Suomalaisuus voi saada aina uusia muotoja, ja yhden sukupolven tarkastelu-vinkkeli ei ole aina välttämättä oikea jos asioita tarkastellaan siitä laajemmasta näkökulmasta. Jokainen sukupolvi luonnollisesti kokee itsensä ainutlaatuiseksi. Eri asia onkin sitten se, millä tavalla yhden aikakauden ihmisillä on oikeus määritellä tulevien sukupolvien elämän suunta.
Suomi käsitetään maana joka on geopoliittinen väliinputoaja, kulttuurillisesti erikoinen pelkästään kielensä takia, luonnonvaroiltaan rajoittunut ja ulkomaan viennistä pitkälti riippuvainen. Maa on selvinnyt maailmalla tähän päivään saakka hyvin. Että asema olisi turvattu vaatii kuitenkin paljon työtä. 2020-luvun suomalaisen yhteiskunnan tunnussanoja tulevat olemaan mm. uusi sivistyskäsitys, innovaatio, monipuolinen kielitaito, koulutus ja elämänkaaritäyteinen oppiminen ja yhteiskuntasopimus. 2020-luvun ajattelussa kestävä tulevaisuus ovat kaiken lähtökohtana.
Jos ajattelemme yleisesti, että ns. "lyhyen vuosisadan maailmanajan” (1914-1991) jälkeen koittanutta nykyistä aikaa kutsutaan tietoyhteiskunnaksi, niin silloin tuossa järjestelmässä eläminen myös vaatii uutta. Pieneltä yhteiskunnalta se voi vaatia vielä enemmän. Sivistyskäsitys joka tällä hetkellä on vielä vallalla kuuluu 1900-luvulle, ja korkeakoulut elävät henkisesti jopa 1800-luvulla. Jos ihmiskunta haluaa ratkaista ongelmansa niin oikea tie silloin on ohjata voimavaroja tieteen ja tekniikan kehittämiseen. Periaatteessa ja myös käytännössä tämä tarkoittaisi uutta sivistysihannetta, jossa luonnontieteiden tuntemus yhdistettynä monipuoliseen kielitaitoon loisivat menestymisen edellytyksiä suomalaiselle elämänmuodolle kansainvälisessä kilpailussa.
Maailman parhaan lukutaidon omaava kansa tarvitsee uuden koulutusjärjestelmän. Meillä asiaa ei monesti osata ajatella yhtä vaalikautta pitemmälle. Suomalaisen yhteiskunnan etu on paljon suurempi kuin minkään poliittisen puolueen pyrkimys tai puolueohjelma. Kyse on tarkasti ottaen yhteiskuntasopimuksesta.
Painavimmin tämän asian on ilmaissut viime aikoina emeritus-professori ja entinen kansanedustaja Martti Tiuri. Tiurismi voi edelleenkin olla kirosana monelle, mutta kaikesta voi oppia, ja epämiellyttävältä tuntuvat asiat vaativat pitkän sulattelun. Diagnoosinsa Tiuri on kiteyttänyt tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan ”Tie kestävään tulevaisuuteen" seuraavasti: ”Poliittiset päättäjät haluavat ottaa vastuun ilmastonmuutoksen hillitsemisestä, mutta se vaatii onnistuakseen paljon vahvempaa tietopohjaa sekä päättäjiltä, että kansalaisilta. Päättäjät eivät riittävästi kuuntele asiantuntijoita ja luottavat yhden asian liikkeisiin, jotka eivät ota kokonaisuutta huomioon. Demokratia ontuu sillä yleissivistys ei ole tietoyhteiskunnan edellyttämällä tasolla.”
Määrästä on aina helppo puhua ja sitä on myös varsin helppo mitata. Laadun mittaaminen ja arviointi sitä vastoin on aina hyvin vaikeaa. Puhuttaessa suomalaisesta yhteiskunnasta herää tässä yhteydessä tietenkin kysymys siitä, mikä on meille suomalaisille ominaisinta ja parasta suomalaisuutta? Suomalaisuudesta ei ole meille mitään hyötyä jos se ei ole ulospäin tunnistettavissa oleva asia. Suomalaisuudesta ei ole myöskään hyötyä ellei se mitään tuota.
Viime vuonna julkaistu maabrändi-työryhmän mietintö ei välttämättä saanut sitä huomiota jonka se kieltämättä olisi ansainnut. Ylilyöntejä siinä toki voi olla, mutta missäpä ei niitä olisi? Tapa jolla se tehtiin saattoi ärsyttää hyvinkin laajoja kansalaispiirejä. Hankkeen tiimoilla nähtiin markkinatouhua ja sen ongelma oli myös siinä, että se henkilöityi sitä työstäneisiin ja esitelleisiin henkilöihin. Sinänsä ansiokas mietintö jäi siten paitsioon. Herää kysymys siitä, kuinka moni sen on ihan oikeasti lukenut. Mietintö kannattaisi kuitenkin lukea, ja aivan erityisesti kaikkien poliitikoiksi itseään mieltävien se tulisi lukea kuten piru raamattua lukee. Lukiessa voi niellä närästävät kohdat, ja varastaa siitä parhaat ideat. Parhaat ideathan ovat monesti muiden keksimiä.
Maabrädi-työryhmän mietintö sisälsi muutamia ylilyöntejä joista suurin oli varmasti ylenpalttinen luomutuotannon ihaileminen. Jos Suomenniemellä aiotaan pitää yllä nykyisen kokoista populaatiota niin intensiivinen ruuantuotanto, jääkauden jälkeisen ihmisen, menestys- ja laatutekijä, ei onnistu luomuviljelyllä. Peltoala ei yksinkertaisesti riitä siihen. Toinen vaihtoehto olisi vähentää ihmisten määrä yhteen seitsemäsosaan nykyisestä. Sellainen ei välttämättä onnistu inhimillisilläkään konsteilla edes kahden vuosisadan aikavälillä.
Mietintö tavoitti ehkä jotain hyvin olennaista väittäessään suomalaisia "oudoiksi" ja esittäessään meille yleisluontoista ongelmanratkaisijan roolia alalla kuin alalla. Mutta kukapa meistä ei haluaisi seuraavan visoin olevan totta, jopa enemmän kuin totta: "Suomella on suorastaan velvollisuus osoittaa, että me osaamme ratkaista näitä ongelmia. Suomi tarjoaa maailmalle toimivuutta ja kestäviä ratkaisuja sekä tuotteiden ja palveluiden että yhteiskunnan toimivuuden muodossa. Suomi tarjoaa maailmalle kykyään neuvotella, jotta maailma olisi parempi paikka elää ja asua. Suomi tarjoaa maailmalle puhdasta vettä ja ruokaa ja siihen liittyvää osaamista. Suomi tarjoaa maailmalle parempaa opetusta ja opettajia.”
