Vieroitusoireita

Valon määrä lisääntyy ja toivolla on hyvä olla muuallakin kuin lapamadossa. Vai menikö se nyt oikein päin? Meni tai ei mutta kevät lähestyy ja nyt on kolmas päivä maaliskuuta, pälvikuuta. Kohta näkyy päivä pälvessä ja lumen valta häviää. Maa sulaa ja kasvun ihme vahvistuu päivä päivältä. 

Syömällä kynsilaukkaa joka päivä puolen vuoden ajan vähintään 20 grammaa päivässä mukauttaa elimistönsä aivan varmasti aivan tietyille asetuksille. 20 grammaa on käytännössä yliannostus vaikka sen nauttisi kahdessa satsissa vaikkapa aamulla ja illalla. Allisiini hajoaa ihmisen elimistössä 16 tunnin kuluessa. Luonnollisestikin 40 tunnin tauko kynsilaukan suhteen saattaa ajaa elimistön vakavaankin stressitilaan. Mutta miten tuo stressi sitten ilmenee?

Ensinnäkin herääminen uuteen päivään on vaikeaa. Kaikelta näyttää puuttuvan tarkoituksettomuus. Myönnät vain itsellesi aina toipumislomaan puolen tunnin jaksoissa. Kohta kello on jo yhdeksän ja jotain olisi tehtävä. Et vain tiedä mistä on kysymys ja mitä on tehtävä. Jokin kalpea aavistus asiantilasta kyllä on…
Elämä muuttuu hidastetuksi filmiksi ja minkä tahansa rutiiniasian tekeminen muuttuu vaikeaksi. Skeptisyys valtaa mielen ja mieleen tulee ikivanhat manalan kuvaukset. Liut hetki hetkeltä syvemmälle heikennetyn elämänvoiman maille. Katselet omaa elämääsi kuin Orfeus Eurydiken haamua manalassa. Jotain tuttua siinä on mutta elämän kudosta kaivataan.

Jos ylös päästään ja kahviakin kiduksiin saadaan niin se ei miestä auta ja tuskin naistakaan. Töihinkin voi joutua lähtemään ja mieltä kalvaa edelleen ajatus siitä mikä on pielessä. Masennukseksi sitä ei halua mieltää. Tilanne on aika sietämätön. Kovat epäilykset kalvavat mieltä ja epäilys herää. Onko tämä lopun alkua. Kun auringonlasku lähenee mietit kuinka ankea päivä onkaan ollut ja sijoitat sen viiden keljuimman joukkoon mitä ensteks ikinä on ollut! Eihän se siinä että et olisi saanut mitään aikaan, mutta kuinka paljon yksinkertaisenkin asian toimittaminen voi sitten vaatia? Sellaisena päivänä pieneenkin saavutukseen voi olla todella tyytyväinen. 

Kun illalla sitten ollaan vihdoin kotona niin tosiasian voi myöntää. Jos tunnet yksinkertaiset päättelytaidon perusteet ymmärrät mistä on kyse. Yksinkertaisin selitys on aina paras. Tässäkin kysymyksessä. Täydellisen heikennetyn elämänvoiman tunteessa kaivat esille parasta kamaa ja toivo herää. Voisiko se todella johtua kaman puutteesta? Ja koska joku on joskus terottanut mieleesi empirismin saloja niin ainoa keino on kokeilla. Toisaalta olet aivan varma siitä että asia todellakin on niin…
Jos vielä maaliskuun koittaessa on on jäljellä kunnon Rocambolea niin ei auta mikään muu kuin uhrata viimeiset kamat elvytykseen. Pelkkä Rocambolen kuoriminen nostattaa toivon tunteen aivan uudelle tasolle. Mikään muu kynsilaukka-tyyppi ei tuoksu yhtä hyvälle. Rocambolen tuoksu on viettelevän huumaava. Siinä missä säkillinen artisokkaa tuo mieleen vanhanajan tuhkakupin joka on täynnä natsoja niin yksi kuorittu Rocambolen kynsi herättää paratiisin tunnun. Puristimen rusahdus ja pursuava öljyinen neste on jo elvyttävä kokemus. Ja kun suuhun sitten saadaan oikeaa kamaa niin helpotus valtaa mielen jo muutamassa minuutissa. Kun 

Rocambolen suloinen polte kiertää suussa niin se suorastaan polttaa kaiken ahdistuksen sielusta. Viiden minuutin päästä olet jo uudestisyntynyt. Puolen tunnin kuluessa olet nauttinut hiljaa kaksikymmentä grammaa kamaa ja tiedät mistä päivän ahdistus johtui. Sellaista päivää et halua kokea enää koskaan. Et iki kuuna pänä.
Mitä äsken yritin kuvailla on kalpeasti kerrottu vaikutelma siitä tunteesta jonka vallassa olin tänä olympiavuonna 29 helmikuuta eli armon vuoden MMXVI karkauspäivänä. Edellä kerrottu ei ollut tahallisesti suoritettu empiirinen koe vaan jotenkin se vain pitää lukea epäpäivän ilmiöksi. Vuoden 2020 karkauspäivään valmistaudun sitten tuplayliannoksella viikon ajan, siis seitsemänä edeltävänä päivänä. Olen valmis tekemään suuria inhimillisiä uhrauksia ja myös taloudellisia panostuksia, että kun lauantai 22 helmikuuta vuonna 2020 koittaa niin allekirjoittaneen varastossa on ainakin 700 grammaa parasta laatua Rocambolea, mieluummin punaista venäläistä.

https://www.youtube.com/watch?v=aFp7MeTtwaE

Mistä kamaa helmikuulla — Valkosipuli ja parta.

Uuteen satoon on aikaa vielä puoli vuotta. Jos omia varastoja olisi vielä jäljellä niin Rocambolet olisi syöty, jo loppiaiseen mennessä ja nyt mensi Raitapurppuraa ja Kreolia. Artisokkaa olisi tietenkin tarjolla aina. Erikoisuuksia olisi tietenkin varastossa ja niinkin proosallinen laji kuin siperialainen nousisi arvoon arvaamattomaan. Pääsiäisen alla olisi hyvä syödä lisääntyvässä määrin öljyistä Dukat-lajiketta ja yhden illan viikossa kruunaisi kolmikymmen-grammainen Posliini-kynsi.

Kevätistutusta odottelemassa ovat tietenkin kohta kylmäkäsittelyyn siirrettävät kreolit ja artisokat. Niihin ei pidä koskea. Tulevaa vuotta joka muuttaa kaiken pitää vain odotella. Nyt on helmikuu ja maan sulamiseen ja kuivumiseen on vielä aikaa. Ja senkin jälkeen menee vielä muutama viikko ennen kuin kevätlajikkeet ovat maassa. Mutta kevään riemuvoitto tulee ja yksi aurinkoinen päivä eilen näytti tuon mahdin kaikessa voimassaan. Aurinko antaa meille nimittäin säteitään samassa kulmassa tänään kuin lokakuun 28 päivänä. Silloin voi vielä olla varsin lämmintä, mutta toisaalta maa voi olla jo lumen peitossa lokakuun lopulla.

Kuluvan kuun alussa isosta marketista saattoi vielä saada Virossa kasvatettuja Rocambolen kynsiä. Lajikkeeta on vaikea päästä perille, mutta isoa venäläistä se lienee. Niitä on jäljellä vielä parikymmentä kynttä. Mitään orgaanista kamaa se ei kylläkään ole, mutta ajaa asiansa. Samasta marketista on saanut oikein luonnikasta kreolia ja jopa Moradoa. Kun Rocambolet loppuvat niin sitten pitää vain selvitä Moradolla yli kevään ja pitkälle kesään. Huonomminkin voisivat asiat tietenkin olla.

Eri kasvien ennätysluettelosta selviää että suurin Suomessa tavattu valkosipuli on ollut painoltaan 185 grammaa. Niin, todellakin valkosipuli. Kasvattaja tuskin on tiennyt mikä laji on kyseessä. Todennäköisesti kyseessä on mikäs muu kuin Alexandra. Nämä eurooppalaiset grammat ovat vähän liikuttavia yksiköitä. Jenkkilässä on kaikki vielä toisin kun käytössä ovat jaardit, jalat ja tuuma ja tietenkin paunat. 185 grammaa ei oikein sano vielä mitään, mutta toisen asteikon mukaan se on jo vähän enemmän kuin kolmasosa-pauna. Kaksisataa-grammainen yksilö olisi jo lähes puoli paunaa. 

Asia on vain niin, että eri lajikkeille pitäisi olla omat sarjansa jos tuollaisia superyksilöitä sitten kilvan kasvatellaan. Meidän oloissamme pitäisi Rocamboleille ja Posliineille olla aivan omat sarjansa. Niillä on oma kuriositeetti-arvonsa, ja ainahan ne voivat tuoda kasvattajalleen paljon kunniaa ja mainetta. Isot kasvit ovat mielenkiintoinen harrastus sinänsä ja viisisataa-kiloinen kurpitsakin oloissamme on saavutus, mutta kasvattajan taidot mitataan ehkä aivan muilla mittareilla. 

Joka pystyy kasvattamaan orgaanisesti vaikkapa tuhat yksilöä Isoa venäläistä, siis Rocambolea, niin että yksilöiden keskipaino on 150 grammaa ansaitsee kunniamaininnan. Tuollaisten yksilöiden kilo on 1050 grammaa. TJM listaa kirjassaan ”The Complete Book of Garlig” erään posliini-lajikkeen joka on tuottanut yli puolen paunan yksilön. Siis 230-grammainen valkosipuli. Tuo alunperin ontariolainen lajike olisi varmasti kotiutettavissa Suomeenkin. Kyseessä on jo edesmenneen suuren valkosipuli-gurun Ted Maczkan kehittämä Fish Lake # 3. Yli 700-kiloista kurpitsaa on vaikea hyödyntää, mutta 200-grammainen valkosipuli on vielä sitä aitoa ja omaa itseänsä.

Maczka komeilee tämän avauksen otsikkokuvassa juuri tuon kuuluisan lajikkeensa kanssa. Mitä enemmän suurten valkosipulimiesten kuvia tutkistelee huomaa yhden seikan. Kaikilla heillä näyttäisi olevan todella robustit turpajouhet jotka muistuttavat valkosipulin juuria. Kyseessä on sellainen partatyyppi johon ei Gillette ja vastaavat pysty. Mazkallakin oli lienee puolimilliä paksut haivenet. Parhaimpina iltoina sellaiset karvat voivat kasvaa jopa puolitoista millimetriä. Itse olen havainnut, että parrankasvu on kovimmillaan 30 tuntia edellisen raakauksen jälkeen ja yleensä neljä tuntia auringonlaskun jälkeen. Valehtelematta voin sanoa, että 20 gramman päiväannos vaikuttaa parrankasvuun huomattavassa määrin. Ja kun sitä sitten syö tuollaisissa määrin kymmenien vuosien ajan, niin on tulos sitten sama kuin oli Maczkalla ja muilla vanhoilla jermuilla. Parta on raakattava joka aamu etteivät vaikeudet ala kasautumaan. 

Valkosipuli-parta on vain lajissaan sellainen että sitä ei saa päästää pitemmäksi kuin milli, muuten ollaan suunnattomissa vaikeuksissa. Kaksimillinen valkosipuli-parta on nimittäin todella työläs ajaa. Siinä tarvitaan jo hyvin ylikonventionaalisia välineitä, käytännössä kynsisaksia ja hiekkapaperia. Kivuliaampi konsti on sitten lyötä haivenet vasaralla sisään ja purra sänki poikki sisältä käsin. Hammaslääkärisi ei kylläkään välttämättä pidä moisesta. Todellisen valkosipulimiehen tunnistaa myös siitä, että kun pyörittää omenaa hänen leukaansa vasten silloin kun siinä on puolen millin sänki niin omenan kuori tulee täyteen reikiä. Tuosta otsikkokuvasta jossa Maczka-vainaa poseeraa näkyy myös se millainen lajike tuo Posliini voi olla. Kukkavarresta tulee yli kaksimetrinen ja itusilmupallokin lienee hyvinkin tennispallon kokoinen. Kuva on aivan varmasti otettu tarkoituksella juuri noin että kasvi näkyisi koko komeudessaan. Todella suuren valkosipulimiehen tunnistaa siis teräslanka-parrasta, mutta miten on suuren valkosipulinaisen laita…


https://www.youtube.com/watch?v=LzaorDWkRQY