Enni Virjonen — Seitsemän tonnia rajana

Enni Virjonen — Seitsemän tonnia rajana

Tätä kirjoitettaessa pidetään Slovakiassa nuorten alle 18 vuotiaitten yleisurheilun EM-kisoja. Kaikki viedään läpi neljässä päivässä. Suomalainen nuori urheilija on jo voittanut Euroopan mestaruuden. Turkulainen Enni Virjonen voitti tyttöjen seitsenottelun häkellyttävän ylivoimaisesti. Tapaus ansaitsee vähän syvemmän analyysin. Kyseessä voi olla kaikkien aikojen lahjakkain suomalainen yleisurheilija. Kisoja saattoi rekisteröityneenä fanina seurata Eurovision Sport-kanavalta ilmaiseksi todella asiantuntevien ja urheilua rakastavien kommentaattoreiden selostuksen kera.

Urheiluvuoden 2024 alussa monen asiantuntijan ja asiansa osaavan yleisurheilun seuraajan katseet olivat jo aikuisiän saavuttaneessa seitsenottelija Saga Vannisessa. Saga edustaa Suomea Pariisin XXXIII olympiadin kisoissa, mutta menestyksen ja ylipäänsä osallistumisen ylle varjonsa heittää selkävamma. Vanninen olisi voinut yltää viidennen tai kuudennen sijan tuntumaan ollessaan täysin terve ja kaiken osuessa niin sanotusti nappiin. Sitten kuin yllättäen, todellakin yllättäen, urheilun taivaallemme ilmestyy komeetan lailla nuori turkulainen Enni Virjonen. Enni ei toki vielä pääse osallistumaan Pariisin kisoihin mutta yleisurheilun ystävän sydäntä lämmittää aivan erityisesti Virjosen menestys nuorten EM-kisoissa. 

Alle 18 vuotiaiden kisat ovat maanosassamme ensimmäinen mahdollisuus nuorelle yleisurheilijalle nousta esiin. Tämän vuoden kisat pidettiin siis Slovakiassa. Ensi vuonna alle kaksikymmentävuotiaitten EM-kisat järjestetään Suomessa Tampereella. Noihin kisoihin matkaa Virjonen ehdottomana ennakkosuosikkina. Kisat saavat varmasti paljon näkyvyyttä Suomessa.

Kyse on siis nuoresta moniottelijasta. Enni on lukion toisella luokalla oleva nuori. Mutta millainen nuori? Hän on harrastanut eri urheilumuotoja monipuolisesti ja olemuksessa näkyy jo määrätietoinen ja nousujohteinen harjoittelu. Urheilijan olemus on iloinen, jokaisesta onnistumisesta riemuitaan. Virjonen voisi menestyä monessa yksilölajissakin mutta kaikki näyttää nyt siltä että hänen tulevaisuutensa on juuri seitsenottelussa. Tulevina vuosina hänellä olisi potentiaalia voittaa Suomen me mestaruus pika-aidoissa, 200:n metrin juoksussa ja pituushypyssä. Kaiken lisäksi Virjonen voisi parin vuoden lajikohtaisen harjoittelun jälkeen nousta seiväshypyssäkin aivan maailman huipun tuntumaan. Tästä olisi takeena nopeus, kevyt ruumiinrakenne, telinevoimistelun kautta hankittu hyvä kehonhallinta ja rytmitaju. Virjonen on herättänyt huomiota sellaisen vanhan valmentajasuuruuden kuin Pertti Helinin ajatuksessa. Helinin mielestä Virjonen tuo mieleen ainoastaan, vain ja ainoastaan Mona-Lisa Pursiaisen (Os. Strandvallin.)

Kahta lahjakasta urheilijaa ei saisi verrata keskenään varsinkaan Suomessa. Virjosella on kuitenkin kaikki se mitä Saga Vannisella on. Vanninen on ottelija- tyypiltään hyppääjä-heittäjä, mutta Virjonen on juoksija-hyppääjä-heittäjä eli todellinen all-rounder. Vanninen on seitsemän senttiä lyhyempi kuin Virjonen. Vannisen ongelmaksi voi koitua pitkä selkä joka saattaa altistaa hänet jopa välilevyvammoille. Vertailu on turhaa. Vanninen on jo aikuisten mitoissa ja mikä parasta niin meillä voi olla toisilleen synergiaa luova luova urheilijakaksikko tulevien vuosien koitoksissa.

Banská Bystrican ottelussa Virjonen ei ollut parhaimmillaan korkeushypyssä. Hän jäi ennätyksestään 20 senttiä. Kolmessa lajissa hän teki henkilökohtaisen ulkorataennätyksensä. Henkilökohtaisissa lajeissa hän olisi päässyt loppukilpailuun pika-aidoissa, 200:n metrin juoksussa, pituushypyssä ja keihäänheitossa. Pika- aidoissa hopeamitali olisi ollut varsin helposti saavutettavissa. Ja viimeistään nyt jokaisen pitäisi havahtua. Todelliset asiantuntijat listannevat Virjosen kisojen parhaaksi urheilijaksi. Jos pärjäät hyvin juoksuissa, hypyissä ja heitoissa olet varsin vahvoilla. Keihäänheitossa Virjonen paransi omaa ennätystään jopa 9 metriä ja 10 senttiä.

Fyysiseltä olemukseltaan Virjonen on jo nyt melkein valmis. Voimantuottoon ei vaadita kovinkaan paljon lihasmassaa. Kaksi kiloa oikeisiin paikkoihin riittänee Virjosen tapauksessa. Pelkkä normaali vuotuinen nuoren urheilijan tuloskehitys vie hänet jo ensi vuonna aikuisten tulostasolle ja lähelle maailman huippua. Tällaiset lausunnot voivat kuulostaa vaaralliselta mutta tässä tapauksessa niille on katetta. Kunhan Virjosen jatkaa hyväksi havaitulla kehityspolulla eikä loukkaantumisia tulee niin kaikki voi mennä aivan kuin itsestään. Mitä nyt pitäisi varoa on niin sanotut kaikkialle ennättävät ”itämaan tietäjät” ja perinteiset suomalaiset keihäänheitto-valmentajat.

Virjonen on perusnopea ja voimantuotto on huippuluokkaa. Kun katselee Virjosen harjoittelua vaikkapa pelkästään Instagram-tilin lyhyiden videoiden osalta on yksi asia silmiinpistävä. Virjosella on huikea rytmitaju. Tämä näkyy erityisesti hänen aitajuoksussaan, mutta myös keihäänheiton tekniikassa ja pituushypyssä. Korkeushyppykin sujuu varmasti ja nyt saattoi olla kysymys vain pienestä notkahduksesta yhdessä ottelussa. Aitajuoksu vaatii rytmitajua. Joka epäilee asiaa sanokoot seuraavan 13:n sekunnin aikana; yksi-kaksi-kolme-yli 10 kertaa ja päälle 1-2-3. Pienen harjoittelun jälkeen tuo varmasti onnistuu mutta laitas jalkaan piikkarit ja mene radalle niin tekemättä jää. Hyvä rytmitaju näkyy Virjosen keihäs-tekniikassa joka on vanha ns. mattijärvis-tekniikka. Tässä tekniikassa keihäs yritetään saada liiton oikealle radalle joustavalla liikkeellä. Virjonen onnistuu saamaan lyhyen vauhdin heittoon hyvän loppukiihdytyksen ja hyvän rytmitajun myötä hän ei kompuroi. Keihäs rullaa hyvin yli eikä tekniikka rasita olkapäätä. Kuulantyönnössä Virjonen käyttää O’Brien-pakitusta ja siinä on vielä jonkin verran kehittymisen varaa, liike näyttää hieman pysähtyvän ratkaisevasti ennen varsinaista loppu-kiihdytystä. 

Ennin rytmitajulla pyörähdystyylikin varmasti onnistuisi. Pituushypyssä Virjonen poikkeaa muista kanssasisaristaan käyttäessään niin sanottua tempaustekniikkaa. Tämän hyppytyylin varhainen mestari oli ranskalainen Jacques Pani, mutta varsinainen tekniikan mestari oli armenialaissyntyinen Robert Emmijan joka hätyytteli parhaimmillaan Bob Beamonin maailmanennätystä 890 jääden neljän sentin päähän. Tempaustekniikka mahdollistaa pitemmän ja rennomman juoksuvauhdin ennen lankulle tuloa. Tekniikka on jopa luonnonmukaisempi ja pitkissä hypyissä esteettisen kaunis. Emmijan oli todellinen luonnonlakeja rikkovan oloinen riippuliitäjä. Tämä tekniikka vaatii jälleen pistämätöntä rytmitajua ja ennen kaikkea valtavan vahvoja keskivartalolihaksia. Virjonen taitaa tekniikan hyvin ja nopeuden puolesta mahdollisuudet on tulevaisuudessa ainakin kuuden ja puolen metrin loikkaan ellei pitempäänkin.

Suomi on tuottanut paljon nuoria urheilu lupauksia yleisurheilun saralla. Matkalle on kuitenkin niin sanotusti jääty ja kehitys on pysähtynyt. Jotta huipulle päästään vaaditaan tietysti lahjakkuutta ja valtava määrä harjoittelua. Huipun tuntumassa pitää kuitenkin olla jo Ennin ikäisenä. Toiveajattelu siitä että huipulle päästäisiin hitaasti ja tasaisella kehitykselle on jokseenkin säälittävää toiveajattelua. Paketin pitää olla lähes valmis jo 18 vuoden iässä. Slovakian kisoissa Enni aitoi matalammilla aidoilla, kuulla oli kilon kevyempi kuin aikuisilla. Keihäskin oli 100 grammaa köykäisempi. Ennin pituisella juoksijalla aitojen korotus kahdeksalla sentillä ei merkitse mitään. Aikuisten kuulla lentää varmasti hieman vahvistuneesta kädestä vähintään yhtä pitkälle kuin nytkin nuorten kuulan ollessa kyseessä. Samoin on keihään laita.

Jos Virjonen säilyy ehjänä ilman loukkaantumisia nähtäneen ensi kaudella luonteva siirtyminen aikuisten sarjoihin, niiden aitoihin ja naisten kuulaan ja keihääseen. Periaatteessa aitajuoksun tulos olisi voinut olla jo sama korkeammillakin aidoilla. Harva aikuinen nainen naisottelija pystyy 24 sekunnin alitukseen kuten Virjonen tekee jo nyt. Paketti on yllättävän valmis ja kuten jo todettua, niin luontainen tuloskehitys ja urheilijan fyysinen vahvistuminen varsinaisen aikuisiän kynnyksellä ja vielä sen jälkeenkin ratkaisevat. Virjosen juoksu on hyvin rytmitettyä ja hermotus toimii huipputasolla. Hyppyjen ja heittojen tekniikat eivät juuri kaipaa enää suurempaa hiomista. Vaadittava perustyö on jo tehty ja ennen kaikkea taustalla on monipuolinen urheiluharrastus. Nyt odottelemaan seuraavaa vuotta pienen tulosennustuksen kera.

100 metrin aidat   12.90  1140 pistettä

Korkeushyppy             177      941 pistettä

Kuulantyöntö                 14.80     848 pistettä

200 metrin juoksu  23.65   1015 pistettä

Pituushyppy            625            927 pistettä

Keihäänheitto           51.00           880 pistettä

800 metrin juoksu      2.20.00           824 pistettä

Tuollainen sarja toisi pisteitä 6575

Suurempi kuin supertähti

01.07.2024

Suurempi kuin supertähti

Nykyään urheilutoimittajat käyttävät superlatiiveja aivan eri tavalla kuin 40 vuotta sitten kaikkialla vilisee megatähtiä supertähtiä megalupauksia ja superlupauksia. Kaikki poikkeaa hyvin radikaalisti esimerkiksi siitä puheenparresta jota pohjoisamerikkalaiset urheilutoimittajat käyttävät. Voidaan sanoa että suomalaisten NHL kiekkoilijoiden menestyksen myötä kielenkäyttö on aivan villiintynyt. Kielenkäytön villiintymistä ja kohtuuttoman suuria superlatiiveja löytää kyllä muustakin kuin urheiluun liittyvästä kielenkäytöstä. Urheilu ja jääkiekkoiluun liittyvät ilmaukset toimivat nyt kuitenkin oikein hyvänä tarkastelun väkipyöränä.

Mutta kuka loppujen lopuksi ansaitsee sellaisen arvonimen kuin supertähti ja onko olemassa vielä supertähteäkin suurempi. Pohjois Amerikassa käytetään termiä ”Franchise Player.” Käsitettä on vaikea kääntää suomen kielellä ja jokseenkin vaikea selittää mitä se tarkoittaa. 

Yksinkertaisesti kyse on pelaajasta jonka ympärille joukkue voidaan rakentaa ja joka tekee muista pelaajista parempia. Pelaajassa on johtajuutta ja henkilökohtaista karismaa, Tällainen pelaaja tunnistetaan jo vuosia ennen hänen ammattilaisuransa alkua. Franchise-pelaajista joku nousee aina sukupolvensa tai vuosikymmenensä johtavaksi pelaajaksi. Joskus harvoin joukkueessa voi olla kaksi tällaista pelaajaa. Tällaisesta pelaajasta voidaan käyttää nimitystä aikakausi-pelaaja vaikka sana tuntuu keinotekoiselta. ”Era-player” sopii kyllä pohjois-amerikkalaisen suuhun vaikka termiä ei liene sielä juuri käytetä. Tietyllä tavalla käsite on kokenut inflaation. Niin voi käysä jos franchise-leima lyödään pelaajaan jo ennen ensimmäistä ammattilaispeliä. 

Aikakauden johtava pelaaja tällä hetkellä on kanadalainen Connor McDavid ja johtavia Franchise-miehiä ovat Nathan MacKinnon ja. Alexander Barkov. McDavid on antanut jääkiekkoilulle uuden Ilmeen. Hän ei ole vielä Stanley Cup-mestari ja ei tavoita mestaruutta välttämättä Edmonton Oilersissa pelatessaan. Sidney Crosby oli sukupolvi-pelaaja ennen McDavidin valtakautta ja on edelleenkin äärimmäisen kovan luokan pelimies joka suhteessa. Viime kaudella mies pelasi kaikki 82 ottelua runkosarjassa tehoin 42+52=94. Joukkue hänen ympärillään on vain yksinkertaisesti rapautunut. Crosby päättää uransa Pittsburghissa ja aikakirjoihin merkitään hänelle 3 Stanley Cup-voittoa.

Pohjois-Amerikkalainen Cap Friendly-sivusto arvottaa joukkueiden syvyyskartoissa pelaajia asteikolla joka periaatteessa päätyy lukemaan sata. ”Arviossa on luonnollisestikin paino sillä miten tärkeä pelaaja on joukkueelleen. Cap Friendly ei ole seuraavaa listausta julkistanut mutta sellainen voidaan tehdä kun sivuston joukkuekohtaiset syvyyskartat käydään läpi.

Connor McDavid. Edmonton.     97

Cale Makar. Colorado.     96

Alexander Barkov. Florida     94

Miro Heiskanen. Dallas     94

Nathan MacKinnon. Colorado.    93

Rasmus Dahlin. Buffalo.     92

Tim Stützle. Ottawa.             92

Roman Josi. Nashville.     92

Quinn Hughes. Vancouver.     92

Victor Hedman. Tampa Bay.     91

Auston Matthews. Toronto      91

Elias Petterson. Vancouver     90

Sidney Crosby. Pittsburgh      90

Moritz Seider. Detroit     90

David Pastrnak. Boston     89

Adam Fantilli. Columbus     88

Connor Bedard. Chigaco     88

Macklin Celebrini. San Jose     88

Fantilli, Bedard ja Celebrini ovat uransa alkuvaiheessa eikä heistä varmasti voida sanoa tuleeko heistä supertähtiä suurempia. Sukupolvipelaajaa heistä kenestäkään ei kuitenkaan välttämättä tule. He olivat tähtiä jo liigaan tullessaan mutta kaikki ovat vielä täysiä komsomoleja.

Listalta puuttuvat sellaiset pelaajat kuten Alexander Ovetchkin ja Steven Stamkos. Ovetchkin oli arvokas pelaaja ja Washingtonin vuoden 2018 mestaruuden kulmakivi. Nyt mies ei enää kannattele joukkuettaan. Ilman Stamkosia Tampa ei varmastikaan olisi noussut kaksinkertaiseksi Stanley Cup-mestariksi. Stamkos löytänee uuden joukkueen ja jatkaa uraansa. Muutama vuosi sitten listalla olisi ollut vielä Bostonin Patrick Bergeron.

Miro Heiskanen arvostetaan todella korkealle ja hänellä on mahdollisuus nousta samaan asemaan mikä Nicklas Lidströmillä aikoinaan oli. Matkaa toki vielä on. Lidström on nelinkertainen Stanley Cup-mestari. Dallas on hyvin rakennettu joukkue mutta muutama palanen puuttuu vielä.

Jos mittapuuksi asetetaan maailman vaikeimmin voitettava joukkuepelin kiertopalkinto ja Lordi Stanley sankaruus ja jätetään listauksesta pois jo kuolematon Sidney Crosby ja kiistämätön ”Era Player” McDavid, niin  niin lopulta vain Barkovista ja MacKinnonista voidaan käyttää luonnehdintaa ”suurempi kuin ”supertähti. Listaukseen ja Franchise-luokitukseen pitää suhtautua tietyllä varauksella. Stützle ja Seider saavat vielä tehdä paljon nostaakseen joukkueensa edes mukaan pudotuspeleihin ja mestaruutta tavoittelevaksi joukkueeksi. 

Oma kysymyksensä onkin sitten kuka on ns. tähtipelaaja. Tähteys on usein katsojan ja joukkueen kannattajan silmissä. Lähes kaikki NHL-pelaajat ovat olleet tähtiä jo juniori-vuosinaan. Suurikin lupaus voi joutua etsimään peli-identiteettiään pitkään. Heikoimmallakin joukkueella on tähtipelaaja. Tähtipelaajalla on aina taitoa ja monesti myös ainakin yksi vahvuus. Mitä enemmän tähtipelaajia joukkueessa on niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä sitä seuraa myös menestys. Tähtien joukkoon tarvitaan aina kuitenkin yksi supertähteä suurempi pelaaja. Yksi poikkeus kuitenkin löytyy jos asiaa tarkastellaan vaikkapa 50 vuoden perspektiivillä. Las Vegas voitti kauden 2023-24 päätteeksi himoitun kannus ilman supertähtä suurempaa pelaajaa. Joukkueessa tosin pelasi muuan Jack Eichel joka varattiin liigaan vuonna 2015 ensimmäisellä kierroksella numerolla 2. Eichelin sanotaan todenneen että hän on itse asiassa parempi pelaaja kuin Connor McDavid. Aika näyttää saako McDavid uransa kruunun. Hän olisi silloin ensimmäinen aikakauden avaava pelaaja joka jää ilman mestaruutta. Sopimus Edmontonin kanssa on voimassa vielä kaksi seuraavaa kautta. Joukkue voi vahvistua kahden vuoden aikana vain hankkimalla onnistuneesti kaksi vapaata agenttia jotka toisivat syvyyttä joukkueeseen. Barkon onnistui nollaamaan aikakauden ykköspelaajan aikeet vuonna 2024, mutta onnistuuko hän toistamiseen jos uudinta koittaa ensi vuonna?

Scouting report. Gavin McKenna — 20.12.2007

 

08.05.2024 

Scouting report. Gavin McKenna — 20.12.2007

Yleiskuvaus

Gavin McKenna on poikkeuksellinen lahjakkuus jota tullaan paljossa vertaamaan uuden aikakauden tulevaan suurpelaajaan Connor Bedardiin. Tässä vaiheessa voidaan sanoa että hän on saman ikäisenä paljon monipuolisempi pelaaja mitä Bedard vastaavasti oli. McKenna on syntynyt loppuvuodesta ja tullessaan omaan NHL-varaustilaisuuteensa hän on iältään 18 vuotta ja 6 kuukautta. McKennalla on Kanadassa ”First People-status.” 

McKenna on viettänyt lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Yukonin Whitehorsessa. Hän on vasta kolmas pelaaja joka on saanut ”nuoren erityispelaajan” aseman Kanadan ”Western Hockey League-sarjassa.” Niinpä hän pystyi aloittamaan tuossa junioriliigassa täytettyään 15 vuotta. Hän on Connor Bedardin serkku avioliiton kautta (Cousin by Marriage.).

Mitat

Kuudentoista vuoden iässä hän on kuusi jalkaa eli mittaa on jo nuo klassiset reilut 183 senttiä. Kasvuvaraa on varsinkin painon, 75 kiloa, suhteen. Mustat trikoot päällä alkuverryttelyssä hän näyttää varsin hintelältä, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa jäntevän nuorukaisen olemuksen. Lopullisiin mittoihin päässyt Bedard on kerännyt 178 sentin vartaloonsa painoa 84 kiloa. 

Luistelu

U-18 turnauksen luistelijoista McKenna oli nopein ja hän ei olennaisesti häviä 16-vuotiaana vauhdissa kenellekään NHL-pelaajalle. Täyteen vauhtiin pääseminen vaati 3-4 luistimenpotkua. Hän tuo lähinnä mieleen nuoren Pavel Buren. Nopeuden lisäksi luistelutekniikka on huipuluokkaa.

Reaktionopeus

Nykyaikaisessa suunnanmuutospelissä McKennan reaktiot ovat nopeita.

Laukaus

Laukaus on laadukas ja sitä on harjoiteltu paljon. Monipuolisuus on silmiinpistävää. Kaikki laukaisutyylit onnistuvat häneltä.

Lajitaito

Lajitaito ja kiekonkäsittely on korkealla tasolla ja hän kehittyy vielä.

Pelitaju

Pelitaju on hänelle ominainen piirre. Hän pystyy itsenäisiin ja maaliin johtaviin suorituksiin toistuvasti mutta kunnostautuu myös taitavana syöttelijänä.

Erityisominaisuus

Henkilökarisma tai paremminkin lajisäteily on hänen ominaisuutensa. McKenna olemuksessa on jotain villiä, mutta ei kuitenkaan mitään ylimielistä. Joukkueen vetäessä alkulämpöjä ja fiilistellessä hallin ulkopuolella hän pomputtaa jalkapalloa sandaalit jalassa huokuen hänelle ominaista itsevarmuutta. Hän nauttii joka hetkestä jäällä. McKenna on eräänlainen ”Rover” tavalla jota esimerkiksi Connor McDavid ei edusta. McKenna liikkuu koko kentällä suvereenisti. Jos hän saa samaan kenttään riittävän hyvät pelaajat häntä on vaikea pysäyttää. Puolustus-pelissä on aina kehitettävää. Oman ikäistensä tasolla McKenna ei kaihda kontaktipeliä.

Kirja ”Jääkiekkoilumme tähtiä ja tähtihetkiä.” Muutama ajatus.

Kyseessä on vuonna 1969 ilmestynyt kirja jonka luin nyt uudelleen 50 vuoden tauon jälkeen. Tuo poikavuosien lukukokemuksen on täytynyt olla intensiivinen koska monet kirja kuvista ovat piirtyneet mieleen puolen vuosisadan ajaksi. Kirjan tekijöinä olivat Antero Raevuori ja Jyrki Otila. Vuonna 1937 Viipurissa syntynyt Raevuori on edelleen elossa, Europarlamenttiinkin ehtineen Otilan vei syöpä vuonna 2003 61-vuotiaana.

Kirja kertoo tuokiokuvittain suomalaisen jääkiekkoilun historiaa 1940-luvun lopusta 20 vuotta eteenpäin. Ensimmäinen Suomen mestari oli vuonna 1928 Viipurin Reipas ja MM-kisoihinkin osallistuttiin jo vuonna 1939. Valtaosan lyhyistä jääkiekkotarinoista on kirjoittanut Raevuori. Että kirjoitetaan kahden vuosikymmen tarinaa sen kohokohdista käsin on ymmärrettävää senkin vuoksi että kirjoittajat kertovat siitä minkä he myös itse ovat nähneet. Ratkaisu tuntuu 55 vuoden jälkeen oikein perustellulta. Ajan hammas ei ole kirjan tenhovoimaa vienyt. Se on tänä päivänä suomalaisen jääkiekon ystävän kirjakokoelman paalupaikalla.

Kirja tuo mieleen perspektiivejä ja sen miten nopeasti suomalainen jääkiekkoilu nousi eurooppalalaisen kiekkoilun  huipun tuntumaan. Henkilöhahmot muuttuvat kerronnan myötä eläviksi. Harva kirjassa mainituista pelaajista on enää elossa, poissa ovat Aarne Honkavaara, Lalli Partinen, Matti Keinonen, Juhani Lahtinen ja moni muu. Todella vanhoista staroista, 1930-luvulla syntyneistä ja maajoukkueessa merkittävän uran tehneistä, on elossa enää Raimo Kilpiö.

Aina yhtä liikuttavaa on lukea Jarmo Wasaman tarina. Mies pysyy jääkiekkoilumme historiassa ikuisesti nuorena ja suurimpana lupauksena. Wasama kuoli 02.02.1966 22-vuotiaana ikävässä auto-onnettomuudessa. Hän ehti pelata jo tuohon ikään mennessä yksissä olympialaisissa talvikisoissa ja kolmissa MM-kisoissa. Elettiin aikaa jolloin MM-kisoja ei pelattu olympia-vuonna. Maaotteluja kertyi 74. 

Sukupolvesta toiseen voidaan mietttiä montaakin asiaa. Wasamahan edusti aivan uutta pelaajatyyppiä jota Euroopassa manifestoivat sellaiset nimet kuin Lennart Svedberg, Jan Suchy ja myöhemmin Börje Salming ennen NHL-uransa alkua. Kyse oli luisteluvoimaisesta ja hyökkäyspeliin osallistuvasta puolustajasta. Wasama jätti aukon jota ei pystytty paikkaamaan koskaan. Hänellä olisi voinut olla ratkaiseva merkitys Suomen menestykselle vuoden 1967 Wienin MM-kisoissa ja erityisesti Grenoblen olympiaturnauksessa 1968. Vartuttuaan muutaman vuoden hän olisi ollut pelaaja joka olisi yksin voinut muuttaa pelin kulun monessa ottelussa.  

Suomen kiekkoilu on sankaritarina ja siihen kuuluu nuorena kuolleen sankarin hahmo. Jouko Vuolle ja Antero Teronen ovat tehneet Wasamasta ohjelman ikimainioon Kiveen hakatut sarjaansa. Ohjelma julkaistiin 10.01.2007 ja se löytyy YLE:n areenasta.

Mutta olisiko Jarmo Wasama ollut NHL-tason pelaaja ja saanut paikan jostain joukkueesta. NHL laajeni kahdentoista joukkueen sarjaksi ennen kautta 1967-68. Kahdessatoista joukkueessa oli tarjolla tuolloin periaatteessa vain 72 puolustajan paikkaa. Ensimmäinen eurooppalainen täyden kauden NHL-liigassa pelannut oli ruotsalainen puolustaja Thommie Bergman kaudella 1972-73. Wasama olisi eläessään ollut vuoden 1968 olympiaturnauksen jälkeen kuumaa tavaraa mutta hänen elämäntarinansa olisi voinut olla pitkälti samanlainen Lasse Oksasen,  toisen Ilves-pelaajan. Sanotaan että Lasse Osasella olisi ollut valmiina sopimus  uuden NHL-joukkueen Vancouver Canucksin kanssa mutta miksi lähteä kun oma huoltoasema-bisnes tuotti enemmän. Lisäksi Oksanen varmasti tiesi siellä kokeiltuaan miten tolkuttoman raakaa oli peli rapakon takana. Wasama oli samanlainen amatööri kuin Oksanenkin.

Wasaman suku oli varakasta kauppiassukua ja varmasti Jarmo sai toteuttaa ns. amatööri-ihannetta kaikessa puhtaudessaan. Vanhemmille sukupolville on tuttu sanonta ”Työlki ellää mut kaupal rikastuu.” Ehkä emme spekuloi Wasaman uralla ja sillä mitä olisi tapahtunut arvokisoissa vuodesta 1966 lähtien. Se sanottakoot että Wasama olisi ollut vuoden 1974 Helsingin MM-turnauksessa 30-vuotias. Suomi ei ehkä enää olisikaan tavoitellut  noissa kisoissa ensimmäistä arvokisamitalia. Punakonekin olisi voinut törmätä pakkikalustoomme jota johti Wasama. Mukana olisi ollut Juha  Rantasila, Heikki Riihiranta, Seppo Lindström ja Pekka Marjamäki. Ehkä myös Ilpo Koskela joka oli tuolloin parisen vuotta nuorempi kuin Wasama. 

Lopuksi vielä vähän ns. amatööriurheilusta kun siitä kerran tuli puhe. Amatööristä puhutaan yleensä urheilun yhteydessä, mutta ranskalaisperäinen käsite amateur ”rakastaja” voitiin ennen liittää mihin tahansa jonkin asian intohimoiseen harrasta-jaan tai syvälliseen paneutujaan. Tietysti on olemassa myös konnossöörit, käsite joka on myös samaa perua kuin amatööri. Amatööri saattoi periaatteessa olla kuka tahansa, mutta konnössöörit olivat amatöörien" ammattilaisia.” Urheilun saralla amatööri sai kummallisen merkityksen. Siitä saamme osviittaa moneen asiaan tänäkin päivänä. Viime aikoihin asti amatööri on mielletty urheilijaksi joka ei saa varsinaista palkkaa ammattiurheilijoista poiketen. Saatoit olla amatööri-urheilija jos olit syntynyt riittävän varakkaiden vanhempien lapseksi tai olit aatelinen. 

Edellytykset amatööri-urheilulle syntyivät myös jos sinulla oli jokin tukija, joka järjesti sinut suojatyöpaikkaan jossa saatoit käyttää suurimman osan ajasta harjoitteluun. Innokkaimmat amatööriurheilun puoltajat olivat ylimysmäisiä ja vakaasta toimeentulosta nauttivia henkilöitä jotka katselivat lähinnä halveksivaan sävyyn alemmista yhteiskuntaluokista nousseita urheilun avulla eteenpäin päässeitä palkkaa ja palkkioita saavia urheilijoita.

Amatööriurheilun historian kipukohtaa kuvaa omalla tavallaan parhaiten elokuva ”Tulivaunut”, joka kertoo kahdesta vuoden 1924 VIII olympiadin kisojen kulta-mitalistista Harrold Abrahamista ja Eric Liddellistä. Se on kiintoisa elokuva katseltavaksi kun Pariisi isännöi tänä vuonna jälleen urheilevan nuorison ja myös niitä seuraavien vanhempien ikäluokkien suurta juhlaa kun XXXIII olympiadin kisat lähestyvät.

Alexandra-kysymys.

Johdanto. Arsenal-ilmiö ja vakioveikkaajat.

Suomalaiset ovat veikkaaja-kansaa ja vakioveikkauksella on ollut aina sija suomalaisten sydämissä. Perinteisesti meillä on veikattu englantialaisia jalkapallo-pelejä. Lähiviikkoina kun englantilainen jalkapallokausi alkaa on meidänkin perinteisesä vakioveikkauskessa taas täysi englantilainen kierros. 1980-luvun alussa kun Veikkaus toi kohteiksi Saksan Bundesliigan kohteita nousivat suomalaiset vakioveikkaajat raivoisaan kapinaan vaikuttavalla peli-boikotillaan. Lopputuloksena oli se, että Veikkaus joutui taipumaan. Niin oli ollut kohteina englantilaisia otteluja pelikohteina sotien jälkeisestä ajasta ja niin piti oleman ikuisesti.

Suomalaisten vakioveikkaajien keskuudessa muuan joukkue oli aina hyvin suosittu ja hyvin fanitettu. Kyseessä oli lontoolainen Arsenal. Toiseksi suosituin oli Aston Villa. Birminghamilaiseen Aston Villaan liittyi vielä sitkeä uskomus suomalaisten veikkaajien keskuudessa. Aston Villaa pidettiin ns. ”märän kelin joukkueena.” Luonnollisestikin suomalaiset asian harrastajat olivat kovin kiinnostuneita englannin säätilasta ja usein Suomen ilmatieteen laitokselle soitettiin ja tiedustel-tiin tulevan viikon säätilaa, ei kuitenkaan Suomessa vaan Keski-Englannissa. Syy suomalaisten Arsenal-viehtymykseen oli yksinker-taisesti siinä että useimmiten Arsenal oli ensimmäisenä kohteena, käytännössä joka toinen viikko aikana jolloin vuosikymmenestä toiseen pelattiin 42 sarjakierrosta. Ja tietysti hyvin usein Arsenalin pelatessa vieraissa pelasi Aston Villa kotonaan. Näytti siltä että suomalaiset eivät koskaan päässeet A-kirjainta edemmäs. Aston Villakin oli nimittäin erittäin suosittu joukkue Suomessa. Manchester United joka muualla oli erityisen kovassa kurssissa ei meitä suuresti viehättänyt.

1970-luvun lopulle tultaessa englantilaisen jalkapallon suuruuden päivät olivat ohitse, mutta edelleen suomalaiset suhtautuivat siihen oudon ihailevalla tavalla. Se sai edelleen paljon ruutu-aikaa ja varmasti tällä oli oma vaikutuksensa lajin nuorten harrastajien käsitykseen pelistä. Englantilainen jalkapallo oli karrikoidusti kovaan juoksukuntoon nojaavaa pitkien keskitysten peliä, ja siinä pärjäsivät pallotaidoiltaan heikot ihmisravurit jotka vetivät tuhatta ja sataa päädystä toiseen. Englannin gloria oli mennyttä jos sitä koskaan oli ollutkaan. Kaiken kaikkiaan englantilaisen jalkapallon vaikutusta meillä voidaan pitää lähinnä haitallisena. 

Suomalainen fundamentalismi

Kansaa A-kirjaimen ympärillä voidaan ihmetellä ja ilmiön selitystä voimme toki pohtia. Ns. suomalainen fundamentalismi on yksi tapa löytää asialle selitys, tai ainakin ymmärtää sitä varsin pitkälle. On sanottu, että suomalaisen päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus. Tapamme uskoa aatteisiimme ja siinä sivussa muihinkin asioihin on ollut erikoinen. Kulttuurissamme on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tietty fundamentalistinen vivahdus.

Inhimillisessä kulttuurissa vaikuttavat voimat voivat olla luovia tai tuhoavia. Vallitseva katsomus pitää kiinni asemistaan. Turun akatemian varakansleri piispa Terserus katsoi 1661, että ylioppilas Henrik Eolenius oli noita ja vastoin konsistorin enemmistön mielipidettä hän tuomitsi hänet kuolemaan. Eolenius oli ollut puheissaan varomaton ja oli piispan mielestä oppinut kieliä liian helposti. Konsistori ja kansleri Pietari Brahe mitätöivät tuomion.  He eivät kuitenkaan katsoneet piispan menettäneen todellisuuden tajuansa. Jos Turun piispa tänään tekisi samanlaisen teon, niin yliopiston konsistori voisi viitata oppinein sanakääntein, kiertäen ja kaartaen, hänen käsitystensä vanhanaikaisuuteen.

Vaikka kuuluisi kiittää uutta ja omaperäistä, silti uutta näkemystä tai asennoitumisen tapaa ei suinkaan aina arvosteta. Mikä ei käy yhteen yleisesti hyväksytyn totuuden ja moraalin kanssa, voidaan tuhota keinoista välittämättä. Suomalaisille tuotiin miekan avulla uskonto ulkoa päin. Se syrjäytti sen vähäisen oman uskonnon mitä oli, ja monissa tapauksissa muunkin kansallisen perinteen. Suomalainen opetettiin pitämään omaa perinnettään vääränä ja vaarallisena, kääntymään omaa itseänsä vastaan. 

Kirkko teroitti 1600-luvusta lähtien puhtaan opin tärkeyttä ja kuvaili helvetin kauhuja, jotka ihminen kohtaan, jos hän ei ajatuksissaan ja elämän vaelluksessaan riittävän tarkasti noudata kirjojen käskyjä. Suomalaiset uskovat sokeasti eri asiantuntijoihin, ja se joka pääsee sanomaan jotain perustellusti ja edes jollakin tavalla järkevästi ensimmäisenä on uskottava. Lisäksi meillä palvotaan kovin sokeasti tohtoreita ja yliopisto-oppineita. 

Fundamentalismin syitä voi etsiä psykologisista, yhteisöllisistä ja sivistyksellisistä tekijöistä. Ihminen kunnioittaa traditioita ja tuttua järjestystä, ja yksi hänen lajiominaisuuksistaan on misoneia-ilmiö; kaikkinainen uuden ja uuden ajattelun pelko. Fundamentalistinen järjestelmä tai yhteisö tarjoaa vakiintuneisuudessaan tilan, jossa ei tarvitse ryhtyä joskus kivuliaaseen älylliseen ponnisteluun maailman-kuvan eri alueiden ristiriitojen selvittämiseen. Poikkeavaa käyttäyty-mistä ja vääränlaista huumoria ei sallita. Vaikka yksilönä fundamentalis-tisen järjestelmän jäsen voisikin olla huumorintajuinen, niin yhteisö on useimmiten aina tosikko. Näin on syntynyt ikuinen tilaus kaikenlaisen korrektin ajattelun ja puheen valvojille, joista voisi hyvin yhteneväisesti käyttää politrukki-nimitystä. Heidän toimintaansa, olipa se tietoista tai yhteisön tarpeista tiedostamattomasti nousevaa, on sitten politrukismin harjoittamista. Politrukki-nimihän tulee venäjänkielisestä sanayhdis-telmästä ”polititseski rukovoditel”, ja se tarkoittaa ”poliittista ohjaajaa.”

Alexandra-kysymys — seitsemän roomalaista

Johdannon ja yleiskatsauksen jälkeen pääsemme varsinaiseen asiaan. Perustellusti voidaan väittää että suomalaisten kynsilaukka-harrastajien keskuudessa vallitsee ns. ”Alexandra-syndrooma” ja hyvin puutteellinen käsitys siitä millainen kasvi kynsilaukka oikein on. Asian perusteellinen selvittäminen vaatisi varmastikin laajan tutkimuksen ja monisatasivuisen väitöskirjan. Sellaiseen ei ole tarkoitus ryhtyä sillä ns. roomalaiset auttavat meitä tässä kysymyksessä. Vaikka kyse on polemiikista niin jotain myönteistäkin pitää toki lausua.

I Ns. Alexandra ei ole mikään lajike vaan kummallinen kauppanimi. "Alexandran joukosta" voit löytää kolmea eri Rocambole-lajiketta ja mahdollisesti paria muutakin eri lajiketta ja aivan eri kasvuryhmiin kuuluvia jopa. Alexandra-kirjon joukosta voi löytää aitoa Isoa venäläistä, Punaista venäläistä, Saksan Punaista, mahdollisesti Lasipurppura Red Rezanin variaatioita ja ainakin yhtä marmoripurppuraa. Alexandran kirjo on hyvää kynsilaukkaa mutta sen monomaaninen kasvattaminen on yksipuolistanut käsityksiä maailman älykkäimmästä ja hyödyllisimmästä kasvista. Tarkasteltuna tapauksena se on aivan oivallinen kuvaus siitä miten oudosti suomalaiset ylipäänsä voivat johonkin asiaan suhtautua.

II Iso venäläinen jota Alexandran kirjosta voi löytää on omassa kasvuryhmässään vain yksi useamman joukossa, ja muun maailman kynsilaukan harrastajien keskuudessa se ei ole Top-kympissä. Omassa kasvuryhmässään se ei ole kovin arvostettu. Arvostetuin Rocambole on Spanish Roja eri mukaumineen ja aivan ansiosta. 

III Vaikka Iso venäläinen on De Re Allii Sativin koeviljelmän lajikkeista se joka on jopa saavuttanut kansainvälistä huomioita on se vain yksi Rocambole. Ison venäläisen maku on hyvä, mutta vulgäärin robusti. Punainen venäläinen on sitä hienostuneempi vaikka se onkin polttavampi.

IV Vaikka Iso venäläinen niin sanotusti säilyy pitkälle kevääseen niin sen elinkaari on huipussaan kolme kuukautta sadonkorjuun jälkeen. Joulukuun puolivälissä siihen tulee makumuutoksia. Oikealla tavalla käsiteltynä maku säilyy kuitenkin hyvänä jopa maaliskuulle saakka. 

V Rocambole on vain yksi kasvuryhmä muiden joukossa. Rocambolen maku yleensä ei voi olla kaikkien mieleen. Miedoilla artisokilla on omat ystävänsä. Kreoleiden tulisuus ja makeus on jotain joka on ominaista vain kreoleille. Turbaanien maussa on paljon sävyjä. Raitapurppurat ovat kulinaristisessa mielessä ykkösluokan kamaa. Marmoripurppurat ovat jokapaikan tavaraa ja niiden etu on viljelyvarmuus. Lasipurppuran viehätys on raapin kauneudessa, ja siinä että sitä voi syödä raakana kaikista helpoiten. Posliinien järeä maku ja korkea allisiini-pitoisuus on omaa luokkaansa, ja joidenkin tämän kasvuryhmän lajikkeiden valtavan kokoiset kynnet ovat keittiömestarin unelma. Aasialaisissa on hillitöntä tulisuutta ja eleganssia. Vähäiseltä tuntuvassa veljessä eli Silverskinissä on myös omat hyvät ominaisuutensa; pitkä säilyvyys ja isot kynnet, ja suuri määrä keväällä versokasvatukseen soveltuvia kynsiä.

VI Alexandran yksipuolinen ihailu ja käyttö on osoitus siitä suomalaisille ominaisesta oudosta tavasta suhtautua asioihin josta alussa puhuimme. Alexandra-kysymyksellä ja edellä kuvatulla Arsenal-ilmiöllä on hyvin paljon yhteistä.

VII A-kysymyksessä on syytä tehdä parannus eli on käytävä mielenmuutokseen. Laajentukoot kynsilaukka-harrastajien tajunta.

Loppulauselma

Suomalainen vakioveikkaaja pelaa edelleen englantilaisia kohteita, mutta kaikki ei pyöri enää Arsenalin ympärillä. Märän kelin joukkueen-myyttiin uskovat ovat jo ehkä siirtyneet autuaimmille pelikentille. Jalkapallon ystävä ja vakioveikkaaja eivät enää ole synonyymi. Englantilainen jalkapallo kyntää uskottavuusongelmissa ja Englannin maajoukkuueen identiteetti on totaalisen hukassa koska menestystä ei ole tullut. Pelitapaa ei ole löydetty ja huippupelaajien pelaajatuotanto on heikoissa kantimissa. Suomalainen jalkapallon ystävä ei kuitenkaan ylenkatso britti-jalkapalloilua koska sillä on kunnia-asema vertaistensa joukossa. Jalkapallon ystävä voi nauttia tänään viestimiensä äärellä täysillä kovakuntoisten ja huipputaitavien pelaajien kansoittamasta ja taktisesti osaavien joukkueiden Saksan Bundesliigasta. Italian myyttinen ja ns. uskonnolliseen ihmiseen vetoava elämää suurempi Serie A kiehtoo monia. Sen elegantti jos kohta elostelevakin, salamyhkäinen puolustuspelin tärkeyteen perustuva ilmapiiri on jotain vastustamatonta. Pöhöttynyt mutta taidolla ja parhailla pelaajilla kyllästetty Espanjan liiga kerää katsojia ja siinä jotain selittämätöntä magiikkaa. Tietyllä tavalla ”artisokkamaisella” Pariisin Saint-Germainen glorifoimalla Ranskan liigallakin on omat fanittajansa kuten monella muullakin vähäisemmällä veljellä Euroopan kansallisten liigojen joukossa. Suomalaisten jalkapallon ystävien tajunta on kerrassaan laajentunut, mutta miten on kynsilaukan ystävien laita?