Aina tarpeellinen ja iki-ihana Kansalaisen vuosikirja!

Omaan jouluuni on kuulunut ihan pikkupoikavuosilta Kansalaisen vuosikirja eli Mitä-Missä-Milloin. Pidän kiinni tuosta joulu-momentista niin perusteellisesti, että en edes avaa kirjaa ennen jouluaattoa. 

Tänä vuonna avasin kirjan kuitenkin vasta tänään neljäntenä joulupäivänä eli Viattomien lasten päivänä kun aloittelin joulunviettoa uudelleen jälkikasvuni kanssa. Omistan luonnollisestikin koko kirjasarjan, ja aivan ensimmäisistäkin kirjoista 1950-luvun alusta meikällä on kaksoiskappaleet ja vuoden 1954 harvinaiseksi käyneestä kirjasta varastossani on peräti kaksi ylimääräistä kappaletta. Haaveena on, että voisi antaa jälkikasvulle täysi-ikäisyyslahjana mm. kyseisen kirjasarjan. Aika näyttää...

Uusi MMM ei taaskaan jätä kylmäksi. Formaatti on tuttu, mutta ainakin tänä vuonna näyttää siltä, että on tahdottu korostaa vuoden henkilön ja uudissanojen osuutta, sillä ne ovat aivan kirjan alussa. Vuoden kuvana on otos viime kesän myrskytuhoista. Valinta on tietenkin makuasia. Olisin itse valinnut jonkin otoksen Haitin maajäristykseen liittyen.

Vuoden henkilöksi on valittu EURO-komissaarimme Olli Rehn. Artikkeli on aika suitsuttava ja Rehn halutaan nähdä peräti koko Euroopan pelastajana. Pitää muistaa, että Rehnin valinta on vain MMM-toimituksen valinta. Ja ennen kaikkea pitää muistaa että näin internet-aikakaudella MMM-instituutio on tietyllä tavalla marginalisoitunut. Se ei enää ole yhden TV-kanavan ja yhden radiokanavan aikakauden yhteisten puheenaiheiden lähde. Siispä harva tietää Rehnin valinnasta ja harvemmat tuosta asiasta kiistelevät.

Edellä mainittua  sanoessa suurehko nostalgian väre käy läpi ruumiin. Ennen oli monelle kansalaiselle kunnia-asia lukea MMM läpi ennen loppiaista ja töihinpaluuta. Kansalaisen vuosikirja kuului myös monen abiturientin luku-ohjelmaan ennen vanhaa kuin vanhamuotoinen ylioppilaskirjoitus-käytäntö oli vallalla. Sen lukemalla riitti pontta äidinkielen ainekirjoitukseen ja vanhanmalliseen kertarysäys-reaaliin.

Omalata osaltani nykyään odotetuin osio on oivaltavia kuviakin sisältävä "Vuoden sanoja." Tämän vuoden mielenkiinotisimpia sanoja ovat ainakin, digitaalinen keskiaika, kielimaistiaiset ja ympäristökuiskaaja. Kielimaistiaisista tulee mieleen että pienpuolueiden tulisi järjestää puoluemaistiasitilaisuukisa voimiaan yhdistäen. Kaikki kansalaiset eivät ole netissä ja kilpailu täällä on kovaa. Kyseessähän ei olisi sen kummempi asia kuin hyvin suunniteltu ja toteutettu toritapahtuma. Itse asiassa yksi Perussuomalaisten nousun syy on toritapahtuma-toiminta. Kansa on voinut tavata puolueen puheenjohtajan ja muita vaikuttajia ja tarjolla on ollut monesti ilmaisia räiskäleitä. Lehtiäkin ja muuta tykötarvetta on riittänyt jakoon...

Kaikkinensa MMM-kirjaan liittyy paljon nostalgiaa ja sen aika ei ole ohitse. Netistä et löydä mitään vastaavaa. Vai löytyykö sieltä mm. tiiviinä paketti uutiskatsaus syyskuu 2009 - eloluu 2010, lista merkittävistä kuolleista suomalaisista ja ulkomaalaisista, pätevästi toimitettu katsaus kirja-, ja kulttuurivuoteen ja tiivis urheilukatsaus. Tiede ja tekniikka-osio on aina sisältänyt korkeatasoisia tiede-artikkeleita. Toimitus ottaa myöskin huomioon lukijoiden toiveet ja tänäkin vuonna kirja sisältää kaksi toiveartikkelia, lukijoiden innoittamaa kirjoitusta: Keski-aikaiset linnat Suomessa ja Kuumailmapallolla korkeuksiin.

Itse odottelen tänään tätä Viattomien lasten päivän iltaa jolloin aion lukea artikkelit maatiaseläimistä ja kasveista kertovan "Maatiaiset myötätuulessa" ja  historiaa käsittelevän "Lapuan vuosi 1930." Uusi MMM saa myös usein selailemaan vanhojakin vuosikirjoja. 1960-luvun alusta löytyy kiinnostavia historia-aiheisia artikkeleita joita ajan hammas ei ole juuri syönyt...

Vuosi tulee ja vuosi menee ja ensi vuonnakin tulee uusi MMM. Kirja pitää pintansa ja sille voisi ennustaa renesanssia.Asiat ja kiinnoatavt ilmiöt yhteennivovalle kirjalle tulee vielä tarve ja tilaus. MMM on pystynyt uudistumaan ja pitämään perinteisetkin lukijansa tyytyväisinä.

Tietysti joku voisi kehittää siitä myös verkkoversion tai idena oisi varastaa. Tuskin tässä tulisi kyseeseen mitkään tekijän-oikeudelliset asiat. Idea nimi olisi "Avoin Kansalaisen Vuosikirja." Esimerkiksi tästä USARIN kirjoittajakunnasta löytyisi potentiaalia vaikka mihin... Toisaalta, aito kirja on aina aito kirja.

Vuoden 2012 vuosikirjan vuoden kuva liittynee ensi vuoden vaaleihin, ja varmaan vuoden henkilölin on aika helppo ennustaa. Mene ja tiedä. Yksi vuosi kerrallan ja yksi kansalaisen vuosikirja. Jokaisella vuodella on omat ilonsa ja murheensa eikä pidä mennä asioiden edelle. Toisaalta pitää aina muistaa ja soveltaa Walther Gretzkyn neuvoja pienelle Wayne-pojalleen: "Älä mene sinne minne kiekko menee, vaan mene sinne minne se menee seuraavaksi..."

Tanka. Raavas saapuu jo

                                

                                                     

                                           Tanka. Raavas saapuu jo

raavas saapuu jo

olutjuhlilla jano

mikä on totuus

vesikö myrkyllistä

tsekitkö tietävät sen

Kenttäpiispa Pekka Särkiö

Olisi peräti sääli jos kenttäsielunhoidosta ja sitä kautta myös kenttäpiispasta luovuttaisiin. Sotien aikana papeilla oli tärkeä rooli joka ainutlaatui-suudessaan hakee vertaistaan koko maailmassa. Kenttäpiispamme ei mihinkään häviä, ja teologian tohtori Pekka Särkiön aiheuttama kohu jää pieneksi ja häviäväksi nyanssiksi.

Monella tavalla vuodet 1939-1944 olivat kirkon parasta aikaa. Sotien jälkeen entiset rintamapapit olivat monessa suhteessa uudistamassa kirkon toimintaa. Puolustusvoimiin jäi henkilöstö jonka johdossa on tavallaan ollut kenttäpiispa ja joukkueellinen kenttärovasteja ja kenttäpappeja. He ovat olleet mukana rauhanturvaajienkin mukana. Jotkut sotien jälkeisistä puolustusvoimien papeista kohosivat legendaariseen maineeseen kuten trubaduuri Veikko Lavin veli Seppo Lavi. 

Jos suomalaisten kapiaisten vanhan ajan komento-ähinää ja palveluspuheita olisi pitänyt saada nauhalle siinä missä kansarunoutta on tallennettu niin jotain on myös todella menetetty kun Seppo Lavin lennokkaita puheita varusmiehille mitä ilmeisimmin ei ole nauhoitettu! Seppo kun kerran muun muassa innostui tarinoimaan kenttärovastin uniformussa viisisataapäiselle kuulijakunnalle velimiehensä uuden levyn kantta missä hän oli alastomana: ”Mitä niitä niin vanhan miehen vehkeitä kannattaa esitellä kun ei niissä enää mitään tehojakaan ole!”

Kenttäpiispan asemasta on aina silloin tällöin käyty keskustelua. Ensimmäi-nen kenttäpiispa oli Johannes Björklund, joka sai virkansa itse Marsalkka Mannerheimin määräyksestä vuonna 1941. Sotarovastista tuli yhdessä hetkessä kenttäpiispa. Virassaan hän ehti toimia kaikkiaan 15 vuotta ja on ainoa oikeassa sodassa, Herra paratkoot se jäätköötkin ainoaksi, toiminut kenttäpiispa. Kenttäpiispan asemasta keskustellaan varmasti vielä monta kertaa. Yksi on kuitenkin varmaa. Ruotsin karoliinisen armeijan uskonnollista henkeä ei nähdä enää ellei sitten valtaisa uskonnollisuuden aalto pyyhkäise Pohjolan yli. Tuossa Kaarle kahdennentoista armeijassa kun pidettiin päivässä parhaimmillaan neljä kertaa päivässä kenttäjumalanpalvelus. Ajat ovat todellakin muuttuneet.

Kenttäpiispa on Suomen puolustusvoimien kirkollisesta työstä vastaava johtava viranhaltija. Mutta kenttäpiispa ei ole varsinaisesti piispa, vaikka virkanimike siihen näennäisesti kyllä viittaakin: hänellä ei tietenkään ole hiippkuntaa eikämuitakaan piispan oikeuksia eikä hän kanna piispan tunnuksia lukuun ottamatta sotilaspuvun päällä kannettavaa piispanristiä. 

Luterilaisen kirkon arvojärjestelmässä kenttäpiispa vastaa kirkkolain mukaan lähinnä lääninrovastia. Nykyinen viranhaltija Pekka Särkiö on järjestyk-sessään seitsemäs kenttäpiispa. Lukuunottamatta Särkiön edeltäjää Hannu Niskasta kaikki ovat olleet koulutukseltaan teologian tohtoreita. Niskanen oli vain teologian lisensiaatti. Kenttäpiispoista yksi on noussut varsinaisten hiippa-piispojen joukkoon. Viran viidennestä haltija, Jorma Laulaja, toimi Lapuan piispana vuosina 1995-2004.

Särkiö väitteli vuonna 1994 ja häntä voidaan pitää vielä vanhan ajan tohtorina  kuten Laulajaa, Remestä, Massaa, Laitista ja Björklundia. Hän ei ole teologisen tiedekunnankin nyttemmin vallaanneen tohtoritehtailun tuote, Tavallaan Särkiön oppiaine, Vanhan testamentin eksegetiikka, on vallan sopiva kenttäpiispan koulutukseen. Nimittäin jo vanhat roomalaiset sanoivat Si vis pacem, para bellum  (Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan). Vanhan testamentin henkihän on enemmän sotaisa jos sitä katsotaan kokonaisuutena ja sekin on totta ja jopa tutkittu juttu että kriisiaikoina ja eritysesti sotien aikana Raamatusta juuri Vanha testamentti on noussut luetuksi. Kenttäpiispa ei ole siinä mielessä monarkki että virkaan valituksi tulleena saa olla siinä eroamisikään saakka. Nykyään kenttäpiispa valitaan viisivuotikaudeksi ja ehkä näemme joskus samanlaisen menettelyn oikeidenkin piispojen suhteen. Tällä hetkellä puolustusvoimilla olisi kenttäpiispana parhaiten tehtäväänsä koulutettu viranhaltija mitä ikään jos jonkin sortin isompi maailmanrähinä vielä koittaisi.

Mutta mitäpä kenttäpiispa sitten puuhailee? Yksinkertaisesti sanottuna hän johtaa, valvoo ja kouluttaa ja edustaa. Puolustusvoimissa työskentelee vakinaisesti 24 viranhaltijaa, kenttärovasteja ja sotilaspastoreita. Mutta hengellistä työtä tekevät muutkin kuin nämä vakituiset viranhaltijat. Varusmiehet voivat palvella kirkollisella alalla eri tehtävissä. Teologian ylioppilaat, kandidaatit, maisterit, lisensiaatit ja tohtorit palvelevat voivat palvella varusmiespappeina. Nuorisotyönohjaajat, diakonit, diakonissat tms. sekä näihin tehtäviin opiskelevat palvelevat varusmiesdiakoneina. Varusmies-pappi ei kuitenkaan ole sotilasarvo, se on tehtävänimike. Kenttäpiispan kaltaista viranhaltijaa varmasti tarvitaaan ja olisi varsin eroista jos viranhaltijalle lähdettäisiin puuhaamaan uutta virkanimikettä. Siinä samassa pitäisi keksiä uudet nimikkeet myös kenttärovasteille ja sotilaspastoreille. Ja Herra paratkoot mitä ne sitten olisivatkaan. Kenttäpiispan virka on varmasti hyvä säilyttää sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Tässä tapauksessa hyvästä perinteestä luopuminen voisi johtaa varsinaiseen koomiseen oopperaan pelkästään virasta käytettävän nimen suhteen. Toisaalta koetaanhan kirkkoherrankin nimi jo ongelmalliseksi.”Puolustusvoimien ylin hengellinen ohjaaja” ei kyllä kauheasti nappaa.

Nykyinen kenttäpiispa Pekka Särkiö on siis hyvässä virassa. Pekka on kenraalin, hyvin koulutetun esikuntaupseerin poika. Jos Pekkaa verrataan muihin ”oikeisiin” piispoihin niin onhan hän monellakin tavalla säätykierron myötä syntynyttä uutta aristokratiaa. Maanviljelijän pojasta tuli kenraali ja pojanpojasta ihan lahjakas raamatuntutkijakin ja lopulta kenttäpiispa. Ei kuitenkaan läheskään professori-kaliiberiin kuuluva vaikka onkin saanut dosentuurin. Suomalaisen raamatuntut-kimuksen taso on korkea. Ylivoimai-sesti sporttisin hän on ja missä Kuopion piispa Jari Jolkkonen saattaa kehua nuoruuden pesäpallo-saavutuksillaan on Pekalla plakkarissa sotilasurheilu-liiton uintimestaruuksia ja hän on voittanut lähes kuusikymppisenä ikämies-ten (Yli 35-vuotiaat.) SM-kultaa nykyaikaisessa viisiottelussa. 

Pekka siis pysyy hevosen selässä kovassakin vauhdissa ja vaarallisissa hypyissä, osaa miekkailla ja ampua ja fysiikka on enemmänkin kuin kunnossa kun pärjää vielä nuoremmillekin uinnissa ja juoksussa. Maanläheisyydestä kertoo hänen rakkautensa mehiläishoitoon ja maatiaskanojen kasvatukseen. Äityipä Pekka kerran Yleisradion iltahartautta pitäessään puhumaan Terijoen salavan kasvatuksesta aivan pienestä murtuneesta oksasta. Hengellisenä puheena se oli jopa koskettava. Olisiko hän sitten  päässyt pitemmälle sotilasuralla? Ehkäpä olisi. Mutta arvostuksensa jokaisella. Pekka kilpaili Tampereen piispan virasta vuona 2008 ihan hyvällä menestyksellä mutta hävisi Matti Revolle äänin 549-337. 

Ennakkokeskusteluissa Turun piispan vuoden 2021 vaalia ennen nostivat jotkut hänet toki esille yhtenä vaihtoehtona jo ainakin vuonna 2018 jolloin niin monet hiippakunnan kirkkoherrat olivat jo perin tuskastuneita Kaarlo Kallialan roikkuessa virassa. Loppujen lopuksi Särkiö kohtalona saattaa olla onnekkaan välinputoajan osa. Piispa harvemmin pystyy yhdistämään harrastukset ja työn mutta kenttäpiispa kylläkin. Ehkä Pekka saattaa joskus hyräillä vanhaa koululaulua sanoin ”San Severinossa huolet eivät paina, päivät sotilaan, on paraatia vaan.”

Särkiön nimi nousi esille keski-kesällä 2020 varsin suuren mediakohun keskelle kun Suomen kirkon pää-äänenkannattajan roolissa itseään pitävän ”kristillinen sanomalehti Kotimaan verkkolehden blogistanissa tapahtui jotain perin havahdu-ttavaa. Wikipedia kertoo asiasta nykyään tähän tapaan:

Särkiö joutui kesällä 2020 mediakohun keskelle kristillisen sanomaleht Kotimaan  verkkolehden blogikirjoituksellaan arvosteli mm. seksuaali-vähemmistöjä ja avioliiton ulkopuolisia seksisuhteita. Hän rinnasti syntyvyyden laskun marxilaiseen ja kulttuurieliittiin. Särkiö poisti kirjoituksensa nopeasti ja Puolustusvoimat pahoitteli kirjoituksen sävyä julkisesti.

Oliko kyseessä  Särkiön profiilinkorotusyritys ja menikö kohussa miehen kolmas viisivuotiskausi nyt suorastaan harakoille? Särkiön alkuperäisen kirjoituksen löytää toki vielä tänäkin päivänä internetistä kun vain selailee kärsivällisesti. Kärsivällisyys ja kieltämättä pieni vaiva palkitaan sillä kyseessä on ilman muuta Pekan paras saarna jos sitä tarkastellaan ihan noin saarnateknisenä tuotteena. Kas kun valtakunnan-ruotijan roolin ottanut puheiden tutkija ja teologian tohtori Juhana Torkkeli ei ole vielä lähtenyt analyseeraaman sitä puheen näkökulmasta.  

Kirjoituksen nimi oli ”Vallankumouksen hedelmät kypsyvät ja se julkaistiin aikaleimalla 21.06.2020 12:45. Saarnoissa on yleensä viittauksia Raamattuun ja sitaatteja. Yksi viittaus Särkiön blogista Raamattuun toki löytyy kun Särkiö sanoo että ”Raamatun mukaaan hedelmistään puu tunetaan.” Hänen saarnansa sisältää yhden neuvostoliittolaisen toisinajattelijan, Vladimir Bukovskin, lausuman, yhden viittauksen Aleksi Kiven seitsemään veljekseen ja kaksi laajaa lainausta Veikko Huovisen sinänsä nerokkaasta teoksesta Lentsu (Otava 1978). 

Lyhyesti sanottuna Särkiön saarna kuulostaa jo mennyttä maailmaa edustavan ja suivaantuneen aatelisherran vuodatukselta. Ikävää on myös se vasemmistovihalta haiskahtava sävy joka tekstistä huokuu. Miehen harkintakyky petti ja ehkä kohtalokkain seurauksin. Sympatioita tuli kirkon konservatiiveilta mutta oliko niiden saaminen kaiken tarkoituksena? Välillä Särkiö äityy aivan halla-ahomaiseen retoriikkaan, ja toisaalta hän pohjaa hyvin naiveihin käsityksiin ihmiskunnan kulttuurin ja lähinnä monogaamisen avioliiton synnystä ja tarkoituksesta. Yhdistelmä on vaarallinen. 

Särkiön kirjoituksen taustalla oli varmasti aito ahdistus vallitsevista asiantiloista mutta ehkä hänen olisi pitänyt näyttää kirjoitus ensin teologi-vaimolleen joka olisi tässä tapauksessa ollut paras hovi-kriitikko. Herra paratkoot jos näin kävi ja Riitta näytti vihreää valoa. Sotilashuumorin piikkiin kirjoitusta ei myöskään voida laittaa. Nähtiinkö kirjoituksessa radikalisoi-tunut Särkiö vai pitääkö kaikki tulkita vain erehdykseksi? Suomalaisille on aina opetettu kylläkin että ”ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli!”

Kylläpä nyt on syytä soittaa Iso-Iita.

Kieli etsii uomiansa

                                 

Maat ovat sulana ainakin Varsinais-Suomessa ja istutukset voivat vielä harkitusti jatkua. Hartaiden päivien kuluessa miettii kaikenlaista ja usein ajatukset pyörivät myös kynsilaukassa. Kun ihmiskaverimme tulevat tutuiksi niin voi ilmetä taipumuksia nimitellä heitä. Joku voi saada asiallisia ja joku vähän asiattomiakin nimityksiä. Ajat ovat muuttuneet ja enää ei ole korrektia nimitellä esimerkiksi isopehvaista lähimmäistämme attribuutilla ”perseniekka.” Mutta miten nimitellä kynsilaukka-frendejämme kun niitä on niin monta kasvuryhmääkin? 

Kuten tiedämme niin kieli etsii uomiansa ja pahinkaan KOTUKSEN home-sellainen ei voi estää kielenkäyttäjien luovuutta. Kieli tosiaankin etsii uomiansa ja se etsii aina taloudellista ilmaisutapaa. Olemme joskus täälläkin ottaneet asian esille ja nyt on jonkinlaisen välimietinnön aika jotta keskustelu lähtisi liikkeelle ja erinäisiä kirvokkeita asian tiimoilta löytyisi. Mennäänpä siis asiaan.

Rocambole ja Rocambole-ryhmä. Nimi Rocambole pitää varmaankin hyväksyä sellaisenaan lajikeryhmän nimeksi. Osuvan suomi-asuisen nimen keksiminen on työlästä ja nyt jäädään varmastikin jollain tapaa koomisen mietinnön tasalle. Mutta jonkin sortin nimike-ehdokkaita voisivat olla ”käyriäinen,” ”käyris,” ”käärylä” ja  ”rokkis.” Vakavamielisen harrastajan suusta ilmi-morfeemi ”perspuoli” ei ole ollenkaan asiaton. Nimityshän kuvaa juuri sitä mistä Rokkiksen raapin tunnistaa ensimmäisenä. 

Marmoripurppurat. Sana marmoripurppura on jo varsin pitkä kuten jokainen voi itse maistaakin. Miten siis olisi ja kävisi vaikkapa seuraavat nimitykset: ”marmis,” ”marmoriini,” ”möpötsi,” ”möpsi,” ”mömpsi” ja ”möppeli.” Tulevaisuudessa kun Suomessakin nähdään KEPU-vapaita maalaismarkkinoita, ja ehkä aidot kynsilaukka-festaritkin, niin satunnainen ja valistunut ostaja saattaa mennä kolmenkymmenen kynsilaukan lajikevalikoiman omaavan kauppiaan luo ja kysyä: Onks teil sit möpetsii joka käy parhaiten soteeraukseen. Oliks se Sinij Tsvetok?

Lasipurppurat. Tähän on sanottava yksi huomio. Kun joku on yrittänyt tuoda tälle kasvuryhmälle täysin suomenkielen vastaista nimitystä ”lasitettu purppuraraita” niin on menty kovasti harhaan. Suomen kieli antaa mahdollisuuden korjata tämä ns. Engelandin erehdys oivaltavalla tavalla. Ron L. Engeland laatiessaan ylivertaista skeemaansa luokitteli Lasipurppurat hyvin läheisesti raitapurppuroiden ja marmoripurppuroiden suurjoukkoon. Geneettisesti ottaen Lasipurppura on Aasian purppuroista juontuva geneettinen linjasto. Engelandin erehdys… no tuskinpa kukaan olisi voinut päätyä muuhun. Lasipurppuroissa on muutama morfeemi joita Engeland ei ehkä huomannut aikoinaan. Lausuttaessa nimeä ”Lasipurppura” aukeaa suu liian monta kertaa, mutta niin ei ole ruotsalaisten laita jos joskus he pääsevät eroon Åke Trudessonin sekavista jorinoista ja alkavat käyttämään Engelandin tarkistettua skeemaa. ”Glaspurppur” olisi riikinruotsia puhuvan suussa kovin  antiikkinen ja kankea sana mutta ”glasslila” onkin sitten hyvin kaunis ilmaisu. Jotakin pitää tähänkin sanoa ja olkoot seuraavat jotain josta voidaan sanoa ”jotain pientä.” Miten siis: ”lasikas,” ”lasis,” ”kepsi,” ”lepsi” tai ”lasiainen.”

Posliinit. Posliini on sinänsä taloudellinen sana. Moni harrastaja, alan mies ja nainen, joutuu vastaisuudessa selittämään mitkä se posliini sitten oikein on. Sitähän se on; kuoret ovat valkoiset ja ja raapin jömpseä olemus tuo mieleen kahvikupin. Miten olisi sitten vaikkapa: ”teema,” ”domino,” ”porsse” tai ”bosse.” Hienommasta ja siroimmasta posliinien kasvuryhmän lajikkeesta voisi käyttää nimeä ”Arctica” sillä ei tässä minkäänlaisten muumi-mukkeloiden kanssa pelleillä.

Silverskin. Varmaankin joku on jo puhunut ”hopeakuoresta.” Silverskin voi olla sellainen sana joka on pakko ottaa lainasanaksi. Silverskin ei todellakaan ole mikään vähäinen veli ja sepäs saakin ajatukset liikkeelle ja niissä mennään jopa viikinkimytologian pariin. Siispä: ”silsi," ”esses,” ”sol-sol,” ”sowi,” ”sowilo,” ”sulu” tai sitten ihan hopea-johdannaiset kuten ”hopiainen,” ”hopli” tai ”hopsi.”

Raitapurppura. Vaikka Raitapurppura onkin paljon taloudellisempi ilmaus kuin purppuraraita kun etsitään vastinetta englanninkieliselle termille ”Purple Stripes” niin siihen ei pidä olla tyytyväinen. Jotain on kuitenkin sanottava: ”raitis,” ”raitiainen,” ”purppis” tai ”raipu.”

Käsittelemättä jää vielä artisokkien kasvuryhmälle sopivat ilmaisut ja tietenkin kreolit ja Aasian purppurat. Mutta pitäähän jotain jättää vastaisuuteenkin. Lopuksi voidaan sanoa ykskantaan että ”rakkaalla lapsella on monta nimeä.” Pitäisi varmaan pohtia millainen olisikaan Joe Bidenin suhde kynsilaukkaan. Ehkä se on jopa hillitty. Biden on varmaan istunut aidossa italialaisessa pizzeriassa ja jokin kosketus kynsilaukkaan hänellä sitä kautta voi olla. Tuleva varapresidentti ja ehkä myös tuleva presidentti Kamala Harris on taatusti sinut asian kanssa jo lapsuudestaan. Jamaikalais-intialaiset perintötekijät takaavat tämän. Mutta onko Kamalalle tuttu nimi kalifornialainen Chester A. Aaron ja tietääkö hän tuon miehen elämänuran merkityksen? Vai lieneekö Kamala koskaan kuullutkaan muista lajikkeista kuin Kalifornian aikainen tai Kalifornian myöhäinen. 

Vähän kliseistä musiikkia mutta menkööt ja olkoot.

Pyllillä Berliiniin. Melkoiset munkit.

                                         

Yhdysvaltalaisilla on pylliä eli mahtia. Niin, makkara-merkityksen lisäksi Pylli on myös fyysistä voimaa. Jos on papua puserossa, elikkä habaa, niin voi hyvinkin sanoa, että on pylliä. Tässä suhteessa pyllin merkitys on siis puhtaasti voimatekninen ilmaisu. Pylli on myös sopiva ilmaisu puhuttaessa sotilasmahdista. “Jenkeillä on pylliä niin pirusti”. Elikkä se tarkoittaa sitten sitä, että niille ei kaikkien kannata alkaa ryppyilemään. 

Eräs japsisoturi, joka piileskeli eräällä saarella melkein kaksikymmentä-viisi vuotta Japanin antautumisen jälkeen ertoi kirjassaan, että hän tajusi amerikkalais-ten ylivoiman sitten kun hän huomasi jenkkisotilaiden syövän purukumia. No, ei se purukumi pelkästään mutta kun se oli tinapaperiin pakattu. Siitä se tajusi sen kenellä on pylliä. Kansakunta, jolla on niin paljon pylliä, että sillä on varaa pakata purukumi sota-aikana tinapaperiin ei voi sitä rähinää hävitä. Ei se kyllä sanaa pylli käyttänyt, mutta jos japaninkielessä olisi ollut vastaava ilmaisu niin kyllä luutnantti Hiroo Onoda olisi sitä taatusti käyttänyt.

Ja nyt korutonta kertomaa Lokakuun 1941 ja elokuun 1945 välisenä aikana USA toimitti Neuvostoliittoon muun muassa seuraavat sotatarvikkeet:

— 375 833 kuorma-autoa
— 51 503 jeeppiä
— 35 170 moottoripyörää
–  8 075 traktoria, 
— 7 053 hyökkäysvaunua
–  14 795 lentokonetta
– 1 900 höyryveturia
— 66 dieselveturia
— 9 920 tavaravaunua
— 1 000 kaatovaunua, 
— 120 tankinkuljetusvaunua ym.

— 4 478 116 tonnia ruokatarvikkeita
– 20 000 000 paria nahkasaappaita
– 2 670 371 tonnia öljytuotteita (mm. noin 7 milj. tynnyriä bensiiniä, 70 okt. ja 100 okt.)
– 185 000 kenttäpuhelinta, 670 000 mailia kaapelia ym.

Terästä toimitettiin 2,3, miljoonaa tonnia. Se mahdollisti ainakin 40 000:n T-34 tankin valmistamiseen. Nl:n saama 230 000 tonnia alumiinia tyydytti koko sen lentokoneteollisuuden kahden vuoden tarpeen.

Prosenteissa Jenkkilän apu Neuvostoliitolle oli seuraava:

– noin 95% sotilasjalkineista
– noin 80 % säilykkeistä,
 – 92 % uusista vetureista,
 – 30 % taistelulentokoneista,
 – 57 % lentokonepolttoaineesta,
 – 53 % räjähteistä,
 – 74 % kuorma-autoista,
 – yli 60 % autojen polttoaineista,
 – 74 % raskaista autonrenkaista,
 – 88 % radiolaitteista,
 – 53 % kuparista, 56 % alumiinista,
–  24 % panssariajoneuvoista

Kylläpä se on aika soittaa Souzan Star and Sripes.

Paras on niin suhteellista

Aivan aluksi on kuitenkin päiviteltävä ja ihmeteltävä säätilaa. Pohjoisella napa-alueella on melkoinen määrä jäätä hukassa jos katsotaan pitkää tarkasteluväliä. Mutta jos katsotaan neljänkymmenen vuoden keskiarvoa niin silloin voidaan sanoa että jäätä on hukassa kymmenen kertaa Suomen kokoinen alue. Yleensä kaksi napa-aluetta tasaa toisiansa; jos pohjoisessa on vähemmän jäätä niin sitten sitä on enemmän Etelänapamantereen tietämillä ja tietenkin päinvastoin. Nyt etelässä on kolme kertaa Suomen kokoinen alue enemmän jäätä, mutta silti jääpeitettä puuttuu kahdeksan kertaa Suomen kokoinen alue. Jossakin on siis vettä varsin paljon kierrossa, maalla, merellä ja ilmassa. 

Vuodet eivät ole veljeksiä ja kuka tietää vaikka täällä Koto-Suomessakin näemme kuivan ja lämpimän marraskuun. Jokainen voi katsoa tästä linkistä tilanteen ja olla lähinnä kauhuissaan.

Mutta nyt asiaan joka nousee yhä useammin ajankohtaiseksi kun tietämys kynsilaukasta kasvaa maassamme. Viimeisen neljän vuoden aikana koeviljelmäni, kaiken ollessa vielä kokeilua ja kovin pienimuotoista, on voinut toimittaa lukuisalle joukolle harrastajia runsaasti eri kasvuryhmiin kuuluvia lajikkeita. Joku on voinut perustaa viidenkymmenen lajikkeen oman viljelmän ja kymmenillä kynsilaukan ystävillä on vähintään 8-12 eri lajiketta. Eteenpäin on menty joten luonnollisestikin kysymyksiä nousee kuin sproutteja huhtikuulla. Herää siis kysymyksiä, ja niin on oikein hyvä.

Aivan toiseksi on tässä kirjoituksessa sanottava yksi asia. Miten sen nyt sitten pukisi sanoiksi. Sanotaanko sitten vaikka näin:

"Rakastavat huoltajat ottavat huomioon perheensä kaikki lapset ja heidän tarpeensa. Jokaista he kannustavat, ja he jakavat resurssejaan oikeuden-mukaisesti. Jos joku vaatii enemmän aikaa ja vaivaa haasteellisuutensa vuoksi, niin silloin resursseja keskitetään kokonaisuus huomioon ottaen. Jokaista lasta autetaan löytämään paikkansa maailmassa, ja kodit ovat jo parhaita paikkoja opettaa sitä mitä on erilaisuus. Kansalaistaito on oppiaine, jonka lapsen kasvattajat voivat kaikista parhaiten iskostaa lasten mieliin omalla esimerkillään. Superkyvykkäitä ei saisi tasapäistää eikä erilaisia ja joskus kovinkin haasteellisia oppijoita ei saa masentaa. Joka sisäistää tämän ei ehkä enää kysele sen perään mikä on maailman paras kynsilaukka. Erilaisuuden ja kaikkinaisen kirjon tunnustaminen on tässä suhteessa kaiken kasvun ja tietämisen lähtökohta."

Lähdemmepäs liikkeelle viinimaailmasta. Meille on opetettu että on kolme erilaista viinityyppiä eli punainen, valkoinen ja rosee. Hmmm.. joku voisi tietysti puhua harmaastakin viinistä… Rosee saadaan aikaan värteeraamalla punaisten rypäleiden kanssa. Toisaalta valkoista viiniä voidaan valmistaa punaisistakin rypäleistä, mutta punaista et saa valkoisista ilman keinotekoista väriä. Kaikki viinit tehdään yhden ja saman Vitis vinifera-kasvin alalajikkeista. No muutama poikkeus on toki olemassa. Pääsääntöisesti kaikki Chilen ulkopuolella kasvatettavat viiniköynnökset ovat kahden eri kasvin yhdistelmiä koska viinimaailma ei ole ollut sama Phylloxera-katastrofin jälkeen.

Jos viiniä, joka on myös väärinkäytettynä hyvin haitallinen alkoholijuoma,  lähestytään arvostavalla tavalla niin silloin puhutaan aina kokonaisuudesta. No arvostukset toki muuttuvat. Kun Suomen purjehdusmaajoukkue juhli Lontoon vuoden 2012 kisojen jälkeen menestystä ja mitaleja, virtasi viini juhlissa ja huvimestarina toimineesta Sari Multalasta sanottiin että hän osaa yhdistää ruuan ja viinin. Ollaan edetty paljon ajasta ja vuoden 1964 Tokion kisoista jotka päättyivät Ranskan kannalta katastrofaalisesti. Voidaan jopa todeta että raitis hevonen pelasti tuon kansakunnan urheilumaineen.

——————————————-

Ekskurssi: Ranskan olympiaurheilun viinikatastrofi

Ranskan piti saada tukku kultamitaleja vuoden 1964 Tokion kisoista, mutta kaikki ennakkosuosikit pettivät toisensa jälkeen. Miesten pikaviestijoukkuekin jonka vaihto pelasi kuin unelma, koki Waterloonsa. Ranskan maineen pelasti vanha jermu Pierre Jonquers D’Oriola raivoisalla ratsullaan LUTTEUR-B. Sama heppu oli voittanut esteratsastuksen Grand Prixin jo Helsingissä 1952 ratsullaan ALI BABA. Kisojen jälkeen vaadittiin selitystä surkealle menestykselle ja totuus oli karmea. Ranskalainen huippu-urheilija vietti varsin kosteaa elämää, viiniä vedettiin kiduksiin pullo, puolitoista päivässä... Ja sehän vastaa noin puolikasta neljäkytvolttista kansantislepulloa (Koskenkorva). Erityisesti leireillä ja isoissa kisoissa fransmannit villiintyivät varsinaisiin bakkanaaleihin, ja naisurheilijat eivät totisesti jääneet kakkosiksi. Toisaalta ei ole varmaa sekään etteikö tuo mainio ratsu LUTTEUR ollut Ranskan joukkueen ainoa raitis ”henkilö” Tokion kisoissa. Ranskalaiset menivät itseensä ja menestys Mexico Cityn kisoissa vuonna 1968 olikin jo vallan erinomainen, kuudes sija mitalitaulukossa ja seitsemän kultaa.

——————————————-

Kynsilaukkaa voi pureskella raakana ja käytää moninaisiin tarkoituksiin ja sitä voi syöttää hepoille ja poneillekin ennaltaehkäisevä rohtona. Mutta kuka ymmärtää käyttötarkoituksen ja eri ruokien vaatimukset? Mikäpä on sopivin kynsilaukka käytettäväksi Dauphinoise-gratiiniin, mikä tuo parhaat puolet esiin lammas-pohjaisen aterian kokonaisuudesta, minkä lajikkeen skeipit ovat sokeriherneisiä, minkä kasvuryhmän kynnet tuottavat parhaat talviversot ja mikä on parasta sauteeraukseen ja mitkä lajikkeet ovat raakapuristetta pääasiassa nautiskelevan intoilijan hifistelylistan kärjessä? Kynsilaukka ruuanlaitossa on aiheena rannaton meri, mutta harva on päässyt kävelemään edes rantahietikolla. Alexandra-Suomessa ei olla päästy vielä luolansuuta pitemmälle jos tämä viittaus ihmiskunnan  alkuhämärään tässä sallitaan. 

Tällä kertaa loppumusiikkina palanen Marseljeesia pienellä johdannolla.

 

Raapi on riskinä ruma

Sandberg: Suuria raapeja metsästin aikoinaan minäkin.
Vihannes kostaja: Vai sellainen tuhlari-poikako ollut oot sinäkin!?
Sandberg: Menneet on menneitä haittaa ei, ei. Raihnaiset raapit ne sellaiseen lumon vei.
Vihannes kostaja: Raapi vasten raapia, purp-purp. Siinä sitä jotakin on.
Duetto oopperasta Vihannes kostajan paluu. I näytöksen johdantosanat ja Oopperan motto..

Sandberg ja Vihannes Kostaja jäänevät pohtimaan rumien raapien arvoitusta keskenään, ja ehkä joskus saamme luettavaksemme koko libreton. Mutta asiaan jos kohta Aasiaankin. Satokauden 2020 ilmiö isoja raapeja tuottavilla lajikkeilla oli monikyntisyys. Toki tuplia, triploja ja suurempiakin monstereita on nähty aiemminkin tässä maailmassa, mutta ei siinä määrin kuin nyt. Monet lajikkeet tuottivat isoja raapeja. Suurin Isovenäläinen IGOR painoi 182 grammaa. Sandbergin siperialainen tuotti kymmenen yli 140-grammaista suurimman ollessa 178 grammaa. Jättiläisten joukosta, ja nyt puhutaan yli 120 gramman raapeista, ei pääsääntöisesti löydy virheetöntä yksilöä jos kriteerinä on kaunismuotoinen raapi tasakokoisine repeämättömine kynsineen. Yhtä kaikki voidaan todeta mahtipontisen lakonisesti kuuluvalla äänellä: RAAPI ON RISKINÄ RUMA.

Vaan mikä onkaan homman nimi? Miksi joidenkin lajikkeiden raapit kasvavat niin suuriksi että kynsien kuoret repeävät ja jälki on mitä se on? Olisiko pohjimmiltaan kyse vain ihmisen ahneudesta? Jospa palaamme tuokioksi alkuhämärään ja aikaan jolloin ihminen ei vielä ollut domestikoinut kynsilaukkaa. Tarkalla sijainnilla ei väliä mutta jossain siellä Keski-Idässä karuilla ja soraisilla aronrinteillä kynsilaukka eli elämäänsä lisääntyen ja levittäytyen hitaasti mutta varmasti. Sen ensimmäinen lisääntymisstrategia oli tuottaa latvaklooneja, ja kasvi saattoi olla tyyten jos se pääsi eteenpäin muutaman kymmenen metriä vuodessa. Maan alla karuissa oloissa ponnistelivat raapit viettäen omaa elämäänsä ja häviten kilpailun heinäkasveille ja aron kukille. Kynsilaukka on, vaikka asia on saattanut jäädä ymmärryksen hämärään, ihmisen jalostama ja vaalima kasvi; 180-grammaisia Isoja venäläisiä ei luonnosta löydy. Otetaanpa nyt vielä verrannoksi ihminen ja se tapa jolla hän on jalostanut eläimiä. On lihakarja-rotuja joilla on tupla-lihakset jalostuksen tuloksena. Omalla tavalla kauheinta on erään rodun, Belgiansinisen, kohtalo. 

Niin… keisarinleikkauksella maailmaan ja kaikki ihmisen pohjattoman lihanhimon vuoksi. 

Kaksoislihakkuus… tulee mieleen kaksoiskyntisyys. Isoissa raapeissa on todella erikoisen muotoisia kynsiä. Tänä vuonna isoja tuplia, triploja ja monstereita syntyi lajikkeista jotka olivat vasta toista vuotta ns. uutena kantana maassa. Ne oli tuotettu klooneista jotka kypsyivät syksyllä 2017 ja tuottivat yksösiä syksyllä 2018. Yksöset menivät maahan luonnollisestikin syksyllä 2018 ja tuottivat varsin isoja raapeja syksyllä 2019. Syiksi voisi kuvitella jonkin seuraavista, mutta tässä pohdinnassa on vain kyse De Re Allii Sativin koeviljelmästä Sandbergilla.

I Erikoisen lämmin talvi on vaikuttanut asian. Fertiilien lehtien tyvissä olevat hankasilmut ovat ohjelmoituneet jotenkin oudosti viime talven aikana tai sitten vaikutusta oli jo kuumalla kesällä 2019. Ongelmaa esiintyi runsaimmin usealla Rocambole-lajikkeilla ja yhdellä marmoripurppuralla.

II Maa oli ylilannoitettu.

III Lajikkeilla jotka tuottivat paljon tupla-, tai triplakynsiä ja myös monstereita on tuplakromosimisto.

Mutta onko tarpeen lainkaan kasvattaa suuria raapeja? Jospa tässä vaiheessa ottaisi tosissaan Vihannes Kostajan ystävällisen, jos kohta syyllistävän vihjailevan ooppera-repliikin ”Vai sellainen tuhlari-poikako ollut oot sinäkin” tosissaan. Ja sitten kysymme luterilaisittain kuin katekismuksessa ikään ”mitä se tarkoittaa?” Nimittäin ennen vanhaan kun sotaa käytiin konventionaalisesti oli humaanilla tykistö-kenraalillakin sellainen periaate että ei saanut ampua liian suurta, ylisuurta tuliannosta vihollisen asemiin. Ylisuurten raapien ilmaantumisessa kyse voi olla ylilannoittamisesta. Mutta sekään ei toisaalta ole kattava selitys ongelmaan joka voidaan todellakin kiteyttää sanoihin: RAAPI ON RISKINÄ RUMA.

Asia ei ratkea yhdellä mietintäkierroksella. Ajatus juoksee vinhaa vauhtia ja eräs vanha humoriski laulu saa uudet sanat…

Oon köyhä ruikuli mä vaan 

kun viimä kesänä kato on käynyt viljelmän tienoilla

Meni raapimiehen maine sen siliän tien 

kun tuplakynnet riehaaantui 

Ja home alkaa ahdistella miestä hilpeää 

kun wrapperit on hajonneet

Eihän se molous synti oo

mutta kyllä se hatuttaa

Kun Isotryssät rispaantuu

onhan se mahtava, onhan se suuri

vaan sen raapi on riskinä truma 

Iso ryssä on tuplana rujo, röhjömä

sen raapi on riskinä ruma

Missä Rokkiksen kuoret ne halkee

siinä Möpötsi vielä on valkee.

Ei tähän muuta sitten kuin vielä Mikko Alatalo ja muuan laulu.

Tanka. Viidakon ihme.

                                       

Tanka. Viidakon ihme.

      viidakon ihme; joutoajan saarella; sarveton kuono;

     mihin ehtiikään vielä;  ylittää ihmisarvon    

Artisokat arvoonsa

                             

Terminen talvi ei koskaan saapunut syksyn istutusteen jälkeen normaalissaa aikataulusssa ja sen näki sadonkorjuun koittaessa.

Hyvä isä kohtelee kaikkia lapsiaan tasapuolisesti ja antaa heille hyvät mahdollisuudet kasvaa, kehittyä ja löytää itsensä. Mikä pätee ihmiseen pätee myös kynsilaukkaan. Jokaisella ihmisellä on lahjoja jos hän ne löytää, tekee päämääränsä eteen töitä ja häntä myös oikealla tavalla kannustetaan. Suomalaiset ovat kovasti mieltyneet kovaniskoihin ja tiettyihin lajikkeisiin; missä hyvinkäyttäytyviä lapsia suositaan siinä suositaan myös kasvuvarmoja kynsilaukkoja.

Artisokka nimenä herättää varmasti ansaittua huomiota. Sillähän ei ole mitään  tekemistä Latva-artisokan (Cynara scolymus.) kanssa itsessään. Mutta, kun erään kynsilaukan kasvuryhmän raapin ilmisasua halutaan osuvasti kuvata niin juuri tähän tarkoitukseen nimitys ”artisokka” on sitten oivallisista oivallisin.

 

Artisokka ei aina kasva mitenkään nätisti jos tällaista ilmausta haluaa käyttää. Pohjimmiltaan se on etelän oloissa viihtyvä kasvuryhmä ja sen pitäisi päästä hyvään kasvuun jo maaliskuun ensimmäisellä puoliskolla. Ja hyvällä kasvulla tässä tarkoitamme sellaisia olosuhteita jotka ovat vakaat ja hyvät jossain Saturnuksen maan, Italian, ilmanalassa. Muitakin otollisia paikkoja toki on.

 

Mutta eikö kaiken pitänyt olla kunnossa meillä Väinönmailla varsinkin viimä talven aikana. Kaikkea muuta näimme. Jotkin artisokka-lajikkeet ottivat pataansa aivan ikihyvin ja muutama heitti pyyhkeen kehiin aivan kokonaan. Viime talvi oli jotain aivan muuta mitä ns. talvisateiden ilmasto jossain Väimeren syleilyssä. Ja kun viimein päästiin lupaavaan kasvuun niin sitten rankka lämpöjakso läkähdytti kasvun. Mutta jotain sentään hyvääkin.

 

Jyvä erottui akanoista eli kuudennen kasvukauden jälkeen syssä 2019 valitut Theradorin 16 kynttä tuottivat oivan sadon. Yhdessäkään kasvissa ei ollut varsiklooneja. Vuonna 2014 alulle laitetusta kannasta on ankaralla kädellä ainakin toistaiseksi kitketty pois tämä ominaisuus. Tänä vuonna kaikki artisokat näyttävät tänä vuonna vähän samanlaisilta pl. Therador ja Tsekinman Stephan. Mutta uusi vuosi toki voi kaiken taas muuttaa parempaan suuntaan ja sitten näemme taas enemmän monimuotoisuutta.
 

Artisokkia kasvattaa moni suuremman mittakaavan viljeelijä tavoitellessaan pikavoittoa. Lisäystavara tuodaan ulkomailta ja ne istutetaan väkivaltaiasella menetelmällä koneellisesti. Moni kauppapuutarhakin myy ulkomailla kasvatettuja lajikkeita  lisäystarkoitukseen ja jälki on sitten mitä se on. 


Artisokka-lajikkeilla on kynsilaukan valistuneen ystävän sydämessä suuri tila. Sille on aivan oma käyttötarkoitus mitä muilla kasvuryhmillä ei ole tarjottavanaan. Ehkä menemme roomalaisiin:
 

I Artisokka on maultaan mieto ja lempeä ja se sopii niille jotka eivät ole kovin polttavan maun perään. Kaikkinensa on kyse pienemmästä allisiinipitoisuudesta mitä rankkojen kovavartisten kynsistä löytyy.
 

II Eri artisokka-lajikkeiden mauista löytyy sellaista vihanneksellisuutta mitä kovavartisista ei löydy; polttava maku niin helposti peittää kaiken muun. Kreoleille ominasta yrttisyyttä ja vastaansanomatonta hienostuneisuutta ei artisokista löydy, mutta onpa niiden rustiikkisuus aivan vastaansanomatonta aivan ulkonäöstä lähtien.
 

III Artisokat ovat kypsää tavaraa jo elokuun lopulla eikä tähän tarvita väkivaltaista pikakuivausta. Artisokan mehukkukkuus ja pirskahteleva öljyisyys on parhaimmillaan aivan tuoreissa ja täysikavuisissa kynsissä. Ehkä kysymys ns. "Nouveau-lajikkeesta" pitää ottaa uudelleen tarkasteluun.
 

IV Artisokkien kynsistä saa erinomaisia talviversoja. Eivät ne ole ehkä yhtä vienon elegantteja kuten Silverskinein kynsistä saadut, mutta mittaa ja rotevuutta niissä kyllä on.
 

V Silverskinien ohella artisokkien kynnet sopivat hyvin talvella valmistettaviin pataruokiin.
 

VI Ainoa oikea kynsilaukka jota voi valmistaa kuranttia Dauphinoise-gratiinia on tietenkin artisokka ja esim. Therador on tähän aivan ehdoton lajike.

Ja mitäpä loppuun? Jos artisokka olisi soitin niin se olisi ilman muuta luuttu. Harvahan nykyään luuttua soittaa. Oikein hyvin tähän sopii Vivaldin luuttukonsertto D-duuri RV 93. Ja tietenkin Julien Breamin tulkitsemana. Breamin tulkinta on riittävän nopea ja tänään tuli todistettua että se lisää mustikanpoimintaan tehoa noin 25% kun puhutaan käsinpoiminnasta.

 Tässäpä  sitten Julien Bream ja Vivaldin univesrumien rajoille yltävät sävelet.