Lauri Viidan runokokoelma Betonimylläri vuodelta 1947 on kahdestakin syystä hyvin keväinen asia. Ensiksikin otsikkoruno Betonimylläri loihtii esiin vanhan ajan keväisen rakennustyömaan tunnelman ja maiseman kaikessa värikylläisyydessään.
1900-luku oli monimuotoisen betonirakentamisen vuosisata, nyt olemme selkeästi siirtyneet teräkseen ja suuriin lasipintoihin. Betonikin valmistetaan nykyään teollisesti, eikä ole enää juuri vanhan ajan rakennustyömaita oikkujensa vallassa pitäviä muurareitakaan. Pien tuoksua ja käryä ei löydy kohta enää edes tavara-asemien ratapihoilta saati sitten rakennustyömailta. Kenelle sanoo enää sana ”julku” mitään? Hiekansyönnissä ja Nurmisen sukuun kuuluvina ovat vanhojen funkis-rakennustyömaiden sankarit.
Jossain samassa maisemassa itse maestro pitää loputonta luentoaan työmies-tovereilleen työnjohtajan kauhuksi. Lopulta hän saa ties monennetko potkut perusteina: ”Ei se mitään, että sinä olet täällä töissä mutta että sinulle pitäisi palkata kymmenen miestä kuuntelemaan noita sinun juttujasi.” Toiseksi kokoelman kuuluisin runo Alfhild liittyy toukokuun toisena pyhäpäivänä vietettävään äitienpäivään, ja kevääseen yleensäkin, erottamattomasti.
Kokoelma oli oloissamme ainutlaatuinen kirjallinen pommi. Sitä voikin luonnehtia kaikkien aikojen esikoiseksi ainakin meillä. WSOY ei säästellyt sanoja luonnehtiessaan uutta merkittävää lyyrikkonimeä: ”Tamperelaisen työmiesrunoilijan Lauri Viidan esikoiskokoelma merkitsee tapausta kirjallisessa elämässä. Se sisältää eräitä runoja, joista suomalainen kirjallisuus tulee olemaan ylpeä. Runoilija on pukenut ajatuksensa loistokkaaseen, malmiseen asuun, joka paikoitellen tuo mieleensä itsensä Edgar Allan Poen, muodon mestarin. Hänen sanoissaan on toisaalta voimaa, toisaalta hellyyttä; toisaalta leikkivää huumoria, toisaalta vakavaa ja harrasta, syvää elämänfilosofiaa.” Viidan ilmaisu kesti modernismin aallon, toisaalta hän itse pystyi uudistumaan saattaen kustannustoimittajat puistelemaan päitänsä mahdottomilla kielellisillä kokeiluillaan.
Viidan tyyli oli vielä tiukkaan mittaan sidottu ja loppusoinnutettu runo jäi lajinsa viimeiseksi onnistuneeksi ja uskottavaksi monumentiksi. Todellakin se oli jyhkeä betonirakennelma. Kaikessa se etsi suomen kielen rajoja ja ilmaisumahdollisuuksia. Se sisälsi näköalan suureen romaanitaiteen mestariluomuksen, pispalalais-eepos Moreeniin, mutta myös Viidan omaan traagiseen kohtaloon. Äärimmäinen kielen ja ilmaisun kanssa askarteleminen liittyy lähes aina skitsofreeniseen mielisairauteen. Viita on ilmiön klassinen esimerkkitapaus. Toisaalta se oli juuri se hinta, joka vaadittiin arvonimestä ”Taitavin koskaan elänyt suomen kielen käyttäjä.” Viidan kuolema kesken ilmeisen uuden kukkaansa puhkeavan luomiskauden joulukuussa 1965 oli suuri menetys. Viidan menehtyminen liikenneonnettomuudessa kirvoitti tasavallan isän Urho Kaleva Kekkosen viittaamaan tapaukseen vuoden 1966 uudenvuodenpuheessa. Malttia liikenteeseen kuulutti UKK.
Syvää elämänfilosofiaa? Kyllä! Ja välillä Stephen Hawkingin ajatuksia mieleen tuovia kosmologisia välähdyksiä. Monessa Betonimyllärin runossa on selkeää kirkonvastaista kritiikkiä. Uskonnonvastaisena sitä ei kylläkään voida pitää, pikemminkin yllättävän jälkimodernina. Asetelma on lähinnä uskonto contra kristinusko, mutta Viidan herkän uskonnollis-eettisen sanoman tunnistaminen vaatii paikka paikoin lähes raamattu-eksegeetin herkkää vatsaa.
Betonimyllärin pitkät runot ja tietysti Alfhild sisältävät myös oman sävelmaailmansa. Kokoelman pisin runo, oudosti saman runon sisällä kevät- ja syysmaisemassa poukkoileva Mylly (331 jaetta!) yltäisi lähes sinfonisiin mittoihin. Vain kolmasosaan siitä yltävä Betonimylläri on saanut karvan verran yli kymmenminuuttisen sävelasun Heikki Sarmannon loisteliaana sävellyksenä Beto-nimylläri-laulusarjassa (Tosin runo ”Pappi ja pakana” on kokoelmasta Käppyräinen.). Tuon sarjan on Tapani Kansa kokoelman aidon moninaista ilmettä tavoitellen tulkinnut. Betonimylläri-tulkinnassa mukaan tulee jotain uhmaa ja värettä, joka loihtii esiiin Viidan tulevan kohtalon. Betonimyllärin uni-jakso on todellakin hullun miehen sielunmaisemaa. Viidan tulevien pakkomielteiden siemenet ovat siinä selkeästi esillä.
Alfhild-runo, jolle myös Sarmannon sävellys ja Kansan tulkinta tekevät oikeutta oli viime vuosisadalla ilmestymistä seuranneilla vuosikymmenillä suosittu äitienpäivän ja kevään juhlien lausuntanumero. Nykyään se on, kiitos paljolti Veikko Sinisalon machomaisen tulkintatyylin tuoman rasitteen, aika huonossa huudossa. Alfhild ei myöskään ole ollut feministien suosikkilistalla. Onko se sitten typologisoitavissa pelkästään mustavalkoisesti asetteluun ”huora-madonna?”
Runoa ei koskaan voida ymmärtää tuntematta Viidan suhdetta äitiinsä Alfhildiin. Moreenin viimeisillä sivuilla Iisakki Niemisen nuorimmassa pojassa Erkissä kasvaa esiin Viidan omakuva nuoruuden ajoilta. Äidin paistamaa kaurapuuroa aamiaiseksi ahmiva ja Shakespearesta äitinsä iloksi höpöttävä poika on tuleva kielenkäytön mestari. Lauri Viita oli todellakin Aila Meriluodon (Viidan toinen vaimo) kuvaama ”Alfhildin poika.” Jotain samaa traagisuutta tuossa suhteessa oli kuin esim. Eino Leinon suhteessa omaan äitiinsä. Viita on kirjallisuutemme yksi kolmesta suuresta kuopuspojasta (Kivi, Leino ja Viita). Ja kyllähän Viidan taustaa ajatellen kaikesta näkee, että Alfhild on myös äidin lellipojan kirjallinen tekele.
Ehkä Alfhild runona sitten kuuluu jo menneeseen maailmaan aivan kuten rakennustyömaaromantiikkakin. Eihän kouluissakaan enää lueta Moreenia. Toisaalta ylittämättömältä kuulostava em. musiikillinen tulkinta runosta elää vielä silloinkin kun professori Sinisalo siirtyy tulkitsemiensa mestareiden, Viidan ja konekivääri-aariaansa soitelleen Lahtisen, joukkoon rajan tuolle puolen.
Jotain karmaisevaa on kuvaus nuokkuvasta Viidasta äitinsä sairasvuoteen äärellä. Alfhild lausui tuolloin klassiset sanat, aivan kuten romaanissa Moreeni erään tarinan mukaan: ”Mitäs siinä nuokut, tule tänne mun viereeni nukkumaan!” Äitinsä hautajaisiin Viita ei mennyt. Alfhild kun oli hänelle enemmän kuin ruumisarkku. Niinhän se sitten taitaa olla! Nykyisten pienten perheiden ja tietysti uusioperheiden monikuopusjärjestelmien aikakaudella on niin vaikeaa ymmärtää entisaikojen kuopuspoikaromantiikkaa. Aidon kuopuspojanhan ei tarvitse edes lähettää äidille äitienpäiväkorttia!
