisaatioita” jäytävästä ongelmasta. Joka viitsii lukea tai kuunnella kirjan ajatuksella ei voi kuin hämmästyä miten se kuvaa myös toista syvään rakentunutta vääristymää, suomalaista korruptiota.
Antti Kurvinen, tiede-, ja kulttuuriministerimme, voi nyt paistatella pelastaja-hahmona jonka ansiosta mittavat leikkaukset jäivät toteutumatta. Kun yhteiskunnassamme viimenkin tiedostetiin peliriippuvuusongelma kaikessa kauheudessaan, ja kun vielä koronakriisin seurauksena pelituotot ovat vähentyneet, niin tieteen, kulttuurin ja liikunnan rahoitukseen on tullut luonnollisesti merkittävä vaje. Pelimonopolin rahoja on voitu huoletta kanavoida eri organisaatiohin ja järjestöihin ohi valtion tulo-, ja menoarvion. Ja viime kädessä maksajina ovat olleet usein vähävaraiset rikastumisharhassaan eläneet ihmiset.
Larsenin kirja kuvaa toisena juonteenaan siis asiaa jonka moni on aina tiennyt. Veikkauksen ja raha-automaattiyhdistyksen varoilla on rakennettu ylimitoitettu henkilöstörakenne joka on täynnä puoluepoliittisesti jaettuja palkkiovirkoja ellei peräti läänityksiä pienemmmistä nyt puhumattakaan. On tietenkin myös varsin turhia kehitysjohtajia, konsultteja ja koordinaattoreita. Rahoista ei lopulta päädy ruohonjuuritasolle kuin pieni osa. Viime kädessä esim. lasten harrastuksista, olivatpa ne sitten liikunta-, tai musiikkiviritteisiä, vastaavat aina vanhemmat.
Ministeri Kurvinen voi kerätä poliittista krediittiä antaessaan ymmärtää että hän ja hänen puolueensa takasivat järjestelmän rahoituksen. Näemme ehkä jo varsin lyhyen ajan kuluessa kehityksen kuinka Larsenin kuvaama suomalainen avokasino jää historiaan ja ongelmapelaaminen saadaan viimeinkin hoitoon. Ainakin se on nyt viimein tiedostettu. Mutta kukapa puuttuisi rakenteelliseen ongelmaan ja suomalaiseen korruptioon? Tähän asti, kuten myös Larsen kuvaa, poliitikot on sitoutettu järjestelmän uskollisiksi puolestapuhujiksi. Jos järjestelmä siivottaisiin voisi rahaa vapautua moninkertainen määrä Kurvisen listan summaan verrattuna sinne missä sitä aivan oikeasti tarvittaisiin. Olympiaurheilumme tilaa se ei välttämättä kohentaisi. Mutta emmehän elä enää 1930-luvun tilanteessa eikä kohtuuttomia menestysvaatimuksia enää kannata esittää.