Kenttäpiispa Pekka Särkiö

Olisi peräti sääli jos kenttäsielunhoidosta ja sitä kautta myös kenttäpiispasta luovuttaisiin. Sotien aikana papeilla oli tärkeä rooli joka ainutlaatui-suudessaan hakee vertaistaan koko maailmassa. Kenttäpiispamme ei mihinkään häviä, ja teologian tohtori Pekka Särkiön aiheuttama kohu jää pieneksi ja häviäväksi nyanssiksi.

Monella tavalla vuodet 1939-1944 olivat kirkon parasta aikaa. Sotien jälkeen entiset rintamapapit olivat monessa suhteessa uudistamassa kirkon toimintaa. Puolustusvoimiin jäi henkilöstö jonka johdossa on tavallaan ollut kenttäpiispa ja joukkueellinen kenttärovasteja ja kenttäpappeja. He ovat olleet mukana rauhanturvaajienkin mukana. Jotkut sotien jälkeisistä puolustusvoimien papeista kohosivat legendaariseen maineeseen kuten trubaduuri Veikko Lavin veli Seppo Lavi. 

Jos suomalaisten kapiaisten vanhan ajan komento-ähinää ja palveluspuheita olisi pitänyt saada nauhalle siinä missä kansarunoutta on tallennettu niin jotain on myös todella menetetty kun Seppo Lavin lennokkaita puheita varusmiehille mitä ilmeisimmin ei ole nauhoitettu! Seppo kun kerran muun muassa innostui tarinoimaan kenttärovastin uniformussa viisisataapäiselle kuulijakunnalle velimiehensä uuden levyn kantta missä hän oli alastomana: ”Mitä niitä niin vanhan miehen vehkeitä kannattaa esitellä kun ei niissä enää mitään tehojakaan ole!”

Kenttäpiispan asemasta on aina silloin tällöin käyty keskustelua. Ensimmäi-nen kenttäpiispa oli Johannes Björklund, joka sai virkansa itse Marsalkka Mannerheimin määräyksestä vuonna 1941. Sotarovastista tuli yhdessä hetkessä kenttäpiispa. Virassaan hän ehti toimia kaikkiaan 15 vuotta ja on ainoa oikeassa sodassa, Herra paratkoot se jäätköötkin ainoaksi, toiminut kenttäpiispa. Kenttäpiispan asemasta keskustellaan varmasti vielä monta kertaa. Yksi on kuitenkin varmaa. Ruotsin karoliinisen armeijan uskonnollista henkeä ei nähdä enää ellei sitten valtaisa uskonnollisuuden aalto pyyhkäise Pohjolan yli. Tuossa Kaarle kahdennentoista armeijassa kun pidettiin päivässä parhaimmillaan neljä kertaa päivässä kenttäjumalanpalvelus. Ajat ovat todellakin muuttuneet.

Kenttäpiispa on Suomen puolustusvoimien kirkollisesta työstä vastaava johtava viranhaltija. Mutta kenttäpiispa ei ole varsinaisesti piispa, vaikka virkanimike siihen näennäisesti kyllä viittaakin: hänellä ei tietenkään ole hiippkuntaa eikämuitakaan piispan oikeuksia eikä hän kanna piispan tunnuksia lukuun ottamatta sotilaspuvun päällä kannettavaa piispanristiä. 

Luterilaisen kirkon arvojärjestelmässä kenttäpiispa vastaa kirkkolain mukaan lähinnä lääninrovastia. Nykyinen viranhaltija Pekka Särkiö on järjestyk-sessään seitsemäs kenttäpiispa. Lukuunottamatta Särkiön edeltäjää Hannu Niskasta kaikki ovat olleet koulutukseltaan teologian tohtoreita. Niskanen oli vain teologian lisensiaatti. Kenttäpiispoista yksi on noussut varsinaisten hiippa-piispojen joukkoon. Viran viidennestä haltija, Jorma Laulaja, toimi Lapuan piispana vuosina 1995-2004.

Särkiö väitteli vuonna 1994 ja häntä voidaan pitää vielä vanhan ajan tohtorina  kuten Laulajaa, Remestä, Massaa, Laitista ja Björklundia. Hän ei ole teologisen tiedekunnankin nyttemmin vallaanneen tohtoritehtailun tuote, Tavallaan Särkiön oppiaine, Vanhan testamentin eksegetiikka, on vallan sopiva kenttäpiispan koulutukseen. Nimittäin jo vanhat roomalaiset sanoivat Si vis pacem, para bellum  (Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan). Vanhan testamentin henkihän on enemmän sotaisa jos sitä katsotaan kokonaisuutena ja sekin on totta ja jopa tutkittu juttu että kriisiaikoina ja eritysesti sotien aikana Raamatusta juuri Vanha testamentti on noussut luetuksi. Kenttäpiispa ei ole siinä mielessä monarkki että virkaan valituksi tulleena saa olla siinä eroamisikään saakka. Nykyään kenttäpiispa valitaan viisivuotikaudeksi ja ehkä näemme joskus samanlaisen menettelyn oikeidenkin piispojen suhteen. Tällä hetkellä puolustusvoimilla olisi kenttäpiispana parhaiten tehtäväänsä koulutettu viranhaltija mitä ikään jos jonkin sortin isompi maailmanrähinä vielä koittaisi.

Mutta mitäpä kenttäpiispa sitten puuhailee? Yksinkertaisesti sanottuna hän johtaa, valvoo ja kouluttaa ja edustaa. Puolustusvoimissa työskentelee vakinaisesti 24 viranhaltijaa, kenttärovasteja ja sotilaspastoreita. Mutta hengellistä työtä tekevät muutkin kuin nämä vakituiset viranhaltijat. Varusmiehet voivat palvella kirkollisella alalla eri tehtävissä. Teologian ylioppilaat, kandidaatit, maisterit, lisensiaatit ja tohtorit palvelevat voivat palvella varusmiespappeina. Nuorisotyönohjaajat, diakonit, diakonissat tms. sekä näihin tehtäviin opiskelevat palvelevat varusmiesdiakoneina. Varusmies-pappi ei kuitenkaan ole sotilasarvo, se on tehtävänimike. Kenttäpiispan kaltaista viranhaltijaa varmasti tarvitaaan ja olisi varsin eroista jos viranhaltijalle lähdettäisiin puuhaamaan uutta virkanimikettä. Siinä samassa pitäisi keksiä uudet nimikkeet myös kenttärovasteille ja sotilaspastoreille. Ja Herra paratkoot mitä ne sitten olisivatkaan. Kenttäpiispan virka on varmasti hyvä säilyttää sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Tässä tapauksessa hyvästä perinteestä luopuminen voisi johtaa varsinaiseen koomiseen oopperaan pelkästään virasta käytettävän nimen suhteen. Toisaalta koetaanhan kirkkoherrankin nimi jo ongelmalliseksi.”Puolustusvoimien ylin hengellinen ohjaaja” ei kyllä kauheasti nappaa.

Nykyinen kenttäpiispa Pekka Särkiö on siis hyvässä virassa. Pekka on kenraalin, hyvin koulutetun esikuntaupseerin poika. Jos Pekkaa verrataan muihin ”oikeisiin” piispoihin niin onhan hän monellakin tavalla säätykierron myötä syntynyttä uutta aristokratiaa. Maanviljelijän pojasta tuli kenraali ja pojanpojasta ihan lahjakas raamatuntutkijakin ja lopulta kenttäpiispa. Ei kuitenkaan läheskään professori-kaliiberiin kuuluva vaikka onkin saanut dosentuurin. Suomalaisen raamatuntut-kimuksen taso on korkea. Ylivoimai-sesti sporttisin hän on ja missä Kuopion piispa Jari Jolkkonen saattaa kehua nuoruuden pesäpallo-saavutuksillaan on Pekalla plakkarissa sotilasurheilu-liiton uintimestaruuksia ja hän on voittanut lähes kuusikymppisenä ikämies-ten (Yli 35-vuotiaat.) SM-kultaa nykyaikaisessa viisiottelussa. 

Pekka siis pysyy hevosen selässä kovassakin vauhdissa ja vaarallisissa hypyissä, osaa miekkailla ja ampua ja fysiikka on enemmänkin kuin kunnossa kun pärjää vielä nuoremmillekin uinnissa ja juoksussa. Maanläheisyydestä kertoo hänen rakkautensa mehiläishoitoon ja maatiaskanojen kasvatukseen. Äityipä Pekka kerran Yleisradion iltahartautta pitäessään puhumaan Terijoen salavan kasvatuksesta aivan pienestä murtuneesta oksasta. Hengellisenä puheena se oli jopa koskettava. Olisiko hän sitten  päässyt pitemmälle sotilasuralla? Ehkäpä olisi. Mutta arvostuksensa jokaisella. Pekka kilpaili Tampereen piispan virasta vuona 2008 ihan hyvällä menestyksellä mutta hävisi Matti Revolle äänin 549-337. 

Ennakkokeskusteluissa Turun piispan vuoden 2021 vaalia ennen nostivat jotkut hänet toki esille yhtenä vaihtoehtona jo ainakin vuonna 2018 jolloin niin monet hiippakunnan kirkkoherrat olivat jo perin tuskastuneita Kaarlo Kallialan roikkuessa virassa. Loppujen lopuksi Särkiö kohtalona saattaa olla onnekkaan välinputoajan osa. Piispa harvemmin pystyy yhdistämään harrastukset ja työn mutta kenttäpiispa kylläkin. Ehkä Pekka saattaa joskus hyräillä vanhaa koululaulua sanoin ”San Severinossa huolet eivät paina, päivät sotilaan, on paraatia vaan.”

Särkiön nimi nousi esille keski-kesällä 2020 varsin suuren mediakohun keskelle kun Suomen kirkon pää-äänenkannattajan roolissa itseään pitävän ”kristillinen sanomalehti Kotimaan verkkolehden blogistanissa tapahtui jotain perin havahdu-ttavaa. Wikipedia kertoo asiasta nykyään tähän tapaan:

Särkiö joutui kesällä 2020 mediakohun keskelle kristillisen sanomaleht Kotimaan  verkkolehden blogikirjoituksellaan arvosteli mm. seksuaali-vähemmistöjä ja avioliiton ulkopuolisia seksisuhteita. Hän rinnasti syntyvyyden laskun marxilaiseen ja kulttuurieliittiin. Särkiö poisti kirjoituksensa nopeasti ja Puolustusvoimat pahoitteli kirjoituksen sävyä julkisesti.

Oliko kyseessä  Särkiön profiilinkorotusyritys ja menikö kohussa miehen kolmas viisivuotiskausi nyt suorastaan harakoille? Särkiön alkuperäisen kirjoituksen löytää toki vielä tänäkin päivänä internetistä kun vain selailee kärsivällisesti. Kärsivällisyys ja kieltämättä pieni vaiva palkitaan sillä kyseessä on ilman muuta Pekan paras saarna jos sitä tarkastellaan ihan noin saarnateknisenä tuotteena. Kas kun valtakunnan-ruotijan roolin ottanut puheiden tutkija ja teologian tohtori Juhana Torkkeli ei ole vielä lähtenyt analyseeraaman sitä puheen näkökulmasta.  

Kirjoituksen nimi oli ”Vallankumouksen hedelmät kypsyvät ja se julkaistiin aikaleimalla 21.06.2020 12:45. Saarnoissa on yleensä viittauksia Raamattuun ja sitaatteja. Yksi viittaus Särkiön blogista Raamattuun toki löytyy kun Särkiö sanoo että ”Raamatun mukaaan hedelmistään puu tunetaan.” Hänen saarnansa sisältää yhden neuvostoliittolaisen toisinajattelijan, Vladimir Bukovskin, lausuman, yhden viittauksen Aleksi Kiven seitsemään veljekseen ja kaksi laajaa lainausta Veikko Huovisen sinänsä nerokkaasta teoksesta Lentsu (Otava 1978). 

Lyhyesti sanottuna Särkiön saarna kuulostaa jo mennyttä maailmaa edustavan ja suivaantuneen aatelisherran vuodatukselta. Ikävää on myös se vasemmistovihalta haiskahtava sävy joka tekstistä huokuu. Miehen harkintakyky petti ja ehkä kohtalokkain seurauksin. Sympatioita tuli kirkon konservatiiveilta mutta oliko niiden saaminen kaiken tarkoituksena? Välillä Särkiö äityy aivan halla-ahomaiseen retoriikkaan, ja toisaalta hän pohjaa hyvin naiveihin käsityksiin ihmiskunnan kulttuurin ja lähinnä monogaamisen avioliiton synnystä ja tarkoituksesta. Yhdistelmä on vaarallinen. 

Särkiön kirjoituksen taustalla oli varmasti aito ahdistus vallitsevista asiantiloista mutta ehkä hänen olisi pitänyt näyttää kirjoitus ensin teologi-vaimolleen joka olisi tässä tapauksessa ollut paras hovi-kriitikko. Herra paratkoot jos näin kävi ja Riitta näytti vihreää valoa. Sotilashuumorin piikkiin kirjoitusta ei myöskään voida laittaa. Nähtiinkö kirjoituksessa radikalisoi-tunut Särkiö vai pitääkö kaikki tulkita vain erehdykseksi? Suomalaisille on aina opetettu kylläkin että ”ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli!”

Kylläpä nyt on syytä soittaa Iso-Iita.

Kieli etsii uomiansa

                                 

Maat ovat sulana ainakin Varsinais-Suomessa ja istutukset voivat vielä harkitusti jatkua. Hartaiden päivien kuluessa miettii kaikenlaista ja usein ajatukset pyörivät myös kynsilaukassa. Kun ihmiskaverimme tulevat tutuiksi niin voi ilmetä taipumuksia nimitellä heitä. Joku voi saada asiallisia ja joku vähän asiattomiakin nimityksiä. Ajat ovat muuttuneet ja enää ei ole korrektia nimitellä esimerkiksi isopehvaista lähimmäistämme attribuutilla ”perseniekka.” Mutta miten nimitellä kynsilaukka-frendejämme kun niitä on niin monta kasvuryhmääkin? 

Kuten tiedämme niin kieli etsii uomiansa ja pahinkaan KOTUKSEN home-sellainen ei voi estää kielenkäyttäjien luovuutta. Kieli tosiaankin etsii uomiansa ja se etsii aina taloudellista ilmaisutapaa. Olemme joskus täälläkin ottaneet asian esille ja nyt on jonkinlaisen välimietinnön aika jotta keskustelu lähtisi liikkeelle ja erinäisiä kirvokkeita asian tiimoilta löytyisi. Mennäänpä siis asiaan.

Rocambole ja Rocambole-ryhmä. Nimi Rocambole pitää varmaankin hyväksyä sellaisenaan lajikeryhmän nimeksi. Osuvan suomi-asuisen nimen keksiminen on työlästä ja nyt jäädään varmastikin jollain tapaa koomisen mietinnön tasalle. Mutta jonkin sortin nimike-ehdokkaita voisivat olla ”käyriäinen,” ”käyris,” ”käärylä” ja  ”rokkis.” Vakavamielisen harrastajan suusta ilmi-morfeemi ”perspuoli” ei ole ollenkaan asiaton. Nimityshän kuvaa juuri sitä mistä Rokkiksen raapin tunnistaa ensimmäisenä. 

Marmoripurppurat. Sana marmoripurppura on jo varsin pitkä kuten jokainen voi itse maistaakin. Miten siis olisi ja kävisi vaikkapa seuraavat nimitykset: ”marmis,” ”marmoriini,” ”möpötsi,” ”möpsi,” ”mömpsi” ja ”möppeli.” Tulevaisuudessa kun Suomessakin nähdään KEPU-vapaita maalaismarkkinoita, ja ehkä aidot kynsilaukka-festaritkin, niin satunnainen ja valistunut ostaja saattaa mennä kolmenkymmenen kynsilaukan lajikevalikoiman omaavan kauppiaan luo ja kysyä: Onks teil sit möpetsii joka käy parhaiten soteeraukseen. Oliks se Sinij Tsvetok?

Lasipurppurat. Tähän on sanottava yksi huomio. Kun joku on yrittänyt tuoda tälle kasvuryhmälle täysin suomenkielen vastaista nimitystä ”lasitettu purppuraraita” niin on menty kovasti harhaan. Suomen kieli antaa mahdollisuuden korjata tämä ns. Engelandin erehdys oivaltavalla tavalla. Ron L. Engeland laatiessaan ylivertaista skeemaansa luokitteli Lasipurppurat hyvin läheisesti raitapurppuroiden ja marmoripurppuroiden suurjoukkoon. Geneettisesti ottaen Lasipurppura on Aasian purppuroista juontuva geneettinen linjasto. Engelandin erehdys… no tuskinpa kukaan olisi voinut päätyä muuhun. Lasipurppuroissa on muutama morfeemi joita Engeland ei ehkä huomannut aikoinaan. Lausuttaessa nimeä ”Lasipurppura” aukeaa suu liian monta kertaa, mutta niin ei ole ruotsalaisten laita jos joskus he pääsevät eroon Åke Trudessonin sekavista jorinoista ja alkavat käyttämään Engelandin tarkistettua skeemaa. ”Glaspurppur” olisi riikinruotsia puhuvan suussa kovin  antiikkinen ja kankea sana mutta ”glasslila” onkin sitten hyvin kaunis ilmaisu. Jotakin pitää tähänkin sanoa ja olkoot seuraavat jotain josta voidaan sanoa ”jotain pientä.” Miten siis: ”lasikas,” ”lasis,” ”kepsi,” ”lepsi” tai ”lasiainen.”

Posliinit. Posliini on sinänsä taloudellinen sana. Moni harrastaja, alan mies ja nainen, joutuu vastaisuudessa selittämään mitkä se posliini sitten oikein on. Sitähän se on; kuoret ovat valkoiset ja ja raapin jömpseä olemus tuo mieleen kahvikupin. Miten olisi sitten vaikkapa: ”teema,” ”domino,” ”porsse” tai ”bosse.” Hienommasta ja siroimmasta posliinien kasvuryhmän lajikkeesta voisi käyttää nimeä ”Arctica” sillä ei tässä minkäänlaisten muumi-mukkeloiden kanssa pelleillä.

Silverskin. Varmaankin joku on jo puhunut ”hopeakuoresta.” Silverskin voi olla sellainen sana joka on pakko ottaa lainasanaksi. Silverskin ei todellakaan ole mikään vähäinen veli ja sepäs saakin ajatukset liikkeelle ja niissä mennään jopa viikinkimytologian pariin. Siispä: ”silsi," ”esses,” ”sol-sol,” ”sowi,” ”sowilo,” ”sulu” tai sitten ihan hopea-johdannaiset kuten ”hopiainen,” ”hopli” tai ”hopsi.”

Raitapurppura. Vaikka Raitapurppura onkin paljon taloudellisempi ilmaus kuin purppuraraita kun etsitään vastinetta englanninkieliselle termille ”Purple Stripes” niin siihen ei pidä olla tyytyväinen. Jotain on kuitenkin sanottava: ”raitis,” ”raitiainen,” ”purppis” tai ”raipu.”

Käsittelemättä jää vielä artisokkien kasvuryhmälle sopivat ilmaisut ja tietenkin kreolit ja Aasian purppurat. Mutta pitäähän jotain jättää vastaisuuteenkin. Lopuksi voidaan sanoa ykskantaan että ”rakkaalla lapsella on monta nimeä.” Pitäisi varmaan pohtia millainen olisikaan Joe Bidenin suhde kynsilaukkaan. Ehkä se on jopa hillitty. Biden on varmaan istunut aidossa italialaisessa pizzeriassa ja jokin kosketus kynsilaukkaan hänellä sitä kautta voi olla. Tuleva varapresidentti ja ehkä myös tuleva presidentti Kamala Harris on taatusti sinut asian kanssa jo lapsuudestaan. Jamaikalais-intialaiset perintötekijät takaavat tämän. Mutta onko Kamalalle tuttu nimi kalifornialainen Chester A. Aaron ja tietääkö hän tuon miehen elämänuran merkityksen? Vai lieneekö Kamala koskaan kuullutkaan muista lajikkeista kuin Kalifornian aikainen tai Kalifornian myöhäinen. 

Vähän kliseistä musiikkia mutta menkööt ja olkoot.

Pyllillä Berliiniin. Melkoiset munkit.

                                         

Yhdysvaltalaisilla on pylliä eli mahtia. Niin, makkara-merkityksen lisäksi Pylli on myös fyysistä voimaa. Jos on papua puserossa, elikkä habaa, niin voi hyvinkin sanoa, että on pylliä. Tässä suhteessa pyllin merkitys on siis puhtaasti voimatekninen ilmaisu. Pylli on myös sopiva ilmaisu puhuttaessa sotilasmahdista. “Jenkeillä on pylliä niin pirusti”. Elikkä se tarkoittaa sitten sitä, että niille ei kaikkien kannata alkaa ryppyilemään. 

Eräs japsisoturi, joka piileskeli eräällä saarella melkein kaksikymmentä-viisi vuotta Japanin antautumisen jälkeen ertoi kirjassaan, että hän tajusi amerikkalais-ten ylivoiman sitten kun hän huomasi jenkkisotilaiden syövän purukumia. No, ei se purukumi pelkästään mutta kun se oli tinapaperiin pakattu. Siitä se tajusi sen kenellä on pylliä. Kansakunta, jolla on niin paljon pylliä, että sillä on varaa pakata purukumi sota-aikana tinapaperiin ei voi sitä rähinää hävitä. Ei se kyllä sanaa pylli käyttänyt, mutta jos japaninkielessä olisi ollut vastaava ilmaisu niin kyllä luutnantti Hiroo Onoda olisi sitä taatusti käyttänyt.

Ja nyt korutonta kertomaa Lokakuun 1941 ja elokuun 1945 välisenä aikana USA toimitti Neuvostoliittoon muun muassa seuraavat sotatarvikkeet:

— 375 833 kuorma-autoa
— 51 503 jeeppiä
— 35 170 moottoripyörää
–  8 075 traktoria, 
— 7 053 hyökkäysvaunua
–  14 795 lentokonetta
– 1 900 höyryveturia
— 66 dieselveturia
— 9 920 tavaravaunua
— 1 000 kaatovaunua, 
— 120 tankinkuljetusvaunua ym.

— 4 478 116 tonnia ruokatarvikkeita
– 20 000 000 paria nahkasaappaita
– 2 670 371 tonnia öljytuotteita (mm. noin 7 milj. tynnyriä bensiiniä, 70 okt. ja 100 okt.)
– 185 000 kenttäpuhelinta, 670 000 mailia kaapelia ym.

Terästä toimitettiin 2,3, miljoonaa tonnia. Se mahdollisti ainakin 40 000:n T-34 tankin valmistamiseen. Nl:n saama 230 000 tonnia alumiinia tyydytti koko sen lentokoneteollisuuden kahden vuoden tarpeen.

Prosenteissa Jenkkilän apu Neuvostoliitolle oli seuraava:

– noin 95% sotilasjalkineista
– noin 80 % säilykkeistä,
 – 92 % uusista vetureista,
 – 30 % taistelulentokoneista,
 – 57 % lentokonepolttoaineesta,
 – 53 % räjähteistä,
 – 74 % kuorma-autoista,
 – yli 60 % autojen polttoaineista,
 – 74 % raskaista autonrenkaista,
 – 88 % radiolaitteista,
 – 53 % kuparista, 56 % alumiinista,
–  24 % panssariajoneuvoista

Kylläpä se on aika soittaa Souzan Star and Sripes.

Paras on niin suhteellista

Aivan aluksi on kuitenkin päiviteltävä ja ihmeteltävä säätilaa. Pohjoisella napa-alueella on melkoinen määrä jäätä hukassa jos katsotaan pitkää tarkasteluväliä. Mutta jos katsotaan neljänkymmenen vuoden keskiarvoa niin silloin voidaan sanoa että jäätä on hukassa kymmenen kertaa Suomen kokoinen alue. Yleensä kaksi napa-aluetta tasaa toisiansa; jos pohjoisessa on vähemmän jäätä niin sitten sitä on enemmän Etelänapamantereen tietämillä ja tietenkin päinvastoin. Nyt etelässä on kolme kertaa Suomen kokoinen alue enemmän jäätä, mutta silti jääpeitettä puuttuu kahdeksan kertaa Suomen kokoinen alue. Jossakin on siis vettä varsin paljon kierrossa, maalla, merellä ja ilmassa. 

Vuodet eivät ole veljeksiä ja kuka tietää vaikka täällä Koto-Suomessakin näemme kuivan ja lämpimän marraskuun. Jokainen voi katsoa tästä linkistä tilanteen ja olla lähinnä kauhuissaan.

Mutta nyt asiaan joka nousee yhä useammin ajankohtaiseksi kun tietämys kynsilaukasta kasvaa maassamme. Viimeisen neljän vuoden aikana koeviljelmäni, kaiken ollessa vielä kokeilua ja kovin pienimuotoista, on voinut toimittaa lukuisalle joukolle harrastajia runsaasti eri kasvuryhmiin kuuluvia lajikkeita. Joku on voinut perustaa viidenkymmenen lajikkeen oman viljelmän ja kymmenillä kynsilaukan ystävillä on vähintään 8-12 eri lajiketta. Eteenpäin on menty joten luonnollisestikin kysymyksiä nousee kuin sproutteja huhtikuulla. Herää siis kysymyksiä, ja niin on oikein hyvä.

Aivan toiseksi on tässä kirjoituksessa sanottava yksi asia. Miten sen nyt sitten pukisi sanoiksi. Sanotaanko sitten vaikka näin:

"Rakastavat huoltajat ottavat huomioon perheensä kaikki lapset ja heidän tarpeensa. Jokaista he kannustavat, ja he jakavat resurssejaan oikeuden-mukaisesti. Jos joku vaatii enemmän aikaa ja vaivaa haasteellisuutensa vuoksi, niin silloin resursseja keskitetään kokonaisuus huomioon ottaen. Jokaista lasta autetaan löytämään paikkansa maailmassa, ja kodit ovat jo parhaita paikkoja opettaa sitä mitä on erilaisuus. Kansalaistaito on oppiaine, jonka lapsen kasvattajat voivat kaikista parhaiten iskostaa lasten mieliin omalla esimerkillään. Superkyvykkäitä ei saisi tasapäistää eikä erilaisia ja joskus kovinkin haasteellisia oppijoita ei saa masentaa. Joka sisäistää tämän ei ehkä enää kysele sen perään mikä on maailman paras kynsilaukka. Erilaisuuden ja kaikkinaisen kirjon tunnustaminen on tässä suhteessa kaiken kasvun ja tietämisen lähtökohta."

Lähdemmepäs liikkeelle viinimaailmasta. Meille on opetettu että on kolme erilaista viinityyppiä eli punainen, valkoinen ja rosee. Hmmm.. joku voisi tietysti puhua harmaastakin viinistä… Rosee saadaan aikaan värteeraamalla punaisten rypäleiden kanssa. Toisaalta valkoista viiniä voidaan valmistaa punaisistakin rypäleistä, mutta punaista et saa valkoisista ilman keinotekoista väriä. Kaikki viinit tehdään yhden ja saman Vitis vinifera-kasvin alalajikkeista. No muutama poikkeus on toki olemassa. Pääsääntöisesti kaikki Chilen ulkopuolella kasvatettavat viiniköynnökset ovat kahden eri kasvin yhdistelmiä koska viinimaailma ei ole ollut sama Phylloxera-katastrofin jälkeen.

Jos viiniä, joka on myös väärinkäytettynä hyvin haitallinen alkoholijuoma,  lähestytään arvostavalla tavalla niin silloin puhutaan aina kokonaisuudesta. No arvostukset toki muuttuvat. Kun Suomen purjehdusmaajoukkue juhli Lontoon vuoden 2012 kisojen jälkeen menestystä ja mitaleja, virtasi viini juhlissa ja huvimestarina toimineesta Sari Multalasta sanottiin että hän osaa yhdistää ruuan ja viinin. Ollaan edetty paljon ajasta ja vuoden 1964 Tokion kisoista jotka päättyivät Ranskan kannalta katastrofaalisesti. Voidaan jopa todeta että raitis hevonen pelasti tuon kansakunnan urheilumaineen.

——————————————-

Ekskurssi: Ranskan olympiaurheilun viinikatastrofi

Ranskan piti saada tukku kultamitaleja vuoden 1964 Tokion kisoista, mutta kaikki ennakkosuosikit pettivät toisensa jälkeen. Miesten pikaviestijoukkuekin jonka vaihto pelasi kuin unelma, koki Waterloonsa. Ranskan maineen pelasti vanha jermu Pierre Jonquers D’Oriola raivoisalla ratsullaan LUTTEUR-B. Sama heppu oli voittanut esteratsastuksen Grand Prixin jo Helsingissä 1952 ratsullaan ALI BABA. Kisojen jälkeen vaadittiin selitystä surkealle menestykselle ja totuus oli karmea. Ranskalainen huippu-urheilija vietti varsin kosteaa elämää, viiniä vedettiin kiduksiin pullo, puolitoista päivässä... Ja sehän vastaa noin puolikasta neljäkytvolttista kansantislepulloa (Koskenkorva). Erityisesti leireillä ja isoissa kisoissa fransmannit villiintyivät varsinaisiin bakkanaaleihin, ja naisurheilijat eivät totisesti jääneet kakkosiksi. Toisaalta ei ole varmaa sekään etteikö tuo mainio ratsu LUTTEUR ollut Ranskan joukkueen ainoa raitis ”henkilö” Tokion kisoissa. Ranskalaiset menivät itseensä ja menestys Mexico Cityn kisoissa vuonna 1968 olikin jo vallan erinomainen, kuudes sija mitalitaulukossa ja seitsemän kultaa.

——————————————-

Kynsilaukkaa voi pureskella raakana ja käytää moninaisiin tarkoituksiin ja sitä voi syöttää hepoille ja poneillekin ennaltaehkäisevä rohtona. Mutta kuka ymmärtää käyttötarkoituksen ja eri ruokien vaatimukset? Mikäpä on sopivin kynsilaukka käytettäväksi Dauphinoise-gratiiniin, mikä tuo parhaat puolet esiin lammas-pohjaisen aterian kokonaisuudesta, minkä lajikkeen skeipit ovat sokeriherneisiä, minkä kasvuryhmän kynnet tuottavat parhaat talviversot ja mikä on parasta sauteeraukseen ja mitkä lajikkeet ovat raakapuristetta pääasiassa nautiskelevan intoilijan hifistelylistan kärjessä? Kynsilaukka ruuanlaitossa on aiheena rannaton meri, mutta harva on päässyt kävelemään edes rantahietikolla. Alexandra-Suomessa ei olla päästy vielä luolansuuta pitemmälle jos tämä viittaus ihmiskunnan  alkuhämärään tässä sallitaan. 

Tällä kertaa loppumusiikkina palanen Marseljeesia pienellä johdannolla.